Part 2

(Ilman teeskentelemistä, mutta sievällä luottavaisuudella astuu hän askelen takaisin, Osvald kumartuu liinaa ottamaan, jääpi polvelleen ja katsoo häneen.)

_Osvald_ (syrjään). Kaunis on hän.

_Fransiska_. Ettekö tahdo nousta ylös, herra Born?

_Osvald_ (hymyillen). Kohteliaisuuden oikeus salli minun maata jalkainne juuressa.

_Fransiska_ (hymysuin astuen syrjään). Kohteliaampi työ olisi, jollette kauemmin minua odotuta.

7 Kohtaus.

Entiset. Evelina (keski-ovesta).

_Evelina_ (syrjään). Osvald Fransiskan jalkain juuressa --?

_Osvald_ (on noussut ylös ja antaa liinan Fransiskalle). Neitoni!

_Fransiska_. Mille grâces, Monsieur!

_Evelina_. Neitoni? Ettekö tunne toisianne?

_Fransiska_ (hiljaan Willmarille). Evelina! Nyt toimeen, isä, taikka kaikki mun tuumani menevät tyhjiin.

_Willmar_. Minä olen esittänyt herrasväen toinen toiselleen.

_Evelina_. Mutta --

_Fransiska_. Kuule Evelina -- (hiljaan Willmarille). Kiitä minua, isä, oikein ylimäärin, se synnyttää vastaansanomista ja vaikuttaa varmemmin kuin moittiminen.

(Vetää Evelinan peräpuolelle ja puhuu hiljaan hänen kanssansa.)

_Willmar_. Kuule Osvald!

(Viittaa häntä tulemaan etupuolelle).

_Osvald_. Tohtori!

_Willmar_. Minä olen löytänyt sinulle.

_Osvald_. Tuonko tuossa?

_Willmar_. Aivan rikas, luota minuun.

_Osvald_. Mutta nuot muut lahjat?

_Willmar_. Tutki itse -- oikea helmi tyttöjen joukossa, kaikkien täydellisten avujen esikuva, kaikki, mitä vaadeit, kaikki, mitä suinkin miehen sopii toivoa yleistettynä tapaavansa.

_Osvald_. Te liioittelette, tohtori. Kohtuullinen kiitos vahvistaa ajatuksen, liian iso määrä on myrkkyä -- minkätähden ette itse pyydä tätä helmeä? Olettehan leskimies --

_Willmar_. Osvald, ei mitään leikkiä, sillä toden totta on nyt puhe naimisesta.

_Osvald_. Minä olen tutkiva, tohtori, mutta jos joudutte häpeään --

_Willmar_. Mahdotonta -- taikka lupaan sinulle ruveta hänen ensimäiseksi mieheksensä. Hyvästi!

(Menee perälle.)

_Osvald_ (itsekseen.) Kyllä minä sen heti huomasin, että tuolla vanhalla vilkkurilla oli jotakin mielessä. Mutta niin helposti ei minua pauloihin saa.

(Willmar on lähestynyt Fransiskaa ja Evelinaa).

_Fransiska_ (hiljaan Willmarille). Evelina on neuvottu, tietysti sen verran kuin vaadittiin.

_Willmar_ (samoin). Onnea siis vaan, minun on osani näytelty.

_Fransiska_ (ääneen, oudon-omaisella somalla kumarruksella). Hyvästi, rakas tohtori, tulkaa pian takaisin.

(Laskee hänet käden-viittauksella, Willmar keskeltä pois.)

_Evelina_ (itsekseen). Rakas tohtori, ja tuommoiset temput? -- Vai niin, leikin tekoa. Mutta miellyttää se ei voi minua, Osvald Fransiskan jatkain juuressa, ja koko tämä ilveilys. Oi, jollen vaan olisi antanut lupaustani, saattaisin hänet pian tolalle.

(Pois oikealle).

_Osvald_ (on katsellut Fransiskaa koko ajan). Käytöspartta hänellä ei puutu, mutta hän saisi olla sydämellisempi vanhaa miestä kohtaan, isänsä nuoruuden ystävää ja isäntäänsä kohtaan.

8 Kohtaus.

Fransiska. Osvald.

