# Sylvi; Kovan onnen lapsia ## Part 5 Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/sylvi-kovan-onnen-lapsia-13174/index.md VIKTOR. Ei. nyt. Sitten--kun kumpikin olemme levollisempia.--Ei, ei, sittenkään, ei niin sanaa milloinkaan tästä (Menee etehiseen.) SYLVI. Niin--sitten minäkin tiedän, mikä minulla on edessä. (Menee kirjoituspöydän luo, ottaa strykniinilaatikon ja aikoo panna yhden kapselin suuhunsa.) VIKTOR. Mitä teet, Sylvi? Mitä siinä kapselissa on? SYLVI. Strykniiniä. VIKTOR (juoksee esiin). Strykniiniä? Oletko järjeltäsi? SYLVI. Rakastatko minua, vai etkö rakasta? VIKTOR. Anna pois tuo, Sylvi! (Ottaa häneltä kapselin.) Kas noin--. Tule nyt tänne,--ja katso että jätät kaikki tuommoiset tuumat mielestäsi vastedes. SYLVI. Tällä kertaa voit minua siitä estää. Mutta ei se pitkältä auta. Minä kumminkin murhaan itseni--koska sinä minut hylkäät. VIKTOR. Pikku hupakko, mikä oletkin! Herra antakoon minulle anteeksi, mutta nyt ovat voimani lopussa. En voi enää vastustaa. Ei, minä en voi! (Syleilee häntä ja katsoo häneen hellästi.) SYLVI. Viktor--? VIKTOR. Tietysti minä sinua rakastan, sinä armas, ajattelematon lapsi, tietysti minä sinua rakastan--rakastan aina hulluuteen asti. Koetin vastustaa tunteitani, koetin ne tukahduttaa--mutta se ei onnistunut. Turha vaiva! Sinä olet voittanut, Sylvi! Minä antaannun,--ja otan sinut omakseni. (Suutelee häntä.) SYLVI. Näetkös, näetkös! Tiesinhän sen. Mutta mitä varten rupeat sitten häijyksi ja puhut semmoisia--sinä paha, paha poika! VIKTOR. Anna anteeksi! Annathan? En tee sitä koskaan enää. Tule syliini--istutaan tähän.--Kuinka suloinen sinä olet,--eilen vielä lapsi, tänäin hempeä, rakastava nainen-- SYLVI. Vieläkö nyt karkaat minulta, sano? VIKTOR. En, en--! Elä pelkää! En minä karkaa-- SYLVI. Mahtaisi ollakin vähän vaikeata, sillä, näes, nyt minä pidän sinusta kiinni ja kiedon käsivarteni niin kovaan sinun kaulaasi, ett'et pääse ikinä irti. VIKTOR. Tee se! Tee se, rakkaani, oma Sylvini... Mun morsiameni, mun suloinen, ihana morsiameni.--(Suutelee ja syleilee häntä tulisesti.) Minun sinä olet, minun ... tässä elämässä ja tulevaisessa... Tämmöinen hetki kuin tämä,--on enemmän kuin kaikki taivaan ihanuus... Oletko sinä nyt onnellinen, Sylvini? SYLVI. Oi, olen, olen, olen--! Sanomattoman onnellinen! VIKTOR. Rakkaani--minä olisin valmis pusertamaan ja tukahduttamaan sinut kuoliaaksi suuteloillani... Olethan sinä minun? Minun omani?... Eikö niin? SYLVI (kuiskaa). Sinun--sinun iki omasi, Viktor! (Viktor pusertaa häntä rintaansa vasten, suutelee häntä yhä kiihkeämmin ja kuiskaa hänelle puoleksi tukahdutettuja hyväilysanoja. Sylvi lepää melkein tiedotonna hänen sylissään, kun etehisen kello äkkiä soi.) SYLVI (vavahtaa). Mikä se oli? VIKTOR. Joku tulee.