Part 7
Ei, se ei ole totta! Niin kauvan kuin sinä olet luonani, ei se uskalla tulla esiin. Ja kun lähdet pois--
Viktor, minä tiedän! Anna minulle joku esine, sormus tai mikä tahansa, jonka voin ripustaa kaulaani ja kantaa povellani taikakaluna--
VIKTOR. Mitä sillä tekisit, Sylvi hyvä?
SYLVI. Se jättää minut sitten rauhaan silloinkin, kun sinä olet poissa. Sinun antamasi muisto varmaankin auttaisi minua kaikesta pahasta. Kummitukset pysyisivät etäällä, eivät uskaltaisi tulla.
VIKTOR. Ei, ei! Sinulla ei saa olla mitään, joka muistuttaa minusta. Sinun täytyy unohtaa minut, Sylvi, taikka ajatella minua kuin vierasta ainakin.
SYLVI. Unohtaa? Sinä tahdot, että unohtaisin sinut--ajattelisin sinua kuin vierasta? Ei, tuo ei voi olla täyttä totta, Viktor.
VIKTOR. On. Sylvi, täyttä totta se on. Unohda minut, unohda rakkautesi, --onhan se jo tuottanut sinulle yltäkyllin onnettomuutta.
SYLVI. Armas--eihän meidän rakkautemme ollut syynä onnettomuuteen-- kuinka voit semmoista sanoa? Päinvastoin. Rakkaus sinuun auttaa minua juuri kantamaan kaikki kärsimykset, se on ainoa lohdutukseni--ainoa iloni--elä luule, että siitä koskaan luovun. Innokkaammaksi se vaan on käynyt näinä aikoina.
VIKTOR. Minuun on tämä kaikki vaikuttanut vallan toisella tavalla.
SYLVI. Kuinka sitten? Selitä!
VIKTOR. Onko se niin välttämätöntä, Sylvi? Emmekö ennemmin jättäisi nämä asiat sikseen?
SYLVI. Ei, minä tahdon tietää kaikki. Sinä et saa salata mitään. Mitä on tämä kaikki sinuun vaikuttanut? Sano?
VIKTOR. Se on niin vaikeata.--Minä tulen loukkaamaan sinua.
SYLVI. Elä huoli siitä. Viktor--mitä olet sinä tuntenut?
VIKTOR.--En minä voi.--Sylvi, anna minun mennä!
SYLVI (nousee, nojautuu tuolin selkään). Ei, ennenkuin olet sen minulle selittänyt.
VIKTOR. Sinä vaadit?
SYLVI. Vaadin.
VIKTOR. Jos sinä edes voisit minua ymmärtää, Sylvi. Jos voisit asettua minun sijaani--
SYLVI. Minä koetan.--Ala nyt.
VIKTOR. Niin--sitä ei voine välttää.
SYLVI. Ei, sitä ei voi välttää. Tahdon tietää kaikki.
VIKTOR. Näetkös--tämä onneton tapaus vaikutti minuun kuin ukkosen isku. Tunteissani tapahtui täydellinen muutos--
SYLVI. Jatka.
VIKTOR. Ehkä ihmisten puheetkin tekivät tehtävänsä--ja Alman paheksuminen--
SYLVI (hengittää vaikeasti). Niin, jatka vaan.
VIKTOR. Mutta enin siihen kumminkin vaikutti omat, ankarat tunnonvaivat. Minusta tuntui melkein siltä, kuin olisin yksin ollut syynä onnettomuuteen.--
SYLVI. No niin--?
VIKTOR. Niin--meidän suhteemme tuntui minusta siitä hetkestä alkain inhottavalta. Intohimoni oli kokonaan sammunut, tuskin saatoin sitä ajatella enää. Halusin päästä vapaaksi kaikesta--niin pian kuin mahdollista--ja sitten--
SYLVI. Sitten--?
VIKTOR. Sitten tein nopean päätöksen ja--(hiljaa ja vakavasti) Niin, Sylvi, minä menin kihloihin Karinin kanssa.
SYLVI (huokuu raskaasti, ojentaa itsensä suoraksi ja menee vastaiselle puolelle huonetta. Pysähtyy ja seisoo liikkumattomana).
VIKTOR. Elä ota sitä noin vaikeasti, Sylvi... Täytyihän niin käydä-- ennemmin tai myöhemmin--sen itsekin huomaat--Meidän välillämme oli kaikki lopussa--muu ei ollut mahdollista. Akselin ruumiin ylitse emme koskaan olisi voineet ojentaa kättä toisillemme--
SYLVI (on vaiti; väristys käy läpi hänen ruumiinsa).
