Part 15

Älä ajattele, lukija, että hän kukoisti ja säkenöi tuolla tavoin vain herra Paulin, tanssittajansa vuoksi, tai että hän sinä iltana tuhlaili parasta viehätysvoimaansa vain toveriensa mielenylennykseksi, tai vanhempien ja isovanhempien, jotka täyttivät nelikulmaisen eteisen ja tanssisalin seinät. Niin tympeissä ja rajoitetuissa olosuhteissa, niin nolojen ja laimeiden vaikutinten varassa Ginevra olisi tuskin viitsinyt tanssia ainoatakaan katrillia; väsymys ja ärtyisyys olisi pian karkottanut virkeyden ja hyvän tuulen. Mutta hän tiesi juhlayleisön raskaassa massassa löytyvän kuohuaineen joka nostatti kaiken muun, tunsi mausteen joka antoi suloisen lisämaun, keksi syitä jotka oikeuttivat hänet käyttämään valituimpia viehätyskeinojaan.

Tanssisalissa tosin ei nähty ainoatakaan miespuolista olentoa, joka ei ollut naimisissa tai isä -- lukuun ottamatta herra Paulia. Tämä herrasmies oli myös sukupuolensa ainoa, jonka sallittiin viedä koulun oppilas tanssiin, ja tämä poikkeuksellinen asema myönnettiin hänelle osaksi vanhan vakiintuneen tavan vuoksi (hän oli madame Beckin sukulainen ja nautti hänen korkeinta luottamustaan), osaksi koska hän aina tahtoi kulkea omia teitään ja tehdä miten halutti, osaksi siitä syystä että -- niin uppiniskainen, kiihkeä ja puolueellinen kuin hän saattoikin olla -- hän oli itse kunniallisuus ja hänelle olisi voinut uskoa kokonaisen rykmentin kauneimpia ja puhtaimpia olentoja, täysin varmana siitä, että hänen johdossaan ei heille tapahtuisi mitään vahinkoa. Monet tytöistä -- sanottakoon tämä ohimennen -- eivät olleet vähääkään puhdasmielisiä, kaikkea muuta, mutta herra Paulin läheisyydessä he uskalsivat näyttää luontaista karkeuttaan yhtä vähän kuin olisivat uskaltaneet tahallaan astua hänen liikavarpailleen, nauraa hänelle vasten kasvoja kesken myrskyistä nuhdesaarnaa, tai hälistä suureen ääneen, kun jokin ärtyisyydenpuuska peitti hänen ihmiskasvonsa älykkään tiikerin naamiolla. Herra Paul sai siis tanssia kenen kanssa tahtoi -- ja voi sitä joka sai hänet sekaantumaan tahdissa.

Toisia päästettiin katselijoiksi -- (näennäisen) vastahakoisesti, pitkien rukousten jälkeen, muiden ihmisten suosituksella, ankarilla rajoituksilla ja kiitos olkoon madame Beckin erityisen, vaivoin saadun suosion ja hyväntahtoisuuden. Näitä hän kaiken iltaa -- ollen itse kaitsijana -- pidätti kaukana eteisen pimeimmässä ja kylmimmässä, etäisimmässä ja kolkoimmassa nurkassa. Siellä seisoi pieni hylätty joukko "nuoria miehiä", kaikki kotoisin parhaista perheistä, salissaistuvien äitien täysikasvuisia poikia ja koulun oppilaiden veljiä. Kaiken iltaa madame piti vartiota näiden "nuorten miesten" luona -- huolehti heistä kuin äiti, mutta oli ankara kuin lohikäärme. Heidän eteensä oli piirretty jonkinlainen raja, ja he väsyttivät madamea rukouksillaan päästä sen yli ja virkistää itseään edes yhdellä tanssilla tuon "kauniin vaalean" tai tuon "sievän ruskeatukkaisen" tai tuon "ihanan tytön kanssa, jonka tukka on musta kuin sysi".