_Fransiska_ (astuu esiin, ja katselee Osvaldia ilkkuisella hymyllä).

_Osvald_ (kääntää silmänsä toisaalle, itsekseen). Hän on viehättävä, mutta hänen kasvoissansa ilmaantuu jotakin varsin pilkallista, kylmää.

_Fransiska_ (yhä vielä ilkkuisesti). Tohtori on käskenyt teitä olemaan hupilaisenani. Te ette rupee suuriin vaivoihin, te olette mykkä.

_Osvald_. Sulous ja kauneus saavat syyttää itseänsä, jos heitä katsellessamme unhotamme itsemme ja puhekykymme.

_Fransiska_. Oh, herra Born, imarrus ei kuulu tehtäviinne eikä sen tarvitsisi alottaa semmoista tuttavuutta, joka oikeastaan ei ole mikään uusi.

_Osvald_. Oliko minulla se onni, että jo ennen tunsitte minun? --

_Fransiska_. Niinkuin semmoisen tuntee, jonka usein näemme kuvana edessämme. Itsekuhunkin muotokuvaan painaa maalarin omituinen käsitys merkkinsä, ei mikään _kokonansa_ vastaa.

_Osvald_. Onko teille puhuttu minusta?

_Fransiska_. Minä oleskelin paljon tohtorin huoneessa siihen aikaan, kun te olitte yliopistossa ja matkoilla. Te olitte keskustelujen pää-aineena tohtorin ja Evelinan välillä. Minä kuulin nimenne joka päivä --

_Osvald_. Ja mainittiinko sitä ystävyydellä?

_Fransiska_. Vaihetellen. Evelina oli aina sama, aina sula kiitos, aina lepyttelevä, jos tohtori --

_Osvald_. Suuttui? Se tapahtui usein, arvaamma.

_Fransiska_. Kirjeitten muoto, joita hän teille lähetti, oli ilmapuntarini. Jos ne olivat kuvertissa, arvattavasti herttaisia mielenpurkauksia, pitkiä, mutta ystävällisiä puheita, silloin oli kaikki erittäin hyvin. Yhteen-taitetut kirjeet, minun nähdäkseni vaarallista sisältöä, lyhyesti ja kiiruusti laaditut, näitten tämmöisten ohessa aleni ilmapuntari ja viidellä sinetillä lukitut ennustivat melkein aina myrskyä, joka nousi sitä rajummaksi, mitä raskaampi kirje oli ja mitä useammin nuot viisi sinettiä jälleen olivat käytettävät. -- Te itse kai parahiten tiedätte, kuinka monta kuverttia ja kuinka monta sinettiä teillä on näytettävänä.

_Osvald_. Ja tämän teidän tarkan vaarin-ottonne kestäissä, saanko minä toivoa, että ajatuksenne minusta noudatti Evelinan sanoja ja päästi minun vapaaksi ilmapuntarin vaiheista ja sen metallipatsaan painosta?

_Fransiska_. Minä en maksa paljon nuoruuden ystävien päätöksestä. Se muodostuu, vaikka enimitten huonommaksi, kuin mitä toivomme, kumminkin tavallisesti paremmaksi, kuin mitä ansaitsemme.

_Osvald_. Te luotatte siis omaan tutkintoonne?

_Fransiska_. Ja teidän avo-sydämisyyteenne. Sanokaa itse, kummoisena palasitte takaisin? niinkuin Hamlet Wittenberg'istä vai niinkuin Laertes Parisista?

_Osvald_. Se tahtoo sanoa?

_Fransiska_. Täytyykö minun opettaa teitä Shakespearea ymmärtämään? Opitteko ajattelemaan niinkuin edellinen, vai miekkailemaan ja ratsastamaan niinkuin jälkimäinen?

_Osvald_ (iloisesti). Minä tiedän vaan, ett'ei minussa ole mitään jälkeäkään Hamletista.

_Fransiska_. Hamlet, ennenkuin hän sai tietää isänsä murhasta ja äitinsä vihkijäisistä, oli myöskin Hamlet.

_Osvald_. Mutta hän ei ollut oma herransa, hän oli Opheliaan rakastunut.

