Part 13

"He ovat tehneet sen uudelleen", vastasin minä. "Nenäliinaa heilutettiin ja jotakin putosi." Ja minä viittasin ikkunaan, joka nyt oli aivan tekopyhästi kiinni.

"Menkää alas heti, ottakaa se ja tuokaa tänne", kuului hänen jyrkkä määräyksensä. Sitten hän lisäsi: "Kukaan ei kiinnitä huomiota _teihin, minut_ nähtäisiin."

Minä menin suoraa päätä. Hetkisen etsittyäni löysin taitetun paperin, joka oli tipahtanut erään pensaan alimmalle oksalle, ja vein sen suoraan tohtori Johnille. Luulen ettei edes Rosine nähnyt minua tällä kertaa.

Tohtori John repi kirjelipun kappaleiksi lukematta sitä.

"Siinä ei ole hiukkaakaan _hänen_ syytään, se teidän tulee muistaa."

"_Kenen_ syytä?" kysyin. "_Kuka_ se on?"

"Ettekö siis vielä tiedä?"

"En vähääkään."

"Ettekö arvaa?"

"En."

"Jos tuntisin teidät paremmin, tekisi melkein mieleni ottaa teidät uskotukseni ja siten saada teidät vartijaksi maailman viattomimmalle ja parhaalle mutta jonkin verran kokemattomalle olennolle."

"Siveyden vartijaksiko?"

"Niin", sanoi hän hajamielisesti. "Mitä ansoja viritetäänkään hänen ympärilleen!" hän lisäsi miettiväisenä, ja nyt hän varmaan ensi kerran tutki kasvojani -- tietenkin levottomana siitä, näkisikö niistä jonkin luontaisen ilmeen, joka rohkaisisi häntä uskomaan turviini taivaallisen olennon, jota vastaan pimeyden voimat vehkeilivät. Minä en tuntenut suurtakaan kutsumusta taivaallisten olentojen kaitsijaksi, mutta muistin kohtausta tavaratoimistossa, ja minusta tuntui että olin _hänelle_ velkaa vastapalveluksen: jos _voin_, tahdoin auttaa häntä, eikä minun määrättävissäni ollut millä tavoin. Niin vähän vastahakoisesti kuin mahdollista selitin olevani "halukas tekemään voitavani henkilön hyväksi joka kiinnosti häntä".

"Minä olen asiassa vain katsojana", hän sanoi ihailtavan vaatimattomasti, kuten minusta näytti. "Satun tuntemaan tuon luonteeltaan sangen arvottoman ihmisen, joka vastakkaisesta talosta on jo kahdesti häirinnyt tämän paikan pyhyyttä, ja seurapiireissä olen myös tavannut henkilön jota nämä alhaiset yritykset tarkoittavat. Hänen verrattoman ylevämmyytensä ja synnynnäisen hienostuksensa pitäisi karkottaa kaikki julkeus hänen läheisyydestäänkin, niin luulisi. Niin ei kuitenkaan ole, ja koska hän on viaton ja vailla epäluuloja, tahtoisin varjella häntä pahasta, jos voisin. Henkilökohtaisesti en kuitenkaan voi tehdä mitään: en pääse hänen lähelleen." Hän vaikeni.

"Hyvä, minä olen halukas auttamaan teitä, kunhan vain sanotte millä tavoin." Ja ajatuksissani kävin nopeasti talomme asukasluettelon läpi etsien tuota ihmeolentoa, tuota kallisarvoista helmeä, tuota virheetöntä jalokiveä. "Sen täytyy olla madame", päättelin.

"_Hän_ yksin meistä kaikista kykenee _näyttämään_ muita ylevämmältä, mutta mitä tulee hänen epäluulottomuuteensa ja kokemattomuuteensa jne., ei tohtori Johnin tarvitsisi vaivata päätään niillä. Se juuri kuitenkin on hänen päähänpistonsa, enkä tahdo vastustaa häntä, hän saakoon tahtonsa täyttymään, hänen enkelinsä olkoon enkeli."