"_Taisez-vous_!"[54] vastasi madame sankarillisena ja järkähtämättömänä. "_Vous ne passerez pas à moins que ce ne soit sur mon cadavre, et vous ne danserez qu' avec la nonnette du jardin_."[55] Ja hiirenharmaassa silkkipuvussaan hän käveli majesteetillisena edestakaisin heidän kärsimättömän ja epätoivoisen rivinsä edessä kuin mikäkin pikku Bonaparte.

Madame tunsi maailmaa koko lailla, madame tiesi ihmisluonnosta yhtä ja toista. En luule että kukaan muu Villetten johtajatar olisi uskaltanut laskea "nuorta miestä" seiniensä sisäpuolelle, mutta madame tiesi että myöntämällä heille pääsyn tällaiseen tilaisuuteen hän teki rohkean iskun ja sai suuren voiton.

Ensiksikin joutuivat vanhemmat osallisiksi tähän tekoon, sillä vain heidän välityksellään se oli mahdollista. Toiseksi: näiden kalkkarokäärmeiden hurmaava ja vaarallinen läheisyys auttoi madamea näyttämään juuri vahvimman puolensa -- ensiluokkaiset kaitsijanominaisuutensa. Kolmanneksi: heidän läheisyytensä antoi kirpeän lisämaun illan hauskuudelle; oppilaat tiesivät sen, ja tuollaisten kultaomenain etäinen loiste viritti heissä mielialan jota mikään muu ei olisi saanut syttymään. Lasten ilo tarttui vanhempiin, eloisuus ja hyvä tuuli täytti pian koko tanssisalin, yksinpä "nuorilla miehillä" oli hauskaa karsinassaan, sillä madame ei koskaan sallinut heidän ikävystyä -- ja niin saavutti madame Beckin syntymäpäivä joka vuosi menestyksen, jonka vertaista maan minkään muun koulun johtajatar ei saanut kokea.

Huomasin että tohtori Johnin sallittiin ensin vapaasti kulkea luokkahuoneissa. Hänellä oli tuollainen miehekäs ja luotettava ilme, joka korvasi hänen nuoruutensa ja melkein sovitti hänen kauneutensa. Mutta heti kun tanssi alkoi, riensi madame hänen luokseen.

"Tulkaa susi, tulkaa", hän sanoi nauraen. "Te kuljette lampaan vaatteissa, mutta siitä huolimatta teidän täytyy jättää laumani. Tulkaa, minulla on täällä eteisessä hieno susitarha -- parikymmentä kappaletta; sallikaa minun liittää teidät kokoelmaani."

"Mutta sallikaa minun toki ensin tanssia sen oppilaanne kanssa, jonka valitsen."

"Onko teillä rohkeutta pyytää sellaista? Se on hulluutta, se on jumalattomuutta. Ulos, ulos, ja pian!"

Hän ajoi tohtoria edellään ja oli pian sulkenut hänet rajan sisäpuolelle.

Ginevra, joka arvatenkin oli väsynyt tanssimaan, etsi minut piilopaikastani. Hän heittäytyi penkille viereeni ja (tunteenilmaus jota ilmankin erittäin hyvin olisin voinut olla) kietoi käsivartensa kaulaani.

"Lucy Snowe! Lucy Snowe!" hän huusi hysteerisenä melkein nyyhkyttävällä äänellä.

"Mikä ihme nyt on hätänä?" sanoin kuivasti.

"Minkä näköinen olen -- minkä näköinen olen tänä iltana?" hän kysyi.

"Kuten tavallisesti", vastasin, "turhamaisen hupakon."

"Ilkeä olento. Teillä ei koskaan ole ystävällistä sanaa minua varten, mutta teidän ja kaikkien muiden kateellisten pärjääjäin uhallakin tiedän että olen kaunis, tunnen sen, näen sen -- pukuhuoneessa on iso peili, josta voin nähdä itseni kiireestä kantapäähän. Ettekö lähde kanssani sinne, niin saamme yhdessä seisoa sen edessä?"

