Part 3

_Lautern_. Mutta, hyvä Jumala --

_Fransiska_. Mikä vahinko noitten kaunisten kotiljonginkiehkurain suhteen. Ja te saatte sitten, toisena Petrarkana, sepittää sonetteja hänestä. Tuolla tulee Osvald, tehkää päätöksenne.

(Nopeasti pois keskeltä.)

_Lautern_, Mitä minun on tekeminen? Se on häijyyttä -- sen minä näen -- mutta ei minua ja Lauraa vastaan. Hänen tähtensä kaikki! Minä noudatan Fransiskan käskyjä.

14 Kohtaus.

Osvald (keskeltä). Lautern.

_Osvald_. Kas, Bernhard!

_Lautern_. Osvald, sinua minä ha'in. Anna minun käyttää tätä hetkeä, jona voin sinua puhutella kahden kesken. Minä tarvitsen ystävyyttäsi. (Syrjään). Se on totta.

_Osvald_. Annapas kuulla, minä olen uutelias.

_Lautern_. Minä rakastan (syrjään) -- ei vielä valhetta.

_Osvald_. Oivallista! ja ketä?

_Lautern_. Nyt on peto. (Ääneen). Etkö ole sitä huomannut? Oi, sinä arvaat sen -- viehättävää Evelinaa.

_Osvald_. Ei, sitä en ollenkaan ole huomannut.

_Lautern_. Ken voi häntä rakastumatta katsella?

_Osvald_. Minä olen häntä katsellut jo viisitoista vuotta.

_Lautern_. Tämä vieno naisen luonto, tämä syvätunteisuus, joka kaikissa hänen sanoissaan astuu esiin --

_Osvald_. Niin, hän on syvätunteinen.

_Lautern_. Hän on ihana --

_Osvald_. Todesti? Kyllä hän on herttainen. (Syrjään). Tuonko virka oli minua siitä huomauttaa?

_Lautern_. Mikä onni, saada häntä omaksensa --

_Osvald_ (syrjään). Ja sitä onnea minä en tähän asti ole voinut hoksata?

_Lautern_. Aina on hän mielessäni, tämä jalon uhkea kuva -- (innolla).

_Osvald_. Jalon uhkea?

_Lautern_. Hänen silmiensä tuli, poskien vienot ruusut, joita mustankiiltävien hiuskäheräin tumma yö varjostelee.

_Osvald_. Mustankiiltävät käherät? Evelinallako?

_Lautern_ (syrjään). Voi, minä ajattelin Lauraa! (Ääneen). Ei juuri mustat -- mutta tummat. Ei aivan tummat -- mutta minä tarkoitan sitä, ei kokonaan vaaleat. Rakkaus kuvaa tukevilla väreillä.

_Osvald_. Minä en ole tietänyt, että se myöskin mustutti.

_Lautern_. Osvald, sinä olet hänen ystävänsä, olet minunkin. Puhuttele häntä, kysy häneltä, mitä tunteita hän pitää minun suhteeni -- perusta minun onneni.

_Osvald_. Kuule Bernhard -- tämmöiset toimitettavat -- en todellakaan voi sulle mitään luvata.

_Lautern_. Ja mihin jääpi ystävyytesi? -- Tuolla tulevat naiset. Vielä kerran --

_Osvald_. Ja vielä kerran -- minä en lupaa mitään.

_Lautern_ (syrjään). Sitä parempi! Minä olen tehnyt tehtäväni.

15 Kohtaus.

Edelliset. Fransiska. Evelina, iso kori, täynnä kukkasia, kädessä.

_Fransiska_. Herra von Lautern? Teitä ei pitkään aikaan nähty, mutta tätä kutsumusta (viitaten Evelinaan) noudatitte nopeasti.

_Lautern_ (kylmänkiskoisella kumarruksella). Neito --

_Osvald_ (syrjään). Hän salaa rakkautensa oivallisesti.

_Fransiska_ (hiljaan Lautern'ille). Innokkaammin, lemmekkäämmin -- muistakaa Lauraa!

_Lautern_. Niin, paha kyllä, minä teen sitä. (Evelinalle). Jos tietäisitte, mitä kärsein, kun en niin isoon aikaan nähnyt teitä! Tuo kaunis käsi ei kohoisi uhkaavaisena.

