Chapter 3

Syksy ja talvi olivat kuluneet, kevät joutui, eikä ihmiset vieläkään mitään varmaan tietäneet. Niin monta sanomaa kuului ympäristössä Synnöven antamista rukkasista, että hän nyt jätettiin milt'ei ihan itsekseen. Mutta Ingrid seurasi häntä; molempain piti tänä vuonna yhdessä lähteä paimenmajalle, sillä Päiväkumpulaiset olivat lunastaneet osan Kuuselan laitumesta. Thorbjörn'in kuultiin tuntureilla laulavan; sillä hän valmisteli tytöille kaikellaisia tarvekaluja.

Eräänä kauniina päivänä, koska ilta jo oli käsissä ja hänen työnsä joutui valmiiksi, istuutui häh niitä näitä mietiskelemään. Kylläpä vaan hänen ajatuksensa pyörivät siinä, josta paikkakunnassa puhe kulki. Hän laskeusi seljälleen punaisen-ruskeaan kanervikkoon, ja kädet pään alla tähysteli hän taivasta, joka heleän-sinisenä kaarteli yli tuuheiden puiden latvain. Viheriät lehdet ja neulaset laajenivat värähtelevään virtaan, ja nuo tummat oksat, jotka sitä viistoilivat, muodostelivat siihen outoja eriskummallisia kuvauksia. Taivasta näkyi silloin, koska joku lehti väistyi syrjään ja etäämmällä latvain välissä välkkyi se leveänä, oikullisesti mutkailevana virtana, kadoten kaukaisuuteen. Tämä suunnitti hänen ajatuksensa ja hän rupesi aprikoimaan silmänsä havaantoja... Koivu rakkaasti hymyili kuuselle, honka seisoi siinä äänettömyydellään ylenkatsettaan osoittaen, pörröttäen oksiansa kaikin puolin; sillä jota penseämmäksi ilma kävi, sitä useammat potelaat virkosivat ja kohosivat kohden korkeutta. "Missä talvea oleskelitte?" kysyi honka, heilutti oksiansa ja hikoili pihkaa taitamattomassa kuumuudessa... "Tuopa hullua! -- näin etäällä pohjolassa -- huh, hm!"

Mutta oli siellä niinikään eräs vanha harmahtava honka, joka oli kaikkia muita korkeampi: vaan taisipa se kuitenkin taivuttaa haaravia oksiansa alaskinpäin ja tarttua rohkean vaahteran ylempiin hius-suortuviin, jotta tämä värisi polvihin asti. Tätä sylen paksuista honkaa olivat ihmiset karsineet yhä korkeammalle, siksi kun se viimein, siihen väsyneenä ja harmistuneena, yht'äkkiä työnsi taivasta kohden sellaisella vauhdilla, että tuo kaiskera kuusi hämmästyneenä tiedusteli, oliko hän kentiesi unohtanut talvimyrskyt. "Josko ne olen unohtanut?" vastasi honka ja suomi pohjoismyrskyn avulla kuusta pitkin korvia niin, että tämä oli pyörtymäisillään. Tämä jykeä, tumma honka iski runtevat juurensa maahan niin, että varpaat vielä kuuden kyynärän matkalla pistivät esiin raidan vahvemman kohdan paksuisina. Sen raita eräänä iltana kainosti kuiskasi humalalle, joka lempivänä suikerteli pitkin edellisen runkoa. Naavakas honka oli tietoinen voimastaan ja työntäen oksia toistensa perään rajuun ilmaan, mutta niin korkealle, ettei kenkään niitä tavannut, huusi hän ihmiselle: "oksi minua, jospa voit!"