_Fransiska_. He made her believe it, ken sen tietää, oliko laita niin? Luultavasti leikkiä, sentähden että hänen oli ikävä Helsingörissä erinänsä Wittenbergin kumppaneistaan ja opettajistaan.

_Osvald_. Te ette usko rakkautta olevan --

_Fransiska_. Lahjoja, ja että Hamlet oli sananseuloja, words of so sweet breath composed, as make the things more rich. Kaikissa tapauksissa paljas mielikuvitus.

_Osvald_ (syrjään). Ääntää oivallisesti Englannin kieltä, on lukenut Shakespearea, mutta ei ymmärrä hituakaan. (Ääneen) Entä Ophelia?

_Fransiska_. Oli liian hyvin kasvatettu, sillä kasvatuksen ymmärsi tuo kelpo Polonius, rakastaaksensa ilman avioliiton toiveitta.

_Osvald_. Siinä tapauksessa se oli suuri hulluus, että hän tuli hulluksi. Teidän käsityksenne on tytön käsitykseksi hämmästyttävä --

_Fransiska_. Teidän, miespuolten, mielestä, jotka luulette, että meidän tulee kaikissa uskoa runoilijoita, ja teitä, kun olette rakastuneita; että me tulvailemme kyyneliä, kun nuori lyriikimme näpähyttelee vienosti kielitettyjä kanteleitansa; ett'emme huomaa, että Byron synkkämielikön virassaan myöskin on _bon vivant'i_, että Lamartine, runoilija, lisäksi on valtioviisas, ja että me Mathisson'ista Giebel'iin asti vannomme kaikkiin riimitettyihin huokauksiin, niinkuin orakeleihin. Ei niin, ymmärryskin kaunistaa naista, arvostelukin, "kritiki" on meidän pyrintöjämme --

_Osvald_ (syrjään). Kuinka epä-naisellinen, ja tuota julkeni tohtori ylistää pilviin saakka.

_Fransiska_. Liiallinen mieltymys runouteen, liiallinen herkkätunteisuus tekee päätöksillemme haittaa, vaan tyvenmielinen päätös on ennen kaikkia suotava.

_Osvald_ (syrjään). Ja tuo minun on määrä naida? Ei ikinä!

_Fransiska_. Kuka on mielirunoilijanne, herra Born?

_Osvald_ (syrjään). Hän pusertaa ulos kaiken viisautensa, oikein niinkuin hän tietäisi, että minä häntä aion tutkia. Mutta hän ei kestä, onneksi tein suuria vaatimuksia. Jos tohtori ottaisi sanoistani kiinni --

_Fransiska_. Te ette vastaa? Quelles réveries, quel morne silence?

_Osvald_ (syrjään). Nyt puhuu hän ranskaa kuin vettä. (Ääneen). Mademoiselle --

_Fransiska_. Eh bien, Monsieur, c'est en vain que j'attends une réponse. Vous oubliez que c'est à vous que l'on a confié l'agréable devoir de faire les honneurs de la maison.

_Osvald_ (syrjään tuskistuneena). Hän kestää, hän kestää. (Ääneen.) Neito, minä näen, että rakastatte vieraita kieliä.

_Fransiska_. Niitä on harjoittaminen, se on muodin asia ja välttämättömän tarpeellista matkoilla.

_Osvald_ (syrjään). Matkoilla? Ikäänkuin hän olisi kuunnellut.

_Fransiska_ (menee kukkapöydän luo ja pitää silmällä Osvaldia, joka tuskissaan käy edes takaisin näyttämön etupuolella).

_Osvald_ (syrjään). Hän taitaa kaikki, mitä olin vielä vaatinut -- (lyö päähänsä.) Italian kieltä? (aivan iloisesti) jos ei hän ollenkaan osaisi Italian kieltä! Varmaan, sitä hän ei osaa.

_Fransiska_ (on nypäissyt yhden ruusun). Voi!

_Osvald_. Mikä teitä vaivaa, neito?

_Fransiska_. Ei mikään, piikki pisti sormeeni. Minä olin unohtanut, che ogni rosa ha le sue spine.

