Part 9

"Kuulkaa, herra Crosetti", sanoi isäni vilkkaasti, "minä muistan vielä, kun ensi kerran tulin kouluun äitini saattamana. Siihen asti olin aina ollut hänen seurassaan, ja kun hänen nyt piti jättää minut tuntemattoman henkilön haltuun kahdeksi tunniksi, oli se hänestä, kuin minut olisi syösty ulos avaraan maailmaan. Yhteiskunta riisti nyt häneltä pojan, jota hän ei voinut toivoa milloinkaan saavansa kokonaan takaisin. Hän oli liikutettu, ja minä myöskin. Hän ilmoitti minut vapisevalla äänellä ja puhui puolestani opettajalle. Vielä mennessään hän nyökkäsi minulle ovenraosta kostein silmin. Ja samassa te teitte liikkeen, ikäänkuin olisitte tahtonut sanoa: 'Luottakaa minuun, hyvä rouva.' Tätä liikettä ja katsetta, joka ilmoitti, että olitte täysin ymmärtänyt äitini huolen, ja jolla lupasitte suojelusta ja hellää huolenpitoa hänen kultamunilleen, sitä en koskaan unohtanut. Se on minut nyt tuonut tännekin Torinosta neljänkymmenenneljän vuoden kuluttua teitä sydämellisesti kiittämään."

Opettaja ei vastannut. Hän silitteli tukkaani, ja sitten hänen kätensä solui olalleni.

Sill'aikaa isäni tarkasteli noita alastomia seiniä, kehnoa vuodetta, ikkunalaudalla olevaa kuivaa leipäpalaa ja pientä öljylamppua, ja tuntui siltä, kuin hän olisi tahtonut sanoa: "Opettaja rukka! Tämä siis on koko palkkasi kuusikymmenvuotisesta työstä."

Mutta vanhus oli tyytyväinen ja rupesi taas vilkkaasti juttelemaan meidän perheestämme, muista opettajista ja isäni koulutovereista. Isänikin muisti muutamia, ja niin he paikkailivat ja täydensivät toistensa muistoja.

Mutta sitten isäni keskeytti pakinoimisen ja pyysi opettajaa kylään syömään aamiaista kanssamme. Hän vastasi lämpimästi: "Minä kiitän teitä, minä kiitän teitä", mutta näytti epäilevältä. Isäni tarttui hänen molempiin käsiinsä ja uudisti pyyntönsä.

"Mutta kuinka minä voin syödä" -- sanoi opettaja -- "näillä onnettomilla käsilläni, jotka aina vapisevat? Se jo häiritsee muitakin."

"Me kyllä autamme teitä, herra opettaja", sanoi isäni. Ja silloin vanhus suostui, vaikka pudistelikin päätänsä.

"Tämä on ihana päivä", sanoi hän ovea sulkiessaan, "ihana päivä, rakas Bottini. Minä vakuutan, että tulen muistamaan sen koko elinaikani."

Isä tarjosi käsivartensa opettajalle. Tämä kävi siihen kiinni taluttaen minua toisella kädellään, ja niin me astuimme kylätietä. Tapasimme kaksi avojalkaista tyttöä, jotka ajoivat lehmiä, ja pojan, joka risukimppu kainalossa juoksi ohitsemme. Opettaja selitti, että ne olivat oppilaita, jotka aamulla veivät karjaa laitumelle ja aamupäivin työskentelivät avojaloin niityllä. Illalla he panivat kengät jalkaansa ja menivät kouluun. Muutoin emme nähneet ketään.

Pian jouduimme ravintolaan ja istuimme ison pöydän ääreen, opettaja keskelle, ja rupesimme aterialle. Ravintola oli rauhallinen kuin luostari'. Opettaja oli juhlatuulella, ja liikutus lisäsi tuota värisemistä, niin että hän tuskin saattoi syödä. Isäni leikkeli hänelle lihan, taittoi leivän ja pani suolaa hänen lautaselleen. Juodessa hänen täytyi pitää lasista molemmin käsin, ja sittenkin se kalisi hänen hampaitansa vastaan.

Mutta hän jutteli vilkkaasti ja innokkaasti entisistä ajoista, oppikirjoista, joita käytettiin hänen nuoruudessaan, opetusohjelmista ja tarkastajista. Oikein hän vielä tuntui nuorelta puhellessaan siinä ilosta loistavin kasvoin. Ja isäni tarkasteli häntä, kasvoilla samanlainen ilme, jonka niin usein kotona olin havainnut, kun hän katselee minua ystävällisesti, mutta ajatukset kuitenkin tuntuvat olevan muualla.