"Minä lähden, neiti Fanshawe, teidän halunne tulkoon tyydytetyksi ääriään myöten."

Pukuhuone oli aivan lähellä, ja me menimme sinne. Hän kietoi käsivartensa vyötäisilleni ja veti minut peilin eteen. Minä seisoin siinä vastarintaa tekemättä, mitään sanomatta, ja annoin hänen itserakkautensa riemuita ja juhlia. Olin utelias näkemään kuinka paljon samainen itserakkaus voisi sulattaa -- olisiko sen mahdollista tulla kylläiseksi -- tunkeutuisiko Ginevran sydämeen mikään kuiske, joka kehoittaisi häntä ottamaan huomioon toistenkin tunteet ja hillitsisi hänen turhamaista iloaan.

Ei ensinkään. Hän käänteli minua ja kääntyili itse, hän tarkasteli meitä molempia joka taholta, hymyili, ravisteli kiharoitaan, kohensi silkkivyötään, levitteli pukuaan, laski vihdoin käsivarteni irti ja sanoi kumartaen pilkallisen kohteliaasti:

"En tahtoisi olla Lucy Snowe, vaikka saisin kuningaskunnan."

Huomautus oli liian lapsekas herättääkseen suuttumusta. Tyydyin sanomaan:

"Erittäin hyvä."

"Ja mitä _te_ antaisitte, jos saisitte olla MINÄ?"

"En pahaista penniäkään -- niin kummalta kuin se kuuluukin", vastasin. "Te olette vain poloinen olento."

"Niin ette ajattele sydämessänne."

"En, sillä sydämessäni ei teillä ole minkäänlaista paikkaa: silloin tällöin vain kääntelen teitä aivoissani."

"Ei mutta kuulkaahan nyt", hän riiteli vastaan, "kuulkaa kuinka erilainen asema meillä kahdella on, ja sitten näette kuinka onnellinen minä olen ja kuinka te olette onneton."

"Jatkakaa, minä kuuntelen."

"Ensiksikin: minä olen hienon herran tytär, ja vaikka isäni ei olekaan rikas, on minulla perinnöntoivoa eräältä sedältä. Sitten olen juuri täyttänyt kahdeksantoista -- paras mahdollinen ikä. Olen saanut keski-eurooppalaisen kasvatuksen, ja vaikka tuskin osaan tavata, on minulla taitoja yllin kyllin. Minä _olen_ kaunis, sitä ette voi kiistää, ja voin saada niin paljon ihailijoita kuin vain tahdon. Juuri tänä iltana särjen kahden herrasmiehen sydäntä, ja toiselta heistä sain äsken aivan masentuneen katseen, joka sai minut näin hyvälle tuulelle. Minusta on niin hirveän hauskaa nähdä heidän punastuvan ja kalpenevan, sinkauttavan vihaisia katseita toisiinsa ja ikävöiviä minuun. Sellainen olen _minä_ -- onnellinen MINÄ, ja nyt saatte kuulla mikä _te_ olette, poloinen sielu."

"Minä otaksun että ette ole kenenkään tytär, koska rupesitte pikkulasten hoitajaksi kun ensin tulitte Villetteen, teillä ei ole sukulaisia, kahdenkymmenenkolmen vuoden iässä ette voi sanoa olevanne nuori, teillä ei ole mitään viehättäviä taitoja -- ei kauneutta. Mitä tulee ihailijoihin, tiedätte tuskin mitä ne ovat, ette edes osaa puhua niistä, istutte mykkänä kun toiset opettajattaret luettelevat valloituksiaan. Minä uskon että te ette koskaan ole rakastunut ettekä koskaan rakastukaan, ja sitä parempi, sillä vaikka oma sydämenne särkyisikin, ette koskaan pystyisi särkemään toisen sydäntä. Eikö tämä kaikki ole totta?"

