Part 1

SYDÄN UNHOTETTU

Komedia yhdessä näytöksessä

Kirj.

Gustav zu Putlitz

Suom. A. A. [Anton Almberg]

Teateri-kirjasto, Länsi-Suomalaisten toimittama, III.

Helsingissä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa, 1876.

JÄSENET:

Willmar, tohtori. Fransiska, hänen miniänsä. Evelina, hänen sisaren-tyttärensä. Osvald Born, hänen holholaisensa. Bernhard von Lautern, luutnantti.

Tapahtumapaikka: puistosali tohtorin asunnossa.

Puistosali. Perässä lasi-ovet, jotka johdattavat puistoon. Oikealla ja vasemmalla (katsojista lukien) kaksi sivu-ovea. Oikealla piano, vasemmalla kädellä peräpuolella kukkapöytä, tuoleja j.n.e.

1 Kohtaus.

Osvald seisoo oikealla ja puhdistaa pyssyä. Vasemmalla Evelina tuolilla, Seinän nojalla seisoo täysikokoinen, univormu-pukuinen miehen kuva, jota hän yrittää ylös ripustamaan. Esiripun kohotessa hän lyöpi naulaa seinään. Vähän ajan perästä ilmaantuu Fransiska puistossa ja jää salavihkaan kohtausta katselemaan.

_Osvald_. Luulisipa, että me tohtorin syntymäpäiväksi harjoittelemme "Noita-ampujaa". Minä Max'ina ja te Annana, joka suku-isän jälkeen oikeuksiinsa asettaa.

_Evelina_. Se vielä olisi multa puuttunut kaiken tuskan ja vaivan lisäksi, jota minä jo juhlan vuoksi saan nähdä. Koko talo on minun täytynyt pöyhistää ja siunatuksi lopuksi vielä tässä (viitaten kuvaan) pestä enon pää, jotta hän syntymäjuhlanaan näkisi itsensä siistikkääksi.

_Osvald_. Onko tuo tohtori?

_Evelina_. On kaiketi. Vapaa-ehtoisena jääkärinä.

_Osvald_. Ei se ollenkaan enään ole hänen muotoisensa.

_Evelina_. Ihmekö se? Vuoden 14 ajoista kyllä muuttuu. Ken tietää, minkä näköinen te olette 36 vuoden ikäisenä, Osvald?

_Osvald_. Ja kuka silloin minun pääni pesee.

_Evelina_. Teidän vaimonne!

_Osvald_ (on saanut pyssynsä kuntoon ja tähtää taulua). Toden totta, paremmin minä olisin tohtorin suhteen osannut, kuin maalari.

_Evelina_ (huudahtaa ja hyppää pois tuolilta). Osvald, mitä hullutuksia, te tähtäilette suorastaan minua murha-aseella.

_Osvald_, Mutta, jumala, eihän se ole ladattu.

_Evelina_. Yksi kaikki, se laukee kuitenkin. Sen sijaan tulisi teidän enemmin auttaa minua eikä jouten katsella, että minä ehtimiseen vaivaan itseäni -- te olette kauhean epäkohtelias, Osvald.

(Istuu taas tuolille).

_Fransiska_ (ilmaantuu puistossa.)

_Osvald_. Mitä pitää minun tehdä?

_Evelina_. Nostakaat minulle kuva ylös. Tämä olisi ylimalkaan ollut teidän tehtävänne, mutta kodin-omaisiin toimiin ovat nuoret herrat liian hitaiset. Nono, odottakaa, Osvald, jahka vaimon saatte, kyllä se teidän kasvattaa.

_Osvald_ (ottaa ylös taulun). Luuletteko, että minä enään annan itseäni kasvattaa?

_Evelina_. Oh, kun te miehet olette rakastuneet, me saamme teidät käärityksi sormen ympäri ja vaimo on kyllä tilaisuudesta vaarin ottava.

_Osvald_. Oivallista, Evelinaseni, tuon te aina kohta tiedätte. Mutta kuitenkin väärin laskettu -- juuri sentähden minä en ikänä ota vaimoa, jos huomaan itseni rakastavan häntä.

