Part 14

"Mitä voin tehdä hyväksenne, herra Paul Emanuel?" kysyin, sillä tulija oli Paul Emanuel, sangen kiihtyneessä mielentilassa.

"Teidän pitää näytellä. Minä en tahdo että peräydytte tai rypistätte kulmianne tai teeskentelette kainoutta. Minä luin kasvonne sinä iltana kun tulitte, minä näen lahjanne. Te osaatte näytellä, teidän pitää näytellä."

"Mutta kuinka, herra Paul? Mitä tarkoitatte?"

"Tässä ei ole aikaa hukattavana", hän sanoi, puhuen nyt ranskaa, "ja heittäkää hiiteen kaikki vastahakoisuus, kaikki estelyt, kaikki teeskentely. Teidän täytyy ottaa osa."

"Ilveilyssäkö?"

"Ilveilyssä. Tepä sen sanoitte."

Minä läähätin kauhuissani. _Mitä_ tuo pikku mies tarkoitti?

"Kuulkaa", hän sanoi. "Minä kerron teille asian, ja te vastaatte myöntävästi tai kieltävästi, ja sen vastauksen mukaan olen aina arvosteleva teitä."

Ärtyisän luonteen vaivoin hillitty kiihko hehkui hänen poskissaan, salamoi hänen katseissaan. Varomattomuus ja tympeys, epäröinti, hitaus, teeskentely ja ennen kaikkea itsepintaisuus olisi helposti saanut hänet väkivaltaiseksi ja leppymättömäksi. Vaikeneminen ja tarkkaavaisuus oli paras lääke: minä kuuntelin.

"Koko asia on menossa myttyyn", hän alkoi. "Louise Vanderkelkov on sairastunut -- niin ainakin vakuuttaa hänen naurettava äitinsä. Minä puolestani uskon varmaan että hän jaksaisi näytellä jos tahtoisi, puuttuu vain hyvää tahtoa. Hänellä oli näytelmässä osa, niinkuin tiedätte tai ette tiedä, se on yhdentekevää. Ilman tätä osaa ei koko näytelmästä tule mitään. Nyt on enää muutama tunti oppimisaikaa: yksikään tyttö koko koulussa ei tahtoisi kuulla järkeä eikä ryhtyä tehtävään. Totisesti osa ei ole mielenkiintoinen eikä miellyttävä, ja heidän viheliäinen itserakkautensa -- tuo alhainen ominaisuus, jota naisissa on niin paljon -- kapinoi sitä vastaan. Englannittaret ovat joko sukupuolensa parhaita tai huonoimpia. _Dieu sait que je les déteste comme la peste, ordinairement_"[52] (tämän tuo konna mumisi hampaittensa välistä). "Minä turvaudun englannittareen ja pyydän häntä auttamaan itseäni. Mikä on hänen vastauksensa -- kyllä vai ei?"

Tuhat vastaväitettä nousi mieleeni. Vieras kieli, ajan lyhyys, suuri yleisö... Halu peräytyi, taito epäilytti, itsekunnioitus (tuo "viheliäinen ominaisuus") vapisi. "Ei, ei, ei!" sanoi tämä kaikki, mutta kun katsoin herra Paulia ja näin hänen huolestuneissa, kiihkeissä ja tutkivissa silmissään jonkinlaisen pyynnön kaikkien uhkausten takana, pääsi huuliltani: "suostun". Hetkiseksi hänen ankara ilmeensä vaihtui tyytyväisyyden värähdykseen, mutta pian hän taas suoristihe ja jatkoi:

"Nopeasti työhön! Tässä on kirja, tässä osanne, lukekaa!" Ja minä luin. Hän ei kiitellyt, ja väliin hän torui ja polki jalkaa. Hän luki minulle, ja minä jäljittelin huolellisesti. Osa oli epämiellyttävä -- miehen, typerän narrin. Siihen ei voinut panna sydäntä eikä sielua -- minä inhosin sitä. Näytelmän -- mitättömän ilveilyn -- juonena oli parin kilpailijan ponnistelut kauniin keimailijan käden voittamiseksi. Toista kosijaa nimitettiin "karhuksi", hän oli hyvä ja kunnollinen mutta sivistymätön mies, jonkinlainen jalokivi kuonakasassa, toinen oli perhonen, suunpieksijä ja petturi, ja minusta piti tulla perhonen, suunpieksijä ja petturi.