"Osoittakaa vain mille taholle minun on suunnattava huolenpitoni", jatkoin vakavana, vaikka sisimmässäni hihitin sitä ajatusta, että minut pantaisiin madame Beckin tai jonkun hänen oppilaansa kaitsijaksi.

Tohtori Johnilla sattui olemaan hienosäikeinen hermosto, ja hän tunsi heti vaistomaisesti, mitä karkeampirakenteinen mieli ei olisi aavistanut, nimittäin että hän hieman huvitti minua. Veri kohosi hänen poskiinsa, hän kääntyi hymyillen tuskin huomattavasti ja otti hattunsa -- hän aikoi lähteä. Tunsin piston sydämessäni.

"Minä tahdon -- tahdon auttaa teitä", sanoin kiihkeästi. "Minä teen mitä vain toivotte. Pidän silmällä enkeliänne, pidän hänestä huolta, kunhan vain sanotte kuka hän on."

"Mutta _täytyyhän_ teidän tietää", sanoi hän vakavana mutta hyvin hiljaisella äänellä. "Niin tahraton, niin hyvä, niin sanomattoman kaunis -- mahdotonta että samassa talossa olisi kahta hänen vertaistaan. Minä tarkoitan tietysti --"

Tällöin madame Beckin huoneen ovi (joka avautui lastenkamariin) äkkiä rapsahti, ikään kuin käsi, joka piti kiinni lukosta, olisi lievästi vavahtanut. Pidätetty aivastus oli väkisinkin pärskähtänyt ja tehnyt tepposet. Tuollaisia pieniä vahinkoja voi sattua parhaille joukostamme. Madame, tuo erinomainen nainen, oli vartiopaikallaan. Hän oli palannut kotiin hiljaa, hiipinyt portaita ylös varpaillaan ja oli nyt huoneessaan. Jos aivastusta ei olisi tullut, olisi hän saanut kuulla kaiken, ja minä myös, mutta tuo onneton pärähdys sai tohtori Johnin hämmentymään. Hänen seisoessaan siinä säikähtyneenä tuli madame sisään ketteränä, levollisena, parhaalla tuulellaan, eikä kukaan hänen tapojaan tuntematon olisi voinut muuta uskoa kuin että hän oli juuri palannut kotiin. Jokainen olisi karkottanut mielestään ajatuksen että hänen korvansa oli ainakin viimeisten kymmenen minuutin ajan ollut liimattuna avaimenreikään. Hän oli aivastavinaan vielä, selitti olevansa "_enrhumée_"[47] ja alkoi sitten sujuvasti kertoa "ajelustaan". Kello kutsui rukouksiin, ja minä jätin hänet tohtorin seuraan.

XIV

JUHLA

Niin pian kuin Georgette parani, lähetti madame hänet maaseudulle. Minä olin suruissani; rakastin lasta, ja menettäessäni hänet olin entistäkin köyhempi. Mutta en saanut valittaa. Elin talossa joka oli täynnä pulppuavaa elämää; olisin voinut saada tovereita, mutta valitsin yksinäisyyden. Kaikki opettajat vuoron perään tarjosivat minulle erityistä tuttavuuttaan, ja minä koettelin heitä kaikkia. Erään heistä huomasin olevan kunniallinen nainen mutta ahdasajatuksinen, karkeatunteinen ja itsekäs. Toinen oli pariisitar, ulkonaisesti hienostunut mutta sydämeltään turmeltunut, vailla uskoa, vailla periaatteita, vailla rakkautta. Tunkeuduttuasi tämän luonteen säädyllisen ulkokuoren läpi, näit alla vain kuilun. Hän harrasti intohimoisesti lahjoja, ja siinä suhteessa kolmas opettajatar -- toisella tavoin heikkoluonteinen ja mitätön ihminen -- muistutti häntä suuresti. Tällä jälkimmäisellä oli toinenkin erikoisominaisuus -- hän oli saita. Vallitsevimpana hänessä oli rakkaus rahaan sen itsensä tähden. Kultarahan näkeminen sytytti hänen silmiinsä vihreän kiillon, oudon nähdä. Suosionsa osoitukseksi hän vei minut kerran yläkertaan, avasi erään salaoven ja näytti minulle aarteen -- kasan suuria karkeita rahoja -- noin viisitoista guineaa viiden frangin kappaleina. Hän rakasti tätä aarretta niinkuin lintu muniaan. Siinä olivat hänen säästönsä. Hän tuli usein puhumaan minulle niistä viehättyneenä ja kuin pysyvän höperyyden vahassa, mikä oli outoa nähdä ihmisessä joka ei vielä ollut täyttänyt kahtakymmentä viittä.