_Evelina_. Vaan menette kuitenkin naimisiin?

_Osvald_. Niin, -- järjen johdolla.

_Evelina_. Se on mitä järjettömintä voitte tehdä.

_Osvald_ (pitää taulua seinää vastaan). Noinko?

_Evelina_. Korkeammalle!

_Osvald_. Näin?

_Evelina_. Alemmaksi! Näetkö, Osvald, se voisi minua ilahuttaa. Jos kerran olette naimisissa, minä avaan rouvanne silmät teidän suhteenne, sanon hänelle kaikki, mitä tässä olette lausunut, ja olen hänen apulaisensa. Oi, hän on teille valmistava helvetin maan päällä, hän on teitä kiusaava, niin häijy vastaanne oleva, ett'ei teille lopuksi jää muuta neuvoa jälelle, kuin päättömästi häneen rakastua.

_Osvald_. Olisipa se luotettavin keino. Mutta minä koetan, kuu te tulette naiduksi.

_Evelina_. Sitä ei ole ajattelemista --

_Osvald_. Tulee kun tuleekin teidän vuoronne. Silloin latelen minä teidän tulevaisellenne kaikenlaisia juttuja, kuinka yhdessä olemme leikkiä lyöneet, kuinka minua suutelitte --

_Evelina_. Niin, lasna ollessani.

_Osvald_. Ei sillä väliä ole. Minä teen hänet niin mustasukkaiseksi, että teidän on mahdotoin Othellon kourista päästä.

_Evelina_. Se olisi ilkeätä --

_Osvald_. Korvausta, Evelina, ei mitään muuta, kuin korvausta.

_Evelina_ (on ottanut kiini taulun yläpuoleen). Nyt olette minun käsissäni. Osvald, ell'ette lupaa luopua näistä konnamaisista aikomuksista, hellitän minä täältä ylhäältä, taulu putoo ja eno lankee niskoihinne.

_Osvald_. Te tahdotte käyttää väkivaltaa? Sitä sopii minunkin tehdä! Sillä jos te, Evelina, itsepäisesti vaaditte, että minun on vaimoani rakastaminen -- vedän minä käteni takaisin ja tohtori makaa jaloissanne.

_Evelina_. Te ette uskalla sitä.

_Osvald_. Miks'ei? -- Yksi!

_Evelina_. Oho, mulla on rohkeutta. -- Kaksi!

_Osvald_. Ja!

_Evelina. Osvald_. Kolme!

(He päästävät yht'aikaa irti, taulu putoo, raami särkyy; Evelina hyppää tuolilta, Osvald kiiruhtaa oikealta pyssynsä luo, Fransiska astuu ovipielen taa).

_Evelina_. Särkynyt! Sen olette te tehnyt. Mutta minä kerron tämän kohta enolle, ja myöhemmin kaikki rouvallenne. Siinä on vielä yksi synti lisäksi, jota teidän on sovittaminen.

(Yrittää oikean-puoliselle ovelle, Osvald tarttuu häntä käteen.)

_Osvald_. Ja minä sanon teidän tulevaisellenne (osottain taulua), että olen nähnyt erään luutnantin makaavan jalkainne juuressa.

(Evelina menee pois oikealle, Osvald ottaa pyssynsä ja lähtee perä-ovesta.)

2 Kohtaus.

Fransiska (hattu päässä, matkavaatteissa, astuu sisälle ja katselee ympärillensä); sitte Willmar ja Evelina.

_Fransiska_. Näitten pitää naida toinen toisensa; -- Onhan tämä semmoinen ystäväisyys, joka muuten suittaisi häiritä rauhaa kumpaisenkin tulevaisessa avioliitossa. Serkkuseni Evelina -- mutta kuka oli tuo nuori mies? Tähän asti se vielä näyttää vaan olevan ystävyyttä, ja (viitaten tauluun) yltäkyllin ovat he vielä yhdessä rikkoneet -- mutta se on varmaa heidän _pitää_ saada toinen toisensa.

_Evelina_ (vetää Willmaria oikeasta ovesta) Näetkö, eno, tuossa se makaa. Ilkeä Osvald, minä olen syytön.

