Part 22

"Sinä et tuo mitään jumalatarta La Terrasseen: tuohon pieneen linnaan ei mahdu kahta rouvaa, varsinkin jos toisella on sellainen koko, paino ja ympärysmitta kuin tuolla valtaisalla silkkipukuisella vahanukella."

"Äiti, hän täyttäisi tuolisi niin ihanasti!"

"Täyttäisi tuolini? Minä viisi välitän vieraasta anastajasta! Kehnon tuolin hän siitä saisi -- mutta hiljaa nyt, John Graham! Hillitse kielesi ja käytä silmiäsi."

Heidän kinastelunsa aikana oli sali, joka minusta oli näyttänyt täydeltä jo astuessamme sisään, yhä edelleen mahduttanut sisäänsä seurueen toisensa jälkeen, kunnes ylenevä puoliympyrä näyttämön edessä oli tiheänään päitä. Näyttämö tai oikeammin avara tilapäinen lava, suurempi kuin mikään näyttämö, joka puoli tuntia sitten oli ollut tyhjä, oli nyt tulvillaan elämää. Kahden suuren pianon ympärille, jotka oli asetettu keskelle, oli ääneti kokoontunut valkoinen parvi nuoria tyttöjä, konservatorion oppilaita. Olin katsellut heidän tuloaan sillä aikaa kun Graham ja hänen äitinsä olivat syventyneet keskustelemaan sinipukuisesta kaunottaresta, ja seurannut kiinnostuneena heidän järjestelyään ja asetteluaan. Kaksi herrasmiestä, jotka molemmat tunsin tuttavikseni, johti tätä impien parvea. Toinen, taiteilijan näköinen mies, parrakas ja pitkätukkainen, oli tunnettu pianisti ja Villetten paras soitonopettaja; hän kävi kahdesti viikossa madame Beckin oppilaitoksessa antamassa tunteja muutamille oppilaille, joiden vanhemmat olivat kyllin rikkaita voidakseen kustantaa tyttärilleen hänen opetustaan; hänen nimensä oli Josef Emanuel, ja hän oli herra Paulin velipuoli. Viimeksi mainittu mahtava henkilö esiintyi toisen herrasmiehen hahmossa.

Herra Paul huvitti minua, hymyilin itsekseni kun katselin häntä, hän näytti niin kauttaaltaan olevan elementissään seisoessaan siinä näkyvällä paikalla suuren yleisön edessä asetellen, hilliten ja halliten satakuntaa nuorta neitoa. Hän oli niin läpeensä tosissaan, niin ponteva, niin harras ja ennen kaikkea niin jyrkkä -- ja mitä tekemistä hänellä oli täällä? Mitä tekemistä hänellä oli musiikin tai konservatorion kanssa, hänellä joka tuskin osasi erottaa säveltä toisesta? Tiesin että hänet oli tuonut tänne hänen halunsa esiintyä ja hallita -- halu jossa ei ollut mitään loukkaavaa, se kun oli niin lapsekas. Oli myös ilmeistä että hänen veljensä, herra Josef, oli yhtä paljon hänen valtansa alla kuin tytöt itse. Onko koskaan nähty tuollaista pientä haukkaa kuin herra Paul? Ennen pitkää ilmestyi lavalle joku tunnettu laulaja ja soittaja, ja varsinaisten tähtien noustessa tuo komeettamainen professori laski. Hän ei sietänyt kuuluisuuksia eikä tunnettuja henkilöitä: missä hän ei voinut loistaa ylinnä, sieltä hän pakeni.

Ja nyt oli kaikki valmiina, vain yksi salin osasto odotti täyttymistään. Se osasto oli verhottu purppuraan kuten suuret portaat ja ovet, siinä oli pehmeitä tyynyillä varustettuja penkkejä kahden puolen kahta kuninkaallista tuolia, joiden yläpuolella oli kunniakatos.