_Osvald_ (kovin peljästyneenä). Te ymmärrätte Italian kieltä? (Syrjään). Minä olen hukassa!

_Fransiska_. Discretamente bene, Signore, -- e lei?

_Osvald_. Un pochino. (Syrjään). Minä olen hurjistumaisillani.

_Fransiska_. Dunque paleremo spesso italiano.

_Osvald_ (syrjään). Vielä sitäkin! nyt on latinani lopussa --

_Fransiska_. Minä rakastan sitä kieltä, sillä se soi kuin musiiki ja laulaessani laulan mieluisimmin Italian kielellä.

_Osvald_ (syrjään). Nyt hän vielä lisäksi laulaakin -- tohtori on kietonut minun.

_Fransiska_ (menee pianon luo). Tahdotteko säestää mulle jonkun laulun?

(Avaa sen).

_Osvald_. Minä en soita, en ollenkaan. (Syrjään.) Minua itseä tässä soitatetaan, nauruna pidetään.

_Fransiska_. Hyvin arvattava, miehillä ei siihen ole aikaa, sillä ennenkuin oppii edes jotakuta valssia kitkuttamaan, saa jo monet tunnit harjoitella. Meidän tyttö parkain täytyy jokaisen ymmärtää soitantoa, täyttääksemme vajautta, jos seuroissa haastelo väjähtyy.

_Osvald_. Taide, jolla seura-elämän tyhjäntäpöisyyttä paikataan.

_Fransiska_. Se ei vielä ole mikään taide. Esimerkiksi meiltä väsähtyy haastelo. Ei mikään ole helpompaa, kuin että minä laulan teille pienen laulun.

(Istuu pianon eteen.)

_Osvald_. Tuo saattaa minut perikatoon!

_Fransiska_ (avaa nuotit ja laulaa jonkun hellätunteisen laulun, esm. "Komm" Meyerbeer'ilta, "Abendstille" Gumbert'ilta, "Sehnsucht" Mendelsohn'ilta, "Heimlich" Schäffer'iltä tai jonkun muun, niin innottomasti ja tarkkamääräisesti kuin suinkin).

_Osvald_ (hervahtaa alas tuolille). Nuora on kiinnemmäksi vedetty, hän taitaa kaikkia, kaikkia -- Jumala, hän laulaa. --

9 Kohtaus.

Edelliset. Evelina (astuu keski-oveen ja kuuntelee).

_Evelina_. Laulusi houkuttelee minua ulos kyökistä, en ole pitkään aikaan kuullut sinun laulavan, Fransiska.

_Fransiska_ (kesken laulua). Minä otan joka viikko kaksi tuntia.

(Laulaa edelleen.)

_Osvald_ (puoli hiljaan Evelinalle). Saiko tämä teitä houkutetuksi, tämä laulanto?

_Evelina_. Fransiskalla on hyvä ääni ja oivallinen koulu.

_Osvald_. Mutta tämä laulu, niin ilman tunteen syvyyttä, tässä puuttuu (sydäntänsä osoittain.) Evelina, te laulatte sen laulun paljoa paremmin.

_Evelina_. Ei suinkaan, minun heikko ääneni, luonnon tapainen lauluni --

_Osvald_. Mutta sillä mielen-ilmeisyydellä, joka sielusta --

_Fransiska_ (kesken laulantaa). Herra Born, ettekö tahtoisi kääntää minulle nuotteja?

_Osvald_. Kohta! (Tarttuu nuotteihin, lyö koko kirjan kiinni niin että nuotit putoovat telineiltä). Anteeksi! (Notkistuu nuotteja ylös ottamaan.)

_Fransiska_ (on hypähtänyt ylös, iloisesti). Älkää vaivatko itseänne! Tyhmä laulu, täynnä äitelää sentimentaliteetiä --

_Osvald_. Älkää herjatko laulua --

_Fransiska_. Minä unhotin, jos tahtoo laulaa, pitää myöskin löytymän kuulijoita. Minä en tiedä mitään typerämpää, kuin että vaimo itsekseen hoilottaa laulujansa, tai istahtaa iltahämärässä herra puolisollensa vierettelemään hänen mielisäveliänsä ja tämä luulee, että joka sävelessä vaimon koko rakkaus suhisee hänen ympärillään. --

_Osvald_. Lieneehän tuo ihastuttavaa -- tämmöiset hämärähetket.