"Eihän sinua karsia taida", sanoi kotka, laskeusi armollisesti hongalle, kooten siipensä ja puhdistellen sulkiansa kurjasta lampaan verestä. -- "Luulenpa, että pyydän kuningatarta tänne asettumaan, -- hän on pesäpaikan puutteessa," lisäsi hän hiljemmällä äänellä, katsellen alastomia koipiansa, sillä hän vähän kainosteli noita ensi kevätpäivän leppeitä, hurmaavia muistelmia. Pian kohotti hän jälleen päätänsä ja tuijotteli sulkain varjostamain kulmain alta kohden pimeitä vuoren rotkoja, liiteleisikö kuningatar siellä jossain, munapakkoisena ja rauenneena. Tielle joutui hän, ja honka näki kohta pariskunnan liitelevän selkeässä, siintävässä avaruudessa korkeimpain tunturiharjain tasalla; siellä keskenänsä haastellen perheellisiä asioitansa. Ei paljosta puuttunut, ettei honka käynyt vähän levottomaksi, sillä ehkä hän piti itseänsä kuinkakin erinomaisena, oli tuo kumminkin vielä erinomaisempaa saada tuuditella kotkaparia. He laskeutuivat molemmat alas ja suoraan hongalle! Eivät he keskenänsä haastelleet, mutta rupesivat kiireesti risujen tuontiin. Honka suurenteli, jos mahdollista, entistään enemmän, -- eikä kukaan voinut häntä siitä estää.

Mutta metsässä ympäriinsä tietysti syntyi juttua loppumatonta siitä kunniasta, joka oli tullut vaari hongan osaksi. Muiden muassa eräs sievä koivuntynkä siellä seisoi katsellen kuvaansa lammen pinnassa. Hän mielestänsä oikeudella toivoi hieman rakkautta valkeanharmaalta riekuhännältä, joka piti päivällislepoa hänen oksillansa. Hän levitteli tuoksuansa riekuhännälle, tartutti itikat lehtiinsä, jotta ne olisivat helpommat pyytää; ja lopulta oli hän helteessä rakentanut keveän suojan oksistaan ja kattanut sen tuoreilla lehdillään, -- jotta lintu todellakin oli vähällä ruveta sinne kesäksi. Nyt sitä vastaan: kotka oli ottanut asuntonsa suureen honkaan ja riukuhännän täytyi matkoihinsa. Tuostapa surua, tiettyä se! Hän visertää liirutteli jäähyväisvirret, mutta aivan hiljaa, jottei kotka sitä huomaisi.

Onnellisemmasti ei käynyt muutamille varpusraukoillekaan tuolla pensastossa. Siellä he olivat pitäneet niin vallatonta elämää, ettei rastas läheisessä saarnipuussa milloinkaan päässyt levolle oikeaan aikaan, suuttui toisinaan silmittömästi ja pani ääneksi. Vakaa tikka, tuolla kuusen kyljessä, oli nauranut niin, että oli vähällä romahtaa alas. Mutta sitten näkivät kotkan hongassa! ja rastas ynnä varpuset sekä tikka ja kaikki, jotka vaan lentää taisivat, nurin niskoin matkoihinsa. Rastas vannoi, tuolla lentäessään, ettei hän milloinkaan enää valitse asuntoa niin, että hän saisi varpusia naapuriksensa.

Näin seisoi metsä siinä ylenannettuna ja miettivänä iloisessa päivänpaisteessa. Se oli odottanut kaikkea iloansa hongalta, mutta vähänpä siitä riemua olikin. Metsä kumartui vavisten joka kerta, kun pohjois-myrsky raivosi, honka pieksi ilmaa jykevillä oksillaan, ja kotka kierteli sitä tyyneenä ja rasituksetta, niinkuin tuo olisi ollut ainoastaan vähäpätöinen tuulenpuuska, joka hänelle edeskantoi jotakuta halpaa metsän uhria. Mutta koko hongisto iloitsi. Ei kukaan muistanut, ettei hän itse sinä vuonna saanutkaan pesää tuuditella. "Pois tieltä!" ärjäsivät he, "me kuulumme sukuun!"