VIKTOR. Kyllähän minä vieläkin pidän sinusta..., vaikka en sillä tavalla. Mutta ystävyyttäni ja osanottoani ei tarvitse sinun koskaan epäillä... Jos voisin jollain lailla helpoittaa sinun kärsimyksiäsi, niin olisin valmis mihin uhrauksiin hyvänsä... Sylvi, sano jotain... Minkätähden seisot siinä noin mykkänä--? Sääli minua,--tämä on niin kauhean vaikeata--. Sylvi, elä rankaise minua näin kovasti... (Menee hänen luoksensa.) Sylvi, anna minulle anteeksi!
SYLVI. Pois!
VIKTOR. Sylvi--elä ole leppymätön!.. Sylvi, minä en voi mennä, ennenkuin olet antanut minulle anteeksi.
SYLVI. Pois!
VIKTOR. Tämä on kenties viimeinen kerta... Anna minulle edes kättä jäähyväisiksi... Vai pitääkö meidän erota näin?
SYLVI. Pois!
VIKTOR. No--koska niin tahdot--(Menee ovelle, pysähtyy, katsoo taakseen.) Sylvi--?
SYLVI (hiljaa, kiiltävin, tuijottavin silmin). Odota, Aksel--minä se olen--pikku kissimirri, etkö tunne...
ROUVA HAKE (tulee sisään, ottaa muutamia askeleita Sylviä kohti, pysähtyy hämmästyneenä.)
VIKTOR (nojautuu masentuneena oveen).
SYLVI (kovemmalla äänellä). Holhooja-setä--ota pikku sirkkunen syliin. Ja varo,--varo, varo, ettei hän putoo! (Kiihkeämmin.) Aksel, holhooja-setä, etkö kuule--minä se olen, pikku kissimirri--Aksel, ota sirkkunen syliin! (Putoo tiedottomana maahan.)
(Esirippu laskee.)
[1893.]
KOVAN ONNEN LAPSIA
Näytelmä kolmessa näytöksessä
HENKILÖT:
ANTTI VAARANEN, työmies. SILJA, hänen vaimonsa. MAIJU, | heidän lapsiaan. VILLE, | MATLENA MEHTOLA, nuori nainen. MIKKO MEHTOLA, hänen veljensä, työmies. TOPRA-HEIKKI, työmies Pohjanmaalta. KUNNARI, | työmiehiä. JAARA, | OTTO, noin 14-vuotias poika. HEIKURA, | poliiseja. TIRKKONEN, | VALLESMANNI. SILTAVOUTI. JAHTIVOUTI. KAKSI RENKIÄ.
ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.
(Vaarasen tupa. Perällä ovi; siitä oikeaan uuni. Toisella seinällä ikkuna, jonka alla penkki ja hiukan etempänä pöytä. Suuren, kauvas lattialle ulottuvan uunin kupeella vuode, sivulla penkki ja etunäyttämöllä vasempaan kätkyt.)
(Silja tuudittaa lasta; Maiju istuu kyyrysillään uunin luona, Ville voihkaa sängyssä.)
SILJA (hyräelee). Hs-ss-ss-ss. Aa-aa-aa-aa, hs-aa-aa-aa.--Käypä Maiju katsomassa, eikö isää jo näy.--Hs-ss-ss-ss, hss-ss-ss-ss. »Nuku, nuku, nurmilintu, Väsy, väsy, västäräkki, Tee pellolle pesäsi, Kalliolle kartanosi.»
MAIJU (käytyään ulkona). Eihän siellä näy mitään, kun on pilkkoisten pimeä.
SILJA. Olisit huutanut.--Hs-ss-ss-ss. Hs-ss-ss-ss.--Koskeeko sinuun, Ville?
VILLE. Koskee.--Oi, oi, oi--
SILJA. Voi, raukkani. Hs-ss-ss-ss.
MAIJU (ulkona). Isä hooi! I-sää!
SILJA. »Nuku, nuku, nurmilintu, Väsy, väsy, västäräkki--»
MAIJU (palajaa). Ei kuulu vastausta.