"Totta kuin evankeliumi, suureksi osaksi, ja aika sukkelaa lisäksi. Teissä täytyy olla jotakin hyvää, Ginevra, kun osaatte puhua noin rehellisesti. Tuo käärme, Zélie St. Pierre, ei kykenisi sanomaan mitä te nyt olette sanonut. Ja kuitenkin, neiti Fanshawe, niin onneton kuin teidän kuvauksenne mukaan olenkin, en maksaisi viittä penniä teistä, ruumiinenne ja sieluinenne."

"Siksi vain, että minä en ole älykäs, ja siinä kaikki mitä te ajattelette. Ei kukaan muu kuin te välitä älykkyydestä."

"Päinvastoin, mielestäni te _olette_ älykäs omalla tavallanne -- ja aika terävä sittenkin. Mutta te puhuitte sydämien särkemisestä -- tuosta mieltä ylentävästä huvista, jonka eduista minä en ole aivan yhtä mieltä kanssanne: saanko kysyä kenelle turhamaisuudessanne luulette tehneenne tuon tempun tänä iltana?"

Hän painoi huulensa korvaani vasten. "Isidore ja Alfred de Hamal ovat molemmat täällä", hän kuiskasi.

"Oho, vai niin! Minäpä tahtoisin nähdä heidät."

"No, kultaseni, vihdoinkin on uteliaisuutenne herännyt. Tulkaa mukanani, minä näytän heidät."

Hän lähti ylpeänä edellä. "Mutta te ette voi nähdä heitä kunnollisesti luokista", hän sanoi kääntyen minuun päin. "Madame pitää heitä liian kaukana. Mennäänpä puutarhaan, astutaan sisään käytävästä ja hiivitään takaapäin aivan lähelle heitä. Saamme toruja jos meidät nähdään, mutta mitä siitä."

Tällä kertaa en minäkään välittänyt. Me kuljimme läpi puutarhan -- tunkeuduimme käytävään rauhallisesta yksityisovesta, lähestyimme eteistä ja pysytellen käytävän varjossa näimme "nuorten miesten" parven aivan läheltä.

Luulen että ilman ohjaustakin olisin löytänyt joukosta tuon valloittajan de Hamalin. Hän oli suoranenäinen, piirteiltään hyvin virheetön pieni keikari. Sanon _pieni_ keikari, vaikka hänen pituutensa ei ollutkaan alle keskimitan, sillä hänen piirteensä olivat pienet, samoin kädet ja jalat, ja hän oli niin sievä, sileä ja nukkemaisen siro, niin somasti puettu, somasti käherretty, hänellä oli kauniit kengät ja käsineet ja solmio -- hän oli tosiaankin viehättävä. "Mikä herttainen olento!" huudahdin, kiitin Ginevran makua lämpimästi, ja kysyin mitä hän arveli de Hamalin tehneen särkyneen sydämensä kallisarvoisilla murusilla -- oliko hän kenties pannut ne hajuvesipulloon ja säilytti niitä ruusuvedessä? Huomautin myös syvän ihastuksen vallassa, että luutnantin kädet olivat tuskin suuremmat kuin neiti Fanshawen omat ja että se oli sangen soveliasta -- hän kun hätätilassa saattoi käyttää Ginevran hansikkaita. Selitin hullaantuvani hänen herttaisiin kutreihinsa, ja mitä tulee hänen matalaan kreikkalaiseen otsaansa ja verrattomaan klassilliseen päänmuotoonsa, tunnustin että kieleni ei kyennyt tekemään niille oikeutta.

"Entä jos hän olisi rakastajanne?" kysäisi Ginevra julmassa ilossaan.

"Oi taivas, mikä autuus!" sanoin minä, "mutta olkaa toki inhimillinen, neiti Fanshawe: panna sellaisia asioita päähäni on samaa kuin näyttää karkotetulle Kain-paralle väläyksiä paratiisista."

"Te siis pidätte hänestä?"