"Mitä sinä mietiskelet?" kysyi Ingrid, -- hän astui hymyten esiin, taivuttaen moniaita oksia tieltään. Thorbjörn nousi; "paljopa voi miehen mielessä liikkua," sanoi hän ja katsoi uhkamielisesti puiden yli. "Muutoin juttuavat nykyään kaikellaisia tienoossa," lisäsi hän pudistellen rikkoja päältään. -- "Mintähden aina huolitkin siitä, mitä ihmiset puhuvat?" -- "Sitä en oikein tiedä: -- mutta -- eivät ihmiset vielä milloinkaan ole puhuneet semmoista, mikä ei olisi mielessäni liikkunut, jos kohta se ei ole töissäni ilmaantunut." -- "Tuo oli häijysti sanottu." -- "Ehkä oli," myönsi hän; ja lisäsi heti: "mutta se oli todenmukaista." Ingrid istuutui nurmelle, Thorbjörn seisoi eteensä katsellen. "Minä piankin voin muuttua sellaiseksi, miksi he minua tahtovat; joska vaan antaisivat minun olla sellaisena kuin olen." -- "Mutta sinun on syy kaikessa tapauksessa viimein." -- "Olkoonpa niin: mutta niillä muilla on osaa yhd... Sen sanon, että rauhaa tahdon!" miltei kiljahti hän ja katsahti kotkaa. -- "Mutta Thorbjörn!"... kuiskasi Ingrid. Tämä kääntyi tyttöön ja hymyili. "Niin, niin!" lausui hän; "monet seikat voivat liikkua miehen mielessä... Oletko tänään puhutellut Synnöveä?" -- "Olen, hän on jo lähtenyt paimenmajalle." -- "Tänään?" -- "Niin." -- "Päiväkummun karjalla?" -- "Niin." -- "Tralalaa!"

"Huomenna _me_ päästämme karjan," sanoi Ingrid; hän tahtoi suunnittaa ajatukset toisaalle. -- "Minä tulen mukaan ajamaan!" sanoi Thorbjörn. -- "Mutta isä tahtoo itse olla mukana," lausui tyttö. -- "Vai niin," sanoi edellinen ja vaikeni. -- "Hän kyseli sinua tänään." -- "Niinkö teki," sanoi Thorbjörn, leikkasi oksan veitsellään ja rupesi sitä kuorimaan. -- "Puhuttelepa useammin isää, kuin minkä teet," jatkoi tyttö ystävällisesti, -- "hän pitää sinusta paljon," lisäsi hän. -- "Tuopa mahdollista," lausui toinen. -- "Hän puhuu usein sinusta, ulkona ollessasi." -- "Mutta sitä harvemmin sisällä ollessani." -- "Se on _sinun_ syysi." -- "Sitä en kiellä." -- "Älä niin puhu Thorbjörn, sinä kyllä itse tiedät, mikä teidän välillänne on." -- "Mikähän se sitten lienee?" -- "_Minunko_ se tulee sanoa?" -- "Se ehkä yhdentekevä, Ingrid, sinä tiedät, minkä minäkin." -- "Niinpä niinkin; sinä olet kovin itsevaltainen; sitä hän ei siedä, sen tiedät." -- "Niin, kyllä hän käsivartta pidättelisi." -- "Varsinkin koska sinä lyödä lämähyttäisit"... -- "Sallisinko sitten ihmisten sanoa ja tehdä, mitä tahtovat?" -- "Et suinkaan, mutta eipä haittaisi, jos sinäkin siirtyisit vähän tieltä; niin hän on itse tehnyt ja on siten päässyt arvokkaaksi mieheksi." -- "Häntä on ehkä vähemmin kiusattu." -- Ingrid vaikeni vähän; pitkitti sitten katsottuaan ympärilleen: "Etpä juuri taida minun sanoistani huolia: mutta kuitenkin ... missä tiedät vihamiehiä tapaavasi, sieltä sinun pitäisi olla kaukana." -- "Siellä juuri tahdon olla! En turhaan ole Thorbjörn Kuusela." Hän oli saanut kuoren varvusta; nyt hän sen leikkasi keskeltä poikki. Ingrid istui häntä katsellen ja kysyi vähän vitkaan: "Lähdetkö Nordhoug'ille ensi sunnuntaina?" -- "Lähden." Hetken päästä, toiseen katsomatta, sanoi tyttö jälleen: "Tiedätkö, että Knuti Nordhoug on tullut sisarensa häihin?" -- "Tiedän." -- Silloin katsahti tyttö häneen: "Thorbjörn, Thorbjörn!" -- "Saisiko hän nyt entistään enemmän asettua minun ja muiden väliin?" -- "Ei hän väliin asetu; ei enemmän kuin muut suvaitsevat." -- "Kuka tietää, mitä muut suvaitsevat?" -- "Sen sinä hyvin tiedät." -- "Hän ei kaikessa tapauksessa mitään sano." -- "Älä semmoisia jaarittele!" lausui Ingrid harmistuneena, nousi ja vilkasi taaksensa. Thorbjörn viskasi varvun päät kädestään, pisti puukkonsa tuppeen ja kääntyi päin Ingrid'iä: "Kuuleppas, -- tähän olen kyllästynyt. Ihmiset vievät kunnian sekä minulta että häneltä, sentähden ettei siinä olla suoria. Ja toiselta puolen, -- enhän edes pääse Päiväkummulle, -- sillä vanhemmat eivät voi minua kärsiä, sanoo hän. En saa käydä häntä katsomassa, miten muut pojat käyvät tyttöjensä luona, -- koska hän on noita pyhiä, -- muka." -- "Thorbjörn!" muistutti Ingrid vähän levottomaksi käyden; mutta toinen pitkitti: "Isä ei pane sanaakaan puolustuksekseni: jos hänet ansaitset, niin hänet saat, sanoo hän. Juoruja, pelkkiä juorupuheita yhdeltä puolen, -- eikä toiselta puolen ensinkään koeteta niitä turhaksi tehdä; -- enhän edes tiedä, josko hän todella..." Ingrid syöksi esiin ja laski kätensä Thorbjörn'in suulle, katsahtaen taaksensa. Samassa taipuivat oksat jälleen syrjään ja pitkä, solakka olento hohtavin poskin astui esiin; se oli Synnöve.