(Tahtoo suudella hänen kättänsä).

_Evelina_ (astuu takaisin, hymyillen). No mitä nyt mielitte, mitä tämä tarkoittaa?

_Fransiska_ (itsekseen). Luutnantit ovat oivalliset, komantoon perin tottuneet. Hän tekee hyväily-temppunsa komannon mukaan, juuri kuin sotamiehen pyörähyksensäkin.

_Osvald_ (on tuskallisesti katsellut Evelinaa ja vetää Lautern'in syrjäpuoleen). Annapas, minä tuon toimitan, Bernhard, minä puhuttelen häntä, mutta älä sinä asiaa hölmäse. (Syrjään). Saan sillä edes aikaa.

_Fransiska_. Hyvä, että tapaamme herrat. Me tarvitsemme apuanne. Huomispäivän juhlaksi koko sali koristetaan, tässä ovat aloitetut kukkaköynnökset, meillä on vielä paljon tekemistä. (Istuu tuolille vasemmalle puolelle, Evelina oikealle). Me, Evelina ja minä, sidomme, herrat antavat meille kukkaset käteen.

_Osvald_ (Evelinalle). Saanko minä auttaa teitä?

_Fransiska_. Herra Born? Tänne työhön. Tässä jalkaini juuressa, ottakaa tämä pallistuoli --

_Osvald_ (syrjään). Belladonna on takiaisten sukua. (Menee toiselle puolelle ja istuu aivan nyreissänsä Fransiskan jalkain viereen).

_Lautern_ (asettuu Fransiskan taa). Te teette asian minulle hirveän vaikeaksi. -- Oletteko tyytyväinen?

_Evelina_ (istuu yksinänsä ja sitoo seppeleitä).

_Fransiska_ (Lauternille). Minä kiitän seppelettä, kuu se on valmiina. (Osvaldille). Yksi narcissi! viheriöistä. Tiedättekö mitä narcissi merkitsee? Narcissi oli eräs kovin itserakas, turhaluuloinen mies, -- sentähden muutettiin hän kukkaseksi.

_Osvald_. Vanha juttu!

_Fransiska_. Hyvä, ettei se uudistu. Jos omahyväiset nuoret miehet vielä kaikki muuttuivat kukiksi, emmepä paljailta kukilta tietäisi, mistä saisimme miehiä. -- Orvokkeja!

_Osvald_ (etsii semmoisia). Tässä!

_Fransiska_ (lyö häntä viheriäisellä oksalla sormille). Koettakaas vaan niin varomattomasti menetellä orvokkien kanssa -- Näettekö, tämä tulee tähän, aivan likelle narcissia, joka ei ole sitä huomaavinansakaan. Se tulee kainoudesta, minkätähden pistää orvokki päänsä aina lehtien alle.

_Osvald_. Lehti näyttää ulkomuodolta juuri kuin sydän.

_Fransiska_. Antakaa se tänne, se tulee narcissin ja orvokin väliin. Tulpani tähän likinnä.

_Lautern_. Se on loistossa orvokin voittava.

_Fransiska_. Erhetys! Kylmä loisto vetää meitä vaan puoleensa, huomauttaakseen meitä orvokin hyvästä hajusta. Näettekö, nyt kumartuu narcissi heti orvokkia päin. (Osvald ei ole kääntänyt silmiänsä Evelinasta, joka teeskentelemättä sitoo sitomistaan).

_Fransiska_ (Osvaldille). Kurjenmiekka.

_Osvald_. Tässä!

_Fransiska_ (nivoo sitä kiinni). Kuinka kankea, kuinka kömpelö. (Erityisellä äänen koroituksella Lauternille). Hänen tulisi tässä pujottauta orvokin ääreen ja siitä hyvästä minä tahtoisin yhdistää hänen granati-kukkaan -- mutta jos hän on noin taipumaton --

_Lautern_ (mennessään Evelinan luo toiselle puolen). Älkää luovuttako hänestä granatia. -- Se olisi liian hirmuista.

_Fransiska_. Hän mukauntuukin jo tahtoani myöden.

_Lautern_ (Evelinalle). Nyt olen tuolla oppinut seppeleitä sitomaan, saanko auttaa teitä?