_Fransiska_. Perin ikävää. Jos mies pitoja pitää, sillä sehän naimisen viimeinen päämäärä kuitenkin on, että vieraissa käydään tai vieraita vastaanotetaan, silloin on rouvan laulaminen, vaikka vaan sen verta, että alku soittamiseen tehdään, sillä se on emännän velvollisuus.

_Evelina_ (joka hämmästyen on kuunnellut). Mutta Fransiska! -- (Malttaen mieltänsä). Vai niin. (Hiljaan Fransiskalle.) Mitä mielitkään sinä tehdä hänen?

_Fransiska_. Annan hänelle käytännöllisen osoituksen vaimon valitsemiseen. Todistus tuotu päinvastaisista kohdista. Tule Evelina.

(Menee hipsuttaa kiirutellen pois, Evelina seuraa häntä keski-ovesta.)

10 Kohtaus.

Osvald, sitte Willmar.

_Osvald_ (joka tällä aikaa seisoi äänetönnä tuskissaan). Jumalan kiitos, hän on poissa! Hän taitaa kaikkia! Olisi vaan vielä puuttunut, että hän olisi köydellä hyppinyt, minä luulen hän osaa sitäkin. Hän laulaa, niinkuin positivi, -- mutta hän laulaa. Hän puhuu kaikkia kieliä -- mutta mitä tämä maksaa? Tytöille tämmöinen asia tehdään aivan huokeaksi. (Lyö jalkaansa lattiaan). Se on inhoittavaa! Nuot bonnit, nuot pensionit -- tämä olisi tiedettävä. Nyt puuttuu vaan, että tohtori tulee ja ottaa sanoistani kiinni -- totta tosiaan, tuossa on hän jo.

_Willmar_ (keski-ovesta). Noh, Osvald, oletko oppinut tuntemaan kaunista Fransiskaa? Olenko liikoja lausunut?

_Osvald_. Oh, se on oikea kameleontti tiedoissa.

_Willmar_ (syrjään). Rakastuneelta hän ei näytä? (Ääneen). Asia on siis laidallansa?

_Osvald_. Mikä asia? Tohtori, minun täytyy teille ilmoittaa, ett'en ikinä voi rakastaa tätä tyttöä.

_Willmar_. Älä haaraite asiasta, Osvald, ken puhuu rakastamisesta? Olenko sinulle luvannut, että sun piti rakastaman? Sinä määräät lääkkeet, minä hankin nämät, ja vaikutus ei ole rakastaminen -- vaan naiminen.

_Osvald_. Mutta tohtori --

_Willmar_. Sinä lupasit naida sen tytön, jolla oli ne hyvät avut, jotka vaadeit, minä lupasin toimittaa sen. Minä olen puheeni pitänyt, nyt on sinun --

_Osvald_. No kuulkaa nyt vaan --

_Willmar_. Voitko mulle näyttää ainoatakaan vikaa? Fransiska on kaunis, nuori, rikas --

_Osvald_. Mutta näitten kaikkein ohessa --

_Willmar_ (puhettansa kesken heittämättä). Sivistynyt, hän laulaa, puhuu Ranskan, Englannin, Italian kieliä --

_Osvald_ (syrjään). Miksikä en vielä vaatinut heprean kieltä?

_Willmar_ (aikoo mennä). Minä tahdon puhutella häntä --

_Osvald_ (pidättää häntä). Jumalan tähden, tohtori, mikä kiiru? Odottakaa toki --

_Willmar_. Minä olen saanut lupauksesi.

_Osvald_ (jotakin äkkiä mietittyänsä). Tohtori, te ette vielä ole voittanut, Fransiskalla ei vielä ole kaikkia --

_Willmar_. Olisinpa utelias kuulemaan.

_Osvald_. Hänellä on kaikki hyvät avut seura-elämää varten, mutta ei taloutta varten. Minä olen ihan selvillä sanoilla määrännyt, hänen pitää osata keittää -- sitä ei hän osaa. --

_Willmar_. Mutta tuommoisella älyllä sitä oppii neljässä viikossa.