Pariisitar taas oli tuhlaavainen ja siveetön (so. taipumuksiltaan, hänen tekojaan en tuntenut). Jälkimmäinen ominaisuus näytti minulle käärmeenpäätään vain kerran, ja silloinkin hyvin varovasti. Väläyksessä minkä näin, se näytti oudonlaatuiselta matelijalta, sen uutuus kiihotti uteliaisuuttani, ja jos se olisi tullut rohkeasti esiin, olisin ehkä filosofin tavoin pitänyt puoliani ja kylmästi tarkastanut tuota pitkää elukkaa kaksihaaraisesta kielestä hamaan suomuiseen pyrstöön asti. Mutta se vain sihisi huonon romaanin lehdillä, ja kohdatessaan pikaisen ja epäviisaan vihanpuuskan se peräytyi ja katosi sähisten. Pariisitar vihasi minua siitä päivästä saakka.

Tämä nainen oli aina velkaantunut, sillä hänen palkkaansa ei tarvittu ainoastaan pukuihin, vaan myös hajuvesiin, kauneusvälineisiin, leivoksiin ja makeisiin. Mikä kylmä ja tunnoton nautiskelija hän olikaan joka suhteessa! Näen hänet vieläkin edessäni. Hänellä oli kapeat kasvot ja hintelä vartalo, kellahtava iho, säännölliset piirteet, virheettömät hampaat, huulet kuin lanka, leveä ulkoneva leuka, avoimet mutta jääkylmät silmät, joiden kiilto oli sekä vaativaa että kiittämätöntä. Hän vihasi yötä koko sydämestään ja rakasti sitä mitä hän nimitti huvitukseksi, joka oli tympeätä, sydämetöntä, älytöntä ajanhukkaa.

Madame Beck tunsi tämän naisen luonteen täysin hyvin. Hän kerran puhuikin kanssani hänestä, sävyssä joka oli lystikäs sekoitus arvostelua, välinpitämättömyyttä ja vastenmielisyyttä. Kysyin miksi hän piti tuota ihmistä laitoksessaan. Hän vastasi suoraan: siksi että se soveltui hänen etuihinsa, ja viittasi erääseen seikkaan jonka olin huomannut, nimittäin siihen että neiti St. Pierre omasi miltei verrattoman taidon saada kurittomat oppilaansa pysymään järjestyksessä. Hänen olemustaan ympäröi eräänlainen kivettävä voima, ja ilman minkäänlaista kiihkoa, melua tai suuttumusta hän hillitsi tytöt kuin tuuleton hallayö kohisevan virran. Itse opetustyössä ei hänestä ollut suurtakaan hyötyä, mutta tarkassa valvonnassa ja sääntöjen noudattamisessa hän oli korvaamaton. "Tiedän kyllä että hänellä ei ole periaatteita eikä kenties tapojakaan", myönsi madame suoraan, mutta lisäsi filosofin tavoin: "Hänen käytöksensä luokassa on aina täysin säädyllistä, vieläpä jossakin määrin arvokasta, ja siinä kaikki mitä tarvitaan. Oppilaat ja vanhemmat eivät katso kauemmas, enkä siis minäkään."