SILJA. Hyvä Jumala, missähän se viipyy näin kauvan? Ja tuo Ville raukka, kun taas on semmoisessa tuskassa. Tulepa sinä soudattamaan, että pääsen sitä hieromaan edes. Heiluta vaan tasaisesti, noinikään, kyllä se nukkuu siihen.--Näytäpäs, lapseni, mistä sinua nyt ottaa? Tuostako sydänalasta?
VILLE. Eikä, kun päästä.
SILJA. Kuinka se on tulinen! Ihan kättä polttaa. Käänny vähän enemmän kyljellesi, minä koetteeksi hieron noita valtasuonia. Ehkä siitä olisi apua.
VILLE. Elkää kovasti.
SILJA. Ei kovasti. Hiljaa vaan, ettei tee kipeätä. Näin, tällä tavalla. Tuntuuko hyvältä?
VILLE. Tuntuu.
MAIJU. Äiti, minä näin Villestä unta äsken, kun nukuin tuolla penkillä.
SILJA. Vai näit sinä. Minkälaista sitten?
MAIJU. Niin somaa. Kun se oli olevinaan enkelinä kirkon alttaritaulussa, ja minä huutamaan, että; »Ville, mitä sinä siellä, tule pois kotiin».--Mutta tämä vaan nauraa eikä ole millänsäkään.--Eikös ollut kummallinen uni, äiti?
SILJA. Oli tosiaankin.
MAIJU. Mitä tuo tietänee?
SILJA. Eihän unista ole taikaa.
MAIJU. Miks'ei ole? Useinpa käyvät toteen teidänkin unet.
SILJA. Sattuu nyt joskus.
MAIJU. Hyväksiköhän se olisi vai pahaksi? Sanokaas, äiti.
SILJA. Kukapa tuon arvannee. Kirkko on lohdutukseksi minun unissani.
MAIJU. Äiti! Ville ehkä paranee!
SILJA. Suokoon Jumala!--Mikä sinun on, lapseni?
VILLE. Janottaa.
SILJA. Janottaako taas? Eikä ole edes maitopisaraa antaa. Ei muuta kuin tuota ikuista raakaa vettä, joka ihan turmelee sen poloisen sisukset. Voi, yhtäkaikki tätä elämää.--Juohan nyt sitten, mutta vähän vaan, siksi että suusi kastuu.
VILLE (vaipuu juotuaan takaisin vuoteelle). Kun isä tulisi!
SILJA. Mitä sinä tahtoisit isästä, lapseni?
VILLE. Rohtoja eikös sen pitänyt tuoda?
SILJA. Niin, lupasihan isä tuoda sinulle rohtoja. Ja kyllä se niitä tuokin. Tuo varmaan. Sitten meidän poikamme paranee taas. Pääsee juoksemaan tuonne ulos, ja lukemaan, ja tekemään jos mitä. Eikös ole hauskaa?
VILLE. On.
SILJA. Vieläkö kivistää päätä?
VILLE. Vielä.
SILJA. Ihme kumma, ettei jo herkiä, vaikka minä niin uskoa hieron.
VILLE. Ja muutenkin on niin vaikeata.
SILJA. Koeta nukkua. Paina silmät kiinni.
MAIJU. Nyt kuuluu askeleita ulkoa.
SILJA. Onko Antti? Ei, Matlena. Näin myöhään?
MATLENA. Sanos muuta! (Pudistelee vaatteitaan.) Sitä Jumalan ilmaa, kun siellä on. Tuulee ja sataa. Hyvää iltaa, mitäs tänne kuuluu?
SILJA. Vanhaa huonoutta vaan. Hyvää iltaa.
MATLENA. Eikö Ville ole yhtään parempi?
SILJA. Ei se parempi ole.
MATLENA. Poika parka, kun saa kärsiä niin kauvan.
SILJA. Käy istumaan!
MATLENA. Jahka ensin kuivaan vaatteitani täällä uunin edessä. Tokko Antti vielä onkaan kotona?
SILJA. Eihän sitä ole kuulunut, kumma kyllä.
MATLENA. Olisin kysynyt, jos hän tietää mitään Mikosta.--Uh, uh, kun kastuin aivan läpimäräksi!
SILJA. Odota vähän aikaa. Kai hän tulee pian.
MATLENA. Kunpa tulisi. Kunpa, kunpa tulisi.
SILJA. Onko jotain tapahtunut?
MATLENA. Rautatiellä sanotaan olleen kovia kahakoita työmiesten ja herrain välillä.
SILJA. Nyt taas. Voi sentään, etteivät koeta malttaa mieltänsä nekään miehet. Mitä niistä lähtee, noista alituisista vihanpurkauksista.