"Niinkuin pidän makeisista, hedelmähillosta, sokerileivoksista ja ansarikukista."

Ginevra ihaili makuani, sillä kaikkia näitä hän rakasti intohimoisesti ja saattoi siis helposti luulla, että minä tein samoin.

"Ja nyt Isidore", jatkoin. Myönnän että olin vieläkin uteliaampi näkemään hänet kuin hänen kilpailijansa, mutta Ginevra oli kokonaan syventynyt jälkimmäiseen.

"Alfred pääsi tänä iltana tänne", hän kertoi, "tätinsä, vapaaherratar de Dorlodot'n välityksellä. Nyt kun olette nähnyt hänet, voitte kai ymmärtää miksi minä olen ollut niin loistavalla tuulella kaiken iltaa, näytellyt hyvin, tanssinut sellaisella innolla, ja miksi nyt olen onnellinen kuin kuningatar. Dieu! Dieu! Oli niin verrattoman lystikästä katsella ensin häntä ja sitten toista ja hullaannuttaa molemmat."

"Mutta tuo toinen -- niissä hän on? Näyttäkää minulle Isidore."

"En minä."

"Miksi ei?"

"Minä häpeän häntä."

"Mistä syystä?"

"Kun -- kun --" (kuiskaten) -- "hänellä on sellaiset -- sellaiset viikset, oranssin -- punaiset -- kas siinä!"

"Asia on tullut ilmi", sanoin. "Mitä siitä, näyttäkää hänet kuitenkin, minä lupaan olla pyörtymättä."

Hän katseli ympärilleen. Juuri silloin puhutteli eräs englantilainen ääni meitä takaapäin.

"Te seisotte molemmat vedossa, teidän täytyy lähteä tästä käytävästä."

"Ei täällä ole vetoa, tohtori John", sanoin minä ja käännyin.

"Hän vilustuu niin helposti", jatkoi tohtori katsellen Ginevraa äärettömän ystävällisesti. "Hän on heikko, hänestä täytyy pitää huolta. Hakekaa hänelle huivi."

"Sallikaa minun itse huolehtia itsestäni", sanoi neiti Fanshawe ylpeästi. "Minä en tarvitse huivia."

"Pukunne on ohut, olette tanssinut, olette kuumissanne."

"Kuka aina saarnaa", vastusti tyttö, "aina neuvoo ja nalkuttaa!"

Vastaus jonka tohtori John aikoi antaa, jäikin tulematta. Hänen silmistään näki selvästi, että hän oli pahastunut. Synkistyneenä, surullisena ja pahoillaan hän siirtyi vähän syrjään, mutta oli kärsivällinen. Tiesin että aivan lähellä oli koko kasa huiveja; juoksin hakemaan niistä yhden.

"Hän on ottava tämän ylleen jos minä vain voin pakottaa hänet siihen", sanoin, kiedoin sen hyvin hänen musliinipukunsa ympäri ja peitin huolellisesti hänen niskansa ja käsivartensa. "Onko tuo Isidore?" kuiskasin melkein vihaisena.

Ginevra mutisti huuliaan, hymyili ja nyökäytti päätään.

"_C'est lui-même_",[56] hän sanoi. "Kuinka jurolta hän näyttääkään luutnantti-kreivin rinnalla! Ja sitten -- oi taivas! -- nuo viikset!"

Tohtori John meni nyt sisään.