Omituinen, hilpeä, meluisa pieni maailma oli tämä koulu: nähtiin paljon vaivaa jotta kahleet saataisiin kätketyiksi kukkasiin, hieno katolisuuden tuoksu tuntui joka toimenpiteessä, ja sallittua oli laaja aistillinen vapaus (niin sanoakseni) kateellisen henkisen rajoituksen vastapainoksi. Joka henki oli kasvatettava orjuuteen, mutta jottei kenenkään ajatus pysähtyisi miettimään tuota tosiseikkaa, tartuttiin kaikkiin ruumiillisen virkistyksen mahdollisuuksiin ja tehtiin niistä mitä voitiin. Täällä kuten muuallakin KIRKKO pyrki kasvattamaan lapsistaan ruumiillisesti vahvoja, sielullisesti heikkoja olentoja, lihavia, vereviä, raikkaita, mutta samalla tietämättömiä, ajattelemattomia, kyselemättömiä. "Syö, juo ja elä", se sanoo. "Pidä huolta ruumiistasi ja jätä sielusi minun haltuuni. Minä pidän huolta siitä, määrään sen suunnan ja menen takuuseen sen lopullisesta kohtalosta." Kas siinä kauppa jossa jokainen tosi katolilainen pitää itseään voittajana. Lucifer käyttää aivan samaa sanamuotoa: "Kaiken tämän voiman annan minä sinulle ja kunnian siitä, sillä se on jätetty minun haltuuni ja minä annan sen kenelle ikinä tahdon. Jos sinä siis tahdot palvella minua, on kaikki oleva sinun."

Näihin aikoihin -- kesän kukkeimman hehkun aikana -- tuli madame Beckin oppilaitoksesta niin iloinen paikka kuin koulu suinkin saattoi olla. Kaiken päivää olivat leveät kaksoisovet ja ikkunat selkoselällään, yhtämittainen auringonpaiste näytti kotiutuneen ilmakehään, pilvet purjehtivat kauas merten taa viipyen epäilemättä sellaisten saarimaiden yllä kuin Englanti -- se rakas sumujen maa -- mutta pysyen kokonaan poissa kuivalta mannermaalta. Asuimme paljon enemmän puutarhassa kuin katon alla. Tunnit pidettiin ja ateriat nautittiin "suuressa lehtimajassa". Sitä paitsi tuntui lähenevä loma-aika ilmassa, ja se muutti vapauden miltei vallattomuudeksi. Pitkään syyslomaan oli enää kaksi kuukautta, mutta sitä ennen odotti viettoaan eräs suuri päivä -- tärkeä juhlatilaisuus -- ei vähemmän kuin madamen syntymäpäivä.

Juhlan johto lankesi etupäässä neiti St. Pierren osaksi, koska madame itse muka oli asiasta erillään, kainosti tietämätön kaikesta mitä tulisi tapahtumaan hänen kunniakseen. Ennen kaikkea hän ei koskaan tietänyt, ei vähintäkään aavistanut, että joka vuosi pantiin koko koulussa toimeen rahankeräys kauniin syntymäpäivälahjan ostoa varten. Kohtelias lukija jättäköön tahdikkaasti huomioon ottamatta lyhyen salaisen neuvottelun tämän asian johdosta madamen omassa huoneessa.

"Mitä tahdotte tänä vuonna?" kysyi hänen pariisilainen luutnanttinsa.

"Oh, mitä sellaisista! Jättäkää se sikseen. Antakaa lapsiparkojen pitää franginsa." Ja madame näytti suopealta ja vaatimattomalta.

St. Pierre työnsi tällöin leukansa pystyyn; hän osasi madamen ulkoa ja nimitti hänen "hyvyyden"-ilmeitään irvistyksiksi. Hän ei hetkeäkään edes ollut kunnioittavinaan niitä.

"Pian nyt", hän sanoi kylmästi. "Mainitkaa esine. Pitääkö sen olla korutavaraa vai porsliinia, rihkamaa vai hopeata?"