_Willmar_ (ottaa palaset ylös). No, noh, no, noh, lapsi, joll'ei mitään muuta ole; se on kauan kyllä pitänyt -- vuodesta 14 alkain. Ei ihmettä, että se nyt vähän hajalleen meni. Mutta ole huoleti, kyllä me sen taas kokoon panemme.

_Fransiska_ (astuu esiin). Niin minäkin luulen!

_Willmar_. Fransiska!

_Fransiska_. Isä! -- (lankee hänen kaulaansa). Eveliina! hyvää huomenta!

_Willmar_. Mistä sinä tulet?

_Evelina_. Fransiska! jo tänään. Me odotimme sua huomiseksi.

_Willmar_. Missä miehesi on?

_Fransiska_. Antakaa minun hengittää! -- Lemmekäs kärsimättömyyteni, taikka oikeammin kärsimätöin lempeni saattoi minut jo tänäpänä tänne ja ikäänkuin sen liepeenkantajana tulevat huomena onnentoivotukseni ja mieheni perässä. -- Siinä koko juttu!

_Willmar_. Ja terve-tulon riemun olet sinä liepeenkantaja raukalta jo ennakolta riistänyt.

_Fransiska_. Ei mar sentään, isä, me ja'amme -- puoli kummallekin.

_Willmar_. Mutta iloisen hämmästyksen aikaansaanti tulee myöskin sinun osallesi.

_Evelina_. Ja etkö saanut ottaa Edvardia kohta myötäsi?

_Fransiska_. Mahdotointa, sillä mitä lempiviikkojen ihastus oli hänestä tähteeksi jättänyt, sen ovat oikeuden asiat täksi päiväksi niin anastaneet, ett'ei hänestä ollut mitäkään jälellä. Miehen keräjäpäivät ovat ikävä huvitus vaimolle. Evelina, jos saat ilman olluksi, älä mene naimisiin minkään lainoppineen kanssa. Minä luulin siis paremmin tekeväni, jos sen sijaan, että rouvana ikävissä istuisin -- miniänä huvittelisin, ja tässä olen minä nyt! Teinkö oikein, isä? --

_Willmar_. Mitä sitä kysytkään?

_Evelina_. Ja kammarisi on tällä haavaa valmisna.

_Fransiska_. Mutta minulla on vielä vieraita ilmoitettavana. Viimeisellä pysähdyspaikalla kohtasin vanhan tanssituttavan menneeltä talvikaudelta -- heitä apellinen huolesi, isä, ei tässä ole puhe mistäkään hyväilijästä -- luutnantti von Lautern'in. Hän oli kyllä kohtelias hevosmuuton aikana kysymään minulta: matkallako tekin, neito, -- hän pitää, näettekö, minua naimattomana, -- mihinkä? Tohtori Willmarin luoksi, vastasin minä, ja koska hän sanoi olevansa täällä tuttu, käskin häntä ilman pitkiä puheita päivälliselle.

_Willmar_. Hän on aina tervetullut, ja kun häntä näin ilmoitetaan, kahdesti.

_Fransiska_. Oi, minä tiedän vieraanvaraisuutesi.

_Evelina_. Mutta siinä tapauksessa täytyy minun kohta laittaa ruoka-listani laidallensa. Kaksi odottamatointa vierasta lisäksi ja päälliseksi vielä toinen matkalla, toinen univormussa; matkat vaikuttavat nälkää ja luutnantit käyvät aina vankasti päälle, sodassa vihollisten joukossa tappelussa ja rauhan aikana ystävien parissa pöydän ääressä.

(Pois keski-ovesta.)

3 Kohtaus.

Fransiska. Willmar.

_Fransiska_. Pikku emännöitsijäsikö?

_Willmar_. Ja rakas seurakumppalini. Oiva, herttainen tyttö!

_Fransiska_. Ai, ai, isä! hän sulkee minun ulos rakkaudestasi. Sinä teet minun kateiseksi.

_Willmar_. Juuri kuin et sinä tuntisi apellisen sydämmeni hempeyttä. Minulla on tyttäressäni aika veitikka.