"Luutnantti-kreivi", toistin minä. "Tuo nukke -- tuo vauva -- tuo kääpiö -- tuo viheliäinen raukka! Pelkkä lakeija tohtori Johnin rinnalla, hänen renkinsä, hänen lähettipoikansa! Onko mahdollista että hieno ylevämielinen herrasmies -- kaunis kuin ilmestys -- tarjoaa teille kunniallisen kätensä ja ritarillisen sydämensä ja lupaa suojella teidänlaistanne huoletonta tytönhattaraa läpi myrskyjen ja taisteluiden -- ja te vikuroitte vastaan -- te halveksitte, loukkaatte ja kidutatte häntä! Onko teillä voimaa siihen? Kuka antoi teille sen voiman? Missä se on? Onko se kaikki kauneudessanne -- valkoisessa ja punaisessa ihossanne, keltaisessa tukassanne? Sekö sitoo hänen sielunsa teidän jalkainne juureen ja taivuttaa hänen niskansa teidän ikeenne alle? Sekö hankkii teille hänen kiintymyksensä, hänen hellyytensä, hänen ajatuksensa, toiveensa, harrastuksensa, hänen jalon ja sydämellisen rakkautensa -- ja sitäkö te ette tahtoisi? Halveksitteko te sitä? Te teeskentelette vain, te ette ole tosissanne, te rakastatte häntä, ikävöitte häntä, mutta leikitte hänen sydämellään saadaksenne hänet vieläkin varmemmin omaksenne."

"Pyh! Mikä sanatulva! En ymmärrä siitä puoliakaan."

Olin jo tätä ennen vienyt hänet puutarhaan. Istutin hänet penkille ja sanoin että hän ei saisi hievahtaa paikaltaan ennen kuin oli tunnustanut kummanko heistä hän aikoi ottaa -- miehen vai apinan.

"Se jota te sanotte mieheksi", hän vastasi, "on aateliton, punatukkainen ja tuntee nimen John! -- _cela suffit: je n'en veux pas_.[57] Luutnantti de Hamal on aatelismies, hänellä on erinomaiset sukulaisuussuhteet, virheetön käytös, viehättävä ulkomuoto, kalpeat kiintoisat kasvot, tukka ja silmät kuin italialaisella. Lisäksi hän on ihastuttavin seuramies mitä toivoa voin -- mies ihan minun makuni mukaan, ei järkevä eikä totinen niinkuin tuo toinen, vaan vertaiseni ihminen jonka kanssa voin puhua -- joka ei kiusaa eikä väsytä eikä vaivaa minua syvyyksillä ja korkeuksilla ja intohimoilla ja kyvyillä, jotka eivät ole minun makuuni. Se siitä. Älkää pitäkö minusta kiinni niin kovasti."

Minä hellitin otteeni ja hän kiiti pois. En viitsinyt ajaa häntä takaa.

Miten olikaan, en voinut olla palaamatta vielä kerran käytävää kohti nähdäkseni tohtori Johnin uudelleen, mutta tapasinkin hänet seisomassa puutarhan portailla keskellä ikkunasta tulevaa leveää valojuovaa. Hänen sopusuhtaisesta vartalostaan ei voinut erehtyä, sillä luulen ettei kukaan siinä suhteessa ollut hänen vertaisensa. Hänellä oli hattu kädessä; hänen paljas päänsä, kasvonsa ja hieno otsansa olivat hyvin kauniit ja miehekkäät. _Hänen_ piirteensä eivät olleet pienet ja hienot kuin naisen, eivät myöskään kylmät, tyhjänpäiväiset ja heikot; ne olivat hyvin veistetyt mutta eivät niin hiotut ja viimeistellyt, että olisivat menettäneet voimastaan ja ilmeikkyydestään sen mitä olisivat voittaneet elottomalla sopusuhtaisuudellaan. Niissä oli ajoittain paljon tunnetta, ja vielä enemmän tunnetta viipyi vaiteliaana hänen silmissään. Sellaiset olivat ainakin minun ajatukseni hänestä: minun silmissäni hän oli tätä kaikkea. Selittämätön ihmetyksentunne täytti mieleni kun katsoin tätä miestä ja ajattelin että _häntä_ voitaisiin halveksia.

Tarkoitukseni ei ollut lähestyä eikä puhutella häntä puutarhassa, koska tuttavuutemme ei vielä olisi oikeuttanut sellaista askelta. Olin vain aikonut näkymättömänä katsella häntä toisten joukossa, ja kun näin odottamatta tapasin hänet yksin, vetäydyin taaksepäin. Mutta hän etsi juuri minua, tai pikemmin sitä joka oli ollut kanssani, ja niin ollen laskeutui portaita ja seurasi minua puutarhaan.

