# Sylvi; Kovan onnen lapsia ## Part 2 Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/sylvi-kovan-onnen-lapsia-13174/index.md SYLVI. Oh, en mitään, en kerrassaan mitään. (Nykäsee salaa Viktoria ja istuu tuolille häntä lähelle.) Kaunis ilma tänäin. ALMA. Päinvastoin, siellähän sataa lunta. SYLVI. Vai niin--? Sitä minä en tiennytkään.--Mutta eilen ainakin oli kaunis ilma. ALMA. Niin, eilen kyllä oli kaunis ilma. SYLVI. Ja huomenna on luultavasti myöskin. Baromeetteri nousee! ALMA. Nouseeko se? SYLVI. Niin, en minä tiedä, jos se nousee, minä vaan niin arvelen. ALMA. No, joko te olette uudistaneet tuttavuuttanne Viktorin kanssa? VIKTOR. Luonnollisesti, koska kerran istun täällä. ALMA. Minä tarkoitan noin--lähemmin. Vanhan ystävyyden nojalla, lapsuuden ajoilta. SYLVI. Arkkitehti Hoving ei näy niitä enää muistavan. ALMA. »Arkkitehti Hoving»?--Minusta sinä äsken sanoit häntä Viktoriksi. SYLVI (nauraen). Sanoinko? Siinä oli! Niin minulle aina käy, kun koetan teeskennellä. ALMA. Minkätähden sinä teeskentelisit, Sylvi? SYLVI. Niin, sanopa muuta! Minkätähden sitä tekisin!--Asia on, näetkös, semmoinen, että minusta tuntuu ihan siltä, kuin olisin taas kahdentoista vanha. Ja kun hän tuossa olisi kuudentoista. ALMA. Kuinka se on mahdollista? SYLVI. Niin, sitä en itsekään ymmärrä. Mutta nyt esimerkiksi en mitenkään voi istua hiljaa ja puhella säädyllisesti, niinkuin täysikäisillä on tapana tehdä. Minun oikein sormiani kutkuttaa, kun näen Viktorin istuvan tuossa noin joutilaana. Kuule, (vetää tuolinsa vastapäätä Viktorin tuolia) vieläkö sinä osaat taputusleikkiä, mitä? Pane kätesi noin ikään,--joudu, ja sitten: yks' kaks'--yks' kaks'--yks' kaks'--ei, sinähän vasta olet kömpelö.--Aletaanpa alusta, no yks' kaks'--yks'-- ALMA. Minä en tosiaankaan käsitä, kuinka aikuiset ihmiset voivat olla tuommoisesta huvitetut. SYLVI. Yks' kaks' yks' kaks'--yks' kaks' yks' kaks'--yks' kaks'--yks' kaks'--koettaisitpa sinäkin, Alma, yks' kaks'--yks' kaks'--yks' kaks'. ALMA. Ja Viktorkin--aika mies-- VIKTOR. Lopetetaan nyt jo. (Lopettaa leikin.) SYLVI. Ei hyi!--kas vaan. Alma tuntuu olevan sinun holhoojasi, niinkuin Aksel minun. VIKTOR. Minun holhoojani? ALMA. Jos Viktor luottaa minun arvostelukykyyni ja mielellään seuraa minun neuvojani, jota hänen ei vielä koskaan ole tarvinnut katua-- SYLVI. Ei--kukas sitä tahtoo väittää? Sinähän aina olet niin viisas ja järkevä, että oikein tuntuu kamalalta. ALMA (hymyillen). Elä keskeytä minua. Jos Viktor niinkuin sanoin, vanhasta kokemuksesta luottaa minuun, niin pitääkö minua siltä sanottaman hänen holhoojakseen? SYLVI. Sama se on, sanotaanko sinua siksi tai ei, se sinä kumminkin olet; sillä sinä olet yksi noita täydellisiä, vanhurskaita ja siveitä ihmisiä, jotka eivät koskaan erehdy, eivät koskaan tee mitään tyhmyyksiä, ja jotka eivät milloinkaan maailmassa ole olleet lapsina-- VIKTOR. No--no-- SYLVI. Ei, sillä he ovat syntymästään saakka ymmärtäväisiä ja vakavia ja mallikelpoisia kaikessa, ja Jumala on varmaankin