"No niin! Pari kolme hopealusikkaa ja saman verran hopeahaarukoita."

Ja tuloksena oli kaunis rasia, joka sisälsi hopeaesineitä kolmensadan frangin arvosta.

Juhlapäivän ohjelma oli seuraava: lahjan antaminen, välipala puutarhassa, näytelmäkappale, jonka oppilaat ja opettajat esittivät, tanssia ja illallinen. Tämä kaikki tuntui minusta perin suurenmoiselta, kuten hyvin muistan. Zélie St. Pierre ymmärsi tällaisia asioita ja johti niitä taitavasti.

Pääkohta oli näytelmäkappale, jota varten tarvittiin kuukauden valmistuksia. Jo näyttelijäin valinta kysyi taitoa ja huolekkuutta; sitten seurasi lausunnan ja asentojen opetusta sekä lukemattomia väsyttäviä harjoituksia. Kaikkeen tähän St. Pierre tietenkään ei riittänyt: siinä vaadittiin toista johtoa, toista taitoa kuin hänen. Henkilö joka täytti nämä vaatimukset, oli Paul Emanuel, kirjallisuuden opettaja. Minun osalleni ei koskaan langennut päästä kuulemaan herra Emanuelin näyttämöopetusta, mutta näin hänet usein kun hän astui _carrén_ poikki (nelikulmainen eteinen asuinhuoneiden ja luokkahuoneiden välillä). Lämpiminä iltoina kuulin hänen luentonsa avoimesta ovesta, ja hänen nimensä sekä kaskuja hänestä kaikui korviini joka taholta. Varsinkin aikaisempi tuttavamme neiti Ginevra Fanshawe, joka oli valittu esittämään huomattavaa osaa näytelmässä ja joka yleensä lahjoitti minulle suuren määrän vapaahetkistään, höysti puhettaan usein jäljittelemällä hänen sanojaan ja tekojaan. Ginevran mielestä hän oli hirvittävän ruma, ja tyttö tunnusti joutuvansa miltei hysteerisen pelon valtaan kuullessaan hänen äänensä tai askelensa. Hän oli tumma pieni mies, yrmeä ja pisteliäs. Minunkin mielestäni hän oli aika karmea ilmiö -- musta lyhyeksi leikattu tukka, leveä kellahtava otsa, laihat posket, suuret värisevät sieraimet, läpitunkeva katse ja hätäinen käytös. Ärtyisä hän oli, sen kyllä huomasi kun kuuli hänen tiuskivan määräyksiään kömpelölle näyttelijäjoukolle. Väliin hän purki kärsimättömyyttään ja kiukkuaan näihin harjaantumattomiin tilapäisnäyttelijättäriin ja pauhasi heidän käsitystensä nurinkurisuutta, tunteittensa kylmyyttä, antaumuksensa heikkoutta. "Kuulkaa!" hän huusi, ja hänen äänensä vyöryi yli äsken mainittujen, ja kun kuuli Ginevran, Mathilden tai Blanchen heikon piipityksen heidän yrittäessään matkia sitä, ymmärsi kyllä miksi tuo samainen piipitys oli saanut palkakseen suuttumuksen kumeata murinaa tai raivon vihaista sähinää.

"_Vous n'êtes donc que des poupées_?"[48] kuulin hänen jylistävän. "_Vous n'avez pas de passions -- vous autres? Vous ne sentez donc rien? Votre chair est de neige, votre sang de glace? Mois, je veux que tout cela s'allume, qu'il ait une vie, une âme_!"[49]

Turha purkaus! Ja kun hän vihdoin huomasi että se _oli_ turha, heitti hän äkkiä koko asian sikseen. Tähän asti hän oli opettanut heille suurta murhenäytelmää, nyt hän repi murhenäytelmän kappaleiksi ja toi seuraavana päivänä pienen, kiinteän, tyhjänpäiväisen ilveilyn. Tämän tytöt ottivat vastaan suopeammin, ja sitä hän nyt takoi heidän sieviin pyöreihin päihinsä.