Minä tein parhaani -- mikä tietysti oli huonoa ja ärsytti herra Paulia. Hän alkoi tupakoida. Kävin käsiksi työhön kahta vimmatummin, koetin tehdä parempaa kuin parhaani. Uskon että hän antoi tunnustusta hyville aikeilleni, sillä hän ilmaisi olevansa osittain tyytyväinen. "Se menettelee", hän huusi, ja koska puutarhasta alkoi kuulua ääniä ja puiden välissä vilahteli valkoisia pukuja, hän lisäsi: "Teidän täytyy vetäytyä syrjään, teidän täytyy olla yksinänne oppimassa tätä. Tulkaa kanssani."

Saamatta aikaa ja voimia epäröimiseen huomasin samassa hengenvedossa tulevani temmatuksi kuin tuulispäässä yläkertaan, vieläkin kerrosta ylemmäs, ei, kahta kerrosta ylemmäs, (sillä tämä kiukkuinen pikkumies näytti vaistomaisesti osaavan joka paikkaan). Minut lennätettiin yksinäiselle ja korkealle ullakolle, työnnettiin sisään, ovi lukittiin ja herra Paul pisti avaimen taskuunsa ja katosi.

Ullakko ei ollut mikään miellyttävä paikka. Uskon ettei hän tietänyt kuinka epämiellyttävä se oli, muuten hän ei suinkaan olisi noin vain muitta mutkitta lukinnut minua sinne. Tällaisena kesäpäivänä se oli kuuma kuin Afrikka, talvella taas kylmä kuin Grönlanti. Se oli täynnä laatikoita ja romua, vanhat vaatteet verhosivat sen maalaamattomia seiniä, hämähäkinverkot lakaisematonta kattoa. Tiedettiin varsin hyvin, että siellä asusti rottia, kovakuoriaisia ja torakoita -- huhuttiinpa että puutarhan aavemainen nunna oli kerran nähty sielläkin. Osittainen pimeys peitti yhden nurkan, jonka yli oli vedetty, ikään kuin salaperäisyyden lisäämiseksi, vanha tummanruskea uudin verhoksi tummalle riville talvitakkeja, jotka riippuivat kukin naulassaan kuin pahantekijä hirsipuussa. Noiden takkien keskeltä, tuon verhon takaa sanottiin nunnan tulleen. Minä en sitä uskonut, eikä mikään sensuuntainen pelko minua häirinnyt, mutta minä näin hyvin tumman ja hyvin suuren rotan, jolla oli pitkä häntä, liukuvan esiin tuosta likaisesta komerosta, ja lisäksi sattui silmäni moneen kovakuoriaiseen, jotka muodostivat täpliä lattialle. Nämä otukset kiusasivat minua enemmän kuin kenties on viisasta sanoa, ja niin myös paikan pölyisyys, romu ja kuumuus. Viimeksi mainittu häiriö olisi pian käynyt sietämättömäksi, ellen olisi onnistunut avaamaan kattoikkunaa ja siten saanut hieman raikasta ilmaa. Tämän aukon alapuolelle vedin suuren tyhjän arkun, ja nostettuani sen päälle pienemmän laatikon ja pyyhittyäni pölyt molemmista kokosin huolellisesti ympärilleni pukuni helmat (lukija muistakoon että se oli paras pukuni ja niin ollen oikeutettu huolenpidon kohde) ja nousin tälle tilapäiselle valtaistuimelle. Istuttuani kävin käsiksi tehtävääni, ja lukiessani en suinkaan unohtanut pitää ankarasti silmällä kovakuoriaisia ja torakoita, jotka luullakseni herättivät minussa vieläkin kuolettavampaa pelkoa kuin rotat.

