Chapter 4

Ja kettu tirkisti koivun alla Kanervikossa. Riens' jänes vastaansa laukkaamalla Kanervikossa. No Jumal' armahda! Siek's oot vain? Kuink' tanssia sä uskallat ain' Kanervikossa?

"Noh, onnistuihan tuo!" huudahti Ingrid heidän hengästyneinä seisahtuessa.

Synnöve naurahti, varoen itsellään olevan suuremman halun valssiin. "Eihän tuota mikään estäne," tuumiskeli Ingrid, neuvoen Synnöveä jalkojansa liikuttamaan; "sillä valssi on vaikia," -- "Kylläpä se sujuu, kun vaan alkuun päästään," päätti Synnöve, ja Ingrid rupesi laulaen alottamaan; Synnöve lauloi mukana, alusta hiljaan hyräellen; mutta lopulta äänensä täydeltä. Mutta samassa taukosi Ingrid, päästi Synnöven kummastuneena, käsiänsä yhteen lyöden. "Osaathan valssia!" huudahti hän.

"Vaiti, älkäämme siitä puhuko!" sanoi Synnöve ja tarttui uudestaan Ingrid'iin tanssia pitkittääkseen. "Mutta kuka on sinua neuvonut?" -- "Tralala -- lalaa!" rallatteli Synnöve ja pyöritti toista. Silloin ryhtyi Ingridkin oikein sydämen pohjasta tanssiin, laulaen:

Kas, aurinko tanssein kun vuorelle lentää, Sä tanssios armaani; ilta koht' entää. Kas, virta kun rientää mereen siintävään, Sä rientäös piltti hautaas kiiltävään. Kas, koivu kun kiikuttaa oksiaan, Oi kiikkuos immyt! Mi katkesikaan? Kas...

"Kummallisia lauluja rallattelet," lausui Synnöve, hereten tanssimasta. -- "En tiedä, mitä laulan; Thorbjörn on niitä lauleskellut." -- "Ne ovat Pentti-vangin virsiä," sanoi Synnöve, "kyllä ne tunnen." -- "Ovatko ne niitä?" kysäsi Ingrid vähän hämillänsä. Hän katsahti suoraa päätä eteensä, eikä mitään sen enempää sanonut. Samassa kiintyi huomionsa erääsen matkustajaan, joka kulki maantietä pitkin. "Katsopa, -- tuolla joku ajaa Kuuselasta kyläänpäin!" -- Synnövekin sen näki, -- ja kysäsi: "Hänkö se on?" -- "Thorbjörn näkyy olevan, hän on matkalla kaupunkiin..."