Annettiin merkki, ovet vierivät taaksepäin, yleisö nousi seisomaan, orkesteri alkoi soittaa, ja tervetuliaissävelten kaikuessa astuivat sisään Labassecourin kuningas ja kuningatar seurueineen.

En ollut vielä koskaan silmilläni nähnyt elävää kuningasta, ja voi arvata että pinnistin näkökykyäni tajuamaan noita Euroopan hallitsijahuoneiden edustajia. Jokainen joka ensi kerran näkee kuninkaan, tuntee epämääräistä yllätystä, joka lähentelee pettymystä, kun hänen majesteettinsa ei ilmesty näkyviin valtaistuimellaan, kruunu päässä ja valtikka kädessä. Etsiessäni silmilläni kuningasta ja kuningatarta ja nähdessäni vain keski-ikäisen sotilaan ja nuorenpuoleisen naisen, olin puoleksi pettynyt ja puoleksi huvittunut.

Muistan hyvin tuon kuninkaan, hän oli viisikymmenvuotias mies, hieman kumara, hieman harmaa, eikä koko yleisössä ollut ainoitakaan kasvoja jotka olisivat muistuttaneet hänen kasvojaan. En ollut koskaan lukenut enkä kuullut mitään hänen luonteestaan tai tavoistaan, ja ensi näkemältä nuo paksut hieroglyfit, joita oli kuin teräspiirtimellä kaiverrettu hänen otsaansa, silmien ja suun ympärille, hämmästyttivät minua ja saivat vaistoni neuvottomiksi. Ennen pitkää kuitenkin _tunsin_, jollen _tietänytkään_, mitä merkitsivät nuo piirteet, joita ei mikään käsi ollut uurtanut. Siinä istui hiljainen kärsijä -- hermostunut, surumielinen mies. Nuo silmät olivat tottuneet näkemään erään aaveen -- olivat jo kauan odottaneet oudoimman haamun, synkkämielisyyden, tuloa ja menoa. Kenties hän näki sen nytkin edessään näyttämöllä tai keskellä loistavaa yleisöä. Synkkämielisyyden tapoihin kuuluu nousta keskeltä tuhansia -- pimeänä kuin tuomio, kalpeana kuin tauti ja melkein yhtä väkevänä kuin kuolema. Sen seuralainen ja uhri luulee olevansa onnellinen hetkisen. -- "Ei", sanoo se, "minä tulen." Ja se hyydyttää veren hänen suonissaan ja himmentää hänen silmiensä valon.

Joku voisi sanoa että vieraan kruunun paino oli luonut nuo omituiset tuskalliset uurteet kuninkaan otsaan, joku taas saattaisi arvella niiden aiheutuneen varhaisista suruista. Kumpainenkin voi osaksi olla oikeassa, mutta nämä uurteet olivat ihmiskunnan pimeimmän vihollisen, parantumattoman synkkämielisyyden katkeroittamat. Kuningatar, hänen vaimonsa, tunsi tämän: minusta näytti että heijastus hänen miehensä surusta levisi varjona hänen omiin miellyttäviin kasvoihinsa. Kuningatar näytti lempeältä, miettiväiseltä, suloiselta naiselta; hän ei ollut kaunis eikä vähääkään muistuttanut tuota vankkaa marmorisydämistä kaunotarta, joka on kuvattu pari sivua sitten. Hän oli vartaloltaan hento, mutta hänen piirteissään, jotka olivat kylläkin hienot, ilmeni liian paljon hallitsevien sukujen perintöä, jotta ne olisivat olleet yksinomaan miellyttävät. Ilme joka verhosi tätä profiilia, oli viehättävä tässä muodossaan, mutta katsoja ei voinut olla muistelematta muotokuvia joissa samat piirteet esiintyivät vähemmän miellyttävinä -- heikkoina, aistillisina tai viekkaina, miten milloinkin. Katse oli kuitenkin kuningattaren oma, ja sääliväisyys, hyvyys ja lempeä myötätunto siunasi sitä jumalaisella valollaan. Hänen esiintymisensä ei ollut valtiattaren, vaan naisen -- lempeän, hienon, rakastavan. Hänen pieni poikansa, Labassecourin prinssi ja nuori Dindonneaun herttua, oli hänen mukanaan; lapsi nojautui äitinsä polveen, ja silloin tällöin illan kuluessa näin kuningattaren syrjästä vilkaisevan mieheensä, tietoisena hänen synkästä hajamielisyydestään ja tahtoen hälventää sen kiinnittämällä hänen huomionsa heidän poikaansa. Hän kumartui usein kuuntelemaan pojan huomautuksia ja toisti ne hymyten hänen majesteetilleen. Alakuloinen kuningas havahtui, kuunteli ja hymyili, mutta vaipui takaisin synkkämielisyyteensä heti kun hänen hyvä enkelinsä lakkasi puhumasta. Surullinen ja merkillinen näytelmä! Eikä vähimmin siksi että Labassecourin ylhäisö ja kunnon porvaristo ei näyttänyt vähääkään huomaavan sen erikoisuutta: en voinut nähdä että ainoakaan läsnäolijoista olisi ollut ihmeissään tai liikuttunut.