Ensi vaikutelmani oli, että olin ryhtynyt tehtävään jota oli suorastaan mahdoton täyttää, ja päätin yksinkertaisesti tehdä parhaani ja alistua epäonnistumaan. Huomasin kuitenkin pian, että yksi osa niin lyhyessä kappaleessa ei ollut enempää kuin mitä muisti saattoi hallita muutaman tunnin harjoituksen jälkeen. Minä luin ja luin, ensin kuiskaten, sitten ääneen. Täysin varmana ettei kukaan inhimillinen olento kuunnellut minua, näyttelin osaani ullakon syöpäläisille. Syvennyttyäni sen tyhjyyteen, kevytmielisyyteen ja vilpillisyyteen kostin ylenkatseen ja kärsimättömyyden innoittamana tuolle narrille tekemällä hänet niin narrimaiseksi kuin suinkin osasin.

Tässä työssä kului iltapäivä: päivä alkoi kallistua illaksi, ja minun, joka en ollut syönyt mitään sitten aamiaisen, alkoi olla ääretön nälkä. Ajattelin välipalaa jota toiset varmasti parhaillaan ahmivat kaukana puutarhassa. Olin nähnyt eteisessä korillisen pieniä _pâtés à la crême_,[53] jotka mielestäni voittivat kaikki muut keittotaidon tuotteet. Piirakka tai kimpale kakkua olisi tällä hetkellä tullut oikein hyvään paikkaan, ja mikäli haluni noihin herkkuihin kasvoi, alkoi minusta tuntua jonkin verran kovalta, että minun piti viettää lupapäiväni paastoten ja vankilassa. Niin kaukana kuin ullakko olikin eteisestä ja katuovesta, kuului ovikellon ikuinen kilinä tännekin heikosti, samoin pyörien alituinen ratina kiusatulla kiveyksellä. Tiesin että talo ja puutarha olivat tulvillaan väkeä ja että tuolla alhaalla oli hauskaa ja iloista; täällä alkoi hämärtää, kovakuoriaiset häipyivät näkyvistäni, ja ajattelin vavisten että ne kenties salaa lähestyivät minua, nousivat valtaistuimelleni näkymättöminä ja valtasivat pukuni liepeet aavistamattani. Kärsimättömänä ja pelokkaana aloin harjoittaa osaani uudelleen vain ajan tappamiseksi. Juuri kun olin päässyt loppuun, kuului korviini avaimen odotettu rapina lukossa -- sangen tervetullut ääni. Herra Paul (hämärän läpi saatoin juuri nähdä että se _oli_ herra Paul, erotin hänen lyhyeksi leikatun tukkansa samettimaisen mustuuden ja hänen otsansa kellahtavan norsunluun) kurkisti sisään.

"Hyvä!" hän huusi pitäen ovea auki ja jääden seisomaan kynnykselle. "Minä kuulin kaiken. Se käy aika hyvin. Uudestaan!"

Minä epäröin hetkisen.

"Uudestaan", hän sanoi ankarasti. "Ei mitään irvistyksiä! Hiiteen kainous!"

Minä luin osani uudelleen, mutta en puoliksikaan niin hyvin kuin yksin ollessani.

"No, ainakin hän osaa sen", sanoi hän hieman tyytymättömänä, "eikä voi olla turhantarkka eikä vaatelias näissä olosuhteissa." Sitten hän lisäsi: "Saatte aikaa vielä kaksikymmentä minuuttia, näkemiin!" Ja hän aikoi lähteä.

"Monsieur", huusin kooten rohkeuteni.

"Mikä on, mademoiselle?"

"Minun on kova nälkä."