_Osvald_. Ei siitä mitään, kohta pitää hänen sitä osata, jo tänäpänä -- tällä hetkellä -- taikka koko kaupasta ei tule mitään.

_Willmar_. Mutta Osvald --

11 Kohtaus.

Edelliset. (Keskeltä tulee Fransiska, kyökki-esiliina edessä, iso vati kädessä, häntä seuraa Evelina, samate kyökki-esiliinalla, ja tarjinlautasella kantain erilaista ainetta tötteröissä, mortteleissa j.n.e.)

_Fransiska_. Tänne, Evelina, kyökissä on niin kuuma, täällä salissa --

_Willmar_. Mitä tuopi hän tuossa?

_Osvald_. Todellakin, kyökki-asussa --

_Fransiska_ (on istuutunut tuolille oikealle kädelle, vetänyt esiin pienen pöydän, jolle Evelina laskee lautasensa, Evelina seisoo hänen takanansa). Herrat antakoon anteeksi! Talouden askareita. Liekkosputinki, tohtori, oman keksintöni mukaan.

_Willmar_ (Osvaldille). Mitäs sanot?

_Osvald_. Me emme saa häiritä.

(Tahtoo pois).

_Willmar_ (pidättää häntä). Noh, pysy alallasi!

_Fransiska_ (liikuttaa ahkerasti vatiansa).

_Evelina_ (lyö auki Sametzkyn kokkikirjan). Sämpylät lioitettakoon --

_Osvald_ (itsekseen). Tuossa olen nyt kauniin rokan itselleni keittänyt.

_Evelina_. Katsokaamme eteenpäin, sivu 105.

_Willmar_ Osvaldille. Osaako hän keittää?

_Osvald_. Niin, kokkikirjan avulla, se ei ole mitään, siihen pystyn minäkin. --

_Fransiska_ (Evelinalle). Lyö kirja kiinni, tämän minä tiedän ulkoa.

_Osvald_ (syrjään.) Minä olen maahan vaipua!

_Fransiska_ (puoli-hiljaan Willmarille). Palaako tuo?

_Willmar_. Ei sitä, mutta seisoohan tuo hiilillä.

_Osvald_. Kuka?

_Fransiska_. Liekkosputinki! Evelina! pieneksi hakattu ydin --

_Osvald_ (syrjään). Tämä viiltää läpi minun luitteni.

_Evelina_. Tässä! (panee sen vatiin).

_Fransiska_. Sitrunan kuoria.

_Osvald_ (itsekseen). Mitä nyt saanenkaan varomattomuudestani?

_Fransiska_. Pippureita.

_Willmar_ (puoli-hiljaan Fransiskalle). Sinä olet tullut pistävän äkeäksi.

_Fransiska_. Suoloja! ne ovat välttämättömän tarpeelliset.

_Evelina_. Tässä!

_Willmar_ (samate). Sinä et ole säästänyt häntä, lapsi, katsoppas kuinka tuskistuneelta hän näyttää.

_Fransiska_. Mutta jo kylläksi kirpelää, pistävää, karvasta; nyt, Evelina, lienteät lisikkeet, jotakin laimentavaa, sovittamaa; munia, rusinoita ja makeita manteleita.

_Evelina_. Tässä! Tässä ja tässä!

_Willmar_ (Fransiskalle). Mutta pääsemmekö määrän päähän? Mitä tästä lopuksi syntyy?

_Fransiska_. Oivallinen liekkosputinki, tohtori, odottakaa vaan -- (nousee ylös). -- Te saatte ihmetellä, ennenkuin teitä aavistaakaan -- palaa tuo ilmitulessa!

_Osvald_. Tässä tulee minun liian kuuma -- hyvästi, tohtori!

(Pois vasemmalle).

_Willmar_. Nyt, Fransiska, liikuttanut, ruhtonut olet häntä tarpeeksi, mutta voi sinua, jos hullusti käy -- (kääntyy lähteäksensä.)

_Fransiska_. Olkaa huoletta -- nyt tulee hän vienolle valkealle.

(Willmar pois oikealle).