... Thorbjörn se todella olikin, hän ajoi kaupunkiin. Sinne oli pitkältä, hänen kuormansa oli suuri, siitä syystä hän ajoi hiljakseen pitkin pölyävää tietä. Tämä näkyi paimenmajalle, ja koska hän sieltä kuuli rallatuksen, älysi hän heti kuka siellä oli, nousi kuormalleen ja huhuili niin, että kalliot kajahtelivat. Silloin torvella hänelle toitahutettiin, hän istui kuunnellen ja, äänen vaiettua, nousi hän jälleen huhuilemaan. Näin sitä pitkitettiin, ja hänen mielensä kävi iloiseksi. Hän katsahti päin Päiväkumpua, eikä se hänen mielestänsä milloinkaan ennen ollut näin välähdellyt päivän paisteessa. Mutta huomionsa sinne kun oli, jäi hevonen oman onnensa nojaan ja kulki minne tahtoi. Äkkiä kavahti hän unelmistaan; hevonen näet karkasi huimasti ojaan, taittoi toisen aisan ja sitten rajua nelistä pitkin Nordhoug'in nummea, sillä sitä myöten tie kulki. Thorbjörn nousi seisaalleen rattaille ja pidätti hevosta: ottelu syntyi hänen ja hevosen kesken: eläin yritti mäkeä ylös, toinen teki vastarintaa. Niin sitä siinä tepasteltiin, kunnes hevonen lopulta nousi takajaloillensa: silloin Thorbjörn hyppäsi rattailta, ja koska elukan jälleen piti ryhtyä kulkuun, tarttui hän erääsen puunrunkoon, -- ja nyt täytyi hevosen seisahtua. Kuorma oli puoleksi ojassa, toinen aisa poikki, ja hevonen värisi pelvosta. Thorbjörn meni sen luo, tarttui päitsiin ja koki sitä rauhoittaa; nyt hän sen käänsi jälleen tielle, jott'ei enään olisi pelkoa sen karkaamisesta päin törmää; mutta paikallaan ei hän saanut hevosta seisomaan. Sentähden täytyi hänen puoleksi juosten seurata sitä kappaleen tietä. Hän siten ajoi kapineittensa ohi, mitkä olivat sekamyllyä pitkin tietä, astiat rikki, ja sisältö pilautuneena. Tähän asti oli vaara ainoastaan ollut hänen mielessään, nyt älysi hän myöskin tepposen seuraukset, ja se rupesi vihaksi pistämään. Hän huomasi selvään, että hänen nyt täytyi jättää kaupunginmatka sikseen, ja jota enemmän hän asiaa aprikoi, sitä äkeämmäksi hän kävi. Päästyänsä vaarapaikalle, säikähti hevonen uudelleen, yrittäen irtautua Thorbjörn'in kourista, -- ja silloin hän ei enää mieltänsä taitanut hillitä. Vasemmalla kädellään päitsiin tarttuen, hosui hän vahvalla piiskallansa hevosta pitkin lautasia minkä ennätti, jotta tämä rajustuneena hyppäsi etujalkoinensa vasten Thorbjörn'in rintaa. Mutta hän sen karkoitti, sitä piiskan varrella hakaten entistään tuimemmin ja voimainsa takaa. "Kyllä sinulle näytän, itsepintainen luuska!" -- ja hän löi. Hevonen hirnakoi ja kiljui, hän löi. "Heisaa, saatpa kerran kokea oikein miehen kouria!" -- ja hän löi. Hevonen läähätti, jotta vaahto valui hänen kädellensä, mutta hän löi: "Olkoonpa ensimmäinen ja viimeinen kerta, -- kaakki! tuossa vielä läinäys! vai niin! heisaa, koni, kuule, annetaanpa kerran oikein isän kädestä!" -- ja hän löi. Tällä välin olivat he toisaalle kääntyneet, ei hevonen enää tehnyt vastarintaa, vaan väristen vavahteli se joka lyönnillä ja väistyi hirnuen syrjään, koska piiskaa kohotettiin. Silloin Thorbjörn tuli vähän hämillensä. Samassa äkkäsi hän miehen, joka nojautuen käsivarsiinsa, istui ojan reunalla hänelle nauraen. Kaikki musteni Thorbjörn'in silmissä, ja käsi hevosen päitsissä, syöksi hän, kohotetulla ruoskalla, kohden miestä. "Kyllä minä annan sinulle naurun aihetta." Samassa hän lyödä lämähytti, mutta lyönti sattui ainoastaan puoleksi, sillä mies kellahti ojaan. Sinne hän jäi nelinryömin, käänsi päätään, vilkui Thorbjörn'iä ja nauroi, suutansa väärään vetäen. Thorbjörn kavahti; sillä tuon oli hän ennen nähnyt. Ilkiö oli Aslak.