"Mitä, onko teidän nälkä! Entä välipala?"

"Siitä en tiedä mitään. Sitä en ole nähnyt, kun olen ollut suljettuna tänne."

"Ah! Aivan niin", hän huusi.

Seuraavassa silmänräpäyksessä oli valtaistuimeni hylätty, ullakko tyhjänä, ja sama tuulenpuuska, joka oli lennättänyt minut ullakolle, toistui nyt päinvastaiseen suuntaan ja vei minut alas -- alas -- alas hamaan keittiöön asti. Minä luulin joutuvani kellariin. Keittäjättärelle annettiin ankara määräys hankkia ruokaa ja minulle yhtä ankara määräys syödä. Suureksi ilokseni tämä ruoka rajoittui kahviin ja leivoksiin: olin pelännyt saavani viiniä ja makeisia, joista en pitänyt. Kuinka hän arvasi että pidin pienistä kermapiirakoista, sitä en voi tietää, mutta hän meni ulos ja hankki minulle sellaisen jostakin. Minä söin ja join sangen halukkaasti ja säästin _petit pâtén_ viimeiseksi, jälkiruoaksi. Herra Paul valvoi ateriaani ja melkein väkisin ajoi minuun enemmän kuin saatoin niellä.

"Hyvä on", hän huudahti, kun olin ilmoittanut etten todellakaan jaksanut syödä enempää ja kohotetuin käsin rukoillut häntä säästämään minua lisäsämpylältä, jolle hän juuri oli levittänyt voita. "Te kai pidätte minua jonkinlaisena tyrannina tai Sinipartana, joka kiduttaa naisia nälällä ullakolla, mutta itse asiassa en ole sellainen. No nyt, neiti, onko teillä rohkeutta ja voimaa esiintyä?"

Minä sanoin luulevani että minulla oli, vaikka itse asiassa olinkin aivan pyörällä päästä ja tuskin olisin osannut sanoa miltä minusta tuntui, mutta tämä pikkumies oli senlaatuinen ihminen, jota ei saanut vastustaa jollei omistanut niin ääretöntä voimaa, että olisi kyennyt lannistamaan hänet heti.

"Tulkaa sitten", hän sanoi tarjoten kätensä.

Minä annoin hänelle omani, ja hän lähti liikkeelle sellaisella vauhdilla, että minun oli pakko juosta pysyäkseni hänen rinnallaan.

Nelikulmaisessa eteisessä hän pysähtyi hetkeksi; siellä paloivat suuret lamput, luokkahuoneiden leveät ovet olivat selällään, samoin suuret puutarhaovet, puuastiassa kasvavat pomeranssipuut ja suuret kukat ruukuissaan koristivat näitä ovia molemmin puolin, ja joukko naisia ja herroja iltapuvuissaan käveli kukkien keskellä. Sisälle luokkahuoneisiin avautui komea näköala: tungeksivaa ja aaltoilevaa, hälisevää, keinuvaa ja virtaavaa joukkoa, kaikki ruusuista, sinistä ja miltei läpikuultavan valkoista. Katossa paloi kynttiläkruunuja, etäällä taustassa oli näyttämö, juhlallinen vihreä esirippu, rivi kynttilöitä, lavan reunalla.

"Eikö ole kaunista?" kysyi seuralaiseni.

Minun olisi pitänyt vastata myöntävästi, mutta sydämeni nousi kurkkuun. Herra Paul huomasi sen, muljautti minulle rumasti silmäänsä ja antoi minulle pienen ravistuksen vaivoistani.

"Minä tahdon tehdä parhaani, mutta soisin että kaikki olisi ohi", sanoin, ja kysyin sitten: "Onko meidän kuljettava tuon joukon läpi?"

"Ei mitenkään, minä hoidan asiat paremmin: me kuljemme puutarhan kautta -- tästä."