luonut heidät varta vasten holhoojiksi meille syntisparoille. ALMA. Toisin sanoen, meidän tehtävämme on vartioida teitä ja estää teitä tekemästä tyhmyyksiä. SYLVI. Niin, jos me vaan _annamme_ teidän alituisesti komentaa itseämme. Mutta minäpä sanon, että se välistä saattaa ärsyttää minua niin, että joudun ihan raivoon--ja olisin valmis tekemään mitä tahansa--kun vaan pääsisin tuosta kauheasta vartioimisesta,--vaikka suurimman hurjuuden, jos niiksi tulee. ALMA. Sylvi kulta, aina sinä kiivastut niin kauheasti. SYLVI. Ja sinä sinä et kiivastu koskaan! VIKTOR. No, no, ei riidellä. Puhutaan ennen jostakin muusta.--Tuletko sinä tanssiaisiin tänä iltana, Sylvi? SYLVI (allapäin). En suinkaan. VIKTOR. Miksi et? SYLVI. Aksel ei varmaankaan anna itselleen aikaa. Eikä häntä luultavasti halutakaan. VIKTOR. Mutta: voisithan sinä siltä tulla? SYLVI. Menettekö te sinne? VIKTOR. Kyllä. Me menemme molemmat, sekä Alma että minä. Tule nyt mukaan, minä pyydän sinut ensimmäiseen franseessiin. SYLVI. Kyllähän. se olisi kovasti hauskaa, mutta-- VIKTOR. Jos sinä nimi vain tahdot tanssia kanssani. SYLVI. Oh,--kaikkein ennemmin sinun kanssasi, tietysti. VIKTOR. Ja minä kyllä saatan sinut kotiin, jos niin ettei miehesi tule. SYLVI. Ja Alma varmaankin--Alma kulta, suutuitko sinä minuun? Anna anteeksi, enhän minä niin pahaa tarkoittanut. ALMA (hymyillen). Mitäpä se hyödyttäisi, jos sinuun suuttuisikin? Sinä olet nyt kerran semmoinen--kuin olet. SYLVI. Niin, siinä olet oikeassa. Minä olen juuri semmoinen kuin olen. Niin ett'ei maksa vaivaa välittää pikku asioista.--No niin--(Rukoillen.) Ottaisithan sinäkin pitääksesi huolta minusta, Alma kulta, että Aksel voisi olla rauhoitettu siinä suhteessa? ALMA. Mielelläni. SYLVI. Kiitoksia, Alma rakas.--(Hyppää ylös ja puristaa häntä kaulasta.) Niin, sinä olet kumminkin aina hyvä ja kiltti.--Topp, Viktor? Me tanssimme yhdessä ensimmäisen franseessin tänä iltana? VIKTOR. Sen teemme! SYLVI. Ja muita tanssia vähän väliä. Sinun pitää hakata minua hirveästi, kuules! VIKTOR. Ahkeruus on ilomme, herra katteini! SYLVI. Oi, kuinka siellä tulee hauska! Niin jumalattoman hauska!--Minä otan morsiuspukuni--niin, tiedätkös, morsiuspukuni--se kuuluu sopivan minulle erinomattain.--Hyvä, rakas Viktor, näin iloinen en minä ole ollut sitten kun sinä viimeksi olit täällä, kuusi vuotta takaperin. Uskotko? VIKTOR. Enpä oikein. SYLVI. Maltapas--kyllä minä opetan sinut epäilemään. (Aksel tulee etehiseen.) SYLVI. Kas, tuolla on Aksel--sinä tulet kuin kutsuttu, holhooja-setä. AKSEL (tervehtii vieraita). Sepä hauskaa.