Thorbjörn ei tietänyt mistä syystä, mutta kylmä värähdys kävi läpi hänen selkänsä. "Sinä kaiketi hevoseni säikäytit," lausui hän. -- "Minä vaan makasin," vastasi Aslak, vähän päätään kohottaen -- "mutta sinä minun herätit, vihaasi kun hevosen päälle purkasit." -- "Sinä sen hulluksi sait; kaikki eläimet sinua pelkäävät," ja hän hyväili vaahtoista hevosta. -- "Nyt se kumminkin kammoo sinua enemmän kuin minua; niin en ole milloinkaan hevosta löylyttänyt," sanoi Aslak, ollen polvillaan ojassa. "Pidä kitasi hyvällä!" huusi Thorbjörn ja uhkasi piiskalla. Aslak ryömi ojasta. -- "Voi minua vaivaista! Minuako tahdotaan kitaani kiinni pitämään? Vai niin!... Minne sellaisella vauhdilla aiot?" kysyi hän laaskavasti Thorbjörn'iä läheten, mutta hoiperteli sinne tänne, sillä hän oli humalassa. -- "Tänään kyllä en pääse edemmäksi," sanoi Thorbjörn, hevostansa valjaista päästäen. -- "Tuopa kovin ikävätä," ilkkui Aslak yhä läheten ja lakkiansa kouraten. -- "Herra varjele, miten iso ja pulska mies sinusta on paisunut;" -- ja pitäen kämmeniänsä taskuissa, ponnisteli hän voimainsa takaa pystyssä pysyäksensä, yhä katsellen Thorbjörn'iä, jolle hevosen riisuminen ei tahtonut onnistua. Hän oli avun tarpeessa, mutta vastenmieliseltä tuntui pyytää Aslak'ia itseänsä auttamaan; sillä hän oli inhoittavan näköinen; vaatteensa olivat savessa, hiuksensa pistivät vanukkeisina esiin vanhan kuluneen kiiltohatun alta, kasvojansa, noita osaksi entiseltään tuttuja, vääristeli alituinen pilkkavirnu, ja silmänsä näkyivät entistään vähemmän paksujen luomien alta, jotta hän ainoastaan päätään taaksepäin kallistaen ja suu seljällään taisi toista nähdä. Kasvonsa juonteet olivat hervakkaat ja koko naama turtaantunut, sillä Aslak oli juomari. Thorbjörn oli kyllä monasti ennen hänen tavannut, mutta sitä ei Aslak ollut muistavinaan. Hän rihkamakauppiaana kuljeskeli pitkin seutua ja saapui aina mielellään sinne, missä iloista seuraa pidettiin, siellä remputuksiaan lauleskellen ja tarinoitaan haastellen muutamasta viinaryypystä. Hän tietysti oli Nordhoug'in häissäkin, mutta oli, miten Thorbjörn'ille sittemmin kerrottiin, nähnyt parhaaksi piiloutua hetkeksi, koska hän vanhaan tapaansa oli saanut toisia tappelemaan, ja tällä kertaa omakin selkänahkansa näytti olevan vaarassa. -- "Yhtä hyvä olisi panna hevonen kiinni rattaisiin kuin päästää se valjaista," sanoi hän, "sinun kaikessa tapauksessa täytyy käydä Nordhoug'ista apua." Thorbjörn kyllä oli samaa aprikoinut, mutta ei tahtonut sitä itselleenkään myöntää. -- "Siellä vietetään suuria häitä," lausui hän. -- "Niinpä siellä on apuun kykeneviäkin," vastasi Aslak. Thorbjörn oli hetken kahdella päällä; mutta avutta ei hän päässyt eteenpäin, eikä liioin takaisinkaan, paras ehkä siis oli lähteä talolle. Hän pani hevosen kiinni ja lähti. Aslak seurasi; Thorbjörn katsahti taaksensa häneen. "Täten pääsen hyvässä seurassa takaisin häätaloon," sanoi Aslak pilkaten. Ei Thorbjörn siihen mitään vastannut, vaan astui rivakkaasti eteenpäin. Aslak joutui perässä, remputellen vanhaa hyvin tunnettua häälaulua. "Sinä astut kovin joutuisasti," lausui hän taas hetken päästä. Ei hän nytkään vastausta saanut. Soiton ja tanssin hälinätä kuului, ja monet silmät komean kaksinkertaisen rakennuksen avoimista akkunoista kääntyivät tarkaten heihin. Väkeä kokoontui kartanolle. Thorbjörn huomasi heidän keskenään arvelevan, mistä kaukaa tuleva lienee. Samassa he hänen tunsivatkin, miten myöskin äkkäsivät tiellä olevan hevosen sekä mullin mallin viskatut kapineet. Tanssista herjettiin, ja koko hääjoukko samosi kartanolle yhtä haavaa kuin Thorbjörn ja Aslak sinne joutuivat. "Tänne saapuu häävieraita vasten tahtoansa," huusi Aslak, läheten joukkoa Thorbjörn'in jäljessä. Kokoontuen hänen ympärilleen väki tervehti Thorbjörn'iä.