Seuraavana hetkenä olimme ulkona. Tyven ja viileä ilta virkisti minua jonkin verran. Kuutamoa ei ollut, mutta lukuisten loistavien ikkunoiden heijastus valaisi pihaa kirkkaasti ja myös käytäviä -- himmeästi. Taivas oli pilvetön, ja sen aavuudessa värisi tuhansittain eläviä valoja. Kuinka leppoisia ovatkaan mannermaan illat -- lauhoja, sulotuoksuisia, turvallisia! Ei merisumua, ei viluista kosteutta -- sumuttomia kuin keskipäivä ja raikkaita kuin aamu.

Kuljettuamme pihan ja puutarhan poikki tulimme ensimmäisen luokan ovelle. Se oli auki kuten kaikki muutkin ovet sinä iltana, me astuimme sisään, ja sitten minut johdettiin pieneen huoneeseen, joka erotti luokan suuresta salista. Tämä huone häikäisi silmiäni, se kun oli niin tulvillaan valoa, se huumasi korviani, sillä se oli niin täynnä häliseviä ääniä, se tukehdutti minua, se kun oli niin kuuma, umpinainen ja täynnä väkeä.

"Järjestystä! Hiljaisuutta!" huusi herra Paul. "Tämähän on kaaosta", hän jatkoi, ja melu hiljeni. Tusinalla sanoja ja yhtä monella liikkeellä hän ajoi ulos puolet läsnäolijoista ja pakotti loput järjestykseen. Ne jotka jäivät, olivat kaikki erikoispuvuissa: he olivat esiintyjiä, ja tämä oli näyttelijäin huone. Herra Paul esitti minut. Kaikki töllistelivät ja muutamat virnistelivät. Minä olin yllätys; kukaan ei ollut odottanut että englannitar esiintyisi ilveilyssä. Ginevra Fanshawe, joka oli somasti pukeutunut osaansa varten ja viehättävän kaunis, käänsi minuun parin silmiä, jotka olivat pyöreät kuin napit. Hän oli parhaalla tuulellaan, ilman vähintäkään pelon tai ujouden tuntua, päinvastoin ihastunut saadessaan kohta loistaa satojen edessä, ja tuloni näytti "lyövän hänet hämmästyksellä" kesken iloa. Hän olisi huudahtanut, mutta herra Paul piti hänet ja muutkin aisoissa.

Silmäiltyään ja arvosteltuaan koko joukkoa herra Paul kääntyi minuun päin.

"Teidänkin pitää pukeutua osaanne varten."

"Niin -- pukeutua mieheksi!" huudahti Zélie St. Pierre ja hyökkäsi eteenpäin lisäten ylen avuliaasti: "Minä puen hänet itse."

Mieheksi pukeutuminen ei miellyttänyt minua eikä olisi sopinutkaan minulle. Olin suostunut ottamaan miehen nimen ja osan; mitä hänen pukuunsa tulee -- seis siinä! Ei. Tahdoin pitää oman pukuni, tuli mitä tuli. Herra Paul saisi myrskytä, saisi raivota -- minä tahdoin pitää oman pukuni. Sanoin sen, ja ääneni oli yhtä varma tarkoituksessaan kuin matala ja kenties epävakainen ilmaisumuodossaan.

Hän ei aivan heti ruvennut myrskyämään eikä raivoamaan, kuten varmasti olin luullut. Hän oli vaiti. Mutta Zélie ehätti taas väliin.

"Hänestä tulee mainio _petit-maître_. Tässä ovat vaatteet -- kaikki tyynni. Ne ovat ehkä liian suuret, mutta siitä minä kyllä selviydyn. Tulkaa, rakas ystävä -- kaunis englannitar!"

Ja hän nauroi ivallisesti, sillä minä en ollut "kaunis". Hän tarttui käteeni, hän aikoi vetää minut mukanaan. Herra Paul seisoi liikkumatta -- puolueettomana.