"Te tunnette neiti Fanshawen! Olen usein halunnut kysyä tunnetteko hänet", sanoi tohtori John.

"Kyllä minä hänet tunnen."

"Läheisestikö?"

"Aivan niin läheisesti kuin haluan."

"Mitä olette tehnyt hänelle nyt?"

"Olenko minä hänen vartijansa?" teki mieleni kysyä, mutta vastasin vain: "Olen antanut hänelle kyytiä aika tavalla ja olisin antanut vielä enemmän, mutta hän pujahti käsistäni ja juoksi pois."

"Soisitteko minulle sen ilon", hän sanoi, "että pitäisitte häntä silmällä tämän ainoan illan ja katsoisitte ettei hän tee mitään varomatonta -- esimerkiksi juokse ulos iltailmaan heti tanssittuaan."

"Voinhan kenties pitää häntä hiukan silmällä, koska te niin haluatte, mutta hän on aivan liian omapäinen alistuakseen noin vain kenenkään valvottavaksi."

"Hän on niin nuori ja niin läpeensä teeskentelemätön."

"Minulle hän on arvoitus", vastasin.

"Niinkö?" kysyi hän hyvin kiinnostuneena. "Kuinka niin?"

"Olisi vaikeata sanoa millä tavoin -- vaikeata sanoa ainakin _teille."_

"Ja miksi juuri minulle?"

"Minua ihmetyttää että teidän harras ystävyytenne ei miellytä häntä sen enempää."

"Mutta hänellä ei ole hämärintäkään aavistusta siitä _missä_ määrin olen hänen ystävänsä. Sitä juuri en osaa hänelle opettaa. Saanko kysyä onko hän koskaan puhunut minusta teille?"

"Hän on usein puhunut teistä 'Isidoren' nimellä, mutta minun on lisättävä että vasta viimeisten kymmenen minuutin aikana huomasin teidät ja Isidoren samaksi henkilöksi. Vasta niin lyhyen ajan olen tietänyt, tohtori John, että Ginevra Fanshawe on se tämän talon asukas, joka niin kauan on kiinnostanut teitä -- että hän on se magneetti, joka vetää teidät Rue Fossettelle, että hänen tähtensä uskallatte tunkeutua tähän puutarhaan ja hakea kilpailijain pudottamia lippaita."

"Te tiedätte kaiken?"

"Tiedän sen verran."

"Jo vuoden ajan olen tottunut tapaamaan hänet seuraelämässä. Hänen ystävänsä, rouva Cholmondeley, on tuttavani, ja niin tapaan hänet joka sunnuntai. Mutta te huomautitte minulle, että hän usein puhui minusta käyttäen Isidore-nimeä: saanko kysyä -- toivoen ettette käytä väärin osoittamaani luottamusta -- mikä oli hänen sanojensa sävy ja tuntu? Olen hieman levoton kuulemaan sitä, sillä minua jossain määrin vaivaa se etten tiedä missä kirjoissa hän minua pitää."

"Oh, hän vaihtelee: hän muuttuu ja häilähtelee kuin tuuli."

"Voitte kai sentään esittää jonkinlaisen yleisvaikutuksen?"

"Voin kyllä", ajattelin, "mutta sitä yleisvaikutusta ei käy kertominen sinulle. Sitä paitsi jos sanoisin että hän ei rakasta sinua, en luulisi sinun sitä uskovan."

"Te vaikenette", hän jatkoi. "Otaksun että teillä ei ole mitään hyviä uutisia kerrottavana. Ei tee mitään. Jos hän tuntee minua kohtaan suoranaista kylmyyttä ja vastenmielisyyttä, on se vain merkkinä siitä etten ansaitse häntä."