_Evelina_. Jos tahdotte. (Lautern istuutuu hänen jalkainsa viereen). Mutta minä teen työn itselleni paljon huokeammaksi, minä otan kukkaset ilman merkityksettä, niinkuin ne eteeni sattuvat, ruusuja!

_Lautern_. Tässä!

_Evelina_. Vielä ruusuja!

_Osvald_ (Fransiskalle). Heillä on tuolla ruusuja, paljon kauniimpia kukkia, kuin meillä.

_Fransiska_. Sahramikukka!

_Osvald_ (antaa sen). Keltainen, se on rumaa, se on kateuden väri --

_Fransiska_. Ja mustasukkaisuuden.

_Osvald_. Ja heillä on tuolla ruusuja.

_Evelina_. Nyt myrtin-oksa.

_Osvald_ (hyppää ylös). Myrttiä myöskin! Ei, tämä ei käy laatuun -- he ovat paremmalla edulla, kuin me. (Evelinan luona). Teidän seppeleenne tulee paljon kauniimmaksi kuin tuo, paljon kauniimmaksi. Ruusuja ja myrttejä!

_Fransiska_ (syrjään). Nyt olen yksinäni. (Ääneen). Hei, herra Born, te jätätte paikkanne. Pysykäät täällä, täytyy minun pyytää, nyt juuri tarvitsen apuanne. Näettekö tuota sopimatointa jasminin-oksaa, ottakaa tämä veitsi, leikatkaa se poikki.

_Osvald_, Eikö ennemmin myrttejä täältä?

_Fransiska_. Ei -- joutukaa.

_Osvald_ (syrjään; toiselle puolen astuissaan). Belladonna ja takiaisia! ja tuolla ruusuja ja myrttejä! (ottaa veitsen ja leikkaa oksaa, mutta pitää silmänsä yhä Evelinan puoleen kääntyneinä).

_Evelina_ (Lauternille). Seppele on valmis, ruusu jäi jälelle, tässä saatte sen napinläpeen, vaivastanne.

_Osvald_ (leikkaa sivaltaa vihaisesti). Voi!

_Fransiska_. Mikä teidän on?

_Osvald_. Kävi syvältä käteeni! (viitaten Evelinaan päin syrjään) ja sydämeen.

_Fransiska_ (nousee ylös kovasti nauraen). Ha, ha, ha, ja tuosta parkaisee uros. Kuinka taitamattomat miehet ovat, ha, ha, ha, ei edes veistä he osaa käyttää.

_Evelina_ (nousee ylös). Mutta Fransiska! Osvald, minä toivon, ett'ette ole pahasti haavoittaneet itseänne, näyttäkää tänne. (Tunnustelee kättä). Oi syvältä, kovin syvältä -- Osvald parka. --

_Fransiska_ (ivalla). Tuo hyvä Evelina surkuttelee häntä vielä.

_Evelina_. Nyt kohta jotain tukkoa ympärille, että haava menee kiinni eikä ilma siihen pääse -- noin -- (ottaa nenäliinansa ja sitoo sillä haavan).

_Osvald_. Kuinka hyvä te olette!

_Fransiska_. Minä tarvitsen vielä kukkasia, auttakaa te minua, herra von Lautern, apulaiseni on joutunut invalidiksi. Me menemme hakemaan Adonis-ruusuja, noita kukkia jotka syntyivät purpurapisaroista, kun suloiselta Adoniilta veri kuiviin vuoti. (Osvaldille). Lohduttakaa mieltänne, tämä juttu on yhtä vanha kuin narcissin, kukkaset kukoistavat jo -- te ette Jumalan kiitos ole mikään Adonis eikä verennekään siis voi juosta kuiviin. Tule Evelina.

(Pois keskeltä Lauternin kanssa).

16 Kohtaus.

Evelina. Osvald.

_Osvald_ (lyö jalkaansa lattiaan). Belladona, hulluruohoa ja isojuurta! (Ääneen). Evelina, älkää menkö pois -- älkää seuratko häntä, hän myrkyttää sydämenne viatonta naisluontoisuutta. Minä vihaan tuota Fransiskaa.