"Te ette saa vastustaa", jatkoi St. Pierre, sillä minä vikuroin. "Te pilaatte kaiken, turmelette näytelmän hilpeyden, katsojain huvin, uhraatte kaiken itserakkaudellenne. Se olisi liian paha -- monsieur ei koskaan tule sitä sallimaan."

Hän etsi herra Paulin katsetta. Niin tein minäkin. Tämä katsoi ensin häneen, sitten minuun. "Seis", hän sanoi hitaasti, pysäyttäen St. Pierren, joka yhä ponnisteli saadakseen minut mukaansa. Kaikki odottivat ratkaisua. Hän ei ollut vihoissaan eikä ärtyisä. Huomasin sen ja rohkaisin mieleni.

"Ettekö pidä näistä vaatteista?" hän kysyi osoittaen miehen vaatekappaleita.

"Ei minulla ole mitään muutamia vastaan, mutta kaikkia en huoli."

"Kuinka sitten käy? Kuinka voi suostua miehen osaan ja astua näyttämölle naisen puvussa? Tosin tämä on vain amatöörinäyttämö -- _vaudeville de pensionnat_; erinäisiä myönnytyksiä voin sallia, mutta täytyyhän teillä toki olla jotakin, josta näkee teidän kuuluvan jalompaan sukupuoleen."

"Ja siihen suostunkin, monsieur, mutta minun täytyy saada järjestää asia omalla tavallani, kukaan ei saa sekaantua siihen, eikä vaatteita saa väkisin tyrkyttää minulle. Antakaa minun itse pukeutua."

Sanaakaan lausumatta herra Paul otti puvun St. Pierreitä, antoi sen minulle ja päästi minut pukuhuoneeseen. Jäätyäni yksin tyynnyin täydellisesti ja ryhdyin työhön kaikessa rauhassa. Jätin ylleni naisen puvun sellaisenaan, otin vain lisäksi pienen liivin, kauluksen, solmion ja pienen päällystakin, jotka oli saatu erään oppilaan veljeltä. Avasin palmikkoni, kiinnitin hiukseni lujasti takaa, ja edestä kampasin ne toiselle sivulle. Otin käteeni hatun ja hansikkaat ja lähdin ulos. Herra Paul ja kaikki muut odottivat. Paul silmäili minua. "Olkoon menneeksi näin koulussa", hän sanoi. Sitten hän lisäsi melkein ystävällisesti: "Rohkeutta, ystäväni! Vähän kylmäverisyyttä vain -- vähän häikäilemättömyyttä, neiti Lucien, ja kaikki käy hyvin!"

St. Pierre nauraa hihitti taaskin kylmällä käärmeellisellä tavallaan.

Minä olin närkäs, sillä olin kiihtynyt, enkä voinut olla kääntymättä häneen sanoakseni että jollei hän olisi nainen ja minä herrasmies, tekisi mieleni haastaa hänet kaksintaisteluun.

"Näytelmän jälkeen, näytelmän jälkeen", sanoi herra Paul. "Sitten annan teille pistoolit ja järjestämme taistelun kaikkien sääntöjen mukaan. Se on vain vanha riita Ranskan ja Englannin välillä."

Mutta nyt lähestyi hetki jolloin näytäntö oli alkava. Herra Paul asettui eteemme ja piti meille lyhyen puheen kuin kenraali sotilailleen ennen taistelua. En tiedä mitä hän sanoi, paitsi että hän kehoitti meitä jokaista täyttämään sydämensä oman mitättömyytensä tunteella. Jumala tietää että minun mielestäni tuo neuvo oli tarpeeton muutamille meistä. Kello kilisi. Minä ja kaksi muuta työnnettiin näyttämölle. Kello soi uudelleen. Minun oli sanottava ihan ensimmäiset sanat.

"Älkää katsoko yleisöön älkääkä ajatelko sitä", kuiskasi herra Paul korvaani. "Kuvitelkaa että olette ullakolla ja näyttelette rotille."