MATLENA. Mitäs muuta kuin ikävyyttä. Ei suinkaan iloa eikä hyötyä, se on varma. Mutta sitäkö ne kysyvät.
SILJA. Kunhan ei Antti vaan olisi mukana.
MATLENA. Antti! Joka on niin tasaluontoinen ja rauhallinen aina.--Ei hän semmoisiin sekaannu.
SILJA. Elä sano. Tyyneessä vedessä kalat kutevat. Antti kun pääsee suuttumaan, niin herra varjele! Silloin on leikki kaukana.
MATLENA. Oikeinko totta? Sitä nyt ei kukaan uskoisi.
SILJA. Eikä hän anna perään, vaikka kuolisi siihen paikkaan. Jäyhempää ihmistä en tiedä toista.
MATLENA. Sitten ovat ehkä kaikki yhdessä myllyssä.
SILJA. Pahaa pelkään.
MATLENA. Topra-Heikki tietysti etupäässä. Kuinkas muuten. Ja Mikko taas seuraa häntä vaikka tuleen.
SILJA. Sinä Mikon sijassa tekisit juuri samoin.
MATLENA (naurahtaen). Niinkö luulet? Mahdollista kyllä.
MAIJU. Äiti.
SILJA. Mikä on? Tuudi, tuudi!
MAIJU. Se jo nukkuu.
SILJA. Mutta herää ehkä, kun tässä puhutaan.
MAIJU. Äiti, minua niin pelottaa.
SILJA. Mikä sinua pelottaa?
MAIJU. Että jos ne ovat tappaneet isän.
SILJA. Herra siunaa, mistä sinä semmoisia päähäsi saat?
MATLENA. Elä hupsuttele joutavia.
MAIJU. Koskapa ovat olleet kahakassa.
SILJA. Ketkä?
MAIJU. Rautatiellä. Kertoihan Matlena.
MATLENA. Kerroin minä tyhjää. Noiden kuullen ei pitäisi suutansa avata.
SILJA. Eihän Matlena isästä mitään puhunut.
MAIJU. Mutta missä isä sitten viipyy?
SILJA. Missä hyvänsä. Sattuuhan esteitä.
MATLENA. Eikä siinä henkeä sentään niin pian oteta, kun herrain kanssa riita syntyy. Ennemmin sitten--
MAIJU. Mitä ennemmin?
MATLENA. Ei mitään.
SILJA. Mene sinä maata, eläkä utele kaikkia.
MATLENA. Niin, mene maata, laps'raukka, kyllä minä liikutan kätkyttä. Oletko jo syönyt illallisen?
SILJA. Elä, hyvä ihminen, edes muistuta. Meillä ei tällä haavaa ole leivänmuruakaan kotona.
MATLENA. Oho? Tuon kun olisin tiennyt lähteissäni.
SILJA. Antin piti tuoman meille evästä tänä iltana tullessaan. Mutta taitaapa saada odottaa. Niin, rupea vaan sinne penkille, Maiju, pitkällesi, ehkäpä se nälkä haihtuu, kun ei ajattele.
MAIJU. Herätättekös sitten, kun isä tulee?
MATLENA. Kyllä herätämme, makaa huoletta.
SILJA. Niin--mitä sinä ajattelit sanoa äsken? Että ennemmin--?
MATLENA. Että ennemmin joutuu linnaan.
SILJA. Taikka pannaan ainakii työstä pois. Hyvä isä, sentään! Sitten vasta tietäisi elävänsä.
MATLENA. Topra-Heikki ja Mikko, ne ne vielä istuvat raudoissa jonakin kauniina päivänä, saadaanpas nähdä.
SILJA. Elä, Matlena kulta, semmoisia ennustele. Minulle jo oikein tekee pahaa. No, mikä nyt?
MATLENA. Hss--!
SILJA. Kuuluuko jotain?
MATLENA. Hätähuutoa. Aivan selvään.
SILJA. Kumma, kun ei minun korviini ota.
MATLENA. Hss-hss!
SILJA. Yhäkö sitä jatkuu?
MATLENA. Nyt lakkasi. Herra ihme, kuinka rupesi sydäntäni takomaan.-- Mikähän se oli?
SILJA. Kun hirviäisi mennä katsomaan.
MATLENA. Ei mennä, ei mennä.
SILJA. Mutta jos siellä on joku vaarassa?