Kuninkaan ja kuningattaren mukana oli astunut sisään heidän hoviseurueensa sekä pari kolme ulkomaiden lähettilästä, ja näitä seurasi Villettessä asuvien ulkomaalaisten parhaisto. Nämä ottivat haltuunsa purppuranpunaiset penkkirivit, naiset istuivat, enin osa miehistä jäi seisomaan, ja heidän musta rivinsä oli tummana taustana etualan loistolle. Ei ollut tämäkään loisto ilman valon ja varjon vivahduksia ja vaihteluita: keskustan täytti arvoisain rouvien joukko, samettia ja silkkiä, höyheniä ja jalokiviä, kun taas etualan penkit kuningattaren oikealla puolen näyttivät varatun yksinomaan nuorille tytöille, Villetten ylimystön kukille -- minun ehkä pitäisi sanoa nupuille. Täällä ei näkynyt jalokiviä eikä hiuskoristeita, ei raskaita samettilaskoksia eikä silkin välkettä: puhtaus, yksinkertaisuus ja ilmava kauneus oli vallitsevana tässä impien parvessa. Nuoret yksinkertaisesti kammatut päät, kauniit muodot (aioin kirjoittaa _hennot_ muodot, mutta se olisi ollut kerrassaan totuudenvastaista: useat näistä "nuorista tytöistä", joilla ei vielä ollut ikää kuin kuusi tai seitsemäntoista vuotta, saivat ylpeillä yhtä kiinteistä ja täyteläisistä muodoista kuin lihavat englannittaret kahdenkymmenenviiden vuoden iässä) -- valkoiseen, himmeän punaiseen ja vaaleansiniseen verhotut kauniit muodot saivat ajattelemaan taivasta ja enkeleitä. Tunsin ainakin pari noista ihmiskunnan valko- ja punaruusuista. Täällä oli kaksi madame Beckin entistä oppilasta -- neitoset Mathilde ja Angélique. Näiden kahden olisi viimeisenä kouluvuotenaan pitänyt olla ensi luokalla, mutta heidän älynsä ei riittänyt toista luokkaa ylemmäksi. Heidän englanninopintonsa olivat olleet minun huolenani, ja kova työ oli saada heidät järjellisesti kääntämään sivun "Wakefieldin kappalaista". Toinen heistä oli niin ikään kolmen kuukauden ajan istunut vastapäätä minua ruokapöydässä, ja se määrä leipää, voita ja muhennettuja hedelmiä, jonka hän tavallisesti kulutti "toisella aamiaisella", oli oikea maailman ihme -- jolle veti vertoja vain se tosiseikka, että hän pisti taskuunsa ne makupalat, joita ei voinut syödä. Mainittakoon nämä tosiasiat -- terveelliset tosiasiat.