Ja ovensuussa seisoi ravintoloitsija ja muutamia kyläläisiä, jotka tyytyväisinä katselivat meitä, aivan kuin siten olisivat tahtoneet näyttää pitävänsä arvossa sitä huomaavaisuutta, jota me osoitimme heidän kylänsä opettajalle.

Kello kahden tienoissa meidän täytyi palata asemalle, jonne vanhus välttämättömästi tahtoi meitä saattaa. Isä tarjosi taas hänelle käsivartensa. Minua hän otti jälleen kädestä kiinni, ja minä sain kantaa hänen keppiänsä. Ihmiset pysähtyivät meidän jälkeemme katsomaan, sillä kaikki tunsivat vanhuksen. Muutamat tervehtivätkin. Tiellä kuului eräästä ikkunasta raikkaita pojanääniä, jotka tavasivat ja lukivat. Vanhus pysähtyi ja näytti käyvän murheelliseksi.

"Koskee niin kipeästi", selitti hän, "kuulla poikien ääniä koulusta pääsemättä sinne. Kuusikymmentä vuotta olen kuunnellut tätä musiikkia ja oppinut sitä rakastamaan. Nyt olen perheetön. Ei minulla ole enää lapsia."

"Ei, herra opettaja", sanoi isäni taas kävelyä jatkaen, "teillä on vielä monta lasta pitkin maailmaa hajaantuneina, ja he muistavat teitä kuten minäkin nyt".

Vanhus nojasi hetkeksi harmaata päätään isäni olkapäätä vastaan ja puristi samassa minun kättäni.

Me olimme jo asemalla, ja juna seisoi siinä lähtövalmiina. "Voikaa hyvin, rakas opettaja", sanoi isäni suudellen hänen molempia poskiaan.

"Hyvästi, kiitoksia", vastasi opettaja tarttuen vapisevilla käsillään isäni käteen ja puristaen sitä rintaansa vastaan. Minä havaitsin, että hänen kasvonsa olivat kyynelistä kosteat. Isäni sysäsi minut vaunuihin, mutta ennenkuin hän itse nousi, otti hän nopeasti opettajan kädestä hänen karkean, koristamattoman sauvansa ja antoi sijaan oman hopeanuppisen keppinsä, johon hänen nimensä oli kaiverrettu, sanoen: "Pitäkää se pienenä muistona minulta!" Opettaja esteli ja koetti antaa sitä pois, mutta silloin isäni oli jo vaunussa ja ovi suljettu.

"Hyvästi, rakas opettaja!"

"Hyvästi, poikani", vastasi hän junan jo liikkeelle lähtiessä, "ja Jumala siunatkoon teitä siitä lohdutuksesta, jonka olette hankkinut köyhälle vanhus paralle".

"Näkemiin", huusi isäni liikutettuna.

Mutta opettaja pudisti päätään ikäänkuin sanoakseen: "Emme koskaan enää tule toisiamme tapaamaan."

"Totta kai", toisti isäni, "näkemiin siis!"

Ja vanhus vastasi kohottaen vapisevan kätensä taivasta kohti: "Tuolla ylhäällä."

Ja niin hän katosi meidän näkyvistämme.

PARANTUMINEN.

Torstaina huhtikuun 20 p:nä.

Kukapa olisi voinut aavistaa silloin, kun niin iloisena palasin isäni kanssa pieneltä retkeltämme, etten kymmeneen päivään pääsisi ulkoilmaan.

Minä olen ollut sairaana, oikein hengenvaarassa. Olen kuullut äitini nyyhkivän, olen nähnyt isäni kalpeana tuijottavan minuun ja kuullut Silvia-siskoni ja pikku veljeni puhuvan hiljaa, olen nähnyt lääkärimme, hänen, jolla on silmälasit, seisovan vuoteeni ääressä ja puhuvan sellaista, jota en ensinkään ymmärtänyt. Minä olin jo vähällä sanoa ikuiset jäähyväiset kaikille.