MATLENA. Mitä vielä! Ei nuo ihmisääniä olleet. Aaveet näin myöhällä liikkuvat, kun jotain pahaa on tulossa. Hyi, kuinka kamottaa.
SILJA. Hirveä on tämä yö; mutta turvataan Jumalaan, eikä hätäillä ennen aikojaan.
MATLENA. Ehkä oli Villen kuolemaksi tuo huuto.--Kovin hän onkin käynyt huonon-näköiseksi siitä, kun viimeksi täällä kävin, vaikka ei ole monta päivää kulunut. Nyt sen vasta huomaan.
SILJA. Sairaat ovat aina iltasilla heikompia.
MATLENA. Mutta hän on laihtunut ja käynyt niin kalmankarvaiseksi. Kuule, ei tuo poika enää elämään virkoa.
SILJA. Niinkö luulet? Voi, en minä antaisi hänen kuolla. En millään ehdolla. Ville, joka on ollut meidän silmäterämme. Josta olemme toivoneet vanhanpäivän varaa, ja tukea meille kaikille. Ei Jumala voi olla niin kova, että ottaisi meiltä pois ainoan ilomme.
MATLENA. No, elähän sure vielä. Ehk'ei otakaan. Ehkä ennustivat aaveet vaan muuta onnettomuutta. Eihän sitä tiedä.
MAIJU. Äiti, en minä saa unta.
SILJA. Koeta kumminkin. Pane kädet ristiin ja siunaa.
MAIJU. Olen jo moneen kertaan lukenut »Isä-meidän» ja »Herra siunaa meit' ja auta».
SILJA. Vedä sitten peite korviesi yli ja makaa hiljaa, niin uni kyllä tulee. Näes, kun Villekin jo nukkuu.
MAIJU. Enkö minä mahtuisi sinne Villen sänkyyn? Jalkopäähän?
SILJA. Ethän sinä, hyvä lapsi, tähän mitenkään mahdu. Herättäisit vielä tuon kipeän raukan.
MAIJU. Sinne karsinapenkille sitten; että olisin teitä lähempänä.
MATLENA. Ja kuuntelisit meidän puheitamme. Sittenhän sinä et nukkuisi semminkään.
SILJA. Pysy siellä vaan, eläkä puhele enää. Muuten et pääse uneen koko yönä.
MATLENA. Nyt talee joku. No, luojan lykky, tuossahan se Antti viimeinkin on.
MAIJU (juoksee ylös ja tarttuu isään kiinni). Isä, isä! Hyvää iltaa, isä. Voi, kuinka viivyitte kauvan.
ANTTI (panee lakkinsa naulaan). Iltaa, iltaa!
SILJA. Me kun olemme sinua odottaneet täällä. Aivan kuin auringon nousua.
MAIJU. Ja ikävöineet, isä! Niin hirveästi!
ANTTI. Kyllä sen arvaan. Mutta päästäpäs irti nyt.
MATLENA. Mihin toiset jäivät?
ANTTI. Niinkö Mikko ja Topra-Heikki? Ne tuossa paikassa tulevat.
MATLENA. Poikkesivat vissiinkin Mäki-Mattiin?
ANTTI (antaa nyytin Siljalle). Siinä on.
SILJA. Leipää, Jumalan kiitos. Maiju, tule saamaan.
ANTTI. Niin, Mäki-Mattiin ne poikkesivat Kunnarin ja Jaaran kanssa. Mutta pikipäin vaan. Heti kohta ne jo ovat täällä.
MATLENA. Mitä uutta muuten rautatielle? Onhan siellä ollut kovia riitoja herrojen ja työmiesten välillä?
ANTTI. Kuinka te sen jo tiedätte?
MATLENA. Ainahan niitä kuulee. Herroissa kaiketi syy taaskin? Eikös niin?
ANTTI. Mitenkä on Villen laita?
SILJA. Nukkuu tuo nyt, kun olen tässä hiljaa hieroellut päätä.--Kävitkö sinä lääkärissä?
ANTTI. Kävin.
SILJA. Nooh--? Ja hän sanoi--?
ANTTI. Tuossa on resetti. Markka siitä meni.
SILJA (katselee reseptiä). Mutta--? Rohtojahan tällä olisi pitänyt ottaa.
ANTTI. Milläs niitä otti. Kun olisivat maksaneet kuudetta markkaa.
SILJA. Sinä kysyit apteikissa?
ANTTI. Kysyin.