--Aksel? SYLVI. Ei,--ei se ollut hänen soittoaan. VIKTOR. Kai meidän täytyy avata? SYLVI. Eikö mitä. (Soitetaan uudestaan.) SYLVI. Antaa soittaa muutamia kertoja. Tottapahan viimein menee tiehensä. VIKTOR. Kukahan se lienee? SYLVI. Odota, minä katson avaimen reijästä. (Juoksee etehiseen.) VIKTOR. Varo, ett'eivät kuule askeleitasi. SYLVI (seisoo vähän aikaa ja kuuntelee). Kuule--siellä on Karin Löfberg ja Elin Grönkvist. Tunnen heidät äänestä. Ja nyt he aikovat tulla kyökin kautta. Mitä teemme? Lukitsemmeko oven sielläkin? VIKTOR. Ei millään ehdolla. Palvelusväki rupeisi epäilemään. SYLVI. Kuinkas sitten? VIKTOR. Minä menen pois ja sinä otat heidät vastaan. Keksi joku syy--sinä nukuit, et kuullut soittoa, tai jotain muuta sen tapaista.-- Hyvästi, armaani! Yksi suutelo vielä! (Syleilee häntä taas ja painaa pitkän suutelon hänen huulilleen.) Kuule,--minä tulen takaisin tunnin päästä, koeta saada heidät tiehensä siksi. Onhan meillä sitten vielä aikaa, vai kuinka? Ei suinkaan hän tule kotiin virastosta, ennenkuin kolmelta? SYLVI. Ei ennenkuin kolmelta.--Tule takaisin, tule, rakas! VIKTOR. Sen teen. Täsmälleen tunnin päästä. Hyvästi, rakas, oma Sylvini! (Suutelee häntä vielä useita kertoja ja rientää pois.) SYLVI (seisoo huokuvin rinnoin ja hohtavin poskin). Hän tulee takaisin! Tunnin päästä on hän täällä taas. Oi, kuinka minä häntä rakastan! (Karin Löfberg ja Elin Grönkvist tulevat vasemmalta.) KARIN. Katsos nyt, täällä hän vaan kävelee kaikessa rauhassa. Minkätähden et avannut ovea äsken, kun soitimme? SYLVI. Minä--en kuullut. KARIN. Etkö kuullut? Sepä kummallista. Mehän soitimme kuin hurjat. SYLVI. Niin--mutta minä nukuin. KARIN. No--sittenpä sen voi käsittää. Olit ehkä väsyksissä eilisen tanssin jälkeen ja nukuit sentähden raskaasti. ELIN. En minäkään tahtonut jaksaa nousta ylös tänä aamuna. Mamman täytyi vähän päästä tulla minua pudistelemaan. KARIN. Ja Sylvi varmaan ei saanut unta koko yönä, vai kuinka? SYLVI. En saanutkaan. Mutta mistä sinä sen tiesit? KARIN. No--arvasin siitä, kun olit niin suuttunut sieltä lähtiessäsi. Juoksit ulos pimeään yöhön, etkä malttanut edes odottaa miestäsi. ELIN. Niin, kuule, siitä syntyi hirmuinen melu. Kaikki ihmiset puhuivat sinusta ja muutamat luulivat,--mutta elä vaan pahastu-- SYLVI. Mitä ne luulivat? Vaikka samapa se! Luulkoot mitä tahansa. ELIN. Minä kyllä koetin puolustaa sinua, sillä minä en sitä uskonut. Hyi, minä en voisi koskaan uskoa sinusta niin pahaa. KARIN. Oikeastaan tulimmekin tänne juuri sen johdosta. Minä en, näes, voi ymmärtää, mistä sinä niin raivostuit minuun eilen. Mitä olin sinulle tehnyt? Tahdotko olla hyvä ja selittää? SYLVI. Oh, eihän se ollut mitään. Ei kerrassa mitään. KARIN. Mutta kuinka voi ilman syytä hyökätä ihmisiä vastaan sillä lailla? Ja käyttää vielä niin loukkaavia sanoja? Muistat kai itsekin, kuinka hirveästi minua sätit siellä kaikkein kuullen. SYLVI. Joutavia! En minä enää ole sinulle vihainen. En sinulle enkä Almalle enkä kenellekään. KARIN. Mutta minulla on oikeus vaatia selitystä. Sen mahdat toki ymmärtää. SYLVI. Elä vaivaa itseäsi suotta. Et sinä kumminkaan mitään selitystä saa. Minä en sano yhtään sanaa. Paitsi sitä--kyllähän sen itsekin tiedät. KARIN. No, Elin, mitäs