Tunsin vielä yhden näistä enkeleistä -- kauneimman tai ainakin vähimmän sievistelevän ja tekopyhän näköisen koko joukosta, hän istui englantilaisen päärin tyttären vieressä, joka hänkin näytti kunnon tytöltä, joskin ylpeältä; molemmat olivat astuneet sisään Britannian lähetystön mukana. Hänellä (so. minun tuttavallani) oli hento notkea vartalo, joka ei ollenkaan muistuttanut noiden ulkomaalaisten neitojen muotoja; hänen tukkansa ei myöskään ollut sileä kuin näkinkenkä tai silkkinen patalakki, se todellakin _näytti_ tukalta ja hulmusi pitkänä, kiharaisena ja lainehtivana. Hän käytti kieltään lipevästi ja näytti olevan tulvillaan kevyttä tyytyväisyyttä itseensä ja asemaansa. Minä en katsonut tohtori Brettoniin, mutta tiesin että hänkin näki Ginevra Fanshawen. Hän oli käynyt niin hiljaiseksi, vastasi niin lyhyesti äitinsä kysymyksiin ja tukahdutti niin usein huokauksen. Mitä hänen tarvitsi huokailla? Hän oli tunnustanut että rakastaminen vaikeissa olosuhteissa oli hänelle mieluista -- tässä hänen makunsa tuli tyydytetyksi. Hänen rakkautensa esine säteili kaukaisessa ilmapiirissä hänen yläpuolellaan, hän ei voinut päästä valtijattarensa lähelle eikä ollut varma voisiko vallata häneltä edes katsetta. Katselin Ginevraa nähdäkseni tulisiko sellainen suosionosoitus hänen ihailijansa osaksi. Paikkamme ei ollut kaukana purppurapenkeiltä; niin vikkeläin ja liikkuvaisten silmien kuin neiti Fanshawen täytyi ehdottomasti nähdä meidät, ja hyvin pian hän olikin tähdännyt kiikarinsa meihin, ainakin tohtoriin ja rouva Brettoniin. Minä pysyttelin varjossa ja syrjemmällä, sillä en tahtonut että minut heti tunnettaisiin. Ginevra katseli kiinteästi tohtori Johnia ja suuntasi sitten kiikarin hänen äitiinsä. Minuutin tai parin kuluttua hän nauraen kuiskasi jotakin naapurilleen. Näytännön alkaessa hänen epävakainen huomionsa kiintyi lavalle.

Konserttia minun ei tarvitse kuvata, vaikutelmani siitä eivät huvittaisi lukijaa, eikä tosiaankaan maksaisi vaivaa muistella niitä, ne kun olivat törkeän tietämättömyyden vaikutelmia. Konservatorion nuoret neidot olivat hyvin peloissaan ja takoivat vapisevin käsin kahta suurta pianoa. Herra Josef Emanuel seisoi heidän vieressään kun he soittivat, mutta hänellä ei ollut sitä tahdikkuutta eikä vaikutusvaltaa kuin hänen sukulaisellaan, joka samanlaisissa olosuhteissa varmaan olisi _pakottanut_ oppilaansa käyttäytymään sankarillisesti ja hillitsemään itsensä. Herra Paul olisi asettanut hysteeriset ensikertalaiset kahden tulen väliin -- yleisön pelon ja hänen itsensä pelon -- ja olisi herättänyt heissä epätoivon rohkeutta tekemällä jälkimmäisen pelon edellistä verrattoman paljon suuremmaksi. Siihen ei herra Josef pystynyt.

Valkoisia musliinipukuisia pianisteja seurasi hieno, aikuinen, itsetietoinen rouvasihminen, pukeutuneena valkoiseen silkkiin. Hän lauloi. Hänen laulunsa vaikutti minuun aivan kuin silmänkääntäjän temput, ihmettelin kuinka hän sai aikaan mitään sellaista -- kuinka hän osasi juoksuttaa ääntään ylös ja alas ja tehdä niin eriskummaisia keikauksia, mutta koruton skotlantilainen laulu halvan katusoittajan esittämänä on usein liikuttanut minua syvemmin.