_Fransiska_. Veitikkyys on rakkauden leppeäs pilantekosen "humori". Mutta kuka on se nuori mies, jota Evelina niin kovin syyttää?

(Osottaa taulua).

_Willmar_. Aivan vallatoin kappale _galant-homme'n_ viimeistä painosta -- muuten minun holholaiseni, Osvald Born, rikas perillinen, joka opintonsa ja matkustelunsa päätettyään, kaikenlaisten kevytmielisten kujeitten perästä, jotka minä olen anteeksi antanut, ja monta velkaa tehtyänsä, jotka minä olen maksanut, tuli takaisin huoneeseni, viipyäksensä täällä puolen vuotta, siksi että hänen kartanonsa arenti on loppunut. Minä olen aivan iloinen, lapseni, kun pääsen vapaaksi kaikista näistä hurihaitun menoista.

_Fransiska_. Mutta lopuksi vie hän sinulta emännöitsijäsi myötänsä.

_Willmar_. Evelinanko? Siitä asiasta minä olen aivan huoletoin.

_Fransiska_. Nuoruuden ystävyys --

_Willmar_. Mutta ei mikään rakkaus. -- Muuten hän olisi enemmän näkyvissä kotona, ja me nautimme hänen seuraansa tuskin aterioillakaan. Muun ajan ampuu hän multa varpuseni pois puistosta, ratsastaa hevoseni rammaksi, unhottaa illalla puiston-avaimen, kiipee yli muurin, jolloin pari kiveä ja tusina kukkas-astioita sen kyllä tietävät. Jos portti on kiinni hän lyö rikki jonkun ruudun, astuu ikkunasta sisään, ja näitä kaikkia on minun kärsiminen, sentähden olen minä holhoja.

_Fransiska_. Ja tämä todistaa?

_Willmar_. Ett'ei hän suinkaan ole Evelinaan rakastunut, muuten pysyisi hän kotosella.

_Fransiska_. Nämät ovat kaiken nuoruuden ystävyyden onnettomat seuraukset. Tässä nyt pari ihmistä, jotka erinomaisen hyvin sopisivat toinen toisellensa, -- sillä olisihan tuo Evelinalle mainio naimiskauppa --

_Willmar_. Sitä ei käy kieltäminen --

_Fransiska_. Ja hän saisi mitä herttaisimman vaimon --

_Willmar_. Epäilemättä --

_Fransiska_. Tässä nyt pari ihmistä sulasta ystävyydestä ei joudu rakkauteen. Mutta, isä, sinun on holhojana ja enona velvollisuutesi perustaa keskinäistä onnea, sinun tulee asiaa sovitella --

_Willmar_. Ällös, lapsi, semmoista puhukaan, minunko pitää avioliittoja aikaansaattaa?

_Fransiska_. Jos et sinä sitä tee, niin minä, miniänä, pelastan kunniasi, otan sen toimekseni --

_Willmar_. Siinä sen nyt kuulee. Tuskin te naiset olette itse pääsneet kotoristin hienon kruunun -- tavallisella nimellä myssyn -- alle, niin kohta jo tahdotte vetää sen muittenkin korville.

_Fransiska_. Todistaako tämä avioliittoa vastaan?

_Willmar_. Mutta Osvaldissa on uhkea naipa-mies, ja hän tietää itse siitä. Hänellä on vaatimuksia --

_Fransiska_. Ankaran suuria, kuten kaikilla naima-hankkeisilla, niin kauan kuin ei sydän mitään suunvuoroa saa, sen minä tiedän. Sinä et voi uskoa, kuinka miehet tässä kohden ovat röyhkeät. Kaiken sen ohessa, mitä he meiltä naisilta vaativat, unhottavat he usein peräti, kuinka vähän he itse meille tarjoovat. Minä saattaisin sormillani luetella sinulle koko litanian, mutta anna hänen itse laatia tämä sinulle, tuolla tulee hän. Minä en todellakaan tietäisi, mitä hänen sopisi vaatia, jota ei Evelina runsaasti hänelle tarjoisi. -- Isä kultani, ole viisas, saata kerta koko rätinki ilmi -- perästäpäin tahdomme katsoa, mitä siitä käy pyyhkiminen. Mutta kokoo ajatukses, ja muista, että minä seison oven takana.