_Evelina_. Se olisi liiallista. -- Mutta todellakin, teitä menetellään pahasti, Osvald -- jos tietäisitte --

_Osvald_. No, puhukaa enemmän. --

_Evelina_. Ellen vaan olisi luvannut --

_Osvald_. Te olette luvannut! Mitä? Evelina? Olettenko luvannut Bernhardille mitäkään?

_Evelina_. Herra von Lauternille? -- Mitä vielä!

_Osvald_ (suutelee hänen käsiänsä ja katsoo häntä silmiin). Evelina, olkaa vilpitön nuoruuden ystäväänne kohtaan, parasta ystäväänne kohtaan maan päättä.

_Evelina_. Te säikähytätte minua.

_Osvald_. Rakastatteko Lauternia?

_Evelina_ (hymyillen). Mitä luuloja!

_Osvald_ (suutelee hänen käsiänsä, joita hän nostaa ylöspäin). Oi, minä tahtoisin suudella teitä siitä. Evelina, armas Evelina kultani, sinä et rakasta häntä?

_Evelina_. Osvald, minä en ensinkään teitä ymmärrä.

_Osvald_. Ymmärrä! Älä mitään ymmärrä, tyttö, mutta tunne. Sinulla on sydän; oi, maailmassa ei löydy montaa sydäntä, jotka hellästi sykkivät -- varjele sinä sinun sydäntäs maailman kylmältä henkäykseltä. -- Minä en tiedä mitään kauheampaa, kuin sydämmettömän naisen.

_Evelina_. Aivan hyvä, Osvald, mutta mitä nämät kaikki tarkoittavat?

_Osvald_. Mutta nainen, joka tuntee -- hennokas sielu, katsanto, mielen väräys äänen soinnussa; hellä sydämen sykkinä -- koko olennon kompassi -- semmoisen tytön omistaminen -- semmoisen kuin sinä olet, Evelina. --

_Evelina_ (ymmärtäen). Osvald?

_Osvald_ (hänen jalkainsa juuressa). Katso, tässä sinun edessäsi tahdon minä sen katumalla tunnustaa, kuinka pahasti rikoin rakkauden onnea vastaan, kuinka minä tahdoin kiiltävää kuorta päättää naisen olennoksi, vaan unhotin sydämen -- voitko sen mulle anteeksi antaa?

_Evelina_. Nouse ylös, Jumalan tähden!

_Osvald_. Tahdotko olla minun?

_Evelina_ (irtautuu, kyyneliin puhjeten). Minä en voi sitä vielä käsittää.

(Pois oikealle).

_Osvald_ (rientäen hänen perässään), Evelina.

17 Kohtaus.

Osvald. Fransiska, sitte Lautern, viimeinen kukkasia kantain.

_Fransiska_ (joka viimeisten sanain aikana seisoi ovessa). Herra Born! Mihinkä? Kummoiselta näytätte! Todellakin, teillä on haava-kuume.

_Osvald_ (syrjään). Mutta haava sijaitsee sydämessä.

_Fransiska_ (syrjään Lauternille). Kysykää häntä!

_Lautern_ (astuu Osvaldin luo). Osvald, sinä olit yksin hänen kanssansa -- sinä olit mulle luvannut. --

_Osvald_ (syrjään). Oi, Jumala! Hän, joka tahtoo Evelinaa, ja Evelina, joka tahtoo minua!

_Lautern_. Oletko luonut silmäyksen hänen sydämeensä?

_Osvald_ (iloisesti), Syvän silmäyksen, Bernhard!

_Lautern_ (jolle Fransiska antaa vihjauksia). Puhuitko hänen kanssansa?

_Osvald_. Puhuin, mutta ei sinusta.

_Fransiska_ (kuiskasee Lauternille). Sinä näet levottomuuteni -- puhu.

_Osvald_ (viitaten Fransiskaan). Me emme ole yksinämme.

_Lautern_. Oih, neito Fransiska, minun tuttavani, jolta ei tarvitse mitään salata -- puhu suoraan.

_Osvald_. Noh, niin, jos sitä vaadit: Evelina ei rakasta sinua, ei ole sinua rakastava -- luovu toiveistasi.

_Lautern_. Jumalan kiitos olkoon!

_Osvald_. Mitä?

_Lautern_. Ett'et mua kauemmin jättänyt tietämättömyyteen. --

_Fransiska_. Lohduttakaa mieltänne, herra von Lautern, minä olen vahinkonne palkitseva.