Tämän jälkeen astui lavalle herrasmies joka huomattavasti taivutti ruumistaan kuningasta ja kuningatarta kohti, nosti valkoisen hansikoidun kätensä useasti sydämensä tienoille ja parkaisi ilmoille katkeran syytöstulvan erästä "petollista Isabellaa" kohtaan. Minusta hän näytti vetoavan erityisesti kuningattaren myötätuntoon, mutta ellen pahasti erehdy, kuunteli hänen majesteettinsa tätä esitystä pikemmin tyynen kohteliaana kuin vakavan tarkkaavaisena. Tämän herrasmiehen mielentila oli sangen kiusallinen, ja olin iloinen kun hän lakkasi tulkitsemasta sitä laulullaan.

Kuorolaulu ohjelman lopussa oli mielestäni paras osa illan esityksistä. Kuorossa oli mukana parhaiden maaseutu-lauluseurojen edustajia, aito labassecourilaisia, pyyleviä kuin tynnyrit. Nämä ukkelit antoivat äänensä kaikua muitta mutkitta, ja heidän luonnonraikkaasta innostuksestaan oli ainakin se hyöty, että kuulijan korva sai nauttia tyydyttävästä voimantunteesta.

Kautta koko ohjelman -- ujojen pianoduettojen, teennäisten lauluesitysten ja raikuvien metallisointuisten kuorojen -- myönsi mielenkiintoni vain yhden silmän ja yhden korvan näyttämön tarkkaamiseen, kun taas toinen oli jatkuvasti pidätetty tohtori Brettonin palvelukseen. En voinut unohtaa häntä enkä lakata kysymästä miltä hänestä tuntui, mitä hän ajatteli, oliko hänellä hauskaa vai päinvastoin. Viimein hän puhui.

"Ja te pidätte tästä kaikesta, Lucy? Olette hyvin hiljainen", hän sanoi omalla herttaisella tavallaan.

"Olen hiljainen", vastasin, "siksi että tämä kaikki niin _kovin_ suuresti kiinnostaa minua -- ei ainoastaan musiikki, vaan kaikki muukin ympärilläni."

Hän alkoi sitten tehdä erinäisiä huomautuksia, niin levollisena ja hillitysti että rupesin luulemaan ettei hän todellakaan ollut nähnyt sitä minkä minä olin nähnyt, ja minä kuiskasin: "Neiti Fanshawe on täällä, oletteko huomannut hänet?"

"Olen toki, ja tiedän että tekin olette huomannut hänet?"

"Luuletteko että hän on tullut Cholmondeleyden seurassa?"

"Rouva Cholmondeley on täällä hyvin suuren seurueen kanssa. Ginevra oli _hänen_ saattueessaan, ja rouva Cholmondeley oli Lady --n saattueessa; tämä taas oli kuningattaren saattueessa. Jollei tämä olisi tuollainen arkipäiväinen pikkuhovi, jonka muodollisuudetkaan eivät ole juuri sen kummempia kuin perhetavat ja jonka juhlaloistokin on vain kodikkuutta sunnuntaipuvussa, kuuluisi tuo kaikki hyvin hienolta."

"Ginevra näki teidät, luullakseni."

"Niin luulen minäkin. Olen tarkannut häntä useat kerrat sen jälkeen kun te käänsitte katseenne hänestä, ja minulla on ollut kunnia seurata pientä näytelmää, josta te säästyitte."

En kysynyt mikä se oli, vaan odotin vapaaehtoista selitystä, joka pian annettiinkin.

"Neiti Fanshawella", hän sanoi, "on seuralainen -- ylhäissukuinen neiti. Satun tuntemaan Lady Saran ulkonäöltä; hänen jalosukuinen äitinsä on kutsunut minut ammattini vuoksi taloonsa. Hän on ylpeä tyttö mutta ei vähääkään hävytön, ja epäilen tokko Ginevra on kohonnut arvoltaan hänen silmissään ryhtymällä pilkkaamaan naapureitansa."