SILJA (katselee reseptiä yhä). Hyvänen aika, vai kuudetta markkaa. Eihän niitä sitten mikään jaksa lunastaa.
ANTTI. Jos tuo nyt paranisi ilmankin. Kuinka luulet?
SILJA. En ymmärrä.--Ville raukka, kun niin toivoi saavansa rohtoja. Mitä se nyt sanookaan aamulla, jahka herää!
ANTTI. On tietysti pahoillaan. Saakeli sentään, ettei sekään tohtori voinut huokeampia kirjoittaa. Milloinka työmiehen kukkarossa on viittä, kuutta markkaa yhtaikaa; olisi hänen tuo pitänyt tietää.
MATLENA. Kertokaas nyt, Antti. Ketkä ne alkoivat riidan, työmiehet vai herrat?
ANTTI. Kuinka tahtoo selittää. Yhden mielestä työmiehet, toisen mielestä herrat.
MATLENA. Ja millä tavalla se päättyi?
ANTTI. Lieneekö tuo vielä lopullisesti päättynytkään.
SILJA. Antti, sinulle on käynyt pahasti. Näen sen päältäsi.
ANTTI. Ei pahemmin kuin muillekaan. Kaikkia meitä kohtasi sama isku.
SILJA. Mikä isku? Sano pois, täytyy sen tulla ilmi kuitenkin.
ANTTI. Työt lakkautettiin ja miehet jäivät joutilaiksi.
SILJA (painaa kätensä ristiin). Herra siunaa!
MATLENA. Lakkautettiin. Ihanko tykkänään?
ANTTI. Talven ajaksi kumminkin.
MATLENA. Mutta, hyvä Jumala, millä ihmiset elävät talven yli? Nälkäänhän ne kuolevat.
ANTTI. Kukas siitä välittää. Syntyypä toisia sijaan.
MATLENA. Ja minkätähden näin äkkiä? Juuri syksyllä myöhään, ettei enää saa työtä maallakaan. Silja, sinä et virka mitään?
SILJA. Minulla ei tällä haavaa ole selvää ajatusta. Pääni menee vallan ympäri ja maailma mustenee silmissä.
MATLENA. Vähemmästäkin. Tuossa se nyt oli! Tuota ne aaveet ennustivat. Herra ihme yhtäkaikki. Ei kumma, että miehet suuttuivat. Olisivat nostaneet semmoisen kahakan, että kyllä.
ANTTI. Nostivathan ne. Vimmassa olivat jok'ikinen ja Topra-Heikki varsinkin. Otti insinyöriä niskasta ja paiskasi lattiaan, että jymähti.
MATLENA. Ähä, kutti! Se oli paraiksi.
ANTTI. Mutta siinä yritti käymään hullusti.
MATLENA. Noo? Antaapas kuulla!
ANTTI. Poliisit, peevelit, tulivat hätään, ja kaappasivat Topra-Heikin kiinni!
MATLENA. Jumaliste! Entä sitten?
ANTTI. Olihan siinä miehiä, ei kahta poliisia pahasti säikähdetty. Siepattiin vaan Topra kynsistä pois, ja lähdettiin karkuun.
MATLENA. Kas, niin vaan! Mutta entä kun nyt ajavat teitä jäljestä?
ANTTI. Tokkohan sentään? Tänne asti eivät ainakaan löydä.
MATLENA. Vaanpa Mäki-Mattiin? Jossa ruununmiehet tuon tuostakin käyvät nuuskimassa. Voi, että menivätkään sinne--Kun uskaltaisi lähteä hakemaan.
ANTTI. Tämmöisellä ilmalla? Kylläpä käskisi. Tulevat ne sieltä muutenkin.--Silja!--Mitä sinä mietit?
SILJA (herää, pyyhkii hiukset otsalta ylös). En mitään.
ANTTI. Sano nyt! Jotain sinä kumminkin mielessäsi haudot.
SILJA. Puhumisestako se paranee?
MATLENA. Paranee, tai ei, mutta anna kuulla nyt! Ja paikalla.
SILJA. En minä osaa muuta ajatella, kuin että Jumala on mahtanut meidät hyljätä tykkänään.
MATLENA. Jumalako hyljännyt? Vielä vain. Herrat ne meitä hylkivät ja ahdistelevat, ei Jumala.
SILJA. Sepä tapahtuu hänen tahdostaan. Ei putoisi hiuskarvaa päästämme, ellei hän sallisi.