arvelet? Nyt sen kuulet. Sylvi ei uskalla tunnustaa suoraan, mistä syystä hän sillä tavalla käyttääntyi. SYLVI. Uskalla? Kuka on sanonut, ett'en minä uskalla? ELIN. Tekisit sen sitten, Sylvi. Välttämättä! Muuten he saavat vettä myllyynsä. Sillä, näetkös, minä sanon sen kumminkin, että tiedät olla varuillasi--kerrotaan, että sinä olisit kovasti rakastunut arkkitehti Hovingiin. SYLVI. Kas, kuinka ovat tarkkanäköisiä! ELIN. Ja että sinä pelkästä mustasukkaisuudesta kiivastuit Karinia kohtaan. SYLVI. Rauhoittukoot, sillä nyt en ole enää vähääkään mustasukkainen. ELIN. Olitko sitä sitten eilen? SYLVI. Mahdollista kyllä. ELIN. Mitä hullua! KARIN. Jos eilen olit minulle mustasukkainen, niin olet varmaan tänäinkin vielä. SYLVI. Enpäs olekaan!--Sillä tänäin minä tiedän, että KARIN. Sano pois vaan! Mitä sinä tänäin tiedät? SYLVI. Sama se! Eihän minun tarvitse ilmoittaa kenellekään, mitä tiedän. KARIN. Jatkanko minä--? Sinä tiedät, ett'ei tässä mustasukkaisuus mihinkään auta. Sentähden käännät takkisi tuulta myöten ja tyydyt koreasti kohtaloosi. Ja siinä todella teetkin viisaimmin. SYLVI (hermostuneesti). Ohoh! Suuri erehdys! Ei, minä tarkoitin kokonaan toista. Ja koska sen niin välttämättä tahdot tietää, niin à la bonheur! Voinhan sen sanoakin. Minä tiedän nyt ett'ei Viktor olekaan rakastunut sinuun. ELIN. Voi, voi, Sylvi, olisitpa nähnyt, kuinka ihastunut hän oli Kariniin, sitten kuin sinä läksit. Ja tiedätkös mitä?--Saanhan kertoa sen Sylville, Karin? KARIN. Ei, elä viitsi! ELIN. Kyllä minä kumminkin kerron. Ei Sylvi sitä etemmäksi vie.-- Tiedätkös, hän melkein teki rakkauden tunnustuksen Karinille, siinä kun he kotiljongia tanssivat. SYLVI: Loruja! ELIN. Ei, ihan totta--saat uskoa minua. Hän teki Karinille rakkauden tunnustuksen. Ei aivan täydellisesti vielä, mutta jotakuinkin selvään yhtäkaikki. SYLVI. Karin on ymmärtänyt hänet kokonaan väärin. Se oli tietysti pelkkää liehakoimista, tyhjää korupuhetta, jolla ei ole minkäänlaista merkitystä. Tavallista seurakeskustelua, ei mitään muuta. Suuressa maailmassa pidetään semmoista ihan luonnollisena. Ihmettä, ett'et sinä sitä tiedä, Karin? KARIN. Saanko luvan kysyä: kuka sinulle nuo tiedot on antanut? SYLVI. Viktor itse.--Eilen illalla jo. KARIN. Suo anteeksi! Sinä menit pois ennen kotiljongia. SYLVI. Niin, mutta tänäin hän taas puhui samaan suuntaan. ELIN. Joko sinä olet tavannut häntä tänäin? SYLVI (epäröi ensin vähän). Jo. ELIN. Onko hän sitten ollut täällä? SYLVI. Onpa saattanut olla. ELIN. Koska sitten? SYLVI. Sitä en sano. KARIN. Vai niin--? Vai et sano? Sitten kai saa itse arvata lopun.