"Mitä naapureita?"

"Vain minua ja äitiäni. Mitä minuun tulee, on tuo kaikki hyvin luonnollista: mikään ei luullakseni ole sopivampi pilkan aihe kuin nuori porvarillinen tohtori; mutta äitini! En koskaan ennen ole nähnyt häntä naurettavan. Tiedättekö, tuo nyrpistyvä huuli ja ivallisesti tähdätty kiikari vaikuttivat minuun hyvin omituisesti."

"Älkää siitä välittäkö, tohtori John, ei se maksa vaivaa. Jos Ginevra on huimalla tuulellaan, niinkuin hän nähtävästi on tänä iltana, voisi hän ilman mitään tunnonvaivoja nauraa tuota lempeätä miettiväistä kuningatarta tai tuota surumielistä kuningasta. Hänen vaikuttimenaan ei ole ilkeys, vaan silkka päätön hulluttelu. Hatarapäiselle koulutytölle ei mikään ole pyhää."

"Mutta te unohdatte että minä en ole tottunut näkemään neiti Fanshawe'ta hatarapäisenä koulutyttönä. Eikö hän ollut minulle jumalaisolento -- elämäni enkeli?"

"Hm. Siinä olikin erehdyksenne."

"Sanoakseni puhtaan totuuden, ilman mitään väärää lennokkuutta tai teennäistä romantiikkaa, oli todellakin aika, noin kuusi kuukautta sitten, jolloin pidin häntä jumalallisena. Muistatteko keskusteluamme lahjoista? En ollut täysin avomielinen teitä kohtaan siinä asiassa: se lämpö, millä te suhtauduitte siihen, huvitti minua. Saadakseni täyden hyödyn teidän selvänäköisyydestänne sallin teidän luulla minua sokeammaksi kuin todella olin. Juuri nuo lahjat ensinnä todistivat Ginevran kuolevaiseksi. Hänen kauneudellaan oli kuitenkin vielä entinen lumousvoimansa, ja kolme päivää -- kolme tuntia sitten olin hyvin suuressa määrin hänen orjansa. Kun hän tänä iltana kulki ohitseni voitollisessa kauneudessaan, tervehdin häntä tulvehtivin sydämin: ilman tuota ainoata onnetonta pilkkanaurua olisin vieläkin hänen nöyrin palvelijansa. Hän olisi saanut ilkkua _minua_, siitä olisin haavoittunut mutta en niinkään helposti loitontunut hänestä kokonaan; minun itseni kautta ei hän olisi kymmenessä vuodessa loukannut minua niin syvästi kuin äitini kautta yhtenä hetkenä."

Hän vaikeni hetkiseksi. En ollut koskaan ennen nähnyt niin paljon tulta ja niin vähän päivänpaistetta tohtori Johnin sinisissä silmissä kuin juuri nyt.

"Lucy", hän aloitti uudelleen, "katsokaa tarkasti äitiäni ja sanokaa ilman pelkoa ja puolueellisuutta miltä hän näyttää teistä juuri nyt."

"Samalta kuin aina ennenkin -- keski-ikäinen englantilainen säätyläisnainen, hyvin vaikka vakavasti pukeutunut, vapaa kaikesta teennäisyydestä, luonteeltaan tasainen ja hilpeä."