Hän katosi. Esirippu nousi -- käpertyi kattoon, ja eteemme humahti valojen kirkkaus, pitkä huone, hilpeä väkijoukko. Minä ajattelin kovakuoriaisia, vanhoja laatikoita, madonsyömiä arkkuja. Sanoin sanottavani huonosti, mutta sanoin sen. Tuo ensimmäinen vuorosana olikin vaikein, sillä se ilmaisi minulle sen tosiseikan, että en pelännyt yleisöä läheskään niin paljon kuin omaa ääntäni. Tuo vieras ulkomaalainen yleisö ei merkinnyt minulle mitään. En ajatellutkaan sitä. Kun kieleni kerran vapautui ja ääneni pääsi oikeaan korkeuteensa ja sointiinsa, silloin en ajatellut muuta kuin esittämääni henkilöä -- ja herra Paulia, joka kuunteli, katseli ja oli kuiskaajana näyttämön syrjässä.

Vähitellen, tuntiessani oikean voimani tulevan -- oikeiden lähteiden pyrkivän valloilleen -- tyynnyin siksi paljon, että saatoin kiinnittää huomiota kanssanäyttelijöihini. Muutamat heistä näyttelivät erittäin hyvin, varsinkin Ginevra Fanshawe, jonka tuli keimailla kahdelle ihailijalle -- tehtävä mistä hän suoriutui verrattomasti, hänhän oli oikeassa elementissään. Huomasin että hän kerran tai pari oli erityisen suopea ja tehostetun puolueellinen minua, keikaria, kohtaan. Niin vilkkaasti ja innokkaasti hän suosi minua, niin merkitseviä katseita hän sinkosi kuuntelevaan ja käsiä taputtavaan yleisöön, että minulle -- joka tunsin hänet -- kävi äkkiä selväksi että hän näytteli _jollekin_, ja minä seurasin hänen katseitaan, hymyjään, liikkeitään, ja keksin ennen pitkää, että hän oli valinnut ainakin kauniin ja hienon maalitaulun vasamoilleen. Aivan näiden nuolien suunnassa, muita katsojia kookkaampana ja niin ollen vieläkin alttiimpana niille seisoi tuttu olento -- levollisena mutta hyvin tarkkaavaisena -- tohtori John.

Tuo näky oli jossakin määrin kiihottava. Tohtori Johnin katseessa oli sanoja, vaikka en osannutkaan tulkita niitä, se yllytti minua, luin siitä tarinan, panin ajatukseni osaan jota näyttelin, panin sen Ginevran-palvontaani. "Karhussa" eli rehellisessä ihailijassa näin tohtori Johnin. Säälinkö häntä, kuten ennen vanhaan? En, minä paadutin sydämeni, kilpailin hänen kansaan ja löin hänet laudalta. Tiesin olevani vain narri ja keikari, mutta missä hän ei kelvannut, siellä minä saatoin miellyttää. Nyt tiesin näytteleväni ihmistä joka tahtoo ja on päättänyt voittaa ja valloittaa. Ginevra yllytti minua, ja yhdessä miltei muutimme osan luonnetta, kullaten keikarin kiireestä kantapäähän. Näytösten välissä herra Paul sanoi että hän ei tietänyt mikä meitä riivasi, ja miltei nuhteli meitä. "Se on kenties kauniimpaa kuin esikuvanne", hän sanoi, "mutta se ei ole oikein." Minä en myöskään tietänyt mikä minua riivasi, mutta halusin jotenkin jättää varjoon "karhun", so. tohtori Johnin. Ginevra oli hellä -- kuinka olisin voinut olla muuta kuin ritarillinen? Pysyen kirjaimellisesti uskollisena osalleni muutin huoletta koko sen hengen. Ilman sydäntä, ilman mielenkiintoa en voinut näytellä sitä ollenkaan. Näyteltävä sitä kuitenkin oli -- tuo kaivattu mauste pääsi mukaan -- ja minä näyttelin hyvällä halulla.