--Mitä kuuluu, neiti? SYLVI. Niin, tiedätkös, mistä täällä on kysymys? AKSEL (hymyillen). Ei, minulla ei ole aavistustakaan. SYLVI. Että me menemme tänä iltana tanssiaisiin. AKSEL (laskee paperit kädestään pöydälle). SYLVI. Mitäs sinä siitä sanot, Aksel? AKSEL. Vai niin, vai »menemme me tanssiaisiin?» Ketkä me? SYLVI. Me kaikki tyyni. Sinä myöskin. AKSEL. Jopa jo! Mitä minä siellä tekisin! Enhän minä edes tanssi. SYLVI. Sinä katselet. Ja sitten sinä puhelet vanhempien herrojen kanssa, ja viet minua puhvettiin tanssien välillä. AKSEL. Hyvä ystävä-- SYLVI. Aksel kulta, elä nyt kiellä! Minulla kun on niin kova halu. AKSEL. Mutta minullapa ei siihen ole halua ollenkaan, pikku kissimirri. Ja sitä paitsi--minä en mitenkään jouda. SYLVI. Niin, sitten en tiedä muuta neuvoa, kuin että annat minun mennä Alman ja Viktorin kanssa. Sillä täytyy minun kumminkin päästä sinne. Ajatteles, enhän ole vielä milloinkaan ollut kunnollisissa tanssiaisissa. AKSEL. Mitä niissä oikeastaan tehdään, noissa tilaisuuksissa? Tuskin muuta kuin tanssitaan, vai kuinka? ALMA. Eipä juuri.--Joskus tarjotaan vähän laulua ja soittoa. AKSEL. Jos siellä edes tapaisi tuttaviaan. Mutta arvaan, ettei sinne vanhempia herroja tule ketään. ALMA. Kyllä minä kumminkin olen nähnyt muutamia joka kerta. Kuuluvatpa pelaavan vistiäkin jossain siellä herrojen puolella. VIKTOR. Niin minäkin olen kuullut kerrottavan. AKSEL. Se on muuten yhdentekevä. Minä puolestani en juuri erittäin välitä korttipelistäkään. Mutta jos tuota nyt kerran kumminkin tekisi pikku vaimolleen mieliksi ja menisi sinne. SYLVI. Niin, tiedätkös, niin minäkin arvelen. Kerran kumminkin täytyy tehdä pikku vaimolleen mieliksi. AKSEL. Sillä muuten hän arvattavasti on nyrpeillään-- SYLVI. Siitä saat olla varma. AKSEL. No niin, mikäpä siinä sitten auttaa. Täytyy antaa vaan kauniisti myöten. SYLVI. Näettekös, kuinka kiltti hän on yhtä kaikki, tuo minun rakas herrani ja mieheni! Aina hän ensin mutisee vastaan, mutta kun kaikki ympäri käy, pääsen minä kumminkin lopulta tahtoni perille. AKSEL. Elähän siinä kovin kerskaile, pikku sirkkunen. Saattaa helposti tapahtua, että rupean vastakynteen. SYLVI. Sen jätät kauniisti tekemättä, holhooja-setä. AKSEL. Jaa, jaa. Ei ole takeita.--Kuinkas muuten on,--antaako emäntämme meille kahvia tänäin? SYLVI. Kyllä--heti paikalla. Saatte oikein hyvää kahvia ja pieniä leivoksia senkin seitsemää lajia. (Juoksee vasemmanpuoliselle ovelle ja koettaa työntää sitä auki.) Ei, mutta mikäs ovella on? Ah--niin, hyvänen aika, sehän on lukossa. En muistanutkaan. (Katsoo Viktoriin, hymyilee ja pudistaa päätään.) Viktor! AKSEL. Minkätähden se oli lukossa? SYLVI. Kysy Viktorilta? VIKTOR. Minultako? SYLVI. Kuinka hän näyttää viattomalta! (Uhkaa sormellaan.) Voi, sinua veitikka! (Menee vasemmalle.) VIKTOR. Sylvi laskee leikkiä. AKSEL. Hän on aika hulivili toisinaan. ALMA. Semmoinen hän on ollut kaiken ikänsä. Koulussa olivat opettajat usein pahemmassa kuin pulassa eivätkä tienneet, mitä hänelle tekisivät. Ei kukaan ollut niin vallaton kuin Sylvi. VIKTOR. Eikä kukaan niin viehättävä kuin hän. ALMA. Nyt puhut itsesi pussiin, Viktor. Niin, herra Vahl--ei auta muu kuin tunnustaa totuus. Veljeni tässä oli siihen aikaan kovasti ihastunut Sylviin. AKSEL. Sen kyllä uskon. VIKTOR. Oh--mitäs niistä. Mehän olimme silloin lapsia vielä. AKSEL. No niin--. SYLVI (tulee vasemmalta). Hyvät naiset ja herrat, kahvipöytä odottaa. Tarjoo