Voi äiti rukkaani! Kolme, neljä päivää olin ihan tiedoton, tunnoton, niin että kaikki tapahtumat ympärilläni tuntuivat hämärältä unennäöltä. Minusta tuntui siltä, kuin olisin vuoteeni ääressä nähnyt ensiluokan opettajani, joka koetti nenäliina suun edessä pidättää yskäänsä, jottei häiritsisi minua. Hämärästi muistan myöskin opettajani kumartuneen vuoteeni yli, ja kuin sumussa näin Derossin vaaleat kiharat ja Crossin punatukkaisen pään ja Garronen, joka toi minulle appelsiinin ja heti taas juoksi tiehensä, koska hänen äitinsä oli kipeä.

Kun sitten heräsin ikäänkuin pitkästä unesta ja tunsin olevani parempi, näin isäni ja äitini hymyilevän ja Silvia-siskoni ilosta hyppivän. Voi kuinka se uni oli ollut pitkä ja ikävä! Sitten tilani parani päivä päivältä. Muurarimestari tuli minua katsomaan ja sai minut ensi kerran nauramaan jäniksennaamallaan. Nyt vasta hän on siinä oikea mestari, kun hänen kasvonsa ovat sairauden jälkeen käyneet vähän pitemmiksi. Coretti kävi minun luonani, ja Garoffikin tuli ja lahjoitti minulle kaksi arpaa, sillä hänellä on nykyjään arvottavana viisiteräinen kynäveitsi.

Eilen nukkuessani oli Precossi käynyt ja pannut kätensä minun poskelleni herättämättä minua. Voi kuinka puut olivat tulleet vihreiksi muutamissa päivissä ja kuinka minä kadehdin poikia, joiden näin rientävän kouluun kirjat kainalossa, kun isä kantoi minut ikkunan luo! Mutta pian minäkin sinne taas pääsen. Hartaasti halajan nähdä toverini, pulpettini, puutarhan ja kadut, kuulla, kaikki mitä sillä aikaa on tapahtunut ja taas istua kirjojen ja vihkojen ääreen. Tuntuu siltä, kuin en olisi nähnyt niitä kokonaiseen vuoteen.

Äiti rukka, miten hän on laihtunut ja käynyt kalpeaksi! Isä rukka, kuinka väsyneeltä hän näyttää! Ja voi noita hyviä tovereitani, jotka kävivät minua tervehtimässä astuen varpaillaan vuoteeni ääressä. Minua surettaa ajatella, että minun täytyy kerran erota heistä. Derossi ja kenties jotkut muut tulevat jatkamaan opintoja kanssani, mutta kaikki muut? Kun olen päättänyt neljännen luokan, silloin hyvästi! Me emme enää tapaa toisiamme. He eivät enää tule minun vuoteeni luo, kun olen kipeä. Garrone, Precossi, Coretti, kelpo pojat, rakkaat toverit, teitä en näe silloin enää koskaan.

TYÖLÄIS-YSTÄVÄNI.

Perjantaina huhtikuun 21 p:nä.

_Miksi, Henrik, "ei koskaan enää"? Se riippuu sinusta itsestäsi. Kun olet päättänyt neljännen luokan, niin menet lukioon, ja heistä tulee käsityöläisiä. Mutta te jäätte samaan kaupunkiin kenties moneksi vuodeksi, ja miks'et silloin tapaisi heitä? Kun sinä olet lukiossa tai yliopistossa, menet tervehtimään heitä puoteihin ja työhuoneisiin, ja sinulle on tulevaisuudessa tuottava paljon iloa tavata entisiä koulutovereitasi työn miehinä. Tahtoisin mielelläni tietää, etkö aina menisi tapaamaan Corettia ja Precossia, vaikka he olisivat missä tahansa. Sinä menet heidän luoksensa ja vietät tuntikausia heidän seurassaan ja pian olet huomaava, jos tahdot maailmaa tutkia, kuinka monta asiaa sinä heiltä opit, asioita, joita et saa tietää mistään muualla. Sinä saat selkoa heidän ammateistaan ja isänmaasi oloisia._

_Jollet sinä ylläpidä näitä tultavuuksiasi, on sinun sangen vaikea vastaisuudessa solmia samanlaisia ystävyydenliittoja oman piirisi ulkopuolella. Silloin tulet elämään ja liikkumaan aina samassa seurapiirissä, ja sellainen ihminen on kuin opinhaluinen, joka lukee vain yhtä kirjaa. Pane siis päämääräksesi tästä hetkestä alkaen säilyttää nämä jalot ystäväsi ja kohtele heitä aina samalla ystävyydellä juuri siitä syystä, että he ovat käsityöläisten poikia!_