--Hän oli täällä äsken, kun me soitimme, eikö niin? Vai aijotko kieltää? SYLVI. Entä sitten? Mitä se tekee, jos olikin? Ja mitä se teitä liikuttaa? KARIN. Jos sinä, naimisissa oleva nainen, salaa seurustelet nuorten miesten kanssa? Ei, luonnollisesti ei se asia meitä liikuta. Sillä minkäpä sille voi, että on ollut koulutoveri--kaikenlaisten ihmisten kanssa. Mutta nyt, Elin, saammekin laittaa itsemme täältä pois, mitä pikimmin. Meidän ei sovi käydä semmoisten rouvien luona, jotka ihailevat muita miehiä. No Elin--? ELIN. Kyllä, odota, minä tulen heti. Ei, mutta kuinka voi tätä ymmärtää? Kun hän kumminkin oli niin silmiä ja korvia myöten rakastunut Kariniin! KARIN (etehisestä). Eihän se estä Sylviä olemasta silmiä ja korvia myöten rakastunut häneen. Joudu nyt, Elin! ELIN. Hyvästi, Sylvi! Tämä oli hirmuisen ikävää. (Menee etehiseen.) KARIN (avaa etehisen oven oikealla). Näetkös--nyt se ei ole lukossa. ELIN. Eipä tosiaan.--Voi, voi, kuka olisi voinut uskoa! (Menevät molemmat.) SYLVI. Rakastunut Kariniin?--Te valhettelette! Niin, kautta taivaan, te valhettelette! (Menee toiselle puolelle huonetta.) »Silmiä ja korvia myöten rakastunut Kariniin»? Ei, ei miksi pelkään suotta... AKSEL (tulee etehiseen). SYLVI (vavahtaa ilosta, rientää vilkkaasti yli lattian etehiseen päin). Jumalan kiitos! Johan sinä tulit takaisin? AKSEL. Jo tulin, pikku kissimirri! (Tulee sisään sanomalehtiä kädessä.) No, mitä sinulle nyt kuuluu? Joko olet hyvällä tuulella taas? SYLVI. Sinä? Sinäkö se olet? AKSEL. Tietysti. Kukas minä sitten olisin? SYLVI. Kuinka sinä tulit näin aikaiseen? AKSEL. Olin niin väsyksissä ja pujahdin sieltä tieheni.--Ei tuo yön valvominen sovi sille, jonka pitää tehdä työtä. (Heittäytyy sohvan nurkkaan.) Sitten on päivällä niin uninen ja väsynyt, ettei kelpaa mihinkään. (Haukoittelee, levittää sanomalehden ja silmäilee sitä.) Pikku sirkku, sinä olet niin hiljainen. Mikä sinua vaivaa? Tulepas vähän likemmäksi, niin saan sinua katsella. No--? SYLVI (epäröi, ottaa pari askelta, pysähtyy). AKSEL. Joudu, joudu! Onko sirkkunen kadottanut siipensä? SYLVI. Mitä tahdot? AKSEL. Mitäkö tahdon? Hyväillä sinua vähän. En muuta mitään. Enhän ole saanut sinulta yhtä ainoata suukkosta koko päivänä. Ajatteles, en yhtä ainoata! Enkä eilen illallakaan. Sinä olit niin läpi väsynyt, etten raskinut sinua häiritä. Mutta tänäinpä minä vaadinkin vahingon korvausta. (Katsoo häneen.) Oma pikku vaimoni! Tiedätkös,--sinä olit niin ihmeen suloinen eilen tanssiaisissa. Eipä kumma, että herrat tulivat vähän päästä pyörälle. Tuneberg ja Brun koettivat saada minua mustasukkaiseksi, mutta kas, siinäpä he eivät onnistuneet--ei vähän vähääkään. Antaa heidän liehakoida, arvelin minä, mitäs se minua liikuttaa. Ihailkoot vaan minun pikku sirkkustani niin paljon kuin tahtovat, minun hän on kumminkin ja minun omanani hän pysyy kaikissa tapauksissa. Mutta on se yhtäkaikki vähän hauskaa, tiedätkös, kun on saanut tuommoisen suloisen pikku vaimon, josta muutkin pitävät. Ja jota nuoret herrat kadehtivat, kun eivät saa omakseen. Tuo tieto juuri, että sinä kuulut ainoastaan minulle, ettei kellään muulla ole vähintäkään oikeutta sinuun, huokailkoot sitten vaikka kuinka--niin kissa vieköön--se se juuri tekee ihmisen ylpeäksi ja tyytyväiseksi... Pikku Sylvi! Suloinen sinä olet, sen tiedän vaan. Helkkarin suloinen! Kas niin, kissimirri, hyppää nyt tänne polvelleni, niin saan sinua hieman puristaa. Sitten menen vielä vähäisen nukkumaan ennen päivällistä. No--? SYLVI (vetäytyy takaisin). En tule. AKSEL. Mitä ihmettä? Et tule? Kuinka se on selitettävä? Minkätähden et tule? SYLVI. Sentähden että--että ... minä en tule. AKSEL. Ihanko todella?