"Siunatkoon Jumala seuraa, hyvää olutta pöytään, kauniita tyttöjä permannolle ja hyviä pelimannia penkille," virkkoi Aslak ja tunki keskelle heitä. Muutamat naurahtivat, toiset eivät virkkaneet mitään; joku lausui: "Aslak-lörpöttelijä on aina hyvillä mielin." Thorbjörn tapasi paikalla tuttuja, joille hänen täytyi kertoa tapahtumansa; he eivät sallineet hänen kääntyä takaisin, vaan käskivät muita menemään. Sulhanen, nuori mies ja entinen koulutoveri, kutsui häntä hääjuomia maistamaan, ja niin nyt käytiin tupaan. Muutamat tahtoivat siellä pitkittää hyppyä, erittäinkin tyttöväki, toiset ehdoittelivat pientä ryyppyrauhaa ja vaativat Aslak'ia tarinoimaan, koska hän kumminkin oli jälleen taloon palannut. "Mutta sinun tulee olla nyt vähän varovampi kuin äsken," lisäsi eräs. Thorbjörn tutkasi, missä kaikki kansa oli. "Tässä oli hieman temmellystä," vastattiin; "nyt ovat muutamat menneet levolle, toiset istuvat tuvassa kortin lyönnissä, vaan toiset istuvat siellä, missä Knuuti Nordhoug." Hän ei kysynyt missä Knuuti Nordhoug oli.

Morsiamen isä, vanha mies joka istui imeskellen savipiippua ja joi olutta sekaan, virkkoi nyt: "Sinä Aslak, annapas tarinan tulla, saattaapa olla hupainen kerran sitäkin kuunnella." -- "Onko monta pyytämässä?" tiedusteli Aslak, joka oli allensa anastanut pienen rahin kappaleen matkaa pöydästä, minkä ympärillä muut istuivat. "Totta," vastasi sulhanen ja antoi hänelle viinapikarin; "minä myöskin sinua pyydän." -- "Onko niitä monta, jotka minua noin pyytävät?" pitkitti Aslak. -- "Kyllä piankin," lausui nuori vaimo sivupenkiltä ja ojensi hänelle viinamaljan. Tuo oli morsian, kahdenkymmen-vuotias vaaleanverevä, laihanläntä, sinisilmäinen, jäykkä nainen. -- "Tarinasi ovat minun mieleisiäni," lisäsi hän. Sulhanen katsoi häneen, isänsä taas edellisen. -- "Niin, Nordhoug'in väkeä ovat tarinani aina huvittaneet," sanoi Aslak. "Onnea heille!" örisi hän, tyhjentäen erään nuodemiehen ojentamaa maljaa. -- "Päästäpä nyt suustasi!" anoivat moniaat. -- "Juttele mustalais-Sannasta!" esitteli muudan. -- "Siitä paholaisesta, hyi!" jupittivat toiset, varsinkin naiset. -- "Haukilahden tappelusta," ehdoitteli Simo-rumpali. -- "Pikemmin jotain hupaisaa!" pyysi hoikka nuorukainen, joka seisoi partahihoillansa, nojaten seinää vastaan, ja joka oikealla kädellään tavotteli muutamien penkillä istuvien nuorten tyttöjen hapsia; nämä häntä toruskelivat, mutta eivät muualle siirtyneet.