"Hyvää iltaa!" sanoi hän. Ingrid katsahti Thorbjörn'iin ikään kuin sanoakseen: "katsopa nyt!" -- Thorbjörn taas Ingrid'iin, katseellansa lausuen: tuon olisit jättänyt tekemättä! Ei kumpainenkaan Synnöveen katsahtanut. "Täytyneehän minun vähän istuutua; olen tänään paljon kulkenut." Hän istuutui: Thorbjörn käänsi päätään ikäänkuin katsoaksensa, oliko paikka kuiva, johon Synnöve asettui. Ingrid'in silmät lennähtivät Kuuselaan päin ja nyt huudahti hän yht'äkkiä: "No katsopas! Kaunikki on päässyt irti ja käyskentelee keskellä peltoa. Tuota ilkiötä! ja kello-kaula niinikään! Eipä hullumpaa: jo todellakin on aika lähteä laitumelle!" -- ja samalla kiiti hän mäen rinnettä alas jäähyväisiä lausumatta. Synnöve nousi heti. "Lähdetkö?" kysyi Thorbjörn. -- "Lähden", sanoi toinen, ehkä jäi paikalleen.

"Odotapahan vähän;" arveli edellinen tyttöön katsomatta. -- "Toisen kerran," kuului hiljainen vastaus. "Siihen ollee pitkältä." Tyttö katsahti ylös. Thorbjörn taas nosti silmänsä häneen, mutta hetkinen kului, ennenkun he puheesen ryhtyivät. "Istuhan taas," sanoi poika hämillänsä. -- "En istu," vastasi tyttö ja jäi seisomaan. Thorbjörn tunsi uhkamielisyyden paisuvan povessaan, mutta silloin ryhtyi Synnöve toiselle ihan odottamattomaan toimeen; hän astui askeleen lähemmäksi, kumartui Thorbjörn'in puoleen ja katsoi häntä hymyten silmiin. "Oletko vihoissasi minulle?" Ja kun poika katsoi ylös, itki hän. "En," vastasi Thorbjörn punehtuen korvia myöten.