MATLENA. Elä joutavia! Mitä varten Jumala meitä vihaisi enemmän kuin muitakaan. Ollaanko me suurimpia syntisiä, ollaanko vaan?
MAIJU. Kuulkaapas, äiti!
SILJA. Leipääkö tahdot?
MAIJU. Ei, mutta kuulkaahan, kun sanon.--Jos ottaisivat minut käskyläistytöksi Yrjölään ja antaisivat pestiä ensin ja sitten palkkaa ja juomarahaa aina väliin, kun oikein vikkelästi toimitan asioita.
SILJA. Ole vaiti, Maiju rukka, ei ne sinusta kumminkaan huoli.
MAIJU. Elleivät huoli, niin tiedänpä minä vielä toisenkin keinon. Kuljettaisin kaupunkiin kataita ja havuja. Sitten toisin joka ilta kotiin pussillisen leipää ja makuluuta, että syntyy meidän vain elää.
SILJA. Mene sinä maata, lapseni, ja anna meidän tuumailla. Rupea vaikka karsina-penkille tuohon, jos siinä mielestäsi on parempi.
MAIJU (laskeutuu pitkälleen). Jopa minua alkaa nukuttaakin.
MATLENA. Ei, kyllä minä lähden tästä Mäki-Mattiin, muuten en saa rauhaa.
ANTTI. Yksinäsikö pimeässä? Ja sinne saakka.
MATLENA. Eihän tuolla sudet kumminkaan syöne.
ANTTI. Odota nyt edes vähän aikaa vielä.
MATLENA (istuu takaisin ja huokaa). Käy niin pitkäksi tämä odottaminen. Kuka tietää, kuinka kauvan siellä viivyttelevät.
MAIJU (nousee istumaan). Matlena, muistatteko sitä satua, kun tyttö kävelee metsässä, niin kaikki tähdet putoavat alas taivaalta ja sitten ne taas kohoavat ylös, ja kun tyttö katselee ympärilleen, on koko metsä täynnä hopea- ja kultarahoja.--Muistatteko?
MATLENA. Semmoista tapahtuu vaan saduissa.
MAIJU. Niin, vaan minäpä olen lukenut sen oikein kirjasta.
MATLENA. Tosiako ne sitten kaikki ovat, mitä kirjoissa luetaan.--Eikä kuulu niitä miehiä. Hyvä Jumala, kuinka tämä alkaa jo harmittaa. Tuskin ne tulevatkaan.
ANTTI. Tulevat, tulevat, ihan varmaan. Ja ellen pety, niin ovat jo porstuassa (aukaisee ovea). Aivan oikein.
MATLENA. No viimeinkin.
TOPRA-HEIKKI (laulaa). Kluhman jelu, jelu, Kluhman, jelu, jelu, Pulieli luk, luk, hosmak lui. Kluhman, jelu, jelu, Kluhman jelu, jelu, Pulieli luk, luk, hosmak lui!
MATLENA. Hiljaa, herran tähden, ettei lapset herää.
TOPRA-HEIKKI. Hospodipomiloi! Täällähän se on hempukkakin.
MATLENA. Taas on teidän tähtenne saanut istua sydän kurkussa.
MIKKO. Kuka käski?
MATLENA. Niin, kuka käski. Kysy vielä. Kuka käskee teitä aina tappelemaan.
MIKKO. Sen verran! Siitä ei kannata puhua. Vai kuinka, Topra?
TOPRA-HEIKKI. Vasta se oli alku tanssiin. Mutta semmoiseksi hyvä. Oletko jo kuullut tarkemmin?
MATLENA. Eihän tuota Antti vielä oikein kertonut.
TOPRA-HEIKKI. No, minä sen teen, ja heti paikalla. Vai--heitetäänkö tuonnemmaksi?
MATLENA. Ei, ei! Kerro nyt jo.
TOPRA-HEIKKI. Kuulkaahan sitten! Kun alkaa miesten kesken tänaamuna levitä huhu, että parin viikon päästä työt lakkautetaan. »Mitä hullua», minä sanoin, »lähtäänpäs konttuorille». Mestari riitelemään, että ei saa keskeyttää työtä.
MIKKO. »Sakkoa saatte ja työstä pois», huusi mestari.
TOPRA-HEIKKI. »Suus kiinni, taikka korvalle tulee», ärjäsin minä, eikä auttanut mestarin mitään. Ja sitten me lähdettiin. Noin parikymmentä potraa poikaa liittyi matkaan.