12 Kohtaus.

Fransiska. Evelina. Osvald (ovessa vasemmalla).

_Evelina_. Selitä mulle vihdoinkin, sillä kauemmin en todellakaan voi olla katselijana, mitä sinä vehkeilet Osvaldin suhteen?

_Osvald_ (aikoo ulos ovesta, näkee Fransiskan ja säpsähtää, takaisin).

_Fransiska_ (on huomannut hänen; itsekseen). Tuolla on hän, hyvä! (ääneen). Osvaldinko suhteen? Tahdoin oppia häntä tuntemaan, itse oppia tuntemaan -- sinun liiallisten ystävällisten kertomustesi perästä --

_Evelina_. Minä en ole liioitellut -- ja voitko ihmeteliä, että pidän nuoruuden ystävää rakkaana?

_Fransiska_. Noh, minä olin odottanut jotakin omituista ja näen nyt edessäni aivan tavallisen lajin nuorta miestä -- mutta, Evelina, aviomieheksi erittäin soveliaan.

_Evelina_. Mitä sillä tarkoitat?

_Fransiska_. Hän on aivan täynnä oikkuja ja hullunkurisia mielipiteitä; lisäksi on hän niin itsehyväinen, ettei hän oikkujansa huomaakaan.

_Evelina_. Ja tästä?

_Fransiska_. Tästä syntyy aviomiehen esikuva. Joka oikku on yksi sää lisäksi niihin vahvoihin ohjaksiin, joilla me häntä hallitsemme. Paras oikku on -- että hän olisi kovin ylpeä rouvansa puolesta. Tuolla saisi kaikki aikaan. Jos vaimo uhkaa olla seuroissa uljastelematta, myöntää hän kaikki. --

_Evelina_. Se olisi peräti tyhmää.

_Fransiska_. Mutta rikas tarvitsee hänen rouvansa olla. Se tuottaa itsenäisyyttä. Rikkaan rouvan ei koskaan tarvitse pelätä miehen hirmuvaltaa. Jos tämä on köyhä, viljelee vaimo rahan-annon kieltoa pakoituskeinoksi, vaan jos mies onkin rikas, ei hän kumminkaan sillä saa vaimoansa masennetuksi.

_Osvald_ (ovessa). Minä en ota ketään rikasta.

_Fransiska_. Lyhyeltä puhuen -- Osvaldin voisi kokonaan hallita -- hänen kanssansa tulisi varsin onnellisessi.

_Evelina_. Tätäkö sinä onneksi sanot?

_Fransiska_. Tietysti. Hallitsematonna oleminen on onnellista. Hallitseminen on itse autuus.

_Evelina_. Minä olen luullut, että varmin keino onnelliseksi pääsemiseen on onnelliseksi tekeminen. Peräti toisenlaiseksi minä ajattelen rakkauden onnea. Minä en kysy, saanko hallita vai itse olla hallittuna -- minä kysyn ensiksi, rakastanko minä. Jos rakastan --

_Fransiska_. Suu poikki! ei mitäkään saarnaa, rakennettu rakkauden mielihairaukselle. Älä soita teemaa loppuun -- odota, kunnes kerran saat sitä ylkämiehelle selvittää. Variationein pitää kestämään andantesta allegron kautta hautaan trioon asti.

_Evelina_. Fransiska! Minä en ymmärrä sinua -- mutta minä tunnen sen hyvin itsessäni, vaimo ei saa pitää rakkautta pilkkana, sillä hänen ainoa oikeutensa, hänen ainoa valtikkansa on rakkaus -- ainoa, jossa meidän täytyy olla miestä etevämmät, on sydän.

(Pois keskeltä vasemmalle.)

_Fransiska_. Sievän sievää -- Evelina on tyttö, jota tekisi mieli suudella. Kuinka minua pahoitti, etten uskaltanut antaa hänen päättää puhettansa, mutta kuuntelijan ei ollut määrä saada kuulla mitäkään, joka olisi hänelle ollut liian mieluista ja lopuksi helleyttänyt minua, niin että olisin tehtävästäni hairahtanut. Jos nyt vaan tuo Puck-tonttuni univormussa ilmaantuisi. Tämän pitää herralle osoittaman, että hänen läheisyydessään kukoistaa kukkanen, joka ansaitsee hänen täydellisintä arvon panemistansa. Mutta tuo ei näe metsää puiden tähden. No, kyllä Puck varmaan tiputtaa niin makeata nestettä hänen korvaansa, että side putoo hänen silmiltänsä, ja Lysander painuu Hermian jalkain juureen.