Hän ojensi kätensä; mutta koska silmänsä olivat kyyneleitä täynnä, ei tyttö sitä huomannut, ja toinen veti sen takaisin. Viimein sanoi hän: "Sinä sen siis kuulit?" -- "Kuulin," vastasi Synnöve ja katsahti hymyellen Thorbjörn'iin; mutta silmissä kiilsi äskeistä useampi kyynel; nuorukainen ei tietänyt mitä tehdä ja sanoa; sentähden hän lausui: "Ehkä olen ollut kovin häijy." Tuo sanottiin aivan sävyisästi: tyttö loi silmänsä alas puoleksi toisaalle kääntyen: "Älä tuomitse seikkoja, joita et tunne." Ääni oli itkun tukahuttama, ja Thorbjörn'in mieli kävi kovin pahaksi; hän kävi omissa silmissään lapsen kaltaiseksi ja sanoikin sentähden paremman puutteessa: "Pyydän sinua, suo se minulle anteeksi." Mutta silloinkos toinen vasta itkuun puhkesi. Sitä ei Thorbjörn voinut sietää, vaan lähestyi, otti tyttöä vyötäyksestä ja kumartui häneen. "Synnöve, pidätköhän minua oikein hyvänä?" -- "Pidän," nyyhkytti tämä. -- "Mutta ei se sinulle onnea tuota?" Tyttö ei vastannut. "Mutta ei se sinulle onnea tuota?" toisti hän. Toinen itki katkerammin kuin milloinkaan ja tahtoi vetäytyä pois. "Synnöve!" sanoi Thorbjörn ja sulki hänen lujemmin syliinsä. Synnöve nojautui Thorbjörn'iin ja itki.

"Tule, puhelkaamme vähän keskenämme," sanoi Thorbjörn ja auttoi häntä istumaan kanervikkoon; itse istahti hän tytön viereen. Tämä pyyhkieli silmiänsä ja koki hymyillä; mutta ei tuo tahtonut menestyä. Thorbjörn piti Synnöven kättä häntä silmäellen. "Armas, mintähden en saa tulla Päiväkummulle?" -- Toinen oli ääneti. -- "Etkö milloinkaan ole sitä pyytänyt?" -- Tyttö yhä oli vaiti. -- "Mintähden et ole sitä tehnyt?" -- "En rohjennut," vastasi tämä tuskin kuultavasti.

Thorbjörn synkistyi, koukisti toista jalkaansa, ja polveen kyynäsvarttansa tukien, nojasi hän päätänsä käteen... "Sillä tavoin en sinne milloinkaan pääse," sanoi hän lopulta. Vastauksen asemesta nykieli tyttö kanervia. "Kyllähän ... ehkä olen harjoittanut ... sopimattomia... Tulisihan kumminkin minua vähän sääliä... Häijy en ole" (hän vaikeni muutamaksi silmän-räpäykseksi), "olenhan vielä nuorikin ... vähän yhtäkolmatta... Minä," ... (ei hän heti voinut pitkittää) -- "mutta sen, joka _oikein_ pitäisi minusta," toisti hän, ... "tulisi kumminkin," ja tähän se kokonaan päättyi. Silloin kuuli hän vierestään hiljaisen äänen. "Niin et saa ... et tiedä miten paljon eräs... En sitä edes Ingrid'ille rohkene sanoa" ... (ja sitten taas katkerasti itkien:) "Minä ... kärsin ... kovin." Thorbjörn kietoi käsivartensa hänen varrellensa ja sulki hänen syliinsä. "Puhu vanhemmillesi," kuiskasi hän, "ja nähdä saat, että kaikki käy hyvin." -- "Käyköön _sinun_ tahtosi mukaan," kuiskasi tyttö. -- "Minun tahtoni mukaan?" -- Silloin kääntyi Synnöve päin ja kietoi käsivartensa Thorbjörn'in kaulalle. "Josko sinä pitäisit minusta niin paljon kuin minä sinusta!" sanoi hän hartaasti hymyilyn yrityksellä. -- "Sitäkö en tekisi?" kysyi Thorbjörn hellästi hiljaisella äänellä. -- "Et, et: sinä et huoli neuvoistani, sinä tiedät, mikä meidät voi yhteen saattaa, ja kumminkaan et sitä tee. Minkätähden et?" -- Ja kerran alkuun päästyään pitkitti hän yhtä mittaa: "Herra Jumala, jos tietäisit, miten olen odottanut sitä päivää, jolloin saisin sinut nähdä Päiväkummulla. Mutta _aina_ täytyy minun kuulla jotain sopimatonta, -- ja vieläpä vanhemmat itse sen tuovat minun kuultakseni." -- Silloin asia äkisti valkeni hänelle; hän tajusi nyt selvään Synnöven käyskentelevän Päiväkummulla, odotellen hetkeä, jolloin hän iloisesti voisi Thorbjörn'in kanssa astua vanhempainsa eteen; -- mutta sellaista ei Thorbjörn hänelle suonut.