_Osvald_ (vikkelästi). Teidänkö omalla kädellänne?

_Fransiska_. Ei niin, -- sillä minun kättäni -- minun ei enää käy omin valloin antaminen -- siitä on tohtori jo määrännyt.

_Osvald_ (peljästyneenä). Tohtori? (syrjään). Hän on tullut hulluksi, semmoinen kiiru!

_Fransiska_. Puhukaa julkisesti, Osvald.

_Osvald_ (syrjään). Jo nyt Osvald!

_Fransiska_. Miksikä kauemmin teeskennellä?

_Osvald_. Niin oikein, minä tahdon puhua -- mutta me emme ole yksinämme. (Syrjään). Riivattu tohtori saa itse jälleen laittaa asiat laadullensa.

_Fransiska_. Emme yksinämme? Oih, herra von Lautern, se on minun tuttavani, teidän ystävänne -- jolta ei tarvitse mitään salata.

(Astuu häntä likemmäksi).

_Osvald_ (pakenee toiselle puolelle). Neito -- minä en tiedä mitä tohtori on sanonut -- kaikissa tapauksissa liiallista hätäisyyttä -- hän on teille selkoa tekevä.

_Fransiska_ (helleyttä teeskennellen.) Mutta miksi välittäjää, Osvald? Miks'ei pikaista selitystä?

_Osvald_ (on vetäytynyt ovelle saakka vasemmalle). Sanalla sanoen -- minä olen jo kihloissa.

_Fransiska_. Lautern! kannattakaa minua, minä näännyn!

(Osvald pois vasemmalle).

18 Kohtaus.

Fransiska. Lautern, sitte Willmar.

_Fransiska_. Me olemme voittaneet! herra von Lautern! (tarjoo hänelle kätensä.) Me olemme kumpikin rukkaset saaneet.

_Lautern_. Mutta minä saan vahingon palkkion. Te yksinänne, armas Fransiska, jäätte tyhjin käsin istumaan.

_Fransiska_. Todestansa? Ken tietää? -- Lopuksi minä olen ennättänyt ennen teitä kaikkia.

_Willmar_ (oikealta). Fransiska, sen olet nyt matkaan saattanut, Evelina kyynelissä --

_Fransiska_. Huomenkaste, joka kiiltää rakkauden aamuruskossa. -- Nämät kyynelet, isä, olen minäkin itkenyt -- eikä ne ole poskiani vaaleammaksi tehneet.

_Willmar_. Mitenkä minun on sitä käsittäminen?

_Fransiska_. Että nyt olemme määrän päässä. Sinun avullasi, oiva haltija, ja tämän minun univormu-vaatteisen Puck-tonttuni avulla on toinen toisensa löytänyt, mikä oli toinen toiselleen aivottu. Sinä isä saat kihlajaiset syntymäpäiväksesi.

_Willmar_. Osvaldiko? Puhu!

_Fransiska_. On kohta näkyviin tuleva ja sinulle ilmoittava, että hän repii rikki koko tämänpäiväisen rätingin, ja että hän -- niinkuin jo ennalta arvelin sinulle -- luopuu siitä tuon yhden asian tähden -- joka on kaikista tärkein, jonka hän unhotti, ja jota et sinäkään voinut hoksata.

_Willmar_. Mutta Evelina? Äsken vielä iloinen ystävyys, ja nyt, kuten sanot, rakkauden itkevässä aamussa? Niin väleen?

_Fransiska_. Täytyykö minun sitä levitellä -- se on oikeastaan naisten salaisuus, mutta kiitokseksi saatte sen tietää. (Vetää heidät molemmat likemmälle, puoli-hiljaan). Naisen sydän on ihmeellinen kappale, niin rikas rakkaudesta ja niin rakkautta tarvitseva, että, jos tulette ja näytätte sille jonkun alan sen tulvia, sen kaipausta varten, jos siihen koskette todellisen lemmen Moseksen sauvalla, se ei talville noustakseen tarvitse, kuin yhden ainoan silmänräpäyksen. Meidän sydämemme rikkaus, ei teidän täydellisyytenne, te tyhjänpystyt herrat, on syynä pikaiseen voittoonne.