--Sinä et tule? SYLVI. En. AKSEL. Ahaa--minä jo ymmärrän. Sirkkunen ei ole vielä unohtanut meidän aamullista pientä kiistaamme. Sinä taidat olla äkeissäsi yhä, vai kuinka? Oikein suuttunut, ehkä? Niin, niin--kyllä huomaan nyt-- Enköstä siis peri perältäkään saa suukkosta, vai--? SYLVI. Et! AKSEL. Suloinen pikku hallitsijattareni, ole armollinen, anna vihasi lauhtua. Yksi ainoa pieni suukkonen! Minä pyydän niin kauniisti. Yksi ainoa vaan. Ethän sinä toki voi olla niin kova, että hennot sen minulta kieltää? Kas niin, pikku sirkku. Elä oikkuile enää suotta. Kärsivällisyyteni kohtsillään loppuu. Tule nyt kauniisti suutelemaan minua,--no, pian, pian--en jaksa odottaa enää. Juokse tänne, juokse! SYLVI. Anna minun olla. Minä en kumminkaan suutele sinua enää koskaan. AKSEL. Et koskaan? Kuulinko oikein? Vai uhkaatko sinä tosiaankin, ett'et enää koskaan suutele minua? Tästähän näyttää tulevan pahempi jupakka kuin luulinkaan. No, Sylvi pikkuinen, nyt tämä leikki jo alkaa riittää. Tuletko sinä, vai etkö tule? SYLVI. En tule, en! Johan sen kuulit. Kuinka monta kertaa sinulle pitää sanoa samaa asiaa? Minä en suutele sinua enää koskaan. Saat olla varma siitä. En koskaan. AKSEL. Vai niin,--vai on sinulla niin jäykkä luonto? Sitä en olisi uskonut. No,--mitäs muuta,--se täytyy taivuttaa ajoissa. Kova kovaa vastaan, jos niiksi tulee. Muistatko, pikku ystävä, kuinka äkäpussi kesytetään? Varo itseäsi--! Minä ehkä tulen käyttämään samaa keinoa, ellei muu auta... Ei ei, elä pelästy, sirkkuseni. Niinhän sinä seisot siinä, kuin säikytetty pikku kyyhkynen. En minä niin äkkiä ankaraksi rupea, vaikka suotta peloittelen. Minä päinvastoin olen heti valmis sovintoon, kun vaan teet niinkuin pyydän. Näytä nyt, että osaat olla kiltti. SYLVI. Elä kiusaa minua. Minä pysyn siinä, mitä olen sanonut. AKSEL. Vai niin?--Mutta kuule sitten myöskin, mitä minä sanon. Ellet sinä hyvällä anna minulle suukkosta, niin otan sen väkisen. Ja silloin en tyydykään yhteen enkä kahteen, vaan suutelen sinua siksi, että tulet lauhkeaksi kuin lammas. SYLVI (vetäytyy taakse päin). Uskallapas vaan-- AKSEL. Kyllä--olenpa tosiaankin niin rohkea, että uskallan suudella vaimoani ... ja teen sen ilman muita mutkia... Kas niin, Sylvi, herkiä pois nyt kiusaamasta minua--eihän se auta, minä suutelen sinua kumminkin. (Syleilee ja suutelee häntä useita kertoja.) SYLVI. Aksel pois--minä en tahdo. Kuuletko--minä en tahdo! AKSEL. Elä huuda--Mari kuulee kyökkiin ja luulee vielä, että minä toden teolla teen sinulle pahaa--(Suutelee häntä yhä.) SYLVI. Se on hävytöntä-- AKSEL. Hävytöntä? Sekö, että suutelen vaimoani? Että pidän hänestä? SYLVI (tempautuu irti, vavisten vihasta). Mutta kun minä en tahdo, kuuletko. Minä en ole sinun vaimosi enää, minä en rakasta sinua, enkä ole koskaan rakastanut. AKSEL. No, mutta Sylvi, oletko sinä hullu? Kuinka voit käyttäytyä tuolla lailla? SYLVI. Minä en tahdo olla sinun vaimosi, minä rakastan Viktoria enkä sinua, ja hänen omansa minä olen-- AKSEL. Nyt riittää! Ei sanaakaan enää! Onneton--! Aivanhan sinä olet järkesi menettänyt! Varo itseäsi, jos vielä kerran puhut tuommoisia typeryyksiä. Se tulee sinulle kalliiksi, kuuletko. Sillä nyt on kärsivällisyyteni tykkänään lopussa. Minä varoitan sinua ajoissa. Elä ärsytä minua enää. Siitä saattaa olla pahempia seurauksia, kuin voit aavistaakaan. Vai niin--! Se junkkari kulkee täällä ja panee mokomia hullutuksia sinun päähäsi. Kyllä minä hänet opetan--! Hän tulee tietämään, mitä hänen rauhaansa sopii, sen lupaan. Kuule, Sylvi! Arkkitehti Hoving ei avaa enää meidän oviamme. Etkä sinä liioin käy heidän luonaan. Se seurustelu on nyt lopussa. Minä tulen sen ilmoittamaan heille. Ja sinä sillä välin noudatat minun tahtoani tarkalleen kaikessa. Pane se mieleesi. SYLVI. Mutta minä en suostu. Minä tahdon eroa, minä-- AKSEL. Vait'!--Sinun täytyy. Ja sillä hyvä. (Kävelee muutamia kertoja edestakaisin huoneessa.) Huh, kuinka ihminen saattaa hermostua!... Mutta eihän tuo kumma olekaan. Ensin yön valvominen, ja sitten--tämä juttu. Vähemmästäkin jo voi tuskastua... (Menee vasemmanpuoliselle ovelle.) Mari! Onko Mari siellä? MARI (ruokasalista). Täällä on. AKSEL. Olkaa hyvä ja tuokaa juomavettä... Ja sitten menen tunniksi maata tuonne alkooviin. Siksi sinä toivoakseni olet tullut järkeesi taas. Minä puolestani koetan myöskin rauhoittua. (Menee alkooviin.) (Sylvi on mielenliikutuksesta puoleksi tajuttomana; silmät harhailevat ympäri ja pysähtyvät viimein strykniinilaatikkoon. Vaistomaisesti tarttuu hän siihen. Mari tuo juomavettä, panee tarjottimen kirjoituspöydälle ja menee. Sylvi pusertaa kaksi kapselia lasiin ja täyttää sen sitten vedellä.) AKSEL. Toiko hän vettä? (Tulee alkoovista.) SYLVI (ojentaa hänelle lasin). AKSEL (tyhjentää sen). Kiitos! Herätätkö minut noin puolen tunnin päästä? SYLVI. Herätän. AKSEL. Sitten teemme kaikki hyväksi jälleen. Jos sinä olet yhtä mieltä minun kanssani, niin emme puhu enää sanaakaan koko jutusta, vaan unohdamme pois kaikki tyyni, ijäksi päiviksi. Ja nyt hyvästi niin kauvaksi! SYLVI (seuraa häntä jäykästi silmillään. Jää tuijottamaan hänen jälkeensä). Hyvästi! (Aksel menee takaisin alkooviin. Vähän aikaa on kaikki hiljaa. Sitten kuuluu hiljainen valitus, joka vähitellen kovenee. Eroitetaan sanat: Sylvi--auta--. Sylvi pakenee huoneen etäisimpään osaan, painautuu seinään, katse kauhusta jähmettyneenä kiintyy alkooviin. Valitushuudot lakkaavat. Viktor tulee etehisen kautta, pysähtyy, katsoo ympärilleen ja huomaa Sylvin.) VIKTOR. Sylvi--! Mikä sinulla on? Mitä sinä siellä makaat? SYLVI. Sh--!... Ole hiljaa!... VIKTOR. Nouse ylös ja sano, mitä on tapahtunut? SYLVI. Hän--hyvä jumala----Aksel----Viktor, auta! VIKTOR. Oletko sairas? (Aikoo nostaa hänet ylös.) SYLVI. Ei, ei--! Kuule--! (Tuijottaa alkooviin arkana, pelästyneenä, vavisten.) Kuulitko--? VIKTOR. Onko siellä joku alkoovissa? SYLVI. On-- VIKTOR (hiljaa). Kuka sitten? Sinä olet niin pelästynyt. Kuka siellä on? SYLVI. Hän--Aksel--Jumala, Jumala, anna minun kuolla--minun myöskin. VIKTOR. Aksel?... Minä en ymmärrä yhtään mitään. SYLVI. Hän on kuollut! VIKTOR. Kuollut--? Aksel--? Sinä hourit. (Menee alkoovin luo, nostaa verhoa.) (Aksel makaa hengettömänä, kasvot vääntyneinä sohvalla.) SYLVI (laahaa itseään polvillaan eteenpäin, kunnes näkee Akselin, jolloin hän puoleksi tukahdetulla huudolla vaipuu alas). VIKTOR. Ei--eihän se voi olla mahdollista? (Syöksee sisään, tulee takaisin.) Sylvi, nouse ylös! Rauhoitu! Minä juoksen hakemaan lääkäriä. SYLVI. Elä jätä minua ... minä niin pelkään ... Jumalan tähden,--elä jätä minua. VIKTOR. Niin äkkiä! Kuinka se tapahtui? Selitä! SYLVI. Elä kysy... (Valittaa hiljaa.) Ei, elä kysy... VIKTOR. Sielläkö hän sairastui? Virastossa? SYLVI. Ei, ei... VIKTOR. Täällä kotona siis? SYLVI. Minä ... annoin hänelle ... voi Jumala! VIKTOR. Sano, sano! SYLVI. Minä en voi... Ei, ei, minä en voi... VIKTOR. Sano pois, Sylvi. Mitä sinä annoit hänelle? SYLVI. Strykniiniä. VIKTOR. Myrkkyä!? Herra armahtakoon myrkkyä!? (Syöksee pöydän luo, tarttuu strykniinilaatikkoon.) Onneton mitä olet sinä tehnyt? SYLVI. Viktor vie minut pois täältä! VIKTOR. Herra taivaassa!--mitä olet sinä tehnyt? SYLVI. Armahda! Vie minut pois! VIKTOR. Jos voisi hänet vielä pelastaa--! (Pistää laatikon povitaskuunsa ja rientää ulos etehiseen.) Minä haen lääkäriä. (Menee ulos.) SYLVI. Viktor--elä jätä minua yksin Viktor! (Vaipuu lattialle.) (Esirippu laskee.) NELJÄS NÄYTÖS. (Tilava seurusteluhuone vankilassa. Takana iso ristikko-ovi, jonka läpi näkyy porraskäytävä. Oikeanpuolisella seinällä yksinkertainen puusohva, vasemmalla suuri ikkuna, jonka alla on pöytä. Muutamia tuolia siellä täällä. Sylvi tulee sisään. Hän on vangin puvussa ja hyvin väsynyt. Rouva Hake tukee häntä ja vie hänet tuolin luo, jolle hän vaipuu puoleksi makaavaan asentoon.) ROUVA HAKE. Kas niin, nyt on kaikki ohitse. Ei hätäpäivää enää. Saatte olla ihan rauhassa, Tutkinto on päättynyt, eikä teitä enää milloinkaan viedä oikeuteen. SYLVI. Poltetaan roviolla? He sanoivat, että minut poltetaan roviolla? ROUVA HAKE. Eihän toki. Ei tule kysymykseenkään. Sataan vuoteen ei tässä maassa ole poltettu yhtään ihmistä roviolla. Tuomitsevathan ne useinkin milloin poltettavaksi, milloin mestattavaksi, mutta ei siitä ole lukua ensinkään. Molemmat muutetaan heti kohta elinkautiseksi vankeudeksi. Niin ett'ei teidän ollenkaan tarvitse pelätä, ei välittää hölyn pölyä koko tuomiosta. Eikä tiedä, tuleeko siitä elinkautista vankeuttakaan. Hovissa ja senaatissa tavallisesti lievennetään koko lailla näitten alempien oikeuksien määräämiä rangaistuksia. Mutta emme nyt huoli ajatella ensinkään niitä asioita, emme hiisi vieköön huolikaan, koska meillä kerran on parempiakin tuumittavana. Niinkuin esimerkiksi tämä koppi. Sanokaas, eikö tämä ole hauska ja mukava, vai mitä? Sitten kun jaksatte, niin tulette tänne ikkunaan katsomaan näköalaa. Ihmettä, kuinka kauvaksi tästä näkeekin jäälle! Ei sille ole mittaa eikä määrää! --Oli se tirehtööri kuitenkin hyväluontoinen, kun antoi teidän muuttaa tänne päiviksi, eikös ollut sitten? Ja näettekös vielä--kääntäkääpä silmiänne tännekin päin. Näettekös--oven läpi voitte milloin tahansa kurkkia tuonne käytävään, jossa myötäänsä liikkuu ihmisiä. Vahti ainakin seisoo alituisesti jossain lähellä. Niin ett'ei teidän enää tarvitse pelätä näkyjä eikä muuta semmoista joutavan. Ei totisesti! Huutakaa vaan paikalla apua, jos ne heittiöt vielä uskaltavat tulla hätyyttämään. SYLVI. Hän oli siellä--hänkin. ROUVA HAKE. Kuka niin? SYLVI. Hän--Viktor. ROUVA HAKE. Jaa, niin--oikeudessa, näet. Herra Hoving oli siellä vieraanamiehenä. SYLVI. Hän käänsi aina päänsä pois. Ei katsonut minuun, ei kertaakaan. ROUVA HAKE. Eikö katsonut! SYLVI. Ei kertaakaan koko aikana. Ei yhtä ainoata kertaa. ROUVA HAKE. Ei voinut, arvaamma. Teidän onnettomuutenne on mahtanut pahasti koskea häneen. SYLVI. Olisin niin mielelläni tahtonut katsoa häntä silmiin. Noihin herttaisiin silmiin!... Ja sitten luulin, että hän odottaisi minua kadulla... Mutta ei hän tehnyt sitäkään-- ROUVA HAKE. Ei--ei häntä näkynyt. Mutta kyllä minä kumminkin uskon, että hän on kovasti kärsinyt teidän tähtenne näinä aikoina. SYLVI. Miksi hän ei sitten tule luokseni? ROUVA HAKE. Niin, nähkääs, sitä nyt on vaikea sanoa, kun ei tiedä. SYLVI. Jos vain saisin tavata häntä jonakin päivänä... Voi, rouva Hake, jos hän kumminkin tulisi kohta. ROUVA HAKE. Kyllä kai hän tuleekin. SYLVI. Luuletteko?--Luuletteko, että hän tulee jo tänäin? Luuletteko ihan varmaan? ROUVA HAKE. Ehkäpä jo tänäinkin. Toivotaan häntä. SYLVI. Silloin minä unohtaisin kaikki, kaikki pahat. Sekä oikeudet että--muut kauheat asiat. ROUVA HAKE. Ettäkö tosiaan unohtaisitte? SYLVI. Unohtaisin, tietysti! En välittäisi enää mistään. Kaikki muuttuisi hyväksi, kun vaan saisin häntä nähdä. ROUVA HAKE. No, totisesti, me toimitamme hänet tänne. Tavalla tai toisella. Antakaahan olla, jahka tästä vaan joudun, niin tuumaillaanpa asiaa. SYLVI. Minkätähden hän ei ole vastannut mitään kirjeisiini? Ei kirjoittanut yhtä riviä, ei lähettänyt edes terveisiä: Ja minkätähden hän äsken niin vältti katsoa minua silmiin! ROUVA HAKE. Eihän sitä tiedä. Hänellä mahtaa olla omat syynsä. SYLVI. Entä kun hän ei ole niitä saanutkaan! Kirjeitä, tarkoitan? ROUVA HAKE. Tietysti hän ne on saanut. Kuinkas muuten. SYLVI. Jospa viejä on ne hävittänyt? Tai jättänyt vääriin käsiin? Niin, voi, ajatelkaapas tosiaan! Jos viejä on jättänyt ne vääriin käsiin? ROUVA HAKE. Ei, en minä sitä luulisi. SYLVI. Mutta voisihan se kumminkin olla mahdollista. Oh--minä uskon ihan varmaan, ett'ei hän ole saanut ainoatakaan kirjettä. Sillä muuten hän olisi heti, siinä paikassa rientänyt tänne. ROUVA HAKE. Ikävöittekö te häntä niin kauheasti?