"Synnöve, tuon olisit ennen sanonut!" -- "Enkö sitä ole tehnyt?" -- "Et näin." -- Tyttö vähän aprikoi asiaa; sitten lausui hän asetellen vyöliinaansa pienille laskoksille: "Ehkä se jäi sanomatta, koska -- puuttui rohkeutta." Mutta tuo, että Synnöve häntä pelkäsi, sai hänen mielensä niin kiihkeäksi, että hän ensi kerran eläissänsä suuteli tyttöä.

Tuo taas Synnöveä liikutti niin, että hän äkisti herkesi itkemästä, ja katseensa kävi epävakaiseksi, yrittäen hymyillä loi hän silmänsä maahan, mutta hetken kuluttua jälleen Thorbjörn'iin, silloin todellakin hymysuulla. Eivät he mitään keskenänsä puhelleet, -- vaan tarttuivat toistensa käsiin. Silloin vetäytyi tyttö ääneti syrjään, rupesi pyyhkielemään silmiänsä ja kasvojansa sekä epäjärjestykseen joutuneita hiuksiansa silittelemään. Thorbjörn mietiskeli rauhoittuneena, silmät tyttöön käännettynä: josko hän on seudun muita tyttöjä kainompi ja tahtoo toisin tavoin seurustella, elköön kenkään siitä pahentuko.

Thorbjörn seurasi Synnöveä paimenmajalle, mikä ei kaukana ollut. Hän olisi mielellään käynyt käsitysten; mutta hänestä ikäänkuin salainen ääni hänen povessaan olisi kieltänyt häntä tyttöön koskemasta, hän suuresti kummasteli, että hän sai tytön vieressäkään astella. -- Sentähden hän sanoikin Synnöve'stä erotessaan: "Pitkään aikaan ei sinun pidä minusta pahaa kuulla."

Kotona isä paraillaan kantoi jyviä aitan parvelta myllylle; sillä seudun asukkaat jauhattivat viljansa Kuuselan myllyllä, koska vesi heidän omissa puroissaan oli loppunut. Kuuselan joki ei milloinkaan kuivanut. Monta säkkiä oli kannettavana; toiset niistä olivat melkoisen suuret ja toiset mahdottomankin kookkaat. Vaimoväki seisoi läheisyydessä ja väänsi vaatteita kuivamaan. Thorbjörn lähestyi isää ja tarttui erääsen säkkiin. "Ehkä autan teitä?" -- "Kyllähän ne itsekin kannan," vastasi Sæmund, rivakkaasti heittäen säkin selkäänsä ja lähti myllylle. "Onhan niitä täällä piisaamaan asti," sanoi Thorbjörn. Kaksi suurta säkkiä sattui hänen eteensä, ne hän sovitti selkäänsä ja kantoi myllylle. Puolessa tiessä tuli Sæmund häntä vastaan, mennessänsä takaisin toisia noutamaan; isä katsahti häneen pikaisesti, mutta ei virkkanut mitään. Koska Thorbjörn vuorostaan palasi aitalle, tuli Sæmund häntä vastaan kantaen kahta vieläkin suurempaa. Sillä kertaa otti Thorbjörn erään aivan pienen ja kantoi sen myllylle; koska Sæmund hänen tapasi, katsoi hän toiseen entistä pitempään. Sitten sattuivat molemmat yhtä haavaa aitalle. -- "Tänne tuotiin sana Nordhoug'ista," sanoi Sæmund, "he tahtovat sinua ensi sunnuntaina sinne häihin." Ingrid loi työstään rukoilevan katseen häneen, samaten äiti. -- "Vai niin," vastasi Thorbjörn kuivasti; mutta sillä kertaa vei hän kaksi painavampaa säkkiä, mitkä löytää taisi. "Menetkö?" kysyi Sæmund synkeänä. -- "En."