"Nyt kerron, mitä itse tahdon." -- "Et maar, peijakas vie!" jupisi vanhanpuoleinen mies, joka tupakoiden venyi sängyssä; toinen koipensa rippui sängyn laitaa alas, toisella hän potkieli sängyn päähän heitettyä hienoa röijyä. -- "Älä nuttuani potki!" ärjäsi seinää vasten nojauva nuorukainen. -- "Älä tyttöjäni silittele!" vastasi sängyssä-venyjä. Nyt tytöt siirtyivät toisaalle. -- "Miten sanottu, nyt kerron, mitä _itse_ tahdon!" intti Aslak, "viinasta mies 'kuraasia' saa!" räysäsi hän ja löi kämmeniänsä yhteen niin että paukahti. -- "Päästäpä suustasi mitä _me_ vaadimme!" toisti sängyssä olija; "sillä meidän on ilojuoma." -- "Mitä sillä tarkoitat?" kysäsi Aslak, silmät seljällään. -- "Sitä vaan, että juotetun porsaan myöskin teurastamme," ilkkui mies koipeansa leikuttaen. Aslak ummisti silmänsä, mutta pää jäi entiseen asemaansa, lopulta se kallistui vasten rintaa, eikä hän mitään virkkanut.

Muutamat häntä puhuttelivat, mutta ei hän sitä kuullut. "Hän päihtyy," arveli se, joka sängyssä venyi. Silloin Aslak katsahti ylös suu taasen virnussa ja sanoi: "Nyt ainakin saatte kuulla lystikkään pätkän. -- Jumala varjele niin lystikkään!" lisäsi hän hetken perästä ja nauroi, jotta suu tavotteli korvia, mutta naurun ääntä ei kuulunut. "Tänään hän on oikein kirkkosuulla," sanoi morsiamen isä. -- "No, miten muuten!" virkkoi Aslak, -- "naukku rintaan vielä!" Se tuotiin; kallistaen päätään joi hän sen vähin erin kurkkuunsa ja sanoi päin häntä sängyssä: "nyt olen juotto-porsaanne." -- Sitten alotti hän:

"Olipa tyttö, joka asui eräässä laaksossa. Yhdentekevä, miksi laaksoa sanottiin, mikä tytön nimi niinikään. Mutta tyttö oli kaunis, samasta mielestä oli talon isäntäkin ja -- tst! -- häntä tyttö palveli. Hyvän palkan hän sai, kun saikin, ja hän sai mitä hän ei tahtonutkaan: hän sai lapsen. Ihmiset sanoivat sen olevan isännän, mutta ei tämä sitä myöntänyt, sillä hän oli naimisessa: eikä tyttökään sitä myöntänyt, sillä hän oli ylpeä, lunttu-poloinen. Siten poika valheella kastettiin, ja samahan se, kadotuksen lapsenhan tyttö oli maailmaan synnyttänyt. Äiti sai asua talon alustalla, eikä tuo emännälle mieluista ollut, tiettyä se. Tuli tyttö taloon, sylkäsi toinen häntä, mutta tuli poika-raiska leikkiä lyömään talon lasten kanssa, käskettiin heitä ajaa äpärä tiehensä; ei hän parempaa ansaitse, arveli emäntä.

"Yöt päivät hän ahdisteli miestään ajamaan lutusta maantielle. Hän piti vastaan niinkauan, kun hän miehenä pysyi, mutta lopulta rupesi hän juomaan, ja silloin pääsi akka voitolle. Samassa kävi tyttö-rääsynkin elämä vuosi vuodelta yhä tukalammaksi: ja lopulta oli hän nälkään nääntyä poikinensa, sillä tämä ei tahtonut äidistään luopua.