MIKKO. Minä etupäässä ja Kunnari. Antti se arveli ensin ja kynsi korvallistaan.
SILJA. Mutta seurasi yhtäkaikki?
MIKKO. Tiettyä se! Kun minä sieppasin nutunliepeestä ja vedin vähän matkaa perässäni.
MATLENA. Entä sitten?
TOPRA-HEIKKI. Niin, sitten tultiin konttuorille. Ovi paiskattiin auki ja sisään mentiin, eikä lupaa kysytty.
MIKKO. Kies' avita sitä hetkeä. Insinyöri vaaleni kuin palttina. Arvasi kait, että nyt ei ole hyvä merrassa.
TOPRA-HEIKKI. »Onko totta, että työt lakkautetaan?» minä kysyin. »Vasta kahden viikon päästä», vastasi insinyöri. »Milläs me sitten elämme?» minä taas kysyin. »Keväällä ne taas alkavat», hän soperteli. »Ja hirteenkö menemme siksi aikaa? Tekö meihin hengen puhallatte, sitten kun meitä taas tarvitsette?»
MATLENA. Ähä, se oli oikein. Mitäs osasi insinyöri siihen sanoa?
TOPRA-HEIKKI. Rupesi viekastelemaan. »Hyvä ystävä, emmehän me siihen mitä voi. Ymmärräthän sen itsekin, rahat ovat loppuneet, täytyy odottaa siksi kuin saadaan.»--»Vai niin», minä taas vastaan, »eikös herroillekaan nyt talven-aikana sitten palkkoja makseta?»
MATLENA. Jumaliste, tuota Topraa, mutta äijän se uskaltaakin.
MIKKO. Ei tämä vielä mitään. Odotahan, saat kuulla!
MATLENA. Noo, Topra! Jatka, jatka!
TOPRA-HEIKKI. Insinyöri koettaa olla mahtava. »Pois paikalla, koska olette noin hävyttömiä», hän ärjyy. »Ei mennä», vastaan minä ja astun lähemmäksi. Insinyöri hyppää piironkinsa luokse. »Täytyykö minun ottaa revolveri?» hän kysyy ja avaa laatikkoa »Sopiihan koettaa», tuumailen minä.
MIKKO. Mutta silloin ne jo pakenivat pellolle muut. Kunnari ja Antti ja minä vaan jäimme.
MATLENA. Elä keskeytä, anna Topran kertoa.
TOPRA-HEIKKI. Insinyöri työntää laatikkonsa kiinni taas. »Nooh?» ilkuin minä, »eipäs siellä tainnut revolveria ollakaan».
MIKKO. Ja me kaikki nauramaan siellä takana, täyttä suuta.
TOPRA-HEIKKI. Mutta sitten, se peeveli, viskasi ikkunan auki ja alkoi huutaa kadulle: »Poliis, poliis!»--»Nyt herkiä hyvällä», minä varoitin. Vaan ei pahuus totellut. Silloin minä sieppaan miestä niskasta, ja kerrassa se meni permannolle, että jymähti. Vasara sattui olemaan kädessäni, eikä siinä olisi arveltu, ennenkuin olisi kuoliaaksi paiskattu. Mutta nämä toki ajoissa tarttuivat minuun kiinni.
MIKKO. Kyllä olit julman-näköinen sillä hetkellä. Muistatkos, Antti? Silmät punaiset ja hiukset pystyssä. Jo minua kamotti.
MATLENA. Kuinkas sitten kävi?
TOPRA-HEIKKI. No, minä hänet heitin irti. Mutta kovasti miehen housut tutisivat vielä jälkeenkin päin, kun oli kömpinyt siitä ylös.
MIKKO. Sitten poliisit ryntäsivät kimppuun ja olivat ne vähällä viedä Topran putkaan.
TOPRA-HEIKKI. Oho! Ei toki milloinkaan.
MIKKO. Pääsit erillesi, kun me tulimme avuksi.
TOPRA-HEIKKI. Minä niistä olisin suoriutunut yksinkin. Vaikka hyvähän tuo oli että pysyitte luona, ettekä heittäneet minua yksin. Siitä teitä kiitän.
MATLENA. Entäs nyt, Topra?
TOPRA-HEIKKI. Niin nytkö?--Nyt ollaan työstä pois. Paria viikkoa ennen tai jälkeen, sama se.
MATLENA. Mutta mikä teille tulee eteen, kun ei ole työtä, eikä ruokaa?