NELJÄS LUKU.

Kuusela oli kauniilla paikalla, siitä näki yli koko tienoon, Päiväkummun lähinnä, monivärinen metsän ympäröimänä, ja etäämmällä muut talot, nekin metsään suljettuina. Neljätoista taloa näkyi Kuuselan paimenmajalle, ainoastaan katot olivat Kuuselasta näkyvissä, ja nämätkin näkyivät vaan laitumen äärimmäiseltä rinteeltä. Kuitenkin pysähtyivät tytöt usein katselemaan haikua, mikä siellä tuprueli savutorvista. "Nyt valmistaa äiti puolipäiväisen," sanoi Ingrid: "... tänään he syövät suolattua lihaa ja perunoita." -- "Kuule, nyt huutelevat he miehiä," lausui Synnöve; "missähän tänään työskentelevät?" Ja heidän silmänsä seurasivat savua, joka nopeasti ja iloisesti kiiriskeli ylös puhtaasen, hiilakkaan ilmaan, vaan hetken päästä seisahtui tuumailemaan, -- valui sitten laajaksi vaipaksi yli metsän, muuttui yhä ohuemmaksi, lopulta liehuvaksi hunnuksi ja hetken perästä tuskin silmääntuntuvaksi. Monta seikkaa juohtui samalla heidän mieleensä ja ajatuksensa kiitivät yli seudun. Mainittuna päivänä tapasivat he toisensa Nordhoug'illa. Oli kulunut pari päivää häistä, mutta koska niitä piti vietettämän kuusi päivää, tapasivat korkeimmat huudot ja kovimmat laukaukset yhä vielä vähän väliä tyttöjen korvia. "Hupainen siellä kuuluu olevan," sanoi Ingrid. -- "En minä suinkaan heitä siellä kadehdi," lausui Synnöve ja tarttui kudelmaansa. "Olisipa toki hupaista olla mukana," mietti Ingrid, joka kumartuneena loi silmänsä kohden taloa, jossa väkeä kulki rakennusten väliä, toiset päin ruoka-aittaa, jossa katetut pöydät olivat säilyssä, vähän etäämmällä toisia paritusten keskenänsä puhellen. -- "Käsittää en voi, mintähden muutamain mieli sinne niin hehkuu," sanoi Synnöve. -- "Sitä tuskin minäkään käsitän," vastasi Ingrid, istuen entisessä asemassaan; -- "ehkä tanssi heitä mielyttää," lisäsi hän. Ei Synnöve siihen mitään vastannut. -- "Etkö milloinkaan ole tanssinut?" -- kysyi Ingrid. -- "En." -- "Pidätkö sen vääränä?" -- "Sitä en varmaan tiedä." -- Ei Ingrid sinä hetkenä asiasta sen enempää puhunut, sillä hän muisti Haugianein ankarasti kieltävän tanssia, eikä hän likemmin tahtonut tiedustella vanhempain suhdetta Synnöveen tässä seikassa. Mutta miten ajatuksensa sattuivatkaan, sanoi hän hetken kuluttua: "Thorbjörn'iä taitavampaa tanssijaa tuskin milloinkaan olen nähnyt." -- Synnöve vastasi vähän ääneti oltuaan: "Hän kuuluu olevan siinä varsin taitava." -- "Näkisitpä kerran vaan hänen tanssivan!" lausui Ingrid kääntyen päin Synnöveä. Mutta tämä vastasi pikaisesti: "Sitä en tahtoisi."