Neiti St. Pierre oli aina läsnä Emanuelin harjoituksissa, ja minulle kerrottiin että hänen kohtelias käytöksensä, näennäinen tarkkaavaisuutensa, tahdikkuutensa ja viehkeytensä oli tehnyt mainittuun herrasmieheen erittäin edullisen vaikutuksen. Hänellä oli todellakin taito jonkin aikaa miellyttää ketä tahtoi, mutta tuo tunne ei ollut kestävä: seuraavassa hetkessä se kuivui kuin kaste, haihtui kuin höytyset.

Päivä ennen madamen juhlaa oli lupapäivä samoin kuin itse syntymäpäiväkin. Se omistettiin kolmen kouluhuoneen siivoamiselle, puhdistamiselle ja koristamiselle. Koko talossa vallitsi mitä iloisin hälinä, ei ylä- eikä alakerrassa voinut hiljainen eristetty henkilö löytää itselleen olosijaa, ja niinpä minä puolestani pakeninkin puutarhaan. Koko päivän vaelsin ja istuskelin siellä yksin, etsin lämpöä auringonpaisteesta, siimestä puiden alta ja jonkinlaista seuraa omista ajatuksistani. Muistan hyvin, että sinä päivänä vaihdoin vain kaksi lausetta elävien olentojen kanssa, mutta en silti tuntenut itseäni yksinäiseksi, nautin vain saadessani olla rauhassa. Syrjästäkatsojalle riitti kun sai kerran tai pari kulkea huoneiden läpi, nähdä mitä muutoksia oli tekeillä, kuinka laadittiin pieni pukuhuone ja näyttelijäinhuone, pystytettiin pieni lava näyttämölaitteineen, kuinka Paul Emanuel yhdessä neiti St. Pierren kanssa johti kaikkea ja kuinka innokas oppilasjoukko hilpeästi puuhasi heidän käskyjensä mukaan.

Tuo suuri päivä valkeni. Aurinko nousi kuumana pilvettömälle taivaalle ja paahtoi iltaan asti. Kaikki ikkunat ja ovet avattiin, mikä teki tunnelman iloisen kesäiseksi ja vapaaksi -- ja täydellisin vapaus näytti todellakin olevan päivän tunnussana. Opettajattaret ja oppilaat tulivat aamiaispöytään kampaustakeissa, papiljotteja hiuksissa: odottaessaan illan suurta pukeutumista heistä nähtävästi oli hauskaa viettää aamupäivä ylenmääräisessä huolimattomuudessa -- kuten raatiherrat paastoavat ennen juhla-ateriaa. Kello yhdeksän tienoissa aamulla saapui tärkeä toimihenkilö, kampaaja. Tuo jumalaton ihminen asetti päämajansa rukoussaliin, ja siellä, vihkivesimaljan, vahakynttiläin ja ristiinnaulitunkuvan läheisyydessä hän syventyi taiteensa mysteereihin. Joka tyttö kutsuttiin vuoron perään hänen käsiinsä ja tuli takaisin pää sileänä kuin näkinkenkä, valkoinen jakaus virheettömänä ja pään ympärillä kreikkalaiset palmikot, jotka kiilsivät kuin öljyttyinä. Minäkin käytin hyväkseni vuoroani muiden mukana, ja saatoin tuskin uskoa mitä peili ilmaisi, kun jäljestäpäin kysyin sen mieltä. Tuo runsas kruunu aaltoilevaa ruskeata tukkaa kummastutti minua -- pelkäsin ettei kaikki ollut omaani, ja sain tunnustella sitä useat kerrat ennen kuin varmasti tiesin pelkoni turhaksi. Tunnustin silloin, että kampaaja oli ensiluokkainen taiteilija, joka pystyi saamaan paljon irti arvottomistakin aineista.