"Siten kului kumminkin vuosi toisensa perään aina kahdeksaan asti; mutta yhä asuskeli tyttö töllissään -- nyt hänen auttamattomasti piti lähteä ... ja hän lähtikin. Mutta sitä ennen oli talo ilmi-tulessa, ja isäntä paloi kamariinsa, sillä hän oli humalassa, -- ämmä pelastui vesoinensa, ja hän väitti, että lutus töllissä oli talon sytyttänyt. Ehkäpä niin oli... Mutta ehkäpä toisinkin... Kummallinen oli tuo poika-nulikkansa. Kahdeksan vuotta oli hän nähnyt äitinsä kärsivän sekä vilua että nälkää ja kaikellaista kurjuutta, ja hän tiesi aivan hyvin missä syy siihen oli, sillä äiti oli sen monasti hänelle kertonut pojan tiedustellessa, mintähden hän alituiseen itki. Muuttamisen edellisenä päivänä hän jälleen itki, ja sentähden _poika_ yösydännä lähti pois... Mutta äiti kadotti vapautensa elinajaksensa, sillä hän tunnusti tuomarille sytyttäneensä tuon iloisen lieskan talossa... Poika käyskenteli pitkin seutua, ja ihmiset häntä auttoivat, koska hänellä oli niin kurja äiti. Mutta sitten lähti hän siitä tienoosta toiseen, siellä ei häntä saman määrin autettu, koska siellä ei tiedetty mitään hänen viheliäisestä äidistään. Enkä luule, että hän itse siitä kertoi... Nyt ihmiset sanovat hänen olevan kovin viinaan menevän, onko totta, jääköön lausumatta, mutta, suoraan sanoen, en minä puolestani tiedä, mitä parempaa hän voisi tehdä. Hän on ilkeä lurjus, tietänette; ei hän voi ihmisiä kärsiä, eikä heidän toisillensa hyvää suovan, ja vielä vähemmän, että he ovat hyviä hänelle. Mielellään hän näkisi muiden olevan hänen kaltaisensa, -- mutta sen hän tuo ilmi ainoastaan humalassa kun on. Silloin hän myöskin itkee, itkee niin että läikkyy, -- ihan mitättömiä, sillä mitä itkettäviä hänellä olisi? Ei hän ole keneltäkään varastanut killinkiäkään, eikä muutakaan koiruutta harjoittanut, miten moni muu, jott'ei hänellä ole itkun syytä. Ja kumminkin hän itkee, itkee niin että lainehtii. Sattuisitteko joskus näkemään hänen itkevän, niin älkäätte sellaisia hänestä uskoko, sillä sitä hän tekee ainoastaan päissään, eikä silloin pidä hänestä huolia..." Samassa kaatui Aslak nurin niskoin tuoliltaan katkerasti itkien, itku kumminkin kohta taukosi; sillä hän nukkui. -- "Nyt on hän varsin sikana," kuului sängystä; "silloin hän aina itkee, siksi kun nukkuu." -- "Tuo oli rivoa," sanoi naisväki ja nousi sieltä lähteäkseen. -- "En vielä ikänä ole kuullut hänen laskettelevan toisenlaatuisia tarinoita, kun hän vaan itse valita saa," sanoi vanhus oven suusta nousten. "Jumala tiesi, mintähden ihmiset häntä kuuntelevat," pitkitti hän luoden silmänsä päin morsianta.

VIIDES LUKU.

Toiset lähtivät ulos, toiset etsivät pelimannia, jotta saisivat tanssin jälleen alkuun, mutta hän oli nukkunut erääsen nurkkaan, ja jotkut eivät tahtoneet hänen untansa häiritä. "Sittekun Lauri, toverinsa, hakattiin pilalle, on Ollin yksin täytynyt vinguttaa toista vuorokautta." -- Nyt oli Thorbjörn'in hevonen ja kapineet tuotu kartanolle; ja koska hän, monista kehoituksista huolimatta, yritti lähteä, valjastettiin hevonen toisien kärryjen eteen. Varsinkin sulhanen koki häntä pidättää; "eipä vaan tässä minulla ole niin paljon iloa kuin luulisi päältä katsoen," sanoi hän; tuo Thorbjörn'iä liikutti: hän päätti kumminkin lähteä ennen iltaa. Koska huomasivat hänen järkähtämättömäksi, hajosi kansa pitkin pihamaata; paljon oli väkeä koolla, mutta ei häiden-tapaista menoa kuitenkaan pidetty. Thorbjörn oli silan-nappulaa vailla ja katseli siihen sopivaa puuta: mutta kosk'ei kartanolla sellaista löytynyt, meni hän vitkaan ja ääneti, sillä sulhasen sanat liikkuivat hänen mielessään, pihan ulkopuolella olevaan halkovajaan. Sieltä hän löysi, mitä etsi ja istuutui pölkyn päähän kylki vasten viereistä seinää, veitsellään puukappaletta vuoleskellen. Silloin kuuli hän jonkun läheisyydessänsä voivottavan: ääni kuului seinän toiselta puolelta ratasvajasta ja Thorbjörn kuunteli. "Sinäkö ... todella ... olet?" kuuli hän miehen äänen vaivoin ja katkottain sanoin lausuvan. Samassa kuuli hän toisen itkevän, mutta ei se miehen ääneltä tuntunut. -- "Mintähden tulitkin tänne?" kysyttiin. Varmaan sen teki itkevä, sillä ääni oli itkun tukahduttama. -- "Hm ... kenen häissä soittaisinkaan ellei ... sinun?" sanoi edellinen. Lauri-pelimanni varmaankin siellä potee, arveli Thorbjörn. Lauri oli pitkä, kaunis mies, jonka äidillä oli eräs talon torpista arennilla. Toinen taas mahtoi olla morsian! "Mintähden et ole koskaan puhunut?" kysyi nainen hiljaa ja vitkaan liikutuksesta värisevällä äänellä. -- "Pidin tuon tarpeettomana meidän kesken," kuului lyhyt vastaus. Hetken oltiin ääneti: silloin nainen taas lausui: "sinä kuitenkin tiesit _hänen_ täällä käyvän." -- "Pidin sinua vakaampana." -- Nyt kuului ainoastaan itkua, lopuksi lausui itkevä. "Mintähden et suutasi avannut?"