käsivartesi Almalle, Aksel. AKSEL. Saanko luvan, neiti? (Menevät ruokasaliin vasemmalle.) SYLVI (työntää ruokasalin oven kiinni). Viktor, oletko sinä nyt vihainen? VIKTOR (tarjoo hänelle käsivartensa). Sietäisipä melkein olla. SYLVI. Mutta et henno kumminkaan, vai mitä? VIKTOR. En--en minä henno! SYLVI. Kuinka herttaisen hyvä sinä olet! Minä pidän sinusta niin kovasti. VIKTOR. Pidätkö tosiaankin, Sylvi? Onko se ihan täyttä totta? SYLVI. Tietysti! Mutta sinä, paha poika, et taida välittää minusta tuon taivaallista? VIKTOR. Mistä sen tiedät? SYLVI. Noo--minä vaan arvaan. VIKTOR. Toisen käsityksen sinulle antaisin, jos vaan uskaltaisin. SYLVI. Uskaltaisit? Minkätähden sinä et uskaltaisi? VIKTOR. Sylvi--pahoin pelkään, että-- SYLVI. Että mitä--? Sinähän vasta olet soma-- VIKTOR. Että olen kohta yhtä pikiintynyt sinuun, kuin ennen pikku poikana. SYLVI. Oho--nyt narraat. VIKTOR. Vielä pahemmin--kymmentä vertaa pahemmin. SYLVI. Narraat--ihan varmaan.--Voitko katsoa minua suoraan silmiin? VIKTOR. Voin kyllä. SYLVI (katsoo vähän aikaa häntä silmiin, peräytyy vavisten, punastuu,--hämillään. Kätkee kasvonsa toiseen käsivarteensa, kuiskaa). Viktor--minkä tähden sinä--Viktor--! VIKTOR. Mitä niin, Sylvi? SYLVI. Minkätähden sinä katsoit minuun sillä tavalla--? VIKTOR. Sylvi--vieläkö epäilet? Mitä--? SYLVI. En. VIKTOR (matalalla äänellä.) Sylvi--? SYLVI (kääntyy pois yhä käsivarsi silmillä). Ole vaiti--! VIKTOR. Sylvi--suutuitko sinä? SYLVI. En. (Ojentaa hänelle toisen kätensä.) VIKTOR (suutelee sitä). Sylvi' AKSEL (ruokasalista). Minnekä te jäitte? Kahvi jäähtyy. VIKTOR. Sylvi--taivaan nimessä--sinä olet niin tulipunainen ja kiihtynyt-- SYLVI (läähättäen). Tuntui niin--kummalta katsoa sinua silmiin, Viktor. AKSEL (niinkuin ennen). Kuuletteko siellä? VIKTOR. Kyllä. Me tulemme tuossa paikassa.--Sylvi, joudu--! SYLVI. Mene edeltä.--Minä tulen sitten vähän ajan päästä. VIKTOR (tekeytyy tyyneksi, välinpitämättömäksi, menee sisään). SYLVI. Hän pitää minusta! Hän pitää minusta!--Oi, kuinka minä olen äärettömän onnellinen! VIKTOR (ruokasalin ovelta). Sylvi! Sylvi! Kahvi on jo kaadettu kuppiin. SYLVI (rientää loistavan iloisena häntä vastaan). Minä tulen, minä tulen! (Esirippu laskee.) TOINEN NÄYTÖS. (Tanssiaiset. Näyttämö kuvaa sivuhuonetta, jonka peräovet ovat auki tanssisaliin, missä parhaillaan tanssitaan franseessia. Vasemmalla ovi virvoitushuoneesen. Sohvia, lepotuolia, istuimia, pöytiä sekä korkeita kasvia huoneen sivuilla. Oikealla sisäänkäytävä etehisestä. Metsäherra Sandell sekä luutnantit Harlin ja Idestam seisovat muutamien muiden herrojen kanssa ja katsovat tanssia.) HARLIN. Suloinen! Viehättävä! IDESTAM. Ken on hän? En muista koskaan nähneeni häntä ennen. HARLIN. Vasta puhjennut ruusun-nuppu. Lyön veikkaa, että hän on ensimmäisissä tanssiaisissaan. IDESTAM. Sandell, tulepas vähän tänne.--Sinä varmaankin tunnet tuon naisen tuolla, vaikeassa harsopuvussa? SANDELL. Kyllä.