(Pois oikealle.)

4 Kohtaus.

Willmar, sitte Osvald.

_Willmar_. Siinä se nyt on. Jos tahdoit taikka ei, minä saan osan naittamis-komediassa. Noh, jopa minunkin kerran tekee mieli näyttelyä kulissien takaa katsella ja tämä menestyy parhaiten, kun itsekin näyttelyyn ryhtyy. Vaan jos kappaletta ei hyväksytä, -- on vika (viitaten oveen päin oikealle) tekijän.

_Osvald_ (tulee pyssy kädessä puistosta ja yrittää Willmarin sivutsi vasemmalle ovelle).

_Willmar_. Mihinkä nyt taas niin kiiruusti?

_Osvald_. Kah, te tohtori! Taas et hituakaan tavattuna, varpuset eivät enään pidä paikkaansa, ja heti kuin minä tulen, on koko parvi -- niin että hui vaan -- naapurilla. Minä olen teille paras linnunpeljätys, tohtori, ja hernemaanne on jahtini koko vuodeksi lintusilta varjellut --

_Willmar_. Saati vaan jääkäri ei olisi sitä pahasti sotkenut. Mutta mihinkä nyt?

_Osvald_. Pyssyä pois viemään ja kannuksia ottamaan, ratsastamaan, tohtori, ruskonne ei pysy enään alallaan tallissa --

_Willmar_. Etkä sinä enää kotosella. Aina huikenteleva, aina jotakin muutosta; mutta mitä tästä tullenee, kun kerran omaa talouttasi pidät?

_Osvald_. Minua ei mikään pidä samassa paikassa.

_Willmar_. Osvald, niin käy kaikki nurin kurin; kun omaan majaasi tiloitut, täytyy sinun rakkauden ruususiteillä kiinnittää itsesi siihen.

_Osvald_. Kun ei vaan ruusuissa olisi okaita --

_Willmar_. Kaikki vertausten hakarat siksensä. Oikein todella, sinun täytyy mennä naimisiin.

_Osvald_. Tpruu, tohtori, sehän on perinjuurinen parannuskeino. Olisin luullut teitä varovammaksi lääkäriksi. Tunnusmerkit olkoot oikeat, mutta parannuskeino on vaarallinen. Helpoista verenkuohuista minua parantaaksenne, tahdotte sysätä minua rakkauden kuume-setkien kautta avioliiton pitkällisiin tuskiin. --

_Willmar_. Pidätkö avioliittoa tautina?

_Osvald_. Toisinaan on vaimo niin hellittämätöin kiusa että, jos sen kerran niskoihini saan, ei koko teidän lääkeopillinen taitonne voi minua siitä taas päästää.

_Willmar_. Rakas poikani, naimisen on sama laita, kuin tuhkarupulin. Tauti rupee meihin kaikkiin, ennemmin tai myöhemmin, ja mitä ennemmin sen saamme, sitä helpompi se on.

_Fransiska_ (ovessa). Jos hän sentään jättäisi lääketieteen, ja kävisi itse asiaan.

_Osvald_. Ei minullakaan ole mitään sitä vastaan, monessa suhteessa toivon paljonkin naimisesta hyötyväni -- on vaan pikkuriikainen este --

_Willmar_. Mikähän se lienee?

_Osvald_. Minun on mahdotoin löytää vaimoa.

_Willmar_. Sitä parempi. Minä autan sinua hakemisessa.

_Osvald_. Kuinka oiva holhoja te olette. Mutta minulla on vaatimuksia.

_Fransiska_ (ovessa). Nyt ollaan väylällä.

_Osvald_. Minun rouvani pitäisi oleman nuori --

_Willmar_. Se on tietty --

_Osvald_. Kaunis --

_Willmar_. Ei onni siitäkään tule --

_Osvald_. Mutta onhan tuo hauskaa, tohtori! -- Rikas! --

_Willmar_. Siitä sinun ei tarvitse huolia.