"Mitäpä siitä hyötyä, jos vanhan Kaisan poika olisikin Nordhoug'in tytärtä pyytänyt;" vastattiin hetken päästä, jona aikana sairas oli syvään vetänyt henkeä ja monasti valittanut. Vastaus viipyi... "Me kumminkin olemme toisiamme silmäilleet monta vuotta," virkettiin.

... "Sinä olit kovin ylpeä: en oikein rohjennut puhua asiatani sinulle..." -- "Ei koko maailmassa muu mikään minulle olisi niin mieluista ollut... Odotin jok'ainoa päivä; missä vaan toisemme kohtasimme; ... toisinaan mielestäni sinulle suorastaan tarjouduin. Siten luulin sinun minua hylkivän..." -- Taas äänettömyyttä. Ei Thorbjörn kuullut vastausta, ei itkua, eikä liioin sairaan hengenvetoakaan.

Thorbjörn muisti sulhoa, jonka hän luuli tietävänsä kunnon mieheksi, ja hänen mielensä kävi pahaksi toisen puolesta. Samassa nainenkin sanoi: "Pelkään, että vähän hän minusta iloa saa, hän joka..." -- "Hän on kunnon mies," virkkoi sairas ja alkoi jälleen hieman valittaa, luultavasti koski rintaan. Tuo varmaan saattoi toisellekin vaivaa; sillä hän lausui: "Tilasi kyllä on surkea ... mutta ... paitsi tätä sattumaa me tuskin koskaan olisimme asiasta haastelleet. Vasta Knuutia lyödessäsi, sinun käsitin..." -- "En sitä pitempään kärsiä jaksanut," virkkoi toinen, -- ja lisäsi vielä: "Knuuti on häijy veitikka," -- "Ei hän hyväkään ole," vastasi sisar.

Molempain hetken ääneti oltua, lausui edellinen: "Tokkohan minusta vaan enää miestä tulee. Yhdentekevä tuo taitaneekin olla." -- "Minun oloni kumminkin on sinun tilaasi tukalampi," ja jälleen kuului katkeraa itkua. "Joko lähdet?" tiedusteli miehen ääni. -- "Lähden," kuului vastaus ja sitten lausuttiin: "Voi minua kurjaa, voi poloinen elämätäni!" -- "Älä noin voivottele!" virkkoi edellinen; "Jumala kyllä kohta minun täältä päästää, ja silloin käy sinunkin elämäsi helpommaksi." -- "Herran tähden! älä noin puhu!" äännähti hän tuskin kuultavasti ja ikäänkuin käsiään väännellen. Thorbjörn luuli hänen lähteneen, ainakaan ei hän pitkään aikaan puhumaan kyennyt, sillä hän ei enää kuullut sieltä mitään; sentähden lähti Thorbjörn myös vajasta.