Mitä sinä iltana tunsin ja tein, sitä en olisi odottanut tuntevani ja tekeväni, yhtä vähän kuin että minut hurmauksen tilassa nostettaisiin seitsemänteen taivaaseen. Kylmänä, vastahakoisena, pelokkaana olin toisen mieliksi suostunut näyttelemään osaani: ennen pitkää lämpenin, rohkaistuin, mielenkiintoni heräsi, ja näyttelin omaksi huvikseni. Mutta seuraavana päivänä, kun ajattelin tätä kaikkea, en vähääkään hyväksynyt tällaisia amatöörinäytäntöjä, ja vaikka olinkin mielissäni kun olin saanut tehdä herra Paulille palveluksen ja kerran koettaa voimiani, päätin lujasti, ettei minua enää koskaan vedettäisi samanlaiseen juttuun. Harras halu näyttämötaiteeseen oli osoittautunut kuuluvan luonteeseeni; tämän vastakeksityn taipumuksen helliminen ja kehittäminen olisi voinut lahjoittaa minulle kokonaisen maailman hauskuutta, mutta se ei olisi sopinut minunlaiselleni syrjästäkatsojalle. Se taipumus ja halu oli työnnettävä syrjään, ja minä työnsin ne syrjään ja lukitsin ne päätöksellä jota ei aika eikä kiusaus ole sittemmin järkyttänyt.

Tuskin oli näytelmä ohi ja _kunnialla_ ohi, kun tuo kiukkuinen ja itsevaltainen herra Paul muuttui aivan toiseksi. Vapautuneena ohjaajan edesvastuusta hän viipymättä luopui opettajan-ankaruudestaan, tupsahti keskellemme vilkkaana, ystävällisenä ja puheliaana, puristi jokaisen kättä, kiitti kutakin erikseen ja ilmoitti päätöksensä että meidän kaikkien oli tanssittava hänen kanssaan alkavissa tanssiaisissa. Kun hän tuli vaatimaan minun lupaustani, sanoin hänelle etten tanssi. "Tämän kerran teidän täytyy", oli vastaus, ja jollen olisi pujahtanut syrjään ja pysytellyt poissa hänen tieltään, olisi hän varmaan pakottanut minut tähän toiseenkin esitykseen. Mutta minä olin näytellyt tarpeekseni jo yhden illan osalta; oli aika taas palata itseeni ja tavalliseen elämääni. Kanervanvärinen pukuni menetteli kyllä päällystakin alla näyttämöllä, mutta ei olisi sopinut valssiin tai katrilliin. Vetäydyin hiljaiseen soppeen, josta huomaamattomana saatoin tehdä havaintoja -- tanssiaiset, loisto ja huvitus vierivät ohitseni kuin näytelmä.

Taaskin oli Ginevra Fanshawe prinsessa, kaunein ja iloisin läsnäolijoista. Hänet valittiin avaamaan tanssiaiset, ja hyvin ihastuttavalta hän näytti, hyvin viehkeästi tanssi, hyvin iloisesti hymyili. Tällaiset tilaisuudet olivat hänen voittojaan -- hän oli huvituksen lapsi. Työ ja kärsimykset kohtasivat hänet penseänä ja lannistuneena, voimattomana ja nureksivana, mutta ilo levitti hänen perhossiipensä, kirkasti niiden kultatomun ja loistavat täplät, sai hänet säkenöimään kuin jalokivi ja hehkumaan kuin kukka. Tavalliselle ruoalle ja juomalle hän nyrpisti nenäänsä, mutta ravitsi itseään kermavaahdolla ja jäätelöllä kuin mehiläinen hunajalla; makea viini oli hänen elementtinsä ja makeat leivokset hänen jokapäiväinen leipänsä. Ginevra eli täyttä elämäänsä tanssisalissa, muualla hänen mielialansa laskeutui.