_Osvald_. Kuu saa valita, miks'ei? Ja enhän minä sitä tahdo ainoastaan itseäni varten. Minä tahdon pitää kestejä, aina nähdä vieraita talossa --

_Willmar_. Ja sen vuoksi nait sinä?

_Osvald_. Tietty se. Mutta tuo vaatii taas koko joukon hyviä avuja rouvalta. Sievä, siistikäs käytösparsi, korkeamman seura-elämän mieluisat tavat. Tämä on salongia varten, vaan kyökin tarpeeksi huolenpitoa ja kokemusta. Ruokaa hänen täytyy osata keittää, ja ymmärtää omin neuvoin toimeen tulla; sillä minä en tiedä mitään miehelle hirmuisempaa, kuin että hän odottamatta vieraita rualle tuotuaan näkee viheliäisen päivällisen edessänsä ja saa alkajaisiksi katsella rouvan hämmentynyttä naamaa sekä päättäjäisiksi kuulla akan-toreita.

_Willmar_. Mutta tämä on kaikki vieraita varten, jos itseksenne olette --

_Osvald_. Hyvää ruokaa silloinkin, tohtori, sillä huono perheen-ruoka kentiesi kyllästyttäisi minun koto-oloon, vieläpä vaimoonkin. Jos nyt ateria on näyttänyt, että rouva tuntee kokkikirjansa, täytyy hänen haastelonsa osottaa, että hän myöskin on perehtynyt kirjallisuudessamme. En minä mitään oppinutta tahdo, mutta välttämätöintä on, että hän on runouttamme älyllä lukenut, jonka lisäksi hänen on Englannin, Ranskan ja Italian kieltä osaaminen, jos ulkomaalaisia tulee luoksemme tai jos matkustamme.

_Willmar_. Sinä et siis vaimonkaan kanssa kotona viihdy? --

_Osvald_. Hyvä jumala, otanhan minä hänen kanssani. Nyt olen, luullakseni, jotenkin päähän pääsnyt.

_Willmar_. Joko nyt? Kovin vähiinpä sinä tyydytkin?

_Osvald_. Eikö niin? Ja kuitenkin, tohtori, jos löydätte minulle vaimon, jossa kaikki nämät avut ovat, totisesti minä nain hänen.

_Willmar_. Entä jos ottaisin sanoistasi kiinni.

_Osvald_. (vasemmalle poismennessään). Te ette häntä niin helposti löydä, maitta kyllä sukkelan-muotoiselta näytätte.

_Willmar_. Kuka tietää?

_Osvald_ (tulee takaisin). Vielä jotakin, hänen täytyy soitantoa harjoitella ja osata laulaa. Ei juuri kuin Jenny Lind --

_Willmar_. Nämät eivät olisikaan vähiä vaatimuksia.

_Osvald_. Mutta pikku laulu tiiruttaa ja jonkun valssin kitkuttaa. Se ette usko, kuinka tämä sopii ikäänkuin aukon tukkeeksi seura-elämässä, ja emännän täytyy edes osata panna asia alkuun. -- Näettekö, tähän loppuvat vaatimukseni.

(Pois vasemmalle).

5 Kohtaus.

Willmar. Fransiska (ilman hatutta, myssy päässä).

_Fransiska_, Siinä saimme nyt kuulla -- Oi, minä tiesin sen.

_Willmar_. Oletko kuunnellut?

_Fransiska_. Ei sanaakaan ole haihtunut. Mutta vastoin lääke-opillista viisauttanne oli puheenne päätös kuitenkin kovin kipeä.

_Willmar_. Etkö ole tyytyväinen minuun?

_Fransiska_, Suuresti. Niinkuin viisas tohtori ainakin sinä pian olet saattanut taudin selville, mutta minä olin sen jo kauan arvannut. Näitten nuorten herrain virren jokainen osaa ulkoapäinkin soittaa, sillä kaikki he kantavat vaatimuksensa rihmaan puetettuina, ikäänkuin munkit pater noster'insa.