(Pois keskeltä oikealle.)

_Osvald_ (astuu esiin). Näin tullaan asian taa. Minä en ota ketäkään rikasta. Rouvani pitää käymän jääharmaissa vaatteissa, seurassa aina oleman ääni sorruksissa, mutta kotona koristavan itseänsä minua varten ja laulavan -- oi, me vietämme jumalallista elämää _à deux_. Evelina on enkeli, Evelinalla on sydän. Mutta tohtori, tuolla heiskuvalla myrkkykasvilla, tuolla bella donna'lla, minä en anna elämäni onnea kuolettaa.

(Pois keskestä).

13 Kohtaus.

Fransiska ja Lautern (tulevat toisiaan puhutellen puiston kautta)

_Lautern_. Minä olin peräti ihastunut siitä onnesta, että taas tapasin teidät --

_Fransiska_. Sanokaa se kernaasti, minä tiedän kyllä, minkä verran saan näistä mielityspuheista lukea omaksi osakseni. Orpanani Laura, joka minun kanssani oli paikalle saapunut, hänen suloisiin silmäyksiinsä nuori herra oli kiintynyt, ja tämä --

_Lautern_. Jatkakaa.

_Fransiska_. Hoiti tarkalla huolella niitä ihastuttavia kotiljongin kukkakiehkuroita, joita te hänelle toimititte; enempää en uskalla ilmaista.

_Lautern_. Saanko siitä päättää?

_Fransiska_ Kyllä, te saatte päätökseen tulla.

_Lautern_. Kuulkaa siis. Eräs virkamatka temmasi minun pois talvijuhlista, jotka vasta juuri olivat minun silmissäni arvoa saaneet, minä tulin takaisin, etsein näitten juhlien tähtiä -- turhaan.

_Fransiska_. Tähdet matkustivat rautatiellä tätinsä kanssa takaisin kotipaikoilleen.

_Lautern_. Tässä näen minä taas teidän, sopineeko minun toivoa, että minun puolestani lausutte hyvän sanan?

_Fransiska_. Olkoon menneeksi, minä olen nyt kerran naimis-kauppain puuhassa, pari uhria lisäksi ei siis tee mitään. Mutta minä teen ehtoja --

_Lautern_. Mitä voisin teille myöntää semmoista, joka ei olisi halpaa sen elämän-onnen rinnalla, josta saanen teitä kiittää?

_Fransiska_. Vaiti! Tuon niinkutsutun elämän-onnen on teille kuitenkin toinen käsi jakava. Minä vaadin ainoastaan toista hyvää työtä toisen edestä. Minun armauteni, minun puheliaisuuteni ovat teille altisna. Siitä vaadin vaan hetkeksi teidän armauttanne, teidän puheliaisuuttanne. Onko se kohtuutonta?

_Lautern_. Mitenkä tämä on ymmärrettävä?

_Fransiska_. Hyvitelkää tuokion aikaa kaunista Evelinaa, tohtorin sisaren-tytärtä --

_Lautern_. Neito --

_Fransiska_. Olkaa huoletoinna omasta, niinkuin Evelinankin levosta. Ennen kaikkia pyytäkää Osvaldia auttamaan teitä ja Evelinan sydäntä tutkimaan; asettakaa kaikki Evelinan etevyys oikiaan valoon, teidän sopii tässä tilassa ajatella Lauraa --

_Lautern_. Mutta neito Fransiska --

_Fransiska_. Minun ehtoni. Sanokaa Osvaldille kaikki, mitä minä suostuvaisuudellani teiltä keskeytin, puheenparret olivat oikeastaan jo minun, ja minä vaan määrään niitä toistamiseen käytettäväksi. Ellette tahdo, -- jään minä mykäksi, ihana Laura antaa kätensä toiselle --