"Sellaiselta hän näyttää minustakin -- Jumala häntä siunatkoon! Iloinen ihminen naurakoon hänen _kanssaan_, mutta vain heikko raukka voi nauraa _häntä_. Häntä ei saa tehdä naurunalaiseksi, ei ainakaan minun suostumuksellani eikä ilman minun -- minun suuttumustani, -- minun vastenmielisyyttäni, minun --"

Hän pysähtyi, ja oli aikakin, sillä hän alkoi kiihtyä -- enemmän kuin asia näytti oikeuttavan. En silloin tietänyt että hänellä oli kaksinkertainen syy olla tyytymätön Ginevraan. Hänen hehkuvat kasvonsa, laajenevat sieraimensa ja kaunismuotoisen alahuulensa rohkean ylenkatseellinen kaartuminen näyttivät hänet uudessa ja oudossa valossa. Intohimon puuska luonteeltaan tyynissä ja lempeissä ihmisissä ei ole mikään mieluisa näky, enkä pitänytkään tuosta koston kiihkosta, joka värisytti hänen nuorta voimakasta ruumistaan.

"Pelotanko teitä, Lucy?" hän kysyi.

"En ymmärrä miksi olette niin kovin vihoissanne."

"Tästä syystä", hän kuiskasi korvaani, "Ginevra ei ole puhdas enkeli eikä puhdasmielinen nainen."

"Lorua, te liiottelette, ei hänessä mitään vaarallista pahuutta ole."

"Liian pahaa minulle. _Minä_ näen siinä missä _te_ olette sokea. Jätetään nyt tämä asia. Tahdon huvikseni kiusoitella äitiä; lyön vetoa että hän ikävystyy. Äiti, lähdepä liikkeelle siitä."

"John, minä totisesti lähetän sinut liikkeelle jollet käyttäydy paremmin. Oletteko hiljaa siellä, sinä ja Lucy, jotta saan kuulla laulua."

Kuoro pauhasi juuri silloin, ja sen turvissa oli äskeinen keskustelu tapahtunut.

"_Sinäkö_ kuuntelisit laulua, äiti! Uskallan lyödä vetoa kauluksennapeistani, jotka ovat aidot, sinun väärennettyä rintasolkeasi vastaan --"

"Minun väärennetty solkeni, Graham? Riivattu poika, sinä tiedät että siinä on kallisarvoinen kivi."

"Oh, se on vain sinun taikauskoasi, sinua petkutettiin siinä kaupassa."

"Minua petkutetaan harvemmin kuin luuletkaan. Kuinka satut tuntemaan hovin nuoria neitoja, John? Olen huomannut että pari heistä on kiinnittänyt sinuun sangen paljon tarkkaavaisuutta viimeisen puolen tunnin aikana."

"Soisin ettet huomaisi heitä."

"Miksi en? Siksikö että toinen ivallisesti suuntaa minuun kiikarinsa? Hän on kaunis tyhmä tyttö, mutta pelkäätkö sinä että hänen virnailunsa saa vanhan rouvan noloksi?"

"Järkevä, ihailtava vanha rouva! Äiti, sinä olet vielä minulle parempi kuin kymmenen vaimoa."

"Älä rupea mihinkään mielenosoituksiin, John, tai pyörryn ja saat kantaa minut ulos, ja jos sellainen taakka laskettaisiin harteillesi, kääntäisit äskeisen puheesi ja huudahtaisit: 'Äiti, kymmenen vaimoa tuskin voisi olla minulle enemmän vaivaksi kuin sinä!'"

Konsertin päätyttyä seurasi arpajaiset "köyhien hyväksi". Väliaika oli yleisen huojennuksen ja mahdollisimman hauskan nousun ja liikunnan hetki. Laulajien valkoinen parvi karkotettiin lavalta, ja tilalle tunkeutui joukko toimeliaita herrasmiehiä, jotka tekivät järjestelyjä arvontaa varten. Näiden joukossa -- kaikista toimeliaimpana -- näkyi tuttu hahmo, pieni mutta ponteva, jota elähdytti kolmen pitkän miehen tarmo ja pirteys. Voi kuinka herra Paul puuhasi! Kuinka hän jakeli määräyksiä ja samalla otti kuormaa omille harteilleen! Puolen tusinaa miehiä oli hänen takanaan nostamassa pianoja ym. -- entä sitten, hänen täytyi lisätä näihin voimiin omansa. Hänen touhunsa ylenpalttisuus oli puoleksi harmittavaa, puoleksi hullunkurista: mielessäni sekä harmistuin että nauroin koko hälinää. Kesken ennakkoluulojani ja harmiani en kuitenkaan voinut olla huomaamatta eräänlaista aika miellyttävää välittömyyttä kaikessa mitä hän teki ja sanoi, enkä voinut olla sokea hänen kasvojensa voimakkaan luonteenomaisille piirteille, jotka näkyivät sitä selvemmin keskellä kaikkia näitä kesympiä kasvoja: hänen silmiensä syvän kiihkeälle hartaudelle, kalpean, leveän ja täyteläisen otsan voimalle ja taipuisan suun eloisuudelle. Häneltä puuttui voiman levollisuutta, mutta sen vilkkauden ja tulen hän omisti huomattavassa määrin.