_Willmar_. Hän vaatii paljon.

_Fransiska_. Mutta me annamme hänelle enemmän. Näetkö, isä, minä voisin hänelle näyttää hänen ihanteensa koko irvikuvan; minä voisin osottaa hänelle, että kaikki hänen vaatimansa hyvät avut tohtivat olla yhtä monta tyhmyyttä, että _nuori_ vaimo on -- kokematoin, _kaunis_ -- turhanaikainen, _rikas_ -- tuhlari, että somaan käytösparteen usein kaupanpäälliseksi liittyy teeskenteleväisyys, että talouttansa hoitavat rouvat suittavat olla ikäviä ja oppineet kynästeleviä sinisukkia; ett'ei rahtunen musikia vielä suinkaan aina tuota menetyksen taitoa ja että koko piirakan yli kentiesi saisi semmoisen oikku-kastimen kaadetuksi, että se tuolle viisaalle vieraalle, joka luuli niin oivallisesti ruokasetelin ymmärtävänsä, osottaa, kuinka pahasti hän on laskunsa laskenut isännän mieltä kuulematta. Mutta koska hän oli niin kohtelias, että hän ennalta otaksui meissä naisissa tuhansia muita välttämättömiä avuja, tahdomme tarjota hänelle nämät kaikki ilman irvikuvatta ja nurjan puolen näyttämättä, niin hän varmaan itse vian huomaa. Sinulta toivon saavani apua, isä kultani.

_Willmar_. Määrää minä mihin vitkaan tahansa. Hyvin mielin minä kohta annan sinulle, mitä rukouksillasi minulta kuitenkin houkuttelisit.

_Fransiska_. Tuota sopii minun viisaaksi perheen-isäksi sanoa. Olenko minä nuori, isä?

_Willmar_. Jos tämä harmaa pää saa sitä punnita, lentävät ikävuotesi höyhenen kevyisinä ilmaan.

_Fransiska_. Kaunis?

_Willmar_. Ell'ei isällinen rakkaus minua sokeaksi tee.

_Fransiska_. Oi eihän toki -- rakkaus on tullut uudenaikaiseksi ja käy nenäklasit päässä, joilla se näkee paljon tarkemmin, kuin penseys. Rikas olen myöskin, jos pidän Edvardini tavaraa omanani ja siihen vielä luen sen suuren aarteen, joka minulla hänessä on. Auttavaa soppaa ja syötävää torttua saanen myöskin aikaan -- (käydessään edes takaisin huoneessa). Onko käytösparteni herkkä ja soma tarpeeksi?

_Willmar_. Mitäs sillä tarkoitat, lapsi?

_Fransiska_. Ranskaa puhuin jo des ma plus tendre enfance, Englannin kieltä, some years ago, and tolerably well, I dare say, ja Italian, "caro padre mio", täytyi minun oppia laulamaan ruvetessani.

(Laulaa Donizetti'n Favorita'sta.)

Oh mio Fernando della terra il trono A possederti avria donato il cor.

_Willmar_. Oi, Fransiskani, minä huomaan hyvin, että olisin löytänyt kaikki, mitä Osvald vaatii, jos löytyisi maailmassa vielä toinen nais-olento, semmoinen kuin sinä, tai jos ei sinulla olisi miestä.

_Fransiska_, Ja kosk'en hänestä milläkään hinnalla jälleen hellitä --

_Willmar_. Täytyy minun hakea sinun vertaistasi, sillä sinä annat minulle todistuksen siitä, että Osvald'in vaatimuksia käy täyttäminen.

_Fransiska_, Sillä todistuksella minä en pitänyt väliä. Tahdoin vaan näyttää, että koko luettelo ei ole mitäkään muuta, kuin uuden-aikaisen hengellisen pukujuriston löyhämäinen hullutus, ja että te miehet kaikessa viisaudessanne ymmärrätte meitä naisia niin vähän, että kaikkein pöyhkeäin vaatimustenne ohessa unhotatte pää-asian.

_Willmar_. Minä olen uutelias -- mikä se lienee?