Kun rukoussali oli suljettu, tuli makuuhuoneesta erinäisten -- lystikkään huoliteltujen -- pesujen, koristelujen ja somistelujen näyttämö. Minulle oli ja tulee aina olemaan arvoitus, kuinka he saattoivat kuluttaa niin paljon aikaa tehdessään niin vähän. Itse toimitus näytti huolelliselta, monimutkaiselta, pitkältä, mutta tulos oli yksinkertainen. Puhdas valkoinen musliinipuku, sininen vyönauha (Pyhän Neitsyen värit), pari valkoisia tai oljenvärisiä kiiltohansikkaita -- siinä juhlaunivormu, jonka ottamiseen tuo talontäysi opettajattaria ja oppilaita omisti elämänsä kiitävät tunnit. Mutta täytyy myöntää että asu kaikessa yksinkertaisuudessaan oli virheetön -- täydellisen kuosikas, sopiva ja raikas. Joka tukkalaite oli niin ikään soma ja sievä, kiinteydessään aistikas, ja soveltui labassecourilaisten piirteiden täyteläiseen ja lujaan kauneuteen, vaikka se olisikin ollut liian jäykkä notkeammalle ja taipuisammalle kauneuslajille. Yleisvaikutus kaiken kaikkiaan oli kiitettävä.

Katsellessani läpikuultavaa lumivalkoista massaa, muistan hyvin tunteneeni itseni pelkäksi varjotäpläksi valokentällä. Minulla ei ollut rohkeutta panna ylleni läpinäkyvää valkoista pukua, mutta jotakin ohutta minulla täytyi olla, sillä ilma ja huoneet olivat liian kuumat jotta olisi voinut sietää yllään vahvempaa kangasta, ja niinpä olin penkonut ainakin tusinan myymälöitä, kunnes vihdoin löysin jonkinlaista punervanharmaata harsokangasta -- väri, sanalla sanoen, oli tiheän sumun, joka leijailee kukkivalla kanervakankaalla. Ompelijattareni oli hyväntahtoisesti tehnyt pukuni niin hyvin kuin suinkin osasi, sillä koska, kuten hän viisaasti huomautti, kangas oli "niin alakuloista, niin himmeätä", oli työn huolellinen suoritus sitä välttämättömämpää. Hyvä oli että hän otti asian tältä kannalta, sillä minulla ei ollut ainoatakaan kukkasta eikä jalokiveä kaunistamassa pukuani, ja mikä pahempi, minulla ei ollut luonnollisia ruusuja poskissani.

Me unohdamme tällaiset puutteellisuudet keskellä arjen yksitoikkoista aherrusta, mutta ne kyllä muistuttavat meille ikävästä olemassaolostaan loistavissa tilaisuuksissa, kun kauneuden pitäisi säteillä.

Oli miten oli, tuossa varjopuvussa viihdyin erinomaisesti, ja siitä edusta en olisi saanut nauttia, jos ylläni olisi ollut jotakin loistavampaa tai näkyvämpää. Myös madame Beck rohkaisi minua: hänen pukunsa oli melkein yhtä huomaamaton kuin omanikin, paitsi että hänellä oli rannerengas ja suuri rintasolki, jossa kulta ja jalokivet välkkyivät. Satuimme kohtaamaan toisemme portaissa, ja hän nyökäytti minulle päätään ja hymyili hyväksyvästi. Ei siksi, että hänen mielestään olin kaunis -- sellainen asia ei todennäköisesti voinut kiinnittää hänen mieltään -- vaan siksi, että hän piti pukuani "sopivana", "säädyllisenä", ja Sopivaisuus ja Säädyllisyys olivat kaksi tyyntä jumalatarta, joita madame palveli. Hän myös pysähtyi, laski Olalleni hansikoidun kätensä, jossa oli koruommeltu hyvältä tuoksuva nenäliina, ja kuiskasi korvaani ivallisen huomautuksen toisista opettajattarista (joille juuri oli päässyt lausumasta kohteliaisuuksia vasten kasvoja). "Ei mikään ole mielettömämpää", hän sanoi, "kuin että kypsyneet naiset pukeutuvat kuin viisitoistavuotiaat tytöt -- St. Pierre ainakin näyttää vanhalta kietanalta, joka leikkii pikkutyttöä."