_Opi halveksimaan tuota ihmisien erottelemista varallisuuden ja säädyn mukaan. Vain halpamieliset antavat sellaisten seikkain määrätä mielipiteensä ja käytöksensä. Tiedäpä, että nämä työmiehet ovat aikoinaan vuodattaneet verensä tämän maan vapauttamiseksi ja että nyt heidän työnsä ja vaivansa pelloilla ja työhuoneissa on tehnyt sen viljavaksi ja kukoistavaksi._

_Rakasta Garronea, rakasta Precossia, rakasta Corettia, rakasta muurarimestaria, sillä näissä pienissä käsityöläisissä on sielun aateluutta. Tee se varma päätös, ettet anna minkään onnen vaiheen vieroittaa itseäsi näistä nuoruudenystävistä. Lupaa, että kolmenkymmenen vuoden kuluttua tunnet Garronen jollakin asemalla nokisena koneenkäyttäjänä... mutta ei siihen lupausta tarvitakaan. Olen varma siitä, että heti juokset häntä tervehtimään, vaikka olisit senaattori._

_Isäsi_.

GARRONEN ÄITI.

Lauantaina huhtikuun 29 p:nä.

Kouluun palattuani kuulin heti surullisen uutisen. Garrone oli ollut koulusta poissa useita päiviä, sillä hänen äitinsä oli ollut kipeä ja kuollut perjantaina.

Eilen aamulla opettaja sanoi meille heti kouluun päästyään: "Garronea on kohdannut suurin onnettomuus, mikä lapsen osaksi voi tulla. Hänen äitinsä on kuollut. Huomenna hän aikoo palata kouluun. Pojat, kunnioittakaa sitä ääretöntä surua, joka hänen sydäntänsä raatelee. Tervehtikää häntä ystävällisesti, mutta älköön kukaan naurako tai laskeko leikkiä hänen kanssaan."

Ja tänä aamuna Garrone astui luokkaan hiukan myöhemmin kuin muut.

Kipeästi koski minuun nähdessäni hänet. Hän oli laihtunut, hänen silmänsä olivat punaiset ja hänen käyntinsä epävarma. Näytti siltä, kuin hän olisi sairastanut kokonaisen kuukauden. Tuskin häntä enää tunsi. Hän oli mustiin puettu, ja meidän kävi häntä kovin sääliksi. Kaikki tuskin uskalsivat hengittää, he vain katsoivat häntä. Kun hän oli päässyt sisään ja nähnyt koulun, josta hänen äitinsä miltei joka päivä oli käynyt häntä noutamassa, ja penkin, jossa niin monesti oli istunut äitiään muistellen ja odotellen, hän purskahti epätoivoiseen itkuun.

Opettaja veti hänet luokseen, painoi rintaansa vastaan ja sanoi: "Itke, itke, rakas lapsi, se helpottaa, mutta rohkaise mielesi! Äitisi ei ole enää täällä, mutta hän näkee sinut, rakastaa sinua ja elää läheisyydessäsi; ja kerran saat hänet jälleen nähdä, sillä sinä olet jalo ja rehellinen sielu niinkuin hänkin. Rohkaise mielesi!" Näin sanottuaan hän talutti hänet pulpetin luo minun viereeni. En uskaltanut katsoa häneen.

Hän otti esiin kirjansa ja vihkonsa, joita ei ollut avannut moneen päivään. Nähtyään lukukirjan kannella olevan kuvan, joka esitti äitiä lastaan taluttamassa, hän purskahti uudestaan itkuun ja painoi päänsä käsivarttansa vastaan.

Opettaja antoi meille merkin käskien jättämään hänet rauhaan, ja opetus alkoi.

Olisin mielelläni sanonut hänelle jotakin, mutta en tiennyt mitä. Laskin vain käteni hänen käsivarrelleen ja kuiskasin: "Älä itke!"

Hän ei vastannut mitään, tarttui vain käteeni. Ulos mentäessä ei kukaan puhutellut häntä. Kaikki antoivat hänen olla häiritsemättä ja kulkivat kunnioittavan hiljaisina.