Tällä välin koko sali lähti liikkeelle; suurin osa yleisöä nousi ja jäi vaihteen vuoksi seisomaan, muutamat kävelivät, kaikki nauroivat ja puhelivat. Purppuranpunaisessa osastossa oli erittäin vilkasta hyörinää. Pitkä herrarivi särkyi murto-osiin ja sekaantui naisten sateenkaareen, kaksi tai kolme upseerin näköistä miestä läheni kuningasta ja puheli hänen kanssaan. Kuningatar jätti tuolinsa ja liukui nuorten neitojen ohi, nämä kaikki nousivat seisomaan hänen kulkiessaan, ja näin hänen myöntävän jokaiselle jonkin ystävällisyyden-osoituksen -- suopean sanan, katseen tai hymyn. Nuo kaksi kaunista englantilaista tyttöä, lady Sara ja Ginevra Fanshawe, saivat osakseen useita lauseita, ja kun hän jätti heidät, näyttivät molemmat ja varsinkin jälkimmäinen loistavan tyytyväisyydestä. Joukko naisia tuli puhuttelemaan heitä, ja pieni parvi herroja kokoontui heidän ympärilleen. Näiden joukossa -- lähinnä Ginevraa -- seisoi kreivi de Hamal.

"Tässä huoneessa on tukahduttavan kuuma", sanoi tohtori Bretton ja nousi äkkiä kärsimättömänä. "Lucy -- äiti -- tuletteko hetkiseksi raikkaaseen ilmaan?"

"Mene hänen kanssaan, Lucy", sanoi rouva Bretton, "minä pysyn kernaammin paikallani."

Kernaasti olisin minäkin pysynyt paikallani, mutta Grahamin halun piti voittaa omani, ja minä seurasin häntä.

Huomasimme iltailman aika purevaksi, tai ainakin minusta tuntui siltä -- hän ei näyttänyt sitä huomaavan -- mutta oli hyvin tyyni, ja tähtikirkas taivas levisi yllämme pilvettömänä. Minut kiedottiin turkiksiin. Teimme pari kierrosta käytävällä; erään lampun alla kohtasi Graham katseeni.

"Näytätte miettiväiseltä, Lucy, minunko tähteni?"

"Pelkäsin vain että olette pahoillanne."

"En ensinkään -- olkaa hyvällä mielellä vain, niinkuin minäkin. Vakaumukseni on, Lucy, että kun kuolen, se ei tapahdu sydänhaavojen tähden. Voin saada piston, voin näyttää alakuloiselta jonkin aikaa, mutta mikään tuska tai tunteen sairaus ei vielä ole järkyttänyt koko olemustani. Ettekö kotona aina ole nähnyt minua hyväntuulisena?"

"Tavallisesti."

"Olen iloinen että hän nauroi äitiäni. En antaisi vanhaa rouvaa tusinasta kaunottaria. Tuo virnistys teki minulle parasta mitä ajatella voi. Kiitoksia, neiti Fanshawe!" Ja hän nosti hatun aaltoilevilta kiharoiltaan ja teki ivallisen kumarruksen.