_Lautern_. Onko tämä salaisuus ainoa kiitos minulle?

_Fransiska_. Mitä te vielä pyydätte?

_Lautern_. Oi te tiedätte sen, Fransiska, ainoastaan yhtä, yhtä, jossa koko elämäni riippuu.

_Willmar_. Kentiesi tuota pää-asiaa, josta sinä puhut.

_Fransiska_. Kentiesi niin -- puhukaa te Puck.

_Lautern_. Ihanan Lauran kättä.

_Fransiska_. Ha, ha, ha, kättäkö? Osvald, minä lyön vetoa, on oppeliaampi koulupoika, hän saattaa teidät häpeään. Mutta antakaat, minä katson, joko päivä (viitaten oikealle) koitti ja kaste katosi.

(Pois oikealle).

19 Kohtaus.

Lautern. Willmar. Osvald (vasemmalta).

_Willmar_. Ymmärrättekö, herra von Lautern? Kukaties rakastunut helpommin jäljille pääsee.

_Lautern_. Tosin olen minä niin rakastunut, kuin suinkin mahdollista, herra tohtori, mutta minä en tiedä, mitä hän tarkoittaa.

_Osvald_. Tohtori, hyvä että tapaan teidät. Minä otan tämän-aamuiset sanani takaisin, kaupasta ei tule mitään -- rätinki oli väärä.

_Willmar_. Oh hoh, vaaditko enemmän?

_Osvald_. Enemmän ja vähemmän. Repikää koko luettelo palasiksi, uudella, ja sen olen minä itse keksinyt, seisoo ainoastansa yksi vaatimus, mutta tulisilla kirjaimilla.

_Willmar_. Sano suusi puhtaaksi, lapsi, meillä on jo kylläksi arvoituksia. -- Mitä pitää hänen osata, mitä vaadit valitultasi?

_Osvald_. Yhtä vaan! Hänen pitää rakastaman minua.

20 Kohtaus.

Edelliset. Fransiska tuo Evelinan sisään.

_Fransiska_. Ja sen hän tekee. Kaikkein niitten kiusausten sovitukseksi, joita olette saanut minun puoleltani kärsiä, minä tuon teille morsiamen.

_Osvald_. Evelina! Minun Evelinani!

_Evelina_. Osvald, minä olen sinun!

(Syleilevät toisiaan).

_Osvald_. Tahdotko vielä yllyttää vaimoani minua kiusaamaan?

_Evelina_. En, mutta et sinäkään saa tehdä miestäni mustasukkaiseksi.

_Willmar_ (Fransiskalle). Tyttäryeni, sinä olet voittanut.

_Lautern_ ja _Osvald_ (yht'aikaa). Tyttäryenne? -- Teidänkö tyttärenne, tohtori?

_Willmar_. Minun miniäni, Edvardini vaimo.

_Lautern_ ja _Osvald_ (yht'aikaa). Te, Fransiska, ja sen te salasitte? Te kovanluontoinen!

_Fransiska_. Ja koska mieheni vasta huomenna tulee perässä, ja tuo myötänsä sydämeni, joka kokonaan on hänen tykönänsä -- ei teidän syytöksenne ollut aivan väärä, Osvald -- ett'ei minulla ollut mitään sydäntä. Mutta sanokaapas pilan vuoksi näille herroille, mitä ennen kaikkia pitää vaimollanne olla, teitä onnelliseksi tehdäksensä? Teidän ei tarvitse ylpeillä tästä tiedosta, olittehan te itsekin sen tänä aamuna pahasti unohtanut.

_Osvald_. Sydän!

_Fransiska_ (katsoo Willmariin ja Lauterniin). Mitä arvelette?

_Willmar_. Niin, se oli tietty!

_Lautern_. Se oli itsestänsä arvattava!

_Fransiska_. Kyllä -- jos teidät nenästä siihen taluttaa, tiedätte sen kohta. Se on Columbus'en muna, hyvät herrat. Mutta liekkosputinki (osoittaen Osvaldia) palaa ilmitulessa. Narcissi ja orvokki ovat toinen toisensa löytäneet. Granati-kukka odottaa kurjen-miekkaa -- ja ruusuja ei, ei myrttejäkään nyt seppele puutu.

(Esirippu lankee).