Minä näin äitini, joka odotti minua, ja juoksin häntä syleilläkseni. Mutta hän työnsi minut hiljaa luotaan ja katsoi Garroneen päin. En ymmärtänyt heti syytä. Mutta sitten huomasin, että Garrone, joka seisoi hiukan syrjempänä, katseli minua. Hänen katseensa oli niin surullinen, kuin se olisi sanonut: "Sinä hyväilet äitiäsi, mutta minä en voi sitä koskaan enää tehdä. Sinun äitisi elää, minun on kuollut."

Nyt käsitin, miksi äitini oli työntänyt minut luotaan, ja menin kotiin ojentamatta hänelle kättäni.

UHRAUS.

Tiistaina toukokuun 9 p:nä.

Silvia-siskoni tulee äitiini, hänellä on samanlainen hellä, jalo sydän.

Kun eilen istuin kirjoittamassa, astui Silvia varpaillaan luokseni ja kuiskasi hiljaa: "Tule kanssani äidin luo. Olen kuullut vanhempiemme keskustelevan tänä aamuna. Isä sanoi onnistuneensa huonosti jossakin yrityksessä; äiti koetti rohkaista häntä. Me olemme ahdingossa, ymmärrätkö? Ei ole enää ollenkaan rahaa. Isä sanoi, että on tehtävä uhrauksia, jotta pääsisimme jälleen entisellemme. Se on myöskin meidän asiamme, eikö totta. Oletko valmis? No hyvä. Minä puhun siitä äidille, ja sinä lupaat kunniasanallasi tehdä mitä minä esitän."

Tämän sanottuaan hän otti minua kädestä ja vei äidin luo, joka istui ompelemassa miettivän näköisenä. Minä istuin toiselle puolelle sohvaa, Silvia toiselle, ja sitten hän sanoi yht'äkkiä: "Minulla olisi sinulle puhuttavaa. Meillä molemmilla on sinulle jotakin sanomista." Äiti katsoi meihin hämmästyneenä. Ja Silvia aloitti: "Isällä ei ole rahaa, eikö totta?" -- "Mitä sinä sanot", vastasi äitini. "Ei siinä ole perää. Mistä sinä semmoista olet kuullut? Kuka on sanonut?"

"Minä tiedän sen", sanoi Silvia päättävästi. "Kuule, äiti, me tahdomme myöskin tehdä uhrauksia. Sinä lupasit minulle päivänvarjon toukokuun lopulla, ja Henrik odottaa värilaatikkoa. Me emme tahdo niitä. Me emme tahdo, että niihin suotta tuhlataan rahaa. Me olemme aivan yhtä tyytyväiset ilmankin. Ymmärrätkös?" Äiti koetti vastata, mutta Silvia sanoi: "Me olemme sen jo valmiiksi miettineet. Ja niin kauan kuin isällä ei ole rahaa, emme tahdo hedelmiä emmekä mitään herkkuja. Keitto riittää, ja aamulla me syömme vain leipää. Siten menot vähenevät, kulunkeja meistä kyllä sittenkin on. Ja me lupaamme, että aina saat nähdä meidät tyytyväisinä. Eikö niin, Henrik?" -- "Niin", vastasin minä. -- "Aina iloisina, kuten tähänkin asti", toisti Silvia keskeyttäen äidin, joka näytti tahtovan sanoa jotakin vastaan. "Ja jos vielä muita uhrauksia on tarpeen vaatteiden tai muun suhteen, olemme heti valmiit. Voisimmehan myydä leikkikalumme ja lahjamme, minä tuon kaikki tavarani tänne. -- Ja sitten minä rupean sinun palvelijaksesi, emmekä teetä enää mitään ulkona. Minä teen työtä sinun kanssasi aamusta iltaan, teen mitä vain tahdot. Olen valmis kaikkeen, kaikkeen", huusi hän ja kietoi käsivartensa äidin kaulaan, "jotta ei isällä ja äidillä enää olisi huolia, jotta taas voisitte olla onnellisia ja elää Silvianne ja Henrikkinne iloksi, jotka teitä niin sanomattomasti rakastavat".

Voi, en koskaan ole nähnyt äitiäni niin iloa säteilevänä kuin näitä sanoja kuunnellessaan. Hän suuteli meitä otsalle itkien ja nauraen, saamatta kotvan aikaan mitään sanotuksi. Ja sitten hän vakuutti, että Silvia oli käsittänyt väärin, että kaikeksi onneksi emme olleetkaan puutteessa. Hän kiitti meitä monta kertaa ja kertoi kaikki isälle hänen kotiin tultuaan. Isä ei virkkanut mitään.