_Fransiska_. Jollei Osvald sitä Evelinassa hoksaa, jollei hän ennen iltaa itse tunnusta sen olevan suuremman arvoisen, kuin kaikki, mitä hän pyysi -- olen minä voitettu. Mutta nyt alkaa sinun osasi. Minä tahdon nauttia satunnaista lesken tilaani ja taas kerran tuntea naimattoman tunteita, (Seuraavan puheen aikana ottaa hän pois myssynsä, taittaa kukkapöydältä yhden kamelian ja pistää sen hiuksiinsa.) Sinä esität minua Osvaldille neito Fransiska Winterinä, Evelinan ystävänä, paitsi sitä semmoisena tyttönä, jossa olet tavannut kaikki ne hyvät avut, joita hän vaatii. (On pukemisensa päättänyt.) Kuten näet, ihannekuva on valmis.

_Willmar_. Tahdotko ihastuttaa hänen itseesi?

_Fransiska_. Sitä minä en tahdo, mutta minä ponnistan kaikki voimani, jotta hän illalla olisi rakastunut -- Evelinaan. Mitenkä tässä olen menettelevä, saa sattumus määrätä; sinä, minun haltijani, ja kentiesi myöskin tuo univormua kantava Puck-tonttu, jonka minä päivälliselle kutsuin, teidän täytyy uskollisesti totella käskyjäni, -- sinä lupasit sen ja tuota toista varten on mulla myöskin eräs loihtoluku valmiina -- teidän täytyy minua auttaa.

_Willmar_. Sinä otat itsellesi vaikean tehtävän.

_Fransiska_. Ei ensinkään. Oi, tuhansia keinoja löytyisi. Minun sopisi esm. valloittaa hänen sydämensä ja antaa hänelle rukkaset, joilla hän sitte kiukussaan syöksähtäisi Evelinan jalkain juureen, mutta se olisi vaarallista ja saattaisi lopuksi hänen runneltu sydämmensä, niinkuin viheliäisen kerjäläisen, tämän haltuun. Parempi, että teen ikäänkuin peilin Evelinan asioista, näytän hänelle vastatusten, mitä hän ylpeästi vaati ja mitä hän kevytmielisesti unhotti, ja lyödään vetoa hän taipuu jälkimäisiin. Tuossa on hän, nyt toimeen.

6 Kohtaus.

Willmar. Fransiska. Osvald (ratsupuvussa).

_Willmar_. Minun täytyy pyytää sinua, rakas Osvald, täksi päiväksi luopumaan ratsastamisestasi. Meillä on vieraita ja minä jätän sinulle isännän viran, koska minun on lähteminen erään sairaan luo ja Evelina on kiinni askareissaan kyökissä. Päivälliseksi tulee ystäväsi, herra von Lautern, ja tässä esitän sulle toisen rakkaan odottamattoman vieraan, neito Fransiska Winterin. (Fransiska katselee Osvaldia lornetilla.) Evelinan pensionikumppani, nuoruuden-ystäväni tytär. Neito Fransiska -- Osvald Born, holholaiseni.

(Kumarrus.)

_Osvald_. Te tulette, neito, iloisen juhlan viettämiseen osaa ottamaan?

_Fransiska_. Yhdenkö juhlan vaan? Minä olen odottanut useampia, sillä --

Jumalat yksin Ei ilmesty koskaan -- Ei ikinään! -- Bacchus jos saapuvi vaan hupapäinen, Rientävät Amorkin hymyileväinen, Ylevä Phoiboskin lähenemään.

_Osvald_. Pidättekö Schiller'in sanoja profetallisena totuutena?

_Fransiska_. Minä luotan runoilijoihimme -- sentähden että pidän heitä rakkaana.

_Osvald_ (vähän ilkkuisesti). Ja koska heitä pidätte rakkaana, osaatte heidät ulkoa.

_Fransiska_ (kylmäkiskoisesti). Ei sentähden, vaan siitä syystä, että minulla on hyvä muisti.

(Antaa nenäliinansa pudota).

_Osvald_. Ja kuitenkin on teiltä jotakin unhottunut.

_Fransiska_. Nenäliinani.