Tultuani valmiiksi ainakin pari tuntia aikaisemmin kuin kukaan muu, huvittelin lähtemällä -- ei puutarhaan, jossa palvelustytöt parhaillaan järjestivät pitkiä pöytiä, asettivat tuoleja ja levittelivät liinoja välipalaa varten -- vaan kouluhuoneisiin, jotka nyt olivat tyhjät, hiljaiset, viileät ja puhtaat. Seinät olivat äskettäin maalatut, lautalattiat pestyt ja tuskin vielä kuivuneet, raikkaat kukat maljakoissa koristivat ikkunalautoja ja puhtaat uutimet suuria ikkunoita.

Vetäydyin ensimmäiseen luokkaan, joka sijaitsi pienemmässä ja somemmassa huoneessa kuin muut, valitsin lasiovisesta kirjakaapista, jonka avain oli hallussani, kirjan jonka nimi oli hieman lupaava, ja istuin lukemaan. Tämän "luokan" eli kouluhuoneen lasinen ovi avautui suureen lehtimajaan; akaasiapuun lehvät hyväilivät sen ruutuja kurkottautuessaan toisella puolen ovea kukkivaa ruusupensasta kohti, ja tässä ruusupensaassa hyrisi ahkera ja onnellinen mehiläisparvi. Aloin lukea. Juuri kun turvapaikkani hiljainen hyminä, ympäröivä siimes ja lämmin yksinäinen rauha alkoi karkottaa kirjani sivulta ajatuksen ja silmistäni näkövoiman sekä houkutella minut unelmain polulle, johonkin unimaailman syvään rotkoon -- juuri silloin kuului katuovelta kiivain soitto mitä tuo paljon kokenut kone koskaan oli helistänyt, ja tempasi minut takaisin tietoisuuteen.

Nyt oli asia niin, että kello oli kilissyt kaiken aamua, kun työmiehet, palvelijattaret, kampaajat ja ompelijat juoksivat lukemattomilla asioillaan. Lisäksi oli täysi syy odottaa että se soi myös koko iltapäivän, koska noin satakunta ulko-oppilasta oli vielä saapumatta vaunuillaan tai ajurinrattailla, eikä ollut luultavaa että se vaikenisi illallakaan, kun vanhemmat ja ystävät kerääntyivät katsomaan näytelmää. Näissä olosuhteissa oli soitto -- vieläpä kiivaskin -- ymmärrettävä asia, ja kuitenkin oli juuri tässä helähdyksessä oma omituinen sointinsa, joka karkotti unelmani ja pudotti kirjan polveltani.

Olin kumartunut nostamaan viimeksi mainittua, kun -- lujina, nopeina, varmoina -- suoraan läpi eteisen -- pitkin käytävää, poikki _carrén_, läpi ensi osaston, toisen osaston, suuren salin -- lähestyivät askelet, pikaiset, säännölliset, kärkkäät. Ensi luokan -- minun pyhättöni -- suljettu ovi ei ollut esteenä; se lensi auki ja aukon täytti päällystakki ja kreikkalainen lakki sekä kaksi silmää, jotka ensin harhailivat sinne tänne, sitten nälkäisinä iskivät minuun.

"_C'est cela_!"[50] sanoi ääni. "_Je la connais; c'est l'Anglaise. Tant pis. Tout Anglaise, et, par conséquent toute bégueule qu'elle soit -- elle fera mon affaire, ou je saurai pourquoi_."[51]

Sitten hän sanoi jollakin tavoin tuiman kohteliaasti (otaksun hänen arvelleen etten ollut kuullut sanaakaan hänen aikaisemmasta epäkohteliaasta mutinastaan) ja hirvittävimmällä murteella mitä milloinkaan on kuultu: "Meess -- teidän pitää näytellä, siitä ette pääse mihinkään."