Mutta kun minä seuraavana päivänä istuin ruokapöytään, löysin ilokseni ja surukseni värilaatikon, ja siskoni löysi päivänvarjonsa.

APENNINEILTA ANDES-VUORILLE.

(Opettajan kertomus.)

Torstaina toukokuun 11 p:nä.

Monta vuotta sitten läksi pieni genovalainen kolmetoistavuotias työmiehenpoika ihan yksinään Genovasta Amerikkaan äitiänsä etsimään.

Äiti oli pari vuotta aikaisemmin matkustanut Argentiinan tasavallan pääkaupunkiin Buenos Airesiin etsiäkseen siellä paikkaa jossain varakkaassa perheessä ja siten mitä pikimmin ansaitakseen niin paljon, että voisi saada perheensä tilan parannetuksi, sillä se oli useiden onnettomuuksien johdosta joutunut velkoihin ja kurjuuteen.

Hän ei suinkaan ollut ensimmäinen äiti, joka Italiasta matkusti siinä tarkoituksessa. Moni rohkea vaimo oli ennen häntä tehnyt tuon pitkän matkan ja joitakin vuosia palveltuaan palannut kotiin tuoden mukanaan muutamia tuhansia liiroja, jotka oli saanut säästetyksi siellä maksetuista suurista palkoista.

Äiti itki katkeria kyyneliä erotessaan pojistaan, joista toinen oli kahdeksantoista-, toinen yksitoistavuotias. Mutta hän oli uskalias ja toiveita täynnä. Matka onnistui hyvin, ja heti Buenos Airesiin päästyään hän oli erään genovalaisen kauppiaan, miehensä serkun välityksellä, joka jo useita vuosia oli asunut sielläpäin, onnistunut saamaan hyvän paikan varakkaassa genovalaisessa perheessä, joka maksoi hänelle hyvän palkan ja kohteli häntä kaikin puolin hyvin. Jonkin aikaa hän ylläpiti omaistensa kanssa säännöllistä kirjeenvaihtoa. Keskinäisen sopimuksen johdosta mies lähetti kirjeet serkulleen, joka ne sitten toimitti vaimolle, ja tämä antoi taas hänelle vastaukset, jotka hän pani menemään Genovaan lisäten itsekin väliin pari riviä niihin. Kun vaimo kuukausittain ansaitsi kahdeksankymmentä liiraa eikä niistä mitään kuluttanut, lähetti hän aika-ajoin kotiin kauniin summan, jolla kelpo mies maksoi kaikkein kiireellisimmät velat ja sai kunniallisen nimensä ja maineensa pelastetuksi. Ja sillä aikaa hän itse työskenteli ahkerasti ja oli tyytyväinen tuloksiin eläen siinä toivossa, että vaimo pian palaisi, sillä ilman häntä tuntui koti tyhjältä ja kolkolta. Varsinkin nuorin poika, joka oli äitiinsä kovin kiintynyt, kävi yhä alakuloisemmaksi eikä voinut tottua hänen poissaoloonsa.

Kun lähdöstä oli noin vuosi kulunut, saapui lyhyt kirje, jossa äiti valitti voivansa pahoin, ja sen jälkeen ei enää kuulunut mitään. He kirjoittivat kaksi kertaa serkulle, mutta tämä ei vastannut. He kirjoittivat argentiinalaiselle perheelle, jonka luona vaimo palveli, mutta vastausta ei kuulunut. Ehkäpä kirje ei ollut saapunutkaan perille, kun osoite oli vaillinainen. Peläten jotain onnettomuutta he kirjoittivat Buenos Airesiin Italian konsulille pyytäen häntä tiedustelemaan asiaa. Kolmen kuukauden kuluttua he saivat konsulilta vastauksen, missä tämä ilmoitti, että kaikki haku oli ollut turhaa. Vaikka hän oli pannut ilmoituksen lehtiin, ei kukaan tullut antamaan minkäänmoisia tietoja. Oli luultavaa, että tämä hyvä, mutta arka äiti, peläten perheelleen syntyvän joitakin ikävyyksiä siitä, että hän oli ottanut palvelijan paikan, ei ollut ilmoittanutkaan oikeata nimeään.

Taas kului kuukausia ilman minkäänlaisia tietoja. Isä ja pojat olivat hyvin murheissaan, ja varsinkin oli nuorin niin masentunut, ettei mikään häntä enää lohduttanut. Mitä tehdä, kenen puoleen kääntyä? Isän ensimmäinen ajatus oli matkustaa Amerikkaan vaimoaan etsimään. Mutta työ? Kukapa sillä aikaa elättäisi poikia? Eikä vanhin poikakaan voinut matkustaa, sillä hän rupesi juuri siihen aikaan ansaitsemaan ja oli siis tarpeen kotona. Ja tässä tuskassa he elivät. Joka päivä oli toisensa kaltainen, aina vain uudistuivat samat surulliset puheet, tai he istuivat ääneti ja katselivat alakuloisina toisiaan.

Eräänä iltana sanoi Marco, pienempi pojista, päättäväisesti: "Nyt minä itse matkustan Amerikkaan äitiäni etsimään." -- Isä pudisti päätään surullisesti eikä vastannut mitään. Se oli kyllä kaunis ajatus, mutta mahdoton toteuttaa. Kolmetoistavuotiaana lähteä kuukauden kestävälle matkalle Amerikkaan! Mutta poika pysyi itsepintaisesti tässä ajatuksessa. Hän pyysi tänään, huomenna, joka päivä hyvin maltillisesti, mutta samalla hän esitti syynsä niin selvään ja perusteellisesti kuin täysi-ikäinen. "Moni muukin on mennyt sinne, vieläpä minua pienemmätkin. Kun kerran olen laivassa, pääsen yhtä hyvin perille kuin joku toinenkin. Sinne päästyä ei ole muuta tekemistä kuin etsiä serkun puoti. Siellä on monta italialaista, kyllä joku minulle sen kadun osoittaa. Kun kerran olen löytänyt serkun, on äitikin löydetty. Jos taas en tapaisiltaan serkkua, menen konsulin luo ja otan selon argentiinalaisesta perheestä. Tulkoon mitä tulee, kyllä siellä niin paljon työtä on, että minäkin jotain saan, edes paluupiletin ansaituksi."

Ja näin hän vähitellen sai isänsä vakuutetuksi. Isä piti häntä suuressa arvossa, sillä hän tiesi, että Marcolla oli rohkeutta ja ymmärrystä, että hän oli tottunut puutteeseen ja kieltäymyksiin ja että kaikki nämä ominaisuudet kasvaisivat hänessä kaksinkertaisiksi, kun hänellä oli mielessään tuo kallis päämäärä, löytää äitinsä, jota hän rakasti yli kaiken. Sattui vielä niin hyvin, että eräs isän tuttavista oli hyvä ystävä erään laivankapteenin kanssa, ja tämä kuultuaan pojan tuumista lupasi hankkia hänelle vapaalipun kolmannessa luokassa Argentiinaan. Silloin isä viimeinkin pitkällisen viivyttelyn jälkeen antoi suostumuksensa, ja matka päätettiin. Poika sai pieneen laukkuun vähän vaatteita, taskuunsa hiukan rahoja ja serkun osoitteen, ja eräänä kauniina huhtikuun iltana he saattoivat hänet laivaan. Hyvästi jättäessään isä sanoi kyynelet silmissä: "Rohkeutta, Marconi! Sinä matkustat pyhän asian takia, ja Jumala on sinua auttava."

Marco rukka! Hänellä oli luja luonne, jota hän vielä kaikin tavoin oli koettanut karaista matkaa varten. Mutta kun kaunis Genova katosi taivaanrannan taakse ja hän oli aavalla merellä suuressa laivassa, joka oli täynnä tuntemattomia siirtolaisia, yksinäisenä, outona, vieressään vain pieni laukku, joka sisälsi koko hänen omaisuutensa, silloin ääretön alakuloisuus valtasi hänet. Kaksi päivää hän oli pitkänään etukannella kuin koira, ei syönyt juuri mitään, mutta itku oli koko ajan kurkussa. Kaikenlaisia surullisia ajatuksia pyöri hänen päässään, ja kaikkein surullisin palasi itsepintaisesti ehtimiseen takaisin, se ajatus, että hänen äitinsä oli kuollut. Levottomissa unissaan hän näki usein erään oudon henkilön, joka katseli häntä säälivästi ja sitten kuiskasi: "Äitisi on kuollut." Ja silloin hän aina heräsi päästäen tukahdutetun hätähuudon.