Part 8

_Kun tapaat jonkun, jolla on ruumiillinen vamma tai epämuodostuma, niin älä ole sitä näkevinäsi. Sammuta aina palava tai hehkuva tulitikku, jonka tapaat tielläsi, sillä se voi tulla syypääksi jonkun kuolemaan. Vastaa aina kohteliaasti vieraalle, joka kyselee tietä. Älä naura katsoessasi jotakuta silmiin. Älä juokse, paitsi hätätilassa, äläkä huuda. Pidä katua arvossa. Kansan sivistystä arvostellaan etupäässä sen mukaan, kuinka se käyttäytyy kadulla. Siellä missä kadulla näkee raakuutta, tapaa sitä myöskin kodeissa._

_Tutki katuja. Opi tuntemaan kotikaupunkisi, sillä jos huomenna joutuisit muualle, olisit iloinen siitä, että se on mielessäsi, että ajatuksissasi voit kuvailla tuon oman kaupunkisi, pienen isänmaasi, joka useiden vuosien kuluessa on ollut koko maailmasi, missä äitisi taluttamana astuit ensimmäiset askelesi, sait ensimmäiset vaikuttimesi, löysit ensimmäiset ilosi. Tämä kaupunki on muuttunut sinun äidiksesi. Se on antanut sinulle opetusta, ilonaihetta ja suojelusta. Opi tuntemaan sen oloja, sen kansaa. Jos kuulet jonkun sitä solvaavan, niin nouse puoltamaan sitä._

_Isäsi_.

ILTAKOULUT.

Torstaina maaliskuun 2 p:nä.

Eilen illalla isä vei minut katsomaan iltakoulua, jota pidetään meidän koulurakennuksessamme. Se oli jo aivan valaistu, ja työmiehet rupesivat kokoontumaan. Juuri sisään astuessamme olivat johtaja ja opettajat hyvin vihoissaan, sillä vähää ennen oli sisään heitetty kivi särkenyt ikkunaruudun.

Vahtimestari oli heti juossut ulos ja tarttunut erääseen ohikulkevaan poikaan. Mutta Stardi, joka asuu vastapäätä koulua, oli tullut ja vakuuttanut: "Ei se tämä poika ole. Minä näin omin silmin, että Franti sen viskasi. Ja hän sanoi minulle: 'Varo itseäsi, jos tästä hiiskut!' Mutta minä en pelkää häntä."

Vähitellen kiintyi koko huomioni käsityöläisiin, jotka parittain ja ryhmittäin tulivat sisään. Ja heitä oli kolmatta sataa. En koskaan ollut aavistanut, kuinka kaunis tällainen iltakoulu on. Siellä oli väkeä kaksitoistavuotiaasta pojasta parrakkaaseen mieheen saakka, jotka kaikki tulivat työstään ja nyt kantoivat vihkoja ja kirjoja käsissään. Siellä oli kirvesmiehiä, lämmittäjiä kasvot mustina, muurareja kädet kalkista valkeina, leipurinsällejä, joilla vielä oli hiuksissa jauhoja, ja koko huone tuoksui vernissalle, nahalle ja öljylle. Kaikki pujahtivat penkkeihinsä ja ryhtyivät työhönsä. Muutamat menivät opettajien luo vihkoineen neuvoja saadakseen.

Kaikki luokkahuoneiden ovet olivat auki, ja minä olin aivan hämmästynyt nähdessäni, miten kaikki tunnin alettua tarkkasivat ja seurasivat opettajaa. Ja sentään suurin osa heistä, kertoi johtaja, oli tullut suoraa päätä työstään illallista syömättä ja varmaankin nälissään. Puolen tunnin opetuksen jälkeen rupesi kaikkein pienimpiä nukuttamaan. Muutamat nukahtivat pää pulpettia vastaan ja heräsivät vasta opettajan lähestyessä.

Toisin oli isojen laita. He olivat koko ajan hereillä. Suu auki ja silmää räpäyttämättä he seurasivat opettajan esitystä. Oudolta tuntui minusta nähdä penkeissämme parrakkaita miehiä. Me astuimme yläkertaankin, ja minä juoksin heti oman luokkani ovelle katsomaan. Omalla paikallani näin siellä mustaviiksisen miehen, käsi siteessä. Se oli luultavasti loukkaantunut jossakin koneessa, mutta hän kirjoitti sillä, vaikka se kävi hitaasti. Hauskinta oli minusta kuitenkin nähdä pikku muurarimestarin isä poikansa paikalla. Siellä tämä jättiläinen istui ahtaaseen pulpettiin litistettynä, käsi poskella ja silmät kirjassa niin tarkkaavaisena, että tuskin uskalsi hengittää.

Eikä se ollut mikään sattuma, että hän juuri sillä paikalla istui. Heti ensi iltana kouluun tullessaan hän oli sanonut: "Herra johtaja, olkaa hyvä ja näyttäkää minulle pikku jäniksennaamani paikka." Siksi hän näet aina nimittää poikaansa.

Isäni tahtoi, että olisimme loppuun asti, ja sitten poistuessamme näimme kadulla vaimoja, lapset käsivarrella, odottamassa miehiään. Miesten tullessa tehtiin vaihdos. Isät ottivat pienokaiset käsivarrelleen ja antoivat vihot ja kirjat vaimoilleen, ja niin he nyt yhdessä rupesivat kotiin päin kulkemaan. Katu oli hetkisen täynnä väkeä ja hälinää. Sitten kaikki hiljeni, emmekä me nähneet muuta kuin johtajan kumaran, väsyneen vartalon, kun hän asteli kotiinsa.

KIISTA.

Maanantaina maaliskuun 20 p:nä.

Coretti sai hiljattain palkinnