# Sylvi; Kovan onnen lapsia

## Part 4

Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/sylvi-kovan-onnen-lapsia-13174/index.md

SYLVI. Voi, minulla on niin pahoja aavistuksia. Tunnen sydämmessäni, että hän tahtoo sinut riistää minulta pois. Sekä hän, että Alma--ja kaikki muut myöskin.--Rakas Viktor--tanssi kotiljongi minun tai jonkun muun kanssa, mutta ei hänen.

VIKTOR. Sylvi, pikkuinen, ei se käy laatuun, kun me jo sovimme siitä.

SYLVI. Mutta mehän olimme sopineet siitä vielä ennemmin.

VIKTOR. Ole nyt järkevä, rakas Sylvi, meidän täytyy kumminkin mukaantua kohtaloomme. Ei auta potkia tutkainta vastaan.

SYLVI. Ei kukaan ihminen voi estää meitä tanssimasta yhdessä.

VIKTOR. Se antaisi uutta aihetta juoruttelijoille.--Kärsivällisyyttä, pikku Sylvi! Huomenna, kello yksitoista, kun Aksel on mennyt virastoon, tulen minä luoksesi. Siellä saamme olla rauhassa, kahdenkesken. Minulla on niin paljon puhumista sinulle, meidän täytyy saada kaikki selväksi.--Ole iloinen ja huvittele sydämmesi pohjasta niin kauvan. Nämähän ovat sinun ensimmäiset tanssiaisesi. Mihin tuo äskeinen luutnanttisi hävisi?

SYLVI. Jos vaan voisin olla varma siitä, ettet sinä rupea pitämään Karinista enemmän kuin minusta.

VIKTOR. Sylvi--! Etkö sinä sitten tiedä, kuinka mieleni kuohuu, kun täytyy--Ei, ei, nyt unohdan taaskin itseni.--Ole iloinen, Sylvi, hurjan iloinen. Mihin tuo luutnanttisi hävisi?

SYLVI. Ei,--minun täytyy päästä pois--en voi enää olla täällä. En katsoa, kun sinä tanssit hänen kanssansa.

VIKTOR. Elä anna surulle valtaa, Sylvi. Nämähän ovat sinun ensimmäiset tanssiaisesi. Huvittele tänä iltana mielin määrin. Huolet kyllä tulevat aikanaan.

SYLVI. Ei minua haluta jäädä. Minä olen väsynyt ja tahdon kotiin.

VIKTOR. Oletko väsynyt?--Se on toinen asia.

SYLVI. Mene sanomaan Akselille--ole niin hyvä. (Viktor menee vasemmalle. Karin, Alma, Anni Vidgren ja Elin Grönkvist tulevat sisään.)

ANNI. Erinomaisen hauska ilta!

ELIN. Taivas, kuinka tuo Sandell osaa olla miellyttävä. Hän tanssi ainakin viisi kertaa minun kanssani viime polkassa.

ANNI. Se ei oikeastaan ole _comme il faut_. Osoittaa suurta hienouden puutetta.

ELIN. Eikö mitä!

ALMA. Sinä olet täällä yksinäsi, Sylvi!

ANNI. Mihin tuo uskollinen ritari on kadonnut?

KARIN. Elä sano häntä uskolliseksi, koska hän kerran on hyljännyt hallitsijattarensa.

ELIN. Hoving, niin? Senhän saattoi arvata jo edeltäpäin. Mitäs hän jaksaisi koko iltaa hakata Sylviä, kun hän kumminkin on pikiintynyt Kariniin.

SYLVI. Se on valhe! Hän ei ole »pikiintynyt» Kariniin.

ALMA. Sylvi kulta, Elin laskee vaan leikkiä

KARIN. Elä ilmaise itseäsi, Sylvi. Ja pidä kaikin mokomin mielessäsi, että olet rouva Vahl.

SYLVI. Mitä tarkoitat?

KARIN. Saat itse arvata.

SYLVI. Jotain ilkeätä,--sen tiedän, sen näen jo silmistäsikin. Sinulla ei ole mikään hyvä sydän, niin kaunis ja komea kuin oletkin. Etkö luule, että tänäkin iltana olen huomannut, mitä sinulla on mielessä? Ja mitä vehkeitä sinä pidät--

ALMA. Sylvi, rauhoitu, taivaan tähden--

SYLVI. En virkakaan enää mitään. Kylläpähän itse tietää aikomuksena. Mutta sinä et onnistu, sen sanon. Ei, sinä et onnistu!

ALMA. Tule minun kanssani, Sylvi. Lähdetään miehesi luokse--

SYLVI. Ei, minä en tule sinun kanssasi. Et sinäkään ole minun ystäväni, sinä olet minua vastaan, sinä myös--ja te kaikki, te suotte minulle vaan pahaa.--Hyvästi--minä en kärsi nähdä teitä enää, (Menee kiivaasti oikealle.)

ALMA. Minne nyt? Sylvi, kuule mitä sinä ajattelet--? (Rientää hänen jälkeensä.)

KARIN. Oh, Herra siunaa ja varjele! Tämähän alkaa tulla oikein jännittäväksi.

ANNI. Minä olen mykkänä sulasta hämmästyksestä. Onni, ettei ketään sattunut tulemaan. Tämähän on suorastaan häpeällistä.

ELIN. Mikä hänelle tuli?

KARIN. Etkö ymmärtänyt? Hänhän oikein kiehui mustasukkaisuudesta.

ELIN. Eikö mitä? Hyi, nyt suotta panettelette Sylviä. (Aksel ja Viktor tulevat vasemmalta.)

AKSEL. Missä hän sitten on?

VIKTOR. En tiedä. Tänne minä hänet jätin.

KARIN. Sylviäkö etsitte? Hän karkasi tiehensä.

ALMA (tulee oikealta). Häntä ei voinut millään ehdolla pidättää.

ANNI. Menikö hän yksinään ulos pimeään yöhön?

AKSEL. Mitä sanotte? Sylvikö kotiin? Eikä odottanut minua.

ALMA. Joutukaa jälkeen. Ehkä saatte hänet vielä kiinni.

AKSEL. Kuinka hän on ajattelematon.--(Rientää oikealle.)

(Soitetaan valssia.)

ELIN. Kotiljongi alkaa. Kenen kanssa sinä tanssit, Karin?

KARIN. Herra Hovingin.

VIKTOR (tarjoo hänelle käsivartensa). Saanko luvan?

KARIN. Te näytätte niin hämmästyneeltä, herra Hoving.

VIKTOR. Minäkö? En suinkaan! (Menevät käsikädessä saliin.)

(Esirippu laskee.)

KOLMAS NÄYTÖS.

(Sama huone kuin ensimmäisessä näytöksessä. Aksel istuu ja kirjoittaa. Sylvi tulee hiljaa sisään, kalpeana, arkana, hermostuneena. Kuljeskelee hiljaa ympäri, koettaen hillitä levottomuuttaan, seisahtuu välistä, heittää aran, epävarman katseen Akseliin päin ja asettuu viimein erään tuolin taakse, jonka karmiin hän nojautuu käsillään.)

SYLVI. Aksel, minä tahtoisin kysyä sinulta jotakin.

AKSEL (kääntämättä päätänsä). Tee se, pikku sirkkuseni.

SYLVI (etsii turhaan sanoja).

AKSEL. No, mitä koskee asia?

SYLVI (epäröiden). Ottavathan naineet ihmiset välistä avioeron?

AKSEL. Sattuuhan sitä semmoista. Hyvin harvoin meillä, kaikeksi onneksi.

SYLVI (miettiväisenä, hetken kuluttua). Laki sallii sen siis?

AKSEL (kirjoittaa yhä). Sallii joskus.--Kun asianhaarat niin vaativat.

SYLVI. Esimerkiksi?

AKSEL. Esimerkiksi, kun toinen puolisoista on tehnyt itsensä syylliseksi uskottomuuteen.

SYLVI (vilkkaammin). Eikö siihen enempää tarvita?

AKSEL. Ja kun viaton puoliso semmoisessa tapauksessa pyytää eroa.

SYLVI (seisoo vähän aikaa äänettömänä, epäröivänä. Menee toiselle puolelle huonetta, tulee takaisin, seisahtuu samalle paikalle). Pyytäisitkö sinä eroa, jos minä olisin sinulle uskoton?

AKSEL (nauraen). Mitä hullua? Sinä uskoton? Ei, kissimirri, siitä ei pelkoa.

SYLVI. Vaan jospa minä--rakastaisin toista?

AKSEL (hymyillen). Jos senlaisia juonia pistää päähäsi, niin--otan minä ne sieltä pois, ilman muita mutkia.--Ja sillä välin pidän huolta siitä, että sinä kumminkin pysyt minulle uskollisena.

SYLVI. Mutta voisinhan minä yhtäkaikki--sinun poissa ollessasi--

AKSEL. Olla minulle uskoton?--Sylvi, pikkuinen, kuinka voit leikilläkään puhua tuommoista?

SYLVI. Mitä silloin tekisit?

AKSEL. Mitäkö tekisin? No, jos välttämättä tahdot sen tietää, niin--Tjah! Mitäpä minä muuta voisin, kuin rangaista sinua oikein kovasti. Ja viettelijääsi vieläkin kovemmin. Ja sitten erottaisin teidät, tietysti.

SYLVI. Mutta vapaaksi et minua päästäisi?

AKSEL. En suinkaan. Päinvastoin. Silloinhan vasta sulkisinkin pikku sirkkuni oikein häkkiin. Kas niin, ole nyt vaiti, kissimirri, ja anna minun kirjoittaa.

SYLVI (on vaiti, vaipuu ajatuksiinsa).

AKSEL (lopettaa vähän ajan kuluttua, panee pois kynänsä, sytyttää papyrossin). Jaha--nyt saat kernaasti jatkaa, kun et vaan puhele tuonlaisia tyhmyyksiä, sillä niitä en totisesti tahdo kuunnella.

SYLVI (on vaiti).

AKSEL. No--? (Katselee häntä tarkemmin). Mikä sinulla on, Sylvi? Eilisestä illasta saakka olet ollut niin kummallinen--Avioero? Kaikkea sinulle pistääkin päähäsi--Mistä nämä ajatukset nyt tulivat?--Vai tanssiko on pannut aivosi pyörälle?--Sinä et vastaa? Totta tosiaan, enhän minä enää tunne sinua entiseksi Sylvikseni...

Tjah! Tuommoiset tanssiaiset eivät näy olevan sinulle terveellisiä. Mitäs muuta--ei mennä niihin enää.

Ja koska me nyt kerran puhumme oikein vakavasti, niin sanon samalla jotakin, joka jo kauvan on pyörinyt kielelläni...

Saisit mielestäni alkaa vähitellen ryhtyä talouden toimiin. Opetella laittamaan ruokia, leipomaan, panemaan kaljaa ja niin poispäin. Silloin ei aika käy sinulle pitkäksi. Ja minun pikku kissimirristäni tulisi oiva emäntä. Eikös olisi hauskaa, vai mitä?...

No, sirkkuseni, yhäkö sinä vaan jörötät? Elä ole milläsikään. Tämmöiset pienet kahakat eivät merkitse mitään. Emmehän me siltä ole pahassa sovussa. Enkähän minä ankara ole sinua kohtaan, vaikka välistä saattaa siltä näyttää. Jos ei aina käykään mieltäsi myöten, niin on se sinulle vaan hyväksi. Sen kyllä opit aikaa myöten ymmärtämään.

Kas niin, Sylvi, elä nyt nökötä enää. Aika rientää. Tule istumaan tänne syliini, tule, tule, pikku pulmunen, että saan hyväillä sinua ja suudella pois tuon happaman näön kasvoiltasi. No? Joudupas nyt välehen!...

Vai niin, sinä et tahdo? Eroammeko sitten näin pahassa sovussa? Sillä nyt minun täytyy lähteä, kello on yksitoista...

No niin,--sitä ei näy voivan auttaa... Hyvästi sitten!--Mieti nyt täällä käytöstäsi sillä aikaa, niin huomaat, luulen, kumpi meistä on ollut väärässä. Ja sitten varmaankin olet kiltti ja ystävällinen taas, kun tulen takaisin. (Menee etehiseen.) (Soitetaan. Aksel avaa oven. Alma tulee.)

AKSEL. Ahaa, neiti Hoving! Sehän sopi oikein hyvin. Tervetultua, tervetultua! (Leikillisesti.) Niin, tiedättekö, neiti, tanssi ei ollut ollenkaan terveellistä meidän pikku Sylvillemme. Hän on kovin pahalla päällä tänäin. Saatte itse nähdä. Niin, niin, neiti Hoving,--te häntä sinne houkuttelitte--yksissä tuumin veljenne kanssa--laittakaa nyt myöskin, että kaikki tulee taas entiselleen. Teille se saattaa onnistua paremmin. Te olette nainen ja ymmärrätte paremmin muita naisia. Ja sitä paitse te vielä olette niin »kauhean viisas ja järkevä», niinkuin Sylvi sanoo.

ALMA (hymyillen). Niin, kyllähän Sylvi minua aina moittii niistä ominaisuuksista--syystäkö sitten tai syyttä, sitä en mene päättämään.

AKSEL. Jätän nyt kumminkin täydellä luottamuksella pienen pulmuseni teidän huostaanne niin kauvaksi.

ALMA. Kiitoksia! Lupaan koettaa parastani. (Aksel menee.)

ALMA (tulee sisään). Hyvää päivää, Sylvi! Minä pidän sanani, niinkuin näet.

SYLVI. Minne Viktor jäi? Eikö hän tulekaan?

ALMA. Tulee kyllä. Vähän ajan päästä.

SYLVI. Hän lupasi olla täällä heti yhdeltätoista.

ALMA. Viktor pyysi, että minä ensin puhuisin kanssasi.

SYLVI. Sinä? Pyysikö hän, että sinä puhuisit minun kanssani? Mistä asiasta?

ALMA. Emmekö istu nyt ensi aluksi?--Sitten sinun täytyy malttaa mieltäsi, Sylvi hyvä, että voimme jutella oikein levossa ja rauhassa.

SYLVI. Niin, istu sinä vaan. Tuonne sohvaan, tai mihin tahdot. Minä seison ennemmin.--Ja anna sitten kuulla, mitä sinulla on sanottavaa.

ALMA. Koettaisit ensin vähän rauhoittua, Sylvi. Muuten emme pääse sen pitemmälle.

SYLVI. Aloita vaan. Kyllä kuulen.

ALMA. Ei pelkkä kuuleminen riitä, rakas Sylvi. Sinun täytyy myöskin punnita ja tarkkaan miettiä sanojani, ja siihen vaaditaan, että kokoot ajatuksesi.

SYLVI. Sano suoraan. Ei mitään esipuheita. Mitä varten hän lähetti sinut tänne?

ALMA (katsoo häneen pitkään ja vakavasti). Sylvi--!

SYLVI. No, niin?

ALMA. Minä tulin sen johdosta, mitä eilen illalla tapahtui teidän välillänne.

SYLVI. Johan sen arvasin.--Jatka!

ALMA. Niinkuin näit, vaihdoimme jo tanssiaisissa muutamia vakavia sanoja keskenämme, Viktor ja minä.

SYLVI. Niin, näinhän minä.

ALMA. Sitten kun tulimme kotiin, istuimme vielä hyvän aikaa ylhäällä ja puhelimme samasta asiasta. Viktor myönsi viimein, että minä olin oikeassa--

SYLVI (ivallisesti). Tietysti! Mitäs hän muuta olisi voinut. Sinähän olet aina oikeassa.

ALMA.--ja sitten hän pyysi, että minä tulisin ja selittäisin sinullekin ajatukseni.

SYLVI. Aivan kernaasti! Mutta sen sanon jo edeltäpäin: Minua et taivuta yhtä helposti, sillä minä olen hiukan kovempaa ainesta kuin Viktor. Jaha, jatka nyt!

ALMA. Viktor oli ajattelemattomuudessaan sanonut sinulle eilen semmoisia asioita, joita hänen ei koskaan olisi pitänyt päästää huuliltaan.

SYLVI. Niin--hän sanoi, että hän rakastaa minua.

ALMA. Siinä juuri hän teki kovin kevytmielisesti. Hän käsittää sen nyt, ja katuu sitä.

SYLVI. Toisin sanoen: sinä olet saanut hänet siihen.

ALMA. Elä keskeytä minua.--Viktor ei tanssin huumeessa muistanut seurauksia, vaan antoi hetken vaikutuksille vallan. Ja nyt hän pyytää, että sinä unohtaisit kaikki ja soisit hänelle anteeksi.

SYLVI. Unohtaisin, että hän rakastaa minua! En ikinä!

ALMA. Ohimenevä, haihtuva tunne. Elä pane sille kovin suurta arvoa.

SYLVI. Ohimenevä, haihtuva tunne! Se ei ole totta! Se ei ole ohimenevä eikä haihtuva. Näinhän sen hänen katseestaankin. Hänen lämpimästä, hehkuvasta katseestaan--oi, se hurmaa minua vieläkin. Kun vaan ummistan silmäni, näen sen kohta edessäni, tunnen sen vaikutuksen koko olennossani.

ALMA. Voi, sitä Viktoria! Sinun olisi pitänyt nuhdella häntä ankarasti, Sylvi. Niin, se sinun olisi pitänyt tehdä.

SYLVI. Nuhdella? Siitäkö, että hän teki minut onnelliseksi? Ei, Alma, se ei tapahdu koskaan. Ei, vaikka koko maailma tahtoisi minua pakoittaa. Me rakastamme toisiamme ja tulemme vast'edes aina rakastamaan toisiamme. Siinä ei auta mikään, minun päätökseni pysyy lujana. Minä tahdon olla hänen, eilisestä asti olen ainoastaan hänen omansa, enkä kenenkään muun.

ALMA. Hyvä Jumala, kuinka sinä puhut! Unohdatko sitten kokonaan, että olet naimisissa, että sinulla on velvollisuuksia miestäsi kohtaan?

SYLVI. Viktoria olen rakastanut aina lapsesta saakka. En ole koskaan rakastanut Akselia, vaikka ymmärtämättömyydessäni menin hänelle vaimoksi. Ja siinä juuri tein väärin, näetkös,--kauheasti väärin. Mutta tottahan sen jollakin tavalla voi korjata. Sillä korjata se täytyy.

ALMA. Ja minä sanon sinulle: sitä ei voi korjata! Avioliitto on pyhä liitto, joka kestää läpi koko elämän. Sitä ei saa purkaa noin vaan mieltä myöten. Viktor sen kyllä tietää. Hän ei rakenna mitään tuulentupia siinä suhteessa. Minä pyydän sinua, Sylvi,--itsesi tähden, ole järkevä ja jätä kaikki semmoiset ajatukset. Minä vakuutan sinulle, ne vievät sulaan onnettomuuteen. Ajattele miestäsikin, joka on niin hellä ja hyvä sinulle, voisitko niin pahasti palkita hänen rakkautensa?

SYLVI. Jos hän on hyvä ja hellä minulle, niin osoittakoon sen myöskin. Antakoon hän minun nauttia elämästäni ja päästäköön minut vapaaksi. Mutta kas, sitäpä hän ei tee.

ALMA. Ei, sillä se olisi suurinta hulluutta. Ja ymmärräthän, Sylvi kulta, ettei sitä lakikaan sallisi.

SYLVI. Siinä tapauksessa sanon minä, että laki on päin mäntyyn. Mutta--oletko myöskin ihan varma asiasta?

ALMA. Aivan varma. Kun teidät kerran on vihitty yhteen, ei voi muu kuin kuolema teitä eroittaa.

SYLVI.. Kuolema--?

ALMA. Niin, Sylvi, kuolema ainoastaan.--Miehesi oma sinä olet niin kauvan kuin elät, häntä sinun tulee rakastaa, ja hänelle pysyä uskollisena. Sinun tunteesi Viktoria kohtaan on luvaton, sinun täytyy se tukahuttaa. Viktor puolestaan on jo täydellisesti kylmennyt.

SYLVI. Se ei ole totta. Viktor ei ole kylmennyt minua kohtaan. Sinä valhettelet.

ALMA. Saat kuulla sen häneltä itseltään. Viktor ottaa asian järkevästi. Hän ei ole enää mikään lapsi. Hän tuntee elämää ja tietää, ett'ei tuommoisiin hetkellisiin mielialoihin ole luottamista. Ne katoovat pian ja jättävät jälkeensä pelkkää inhoa ja katumusta.

SYLVI. Oi, kuinka sinä olet viisas!

ALMA. Aviollinen yhdyselämä uskollisuudessa ja rakkaudessa on ainoa terve ja luonnollinen suhde miehen ja naisen välillä. Kaikki muunlaiset yhteydet tuottavat vaan harmia ja häpeätä. Viktor tahtoo pysyä rehellisenä miehenä, Sylvi, miehenä, joka suoraan ja vapaasti uskaltaa katsoa muita ihmisiä silmiin. Hän ei tule koskaan pitämään luvatonta yhteyttä toisen miehen vaimon kanssa. (Nousee.)

SYLVI. Oh, jatka pois vaan. Ethän sinä vielä kaikkia sanonut.

ALMA. Mitä luulet, että minulla vielä olisi lisättävää?

SYLVI. Vai niin, sinä et ole sitä tietävinäsi. Pitääkö minun ehkä selvittää ajatuksiasi?--No hyvä, kuule sitten? Viktor ei saa rakastaa minua, hänen pitää rakastaa toista. Hänen pitää mennä naimisiin. Ja elää »aviollista yhdyselämää uskollisuudessa ja rakkaudessa»--Karin Löfbergin kanssa. Niinkö luulet, etten ymmärrä. Siihen sinä pyrit kaikessa siveydessäsi ja täydellisyydessäsi. Karin Löfberg on vapaa, hän on rikas, hyvästä perheestä,--erinomaisen »sopiva» aviosiippa nuorelle miehelle.--Oh, sinä olet niin viisas, niin järkevä ja erehtymätön, että voisin--vihata sinua.

ALMA. Ja sinä taas olet nyt niin ärtynyt, ettet tiedä mitä sanot.

SYLVI. Kyllä olitte valmiiksi tuumanneet kaikki jo eilen illalla. Karin Löfberg ja Anni Vidgren ja sinä. Te olette jokaikinen liitossa minua vastaan. Ja Viktor, Viktor--! Oi kuinka minä olen äärettömän onneton! (Itkee.)

ALMA. Näin ensi alussa se tuntuu katkeralta. Mutta usko minua, Sylvi: kaikki kääntyy vielä hyväksesi. Tämä suru haihtuu pian, ja sitten kyllä huomaat, että koko juttu oli vaan lapsellista hulluutta. Ei muuta mitään.

SYLVI. Ole vaiti! Minä en kärsi kuulla enää yhtä sanaa.

VIKTOR (tulee etehiseen).

SYLVI. Viimeinkin!--Viktor, kuinka sinä saatoit--! Minkätähden lähetit Alman? Miks'et tullut itse, niinkuin lupasit? Musertunut olin jo tarpeeksi asti ennestään ja nyt--! Oi, kuinka te kaikki olette pahoja minulle!

VIKTOR. Sylvi kulta,--elä itke!--Alma, saanko pyytää sinua--

ALMA. Jättämään teidät? Niin, sen juuri aijoin tehdäkin.--Viktor, voinhan luottaa sinuun!

VIKTOR. Olen antanut sinulle sanani.

ALMA. Niin, olet kyllä. Mutta jos--?

VIKTOR. Mitä minusta ajattelet?

ALMA. No niin,--minä menen sitten. Hyvästi, Sylvi! Anna anteeksi, jos olen pahoittanut mielesi. Sitä ei voinut välttää. Ehkä kuitenkin tulevaisuudessa vielä kiität minua siitä.

SYLVI. En koskaan! (Alma menee.)

SYLVI. Ja nyt minä katson, ett'ei kukaan meitä häiritse. (Lukitsee etehisen oven.)

VIKTOR (seisoo ajatuksiin vaipuneena).

SYLVI. Viktor, eihän se ole totta--eihän? Eihän se ole totta, Viktor, sano?

VIKTOR. Mikä niin?

SYLVI. Että sinä jo olet kylmennyt minulle? Että se vaati oli haihtuva, ohimenevä tunne? Sano, Viktor, eihän se ole totta? Alma koetti vaan uskotella minua. Olethan sinä pitänyt minusta yhtä kauvan kuin minäkin olen pitänyt sinusta. Etkö muista? Jo kouluajoista asti. Kuinka se sitten voisi mennä ohitse? Ja jättää katumusta ja inhoa jälkeensä, niinkuin Alma väittää. Viktor, kuule! Minkätähden sinä et vastaa? Viktor, mitävarten seisot siinä niin hirveän vakavana?

VIKTOR. Tulin niin alakuloiseksi, kun näin sinun itkevän, Sylvi.

SYLVI. Mutta enhän minä enää itkekään. Jos sinä vaan olet kiltti ja ystävällinen minulle niinkuin eilen, niin saat kohta nähdä minut oikein iloisena taas. Ja olethan sinä, Viktor, vai mitä? Tietysti sinä olet, kuinkas muuten--Viktor, et saa koskaan enää lähettää Almaa luokseni, hän oli niin kovin, kovin häijy--. Et usko, kuinka häijy hän oli.--Mutta jääköön se kaikki mielestä pois nyt,--en tahdo kantaa hänelle vihaa, sillä hän on kumminkin sinun sisaresi. Ja minä pidän sinusta niin, minä pidän sinusta niin äärettömän, äärettömän paljon.

VIKTOR. Ole vaiti, Sylvi, ole vaiti,--elä puhu semmoisia--

SYLVI. Miksi ei?

VIKTOR. Kyllä selitän kohta--(Vaipua tuolille istumaan.)

SYLVI. Oletko sairas, Viktor,--sinä näytät niin kalpealta.

VIKTOR. Kuule, mitä sanon, Sylvi! Sinä olit ennen uljas ja rohkea pikku tyttö.

SYLVI (istuu lattialle, häntä lähelle). Vai muistat sinä sen?

VIKTOR. Kerran heitin vahingossa sinua kivellä, ja se koski kovasti, mutta sinä et itkenyt.

SYLVI. En,--minä vaan nielin ja nielin.

VIKTOR. Oletko vieläkin yhtä uljas?

SYLVI. Olen kyllä! Tahdotko koettaa?

VIKTOR (katselee häntä hellästi ja surullisesti). Pikku Sylvi raukka!

SYLVI. No, Viktor,--aijotko heittää minua kivellä?

VIKTOR. Kivellä? Ei, sitä en tee.

SYLVI. Mihinkä sinä sitten vaadit minulta rohkeutta?

VIKTOR. Kokonaan toiseen asiaan.

SYLVI (nostaa käsivartensa hänen polvilleen). Jopa arvaan!--Sinä tahdot tietää, uskallanko rakastaa sinua ja tulla sinun omaksesi.

VIKTOR. Ei, ei, kuinka voit semmoisia ajatellakaan? Emmehän me saa rakastaa toisiamme.

SYLVI. Saa? Oletpa taaskin soma. Luuletko, että siihen koskaan kysytään lupaa?--Hyi, Viktor, kuinka saatat antaa Alman säikyttää itseäsi noin tyhmästi.

VIKTOR. Alma ei olisi voinut mitään, ellei järki ja oikeudentunto puhuisi minulle samaa kieltä. Sylvi kulta, näytä nyt, että olet yhtä uljas ja rohkea kuin ennen. Ett'et vuodata kyyneltäkään, vaikka meidän täytyy erota.

SYLVI. Joutavia! Ei meidän ollenkaan tarvitse erota. Se on vaan Alman keksintöjä. Ja mitä puhut järjestä ja oikeudentunnosta? Mokomia ikäviä sanoja. Ne sinä olet myöskin saanut Almalta. Anna sinä hänen pitää järkensä ja oikeudentuntonsa itsellään, mitä ne meihin kuuluvat. Alma ei käsitä tuon taivaallista meidän tunteistamme, hän kun ei milloinkaan maailmassa vielä ole ketään rakastanut. Hyvä hänen on puhua järjestä ja oikeudentunnosta ja sen semmoisesta. Viktor, elä ajattele häntä, elä anna hänen vaikuttaa itseesi. Hän vaan häiritsee meidän onneamme ja meidän rakkauttamme--

VIKTOR. Sehän meidän kumminkin täytyy tukahuttaa. Unohtaa kaikki tyyni ja olla niinkuin ei mitään sentapaista olisi koskaan ollut välillämme.

SYLVI (käy yhä levottomämmaksi.) Täytyy, täytyy! Aina sinä sanot: täytyy. Mitä varten täytyy?

VIKTOR. Olosuhteet pakoittavat meitä. Emme voi sille mitään.

SYLVI. Oh, kuinka me voimme! Luota minuun, Viktor, kyllä keksin jonkun neuvon. Me emme _anna_ pakoittaa itseämme, emme olojen emmekä ihmisten emmekä minkään voiman maailmassa. Me voitamme kaikki esteet.--Viktor, minä en pelkää mitään. Nyt kun sinä olet luonani, tunnen itseni reippaaksi taas. Niin reippaaksi, että voisin vastustaa koko maailmaa, jos niiksi tulee.

VIKTOR. Rakas--etkö pelkää? Sinähän ihan vapiset.

SYLVI. Niin, sentähden vaan, että olet noin vastahakoinen. En minkään muun tähden.

VIKTOR. Ei, Sylvi, jätä nyt nuo ajatukset mielestäsi. Ole järkevä. Usko minua, se on välttämätöntä.

SYLVI. Se ei ole ollenkaan välttämätöntä. Voimme tällä hetkellä olla onnellisia ja rakastaa toisiamme niinkuin eilen tanssiaisissa, siitä ei kukaan ihminen meitä estä. Viktor, etkö muista, kuinka suloista ja ihanaa meillä oli illalla silloin, ennenkuin Alma tuli meitä häiritsemään. Kun kuvittelimme, että vietettiin meidän häitämme, että sinä sitten myöhempään veisit minut morsiamenasi meidän yhteiseen kotiimme, ja--sinä ottaisit minut syliisi--

VIKTOR. Vaiti, Sylvi, vaiti, taivaan nimessä!--Elä puhu enää sanaakaan niistä! Minä kurja--kun herätin sinussa tunteita, jotka--Sylvi, minä pyydän vakavasti, lopeta! Unohda kaikki. Anna minulle anteeksi, eläkä muistele niitä enää. Onhan tämä jo muutenkin kyllin katkeraa, elä tee sitä enää katkerammaksi--

SYLVI.--sinä ottaisit minut syliisi ja painaisit minua rintaasi vasten ja suutelisit minua--ja minä olisin kokonaan sinun omasi elämän loppuun saakka--

VIKTOR (tahtoo nousta). Jos vielä jatkat, niin lähden pois. Minä en kestä enää--

SYLVI (tarttuu häneen). Ei, Viktor, sinä et saa mennä, sinä et saa jättää minua. Kuinka sinulla voi olla sydäntä työntää minua luotasi? Viktor, minä rakastan sinua ja minä olen sinun omasi. Mitä tulee minun tehdä, sano? Minä tottelen sinua kaikessa, mutta unohtaa sinua, unohtaa meidän rakkauttamme, sitä en voi. Viktor, etkö näe, että se on mahdotonta. Minä en voi elää ilman sinua. Minä tahdon olla sinun, minä riipun sinussa kiinni, enkä päästä sinua--minä seuraan sinua vaikka kadotukseen, jos niin on. Viktor, elä ole kova--rakastathan sinä minua?

VIKTOR. Laske minut irti--sinä olet toisen vaimo.

SYLVI. Sinun vaimosi minä olen, sinun, enkä kenenkään muun. Viktor, sano, rakastathan sinä minua, tahdothan sinä ottaa minut omaksesi?

VIKTOR. Ajattele toki--sinä et tiedä, mitä teet. Sylvi, elä kiusaa minua. Minä olen pyhästi päättänyt pysyä rehellisenä miehenä. Minä en tahdo vietellä sinua, en houkutella sinua aviorikokseen--en tehdä sinua onnettomaksi.

SYLVI. Viktor, minkätähden noin kylmä ja kova? Katso minuun taas samalla hehkuvalla, polttavalla katseella kuin eilenkin. Ja vastaa viimeinkin kysymykseeni. Viktor, vielä kerran: rakastatko sinä minua?

VIKTOR (vaikeasti). En.

SYLVI. Et--? (Päästää hänet irti, nousee seisomaan.) Et--?

VIKTOR. Se oli vaan haihtuva, ohimenevä--huumaus--

SYLVI. Alma oli siis oikeassa?

VIKTOR. Hän oli oikeassa.

SYLVI. Ah,--nyt minulle valkenee!--Sinä tanssit kotiljongin hänen--Karin Löfbergin kanssa--sen jälkeen kun minä olin lähtenyt. Hän heitti verkkonsa sinun eteesi--ja sinä tartuit ansaan. Olit heti valmis pettämään minut.

VIKTOR. Hyvästi, Sylvi--! Minun täytyy lähteä nyt.

SYLVI. Eikö sinulla ole mitään muuta minulle sanottavaa?