Ingrid vähän säpsähti, Synnöve tarkasteli kudelmaansa sen silmukoita lueskellen. Yht'äkkiä laski hän kudelman helmaansa, katsahti ylös ja sanoi: "Näin keveältä ei ole sydän tuntunut pitkään aikaan." -- "Mistä syystä nyt olet niin iloinen?" tiedusteli Ingrid. -- "Sentähden ettei hän tanssi Nordhoug'illa!" Ingrid istui mietteissään. "Kyllä maar monet tytöt häntä ikävöivät," virkkoi hän. Synnöve avasi suunsa ikäänkuin jotain sanoakseen, mutta jäi kumminkin äänettömäksi, alottaen uutta kerrosta kudelmassaan. "Kyllä Thorbjörn itsekin sinne ikävöi, siitä olen varma," pitkitti Ingrid, mutta huomasi heti tuhmia puhuneensa ja katsahti Synnöveen, joka hohtavin poskin kutoi taukoamatta. Nyt koko keskustelu salaman nopeudella selveni Ingrid'ille, ja lyöden käsiänsä yhteen asettui hän polvilleen kanervikkoon vastapäätä Synnöveä. Siten tähysti hän toista suorastaan silmiin; mutta Synnöve kutoi. Silloin Ingrid hymysuulla lausui: "Nyt taas olet minulta monta päivää jotain salannut." -- "Mitä arvelet?" kysäsi Synnöve luoden toiseen epävakaisen silmäyksen. "Et sinä siitä ole pahoillasi, että Thorbjörn tanssii," jatkoi hän entiseen tapaansa. Ei Synnöve mitään vastannut. Ingrid yhä hymyili, kietoi käsivartensa Synnöven kaulalle ja kuiskasi hänelle korvaan: "Mutta sinä olet pahoillasi siitä, että hän tanssii muiden kuin sinun kanssasi!"

"Mitä lörpötteletkin!" sanoi Synnöve, koki irtautua ja nousi seisoalleen. Ingrid myöskin nousi ja astui toisen jäljessä. "Synnöve, miten ikävä onkaan, ett'et tanssia taida!" sanoi hän nauraen, -- "se todellakin on hyvin paha! Tulepa, niin nyt heti sinua neuvon." Hän otti Synuöveä vyötäyksestä. "Mitä aiot?" tiedusteli tämä. "Opetan sinua tanssimaan, jott'et tarvitse huolehtia sitä, että hän vie muita kuin sinua tanssiin." Nyt oli Synnöven nauraminen, hän ainakin teeskenteli naurua. "Mutta jos joku sattuisi meitä näkemään," arveli hän. "Jumala sinua tuosta vastauksesta siunatkoon, jos kohta se typerältä kuuluikin," ja samassa alkoi hän rallatella sekä pyöritellä Synnöveä tahdin mukaan. -- "Ei, ei, tuo ei käy päinsä." -- "Äsken juuri sanoit, ettet pitkinä päivinä ole näin iloisella mielellä ollut; tulepa nyt." -- "Kunpa vaan tuo kävisi päinsä." -- "Koetapa, niin nähdä saat, että se onnistuu!" -- "Olet ylen huima, Ingrid!" -- "Niin sanoi kissakin varpuselle, se kun ei paikallansa pysynyt, eikä kissa sitä siitä syystä kynsiinsä saanut; tule nyt!" -- "Olisipa tuo ehkä minustakin hupaista, mutta..." -- "Nyt minä olen Thorbjörn ja sinä hänen nuori vaimonsa, joka ei suvaitse hänen muiden kanssa tanssivan." -- "Mutta..." -- Ingrid rallatteli. -- "Mutta..." änkytti Synnöve yhä: jopa hän tanssi kumminkin. Erästä juoksutanssia alotettiin, Ingrid edellä pitkin askelin ja miehekkäin liikunnoin, Synnöve jäljessä lyhyempään astellen, silmät maata kohden, -- ja Ingrid lauloi:

Ja kettu makasi koivun alla Kanervikossa. Ja jänes hyppäsi kevein koivin Kanervikossa. Hoi, päiväpaiste mi tänään on! Tuoll' kaste kimaltaa verraton Kanervikossa.

Ja kettu hymyili koivun alla Kanervikossa. Ja jänes kiiteli pallon lailla Kanervikossa. Tääll' onpi iloista elellä! Hu-hei! kas noinko voit hypellä Kanervikossa?