Ensimmäiseltä, joka vastaan sattui, kysyi Thorbjörn: "Mikä oli syynä Lauri-pelimannin ja Knuuti Nordhoug'in riitaan?" -- "Mikä syynä?" sanoi Pekka-renki ja veti muotoansa kurttuun, ikäänkuin tahtoen jotain poimuihin kätkeä; "kysyhän tuota, ei se suuren suuri ollut; Knuuti vaan kysyi Laurilta, lähtikö näissä häissä hänen viulustaan iloista ääntä." Samassa kulki morsian heidän ohitsensa kasvot toisaalle käännettyinä, mutta koska hän kuuli Lauria mainittavan, kääntyi hän päin heitä ja loi heihin punaisista, suurista silmistään epävakaisen silmäyksen: mutta muuten olivat hänen kasvonsa aivan jäykät, niin jäykät, ettei Thorbjörn voinut häntä arvata äskeitten sanain lausujaksi. Nyt rupesi hän pahempiakin aavistelemaan.

Etäämmällä oli hevonen vartoomassa, hän asetti silan nappulan paikalleen ja etsiskeli sulhasta jäähyväisiä heittääkseen. Ei hän toki malttanut lähteä häntä kauemmaksi hakemaan: hän oli milt'ei mielissään, ettei häntä näkynyt, ja nousi kärryihin. Silloin kuului huutoa ja rähinää tuvasta, joka oli vasemmalla puolen pihaa. Koko joukko miehiä sieltä samosi ulos. "Missä hän on?... Onko hän pistäytynyt piiloon?... Missä oleskelee hän?" -- "Tuolla, tuolla!" vastasivat toiset, -- "Älkää häntä sinne päästäkö," huusivat toiset, -- "siitä varmaan taas syntyy onnettomuutta." -- "Knuutistako puhe?" kysyi Thorbjörn pieneltä pojalta, joka seisoi kärryjen vieressä. -- "Niin kai, hän on taasen päissään, ja silloin on hän aina valmis tappelemaan." Thorbjörn istui jo kuormallansa ja joudutti hevosta. -- "Älähän, pysähdy mies!" kuuli hän takaansa; hän kiinnitti ohjaksia, mutta koska hevonen siitä huolimatta astui eteenpäin, antoi hän sen mennä. "Vai olet sinä pelkuri, Thorbjörn Kuusela?" kirkui edellinen hänen jäljessään. Nyt kävi hän ohjaksiin lujemmin, mutta ei hän päätään kääntänyt.

"Astuhan rattailta ja käy hyvään seuraan!" huusi muudan. Thorbjörn katsahti taaksensa. "Kiitos, minun täytyy kotiin," sanoi hän. Tuumailtiin hetken aikaa, jonka ohessa koko joukko oli lähestynyt kärryjä. Knuuti asettui hevosen eteen, sitä ensin taputellen, sitten ruveten sen päätä tarkastelemaan. Knuuti oli varreltansa pitkänläntä, hiuksensa olivat vaaleat, mutta karkeat, nenänsä lyhyt, suunsa suuri, huulet paksut ja silmänsä tummansiniset, mutta rohkeat. Ei hän paljon sisarestaan muistuttanut, ainoastaan suun ympärillä oli jonkinmoista yhtäläisyyttä; hänellä oli myöskin sama suora otsa, ehkä matalampi; samoin muutkin piirteet olivat sisarella paljoa hienommat. "Mitä konistasi tahdot?" kysyi Knuuti. -- "Ei se olekaan myötävänä," vastasi Thorbjörn. -- "Luuletko, etten sitä maksaa voi?" intti toinen. -- "En tiedä, mitä jaksat." -- "Vai sitä epäilet. Muuten pitäisi sinun sitä varoa," melui Knuuti. Nuorukainen, joka äsken tuvassa nojautui seinään ja sotki tyttöjen hapsia, virkkoi naapurilleen: "Tällä kertaa Knuutilta taitaa puuttua 'kuraasia'."