"Epäilettekö itseänne? Pidättekö itseänne luutnantti de Hamalia huonompana?"

"Minä rakastan neiti Fanshawe'ta paljon enemmän kuin de Hamal rakastaa ketään elävää olentoa, ja pitäisin hänestä paljon parempaa huolta kuin tämä. Pelkään että hän on harhaluulon vallassa de Hamalin suhteen; minä tunnen tuon miehen luonteen, koko hänen entisyytensä, kaikki hänen hairahduksensa. Hän ei ole kauniin nuoren ystävänne arvoinen."

"'Kauniin nuoren ystäväni' pitäisi tietää se, pitäisi tietää ja tuntea kuka on hänen arvoisensa", sanoin minä. "Jollei hänen kauneutensa eikä älynsä auta häntä niin pitkälle, on hän ansainnut kokemuksen kovan opetuksen."

"Etteköhän nyt ole hieman ankara?"

"Minä olen hirveän ankara -- ankarampi kuin haluan näyttää teille. Teidän pitäisi kuulla niitä läksytyksiä, joilla onnellistan 'kaunista nuorta ystävääni', -- mutta te kyllä kauheasti loukkautuisitte huomatessanne kuinka vähän hellää hienotunteisuutta minulla on hänen herkkää luonnettaan kohtaan."

"Hän on niin herttainen -- häntä kohtaan ei voi olla muuta kuin herttainen. Te varmaan -- kuten kaikki häntä vanhemmat naiset -- ette voi olla tuntematta äidin tai vanhemman sisaren hellyyttä tuollaista viatonta, yksinkertaista, tyttömäistä olentoa kohtaan. Suloinen enkeli! Eikö sydämenne paisu myötätunnosta, kun hän kuiskaa korvaanne puhtaita lapsellisia salaisuuksiaan? Kuinka te olette kadehdittava." Ja hän huokasi.

"Minä katkaisen väliin nuo salaisuudet aika jyrkästi", sanoin. "Mutta suokaa anteeksi, tohtori John, saanko hetkiseksi vaihtaa puheenaihetta? Mikä jumalallinen mies onkaan tuo de Hamal! Mikä nenä -- täydellinen! Muovaile sellainen kipsistä tai savesta, etkä voi tehdä kauniimpaa, suorempaa, parempaa! Ja sitten -- nuo klassilliset huulet ja leuka -- ja käytös -- niin ylevää!"

"De Hamal on täydellinen vauva, sitä paitsi viheliäinen pelkuri."

"Te, tohtori John -- kuten jokainen karkeatekoisempi mies kuin hän -- varmaan tunnette häntä kohtaan jonkinlaista ihailevaa hellyyttä, sellaista kuin Mars ja muut jykevämmät jumalolennot varmaan tunsivat nuorta viehkeätä Apolloa kohtaan."

"Periaatteeton peluri ja pieni apina", sanoi tohtori John lyhyesti, "jonka koska tahansa voisin yhdellä kädellä nostaa olkaimista ja panna makaamaan katuojaan, jos minua haluttaisi."

"Suloinen serafi!" sanoin minä. "Mikä julma ajatus! Etteköhän nyt ole hieman ankara, tohtori John?"

Ja siihen pysähdyin. Jo toisen kerran sinä iltana olin uskaltanut ulkopuolelle itseni -- ulkopuolelle luonnollisten tapojeni -- antautunut ajattelemattomaan välittömään puhetapaan, joka suuresti oudostutti minua kun pysähdyin miettimään. Olinko aavistanut noustessani sinä aamuna, että ennen iltaa olin näytellyt iloisen rakastajan osaa ilveilyssä ja tuntia myöhemmin ujostelematta keskustellut tohtori Johnin kanssa hänen onnettomasta kosinnastaan ja ilkkunut hänen harhaluulojaan? Yhtä hyvin olisin voinut odottaa retkeä ilmapallolla tai matkaa Kap Hornille.