--Mitä hänestä? IDESTAM. Toveri tässä on tulessa ja liekissä. HARLIN. Uusi tähti taivaalla, joka loistollaan voittaa kaikki muut. SANDELL. Jäähdytä mieltäsi, veli hyvä. Se tähti on liian korkealla. Ei sinun auta häntä tavotella. HARLIN. Saanenhan kumminkin tietää hänen nimensä? SANDELL. Saat kernaasti. Voinpa vaikka esitellä sinut hänen miehelleenkin, joka istuu tuolla virvoitushuoneessa, jos niin tahdot. HARLIN. Mitä sanot? Onko hän naimisissa? SANDELL. Pahaksi onneksi! IDESTAM. Ei, kuule, tuota sinä et voi meihin puijata. Mutta sinulla on ehkä itselläsi aikeita tytön suhteen, jos oikein arvaan. SANDELL. Johan nyt oli!--Kysykää muilta, ellette minua usko. HARLIN. Tai ehk'et tiedä, ketä me tarkoitamme-- SANDELL. Tiedän kyllä, eihän siellä ole ketään muuta valkoisessa harsopuvussa, kuin rouva Vahl. IDESTAM. Hän, joka nyt menee tuolla oikealla! SANDELL. Juuri sama. HARLIN. Ja rouva jo! Perhana! Kuinka se on mahdollista? Hän näyttää vielä niin nuorelta. On aivan kuin pieni koulutyttö. SANDELL. Niin, ei hän vielä ollut lapsenkenkiään kuluttanut, kun meni naimisiin holhoojansa kanssa. HARLIN. Vai niin, vai holhooja se hänet kaappasi itselleen, ennenkuin muut vielä tiesivät hänestä mitään. Mokoma kettu. IDESTAM. Häntä sietäisi vähän rangaista, eikö totta? HARLIN. Me hakkaamme hirveästi hänen kaunista rouvaansa tänä iltana. Kiusallakin! SANDELL. Sh--! Hän tulee. (Tohtori Tuneberg, tullinhoitaja Brun ja Aksel tulevat virvoitushuoneesta.) BRUN. Olet aivan oikeassa, hyvä veli. Piru näissä iloissa kulkekoon. Mutta minkäs sille tekee? Isänä ja aviomiehenä täytyy vaan olla mukana, joko sitten tahtoo, tai on tahtomatta. TUNEBERG. Miksi mennä naimisiin? Miksei pysyä ennemmin vanhana poikana niinkuin minä, ja säilyttää kultainen vapautensa? AKSEL. Mutta tulethan sinäkin tanssiaisiin tuon »kultaisen vapautesi» kanssa, vaikka et tanssi. Vai onko sinusta niin hauska katsoa muiden iloa? TUNEBERG. Ei, hiisi vieköön, olekaan. Mutta jossakin sitä täytyy iltaansa kuluttaa. BRUN. Puhu sitten vielä »kultaisesta vapaudesta»! Sinulla on ikävä-- et tiedä miten iltaasi kuluttaisit. Ei, toista on sittenkin olla perheenisänä. SANDELL. Aksel, tulepas katsomaan, kuinka nuoret herrat täällä hakkaavat sinun kaunista rouvaasi. AKSEL. Anna sinä heidän hakata. Ei se minua haittaa. SANDELL. Hoving varsinkin näkyy olevan pahasti pikiintynyt. AKSEL. Hupaista kuulla. SANDELL. Elä, helkkarissa? Onko se sinusta hupaista kuulla? Etkö ole ollenkaan mustasukkainen? AKSEL. En tunne mitään oireita. TUNEBERG. Ohoo,--sinä vaan teeskentelet. Niinkö luulet, ettei sitä huomata? BRUN. Tunnusta pataa, velikulta. Lääkärin terävä silmä on jo huomannut vaivasi. AKSEL. Olkaa löpisemättä! Mitä se minuun koskee, vaikka koko maailma olisi rakastunut vaimooni, kun hän vaan pysyy uskollisena. SANDELL. Mutta entäpä jos hän nyt sattuisi ihastumaan johonkuhun noista ihailijoistaan? AKSEL. Ei hätää mitään. Siihen hän on liian lapsellinen ja viaton. TUNEBERG. Hoh--hoo, veli hyvä! Luuletko sinä että lapsellisuus ja viattomuus voivat varjella ihmistä intohimoista? Suuri erehdys! Senkö verran sinä tunnet ihmisluontoa? AKSEL. Ainakaan ne eivät yllytä niitä. TUNEBERG. Siitä voi olla eri mieltä. Nuoruus on vaikutuksille altis, ja viattomuus puuttuu kokemusta, muistapas se. BRUN. Jo riittää filosofiia, hyvät herrat. Franseessi on lopussa, naiset tulvaavat kohta tänne vilvoittelemaan. Parasta kun korjaamme ajoissa luumme heidän tieltänsä. TUNEBERG. Pitänee sitten mennä takaisin tuonne tupakansavuun. BRUN. Minäpä taidan antaa hyvän päivän koko ilolle ja karata tiehen. AKSEL. Ja minä kysyn Sylviltä, eikö hän jo ole saanut tarpeekseen tästä huvista. SANDELL. Ei, kuule, et suinkaan sinä vielä vie rouvaasi pois? Täällä on kaksi nuorta luutnanttia, jotka joutuisivat epätoivoon. Ikään juuri pyysivät, että esittäisin heidät hänelle ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa. AKSEL. Erittäin suuri kunnia. Mutta minulla ei ole hituistakaan halua kiusata itseäni kuoliaaksi luutnanttien tähden. SANDELL. Kyllä rouvasikin haluaa jäädä, sen näkee. Hän huvittelee oikein sydämmensä pohjasta, katsopa tuonne. Olisihan sääli häiritä hänen iloansa. TUNEBERG. Sääli on Akseliakin. Toiset liehakoivat hänen kaunista rouvaansa, itse saa hän kävellä täällä nolona, miesparka--ymmärrättehän, ettei se voi olla kovinkaan hauskaa. AKSEL. Vähät siitä. Mutta minun täytyy nousta aikaisin ylös huomisaamuna. Minulla on työtä-- TUNEBERG. Syytä sinä työtä. BRUN. Ole kärsivällinen, veli kulta, ja jää siivosti tänne. Minun täytyy tehdä samoin--kun kaikki ympäri käy. Tule, niin otamme pullon viiniä tuolla! (Brun, Tuneberg ja Aksel menevät vasempaan. Soitto laukoo salissa. Seuraavan kohtauksen aikana kulkee naisia ja herroja edestakaisin huoneessa. Karin Löfberg, Anni Vidgren, Elin Grönkvist ja Alma Hoving tulevat sisään.) ANNI. Emmekö istu tänne vähäksi aikaa? ALMA. Istutaan vaan. Täällähän on viileätä. KARIN. Uh, kuinka minusta on ikävää tänä iltana. ANNI. Ikävää? Kuinka niin? Minusta täällä päinvastoin on aika vilkasta. ELIN. Sinähän olet myötäänsä lattialla, Karin. Saat tanssia niin paljon kuin ikinä tahdot. Miekkonen! Olisinpa minä sinun sijassasi--! ANNI. Sylvi on tavattoman sievä valkoisessa harsossaan, eikös ole? KARIN. Sievä? Kaikkea muuta! ALMA. On kyllä, Karin. Minä en ole vielä koskaan nähnyt häntä niin kauniina. Tuo morsiuspuku sopii hänelle mainiosti. KARIN. Päinvastoin! Se ei sovi hänelle ollenkaan. Ja kauhean ruma on hänen pukunsa sitäpaitsi, se täytyy teidän myöntää. ANNI. Minusta se on erinomaisen hieno ja komea. ELIN. Karinin pukuun sitä ei kumminkaan voi verrata, ei likimainkaan. Eikä hän muutenkaan ole niin kaunis kuin Karin. KARIN. Ja oletteko huomanneet, kuinka hän käyttäytyy tänä iltana? ANNI. Niin, hän näkyy olevan kovasti ihastunut sinun veljeesi, Alma. KARIN. Oikein se hävettää. Kaikki ihmiset katsoivat heihin viime franseessissa. ANNI. Minä en ole koskaan hyväksynyt sitä tapaa, jolla Sylvi kohtelee nuoria herroja. Hän on liian vapaa ja tuttavallinen heidän suhteensa. Eikä se sovi nuorelle rouvalle. Minun mielestäni heidän varsinkin pitäisi olla arkoja arvostaan. Ei koskaan alentua liehakoimisiin, eikä antaa mielistellä itseään. Semmoisesta helposti saattaisi syntyä pahoja puheita. ALMA. Niin, kyllä sinä olet oikeassa, Anni. Mutta voiko nyt sanoa, että Sylvi-- KARIN. Minä vaan ihmettelen sinun veljeäsi, Alma. Hän, joka on niin vakava ja järkevä--kuinka hän voi olla huvitettu semmoisen harakan seurasta, kuin Sylvi on? Eikö hän huomaa sitä pintapuolista ja turhamaista luonnetta, joka hänessä niin selvästi pistää esille? Minä luulin tosiaankin, että herra Hovingilla olisi enemmän arvostelukykyä. ANNI. Herrat ihastuvat aina pintapuolisiin ja turhamaisiin naisiin. Sehän on tunnettu asia. ALMA. Elä sano. Viktor ainakaan ei välitä semmoisista, sen tiedän. Mutta he ovat vanhoja lapsuudenystäviä Sylvin kanssa; pieninä jo leikkivät yhdessä joka päivä-- ANNI. Entä sitten? Vanha lapsuudenystävä hän on minunkin kanssani. Mutta emme me siltä ole noin hirveän hyvää. ALMA. Niin, sinä kun pidät kaikki herrat niin kaukana luotasi kuin mahdollista. ANNI. Muu ei sovellu nuorelle naiselle. Semmoinen on minun ajatukseni. ALMA. En minä suinkaan tahdo puolustaa Sylviä, mutta kyllä te kumminkin tuomitsette häntä liian ankarasti. Hän on oikeastaan vaan lapsi vielä. KARIN. Kyllä kai! Keikailija hän on, ei muuta mitään.--Ja noin tuttavallinen suhde vanhan ystävyyden nojalla saattaa vielä helposti kehittyä joksikin muuksi. Sylvi ja herra Hoving saisivat olla varuillaan-- ALMA. Ei, hyvä Karin! Kuinka voit tuonlaista ajatellakaan! KARIN. On sitä nähty ennenkin. ALMA. Viktor rakastuisi toisen miehen vaimoon? Ei ikinä! Luulin toki, että tuntisit hänet paremmin. KARIN. Oletko tarkastanut häntä tänä iltana? ELIN. Sinuunhan herra Hoving on rakastunut, Karin. Etkö muka tiedä? ANNI. Sh--! Elkää puhuko niin kovaa. (Sylvi ja Viktor tulevat käsi kädessä salista.) VIKTOR. Säästät siis kotiljongin minulle, Sylvi? SYLVI. Sekä sen että kaikki franseessit lisäksi, jos niin tahdot. (Heittäytyy nojatuoliin vasemmalle.) VIKTOR. Oi, kuinka mielelläni minä tahtoisin! Mutta pahaksi onneksi se ei käy päinsä. SYLVI. Minkätähden ei? VIKTOR. Sylvi kulta, ihmiset moittisivat meitä siitä. SYLVI. Ja mitä he sitten osaisivat sanoa? Että me molemmat tanssimme kernaimmin yhdessä? Sehän olisi vaan puhdas totuus, tiedämmä. VIKTOR. Niin, mutta sitä pidettäisiin pahana, hyvä ystävä. SYLVI. Mistä syystä? VIKTOR. Siitä syystä, että se olisi vastoin yleistä tapaa. Eihän kukaan tanssi koko iltaa saman henkilön kanssa. SYLVI. Ei, sillä kaikki tahtovat kernaammin vaihtaa tanssitoveria. Niin olen minäkin tehnyt ennen. Mutta tästä lähtein minä tahdon tanssia vaan sinun kanssasi--enkä kenenkään muun. VIKTOR. Sylvi, Sanonkohan sinulle nyt jotain? SYLVI. Sano! VIKTOR. Sinä olet niin viehättävän kaunis tänä iltana. SYLVI. Elä? Oikeinko totta? VIKTOR. Oikein totta. SYLVI. Mutta sinä sanot muille samaa. Karin Löfbergille esimerkiksi? VIKTOR. En, kuolemani kautta. Häntä ei voi likimainkaan verrata sinuun. Ei häntä eikä ketään muuta. Sinä lyöt heidät kaikki laudalta. SYLVI. Voi--sinä olet kovasti hyvä, kun pidät minusta. Minäkin pidän sinusta niin--niin--niin--äärettömästi. Enemmän kuin kenestäkään muusta ihmisestä maan päällä. VIKTOR. Sylvi,--ole varuillasi--sinä teet minut ihan hulluksi. Etkö jo huomaa, kuinka minun on laitani? SYLVI. Kuinka sinun on laitasi? VIKTOR. Elä leiki tulen kanssa! SYLVI. Mitä sinä tarkoitat? En totisesti ymmärrä, en luotua sanaa. VIKTOR. Etkö ymmärrä? No hyvä! En minäkään tahdo häiritä sinun rauhaasi. Taivas varjelkoon! SYLVI. Vai niin! Sinä aijot ruveta tässä salaperäiseksi! VIKTOR. Ei, ei,--ei se ollut mitään. Ei kerrassa mitään. Minä--minä tahdoin vaan tehdä sinut uteliaaksi. SYLVI. Eläpäs valhettele, kuule! Sinä ihan varmaan tarkoitit jotain. VIKTOR. Minä vakuutan-- SYLVI. Tunnusta vaan pois. Ja tee se heti paikalla. Muuten en lepy sinuun ikinä-- VIKTOR. Ei, Sylvi, minä vaikenen, niin kauvan kuin minulla vielä on vähänkään järkeä jäljellä. SYLVI. Vai niin! Hyvä juttu! Tiedätkös mikä siitä seuraa? VIKTOR. En--? SYLVI. Ett'en tanssi enää askeltakaan sinun kanssasi tänä iltana. Niin että menettele nyt sen mukaan. VIKTOR. Se ehkä olisikin parasta.--Ankarasti sinä rankaiset minua, Sylvi, mutta minä koetan tyytyä kohtalooni ja olla luja. SYLVI. Ei, Viktor, leikkiä se vaan oli. Päinvastoin--minä en tanssi kenenkään muun kanssa, kuin sinun. Niinkuin äsken jo sanoin. VIKTOR. Mutta sehän se juuri on vaarallista, Sylvi. SYLVI. Sinähän vasta olet--. Mitä vaaraa siinä olisi? VIKTOR. Elä kysy enää mitään. SYLVI. Viktor,--minkätähden sinä olet noin paha? Ennen kerroimme ihan kaikki toisillemme--miksi emme nyt voisi tehdä samoin? VIKTOR. Ei, ei--! SYLVI. Hyvä, rakas Viktor--! VIKTOR. Sylvi--elä katso minuun tuolla lailla. Muuten--menetän kohta kaiken malttini. SYLVI. Kuinka kauvan sinä kiusaat minua? VIKTOR. Oh--mikä heikko raukka minä olen. Minun pitäisi paeta tieheni eikä koskaan enää näyttää sinulle silmiäni. SYLVI. Kas sepä olisi kaunista! VIKTOR. Enhän minä sitä voikaan. Ei, minä en voi!--Oo Sylvi, kuinka hurmaavan kaunis sinä olet! SYLVI. Sinä et vastaa mitään kysymykseeni, Viktor. VIKTOR. No, olkoon menneeksi! Minä tunnustan sinulle kaikki suoraan.-- Mutta ei nyt--toisen kerran, kun olemme kahdenkesken. SYLVI. Ei kukaan kuule. Näetkös, he puhelevat kaikki keskenään. VIKTOR. Joku voisi kumminkin tarkastaa meitä. SYLVI. Se on totta se. Alman silmät ovat juuri nyt tänne päin. ALMA. Minkätähden te istutte siellä niin kaukana? Ettekö tahdo tulla tänne meidän luoksemme? Kyllä täällä on sijaa. SYLVI. Ei kiitoksia, meillä on niin hyvä täällä. KARIN. Elä häiritse heitä, Alma. Näethän, että he tahtovat olla kahdenkesken, erillään muista. VIKTOR. Mitä sillä tarkoitatte, neiti Löfberg? Selittäkää, minä pyydän. KARIN. Ettekö ymmärrä yksinkertaisia, selviä sanoja? VIKTOR. Olin huomaavinani, että niillä oli erityinen merkitys. Mutta samapa se.--Sylvi, näytämmekö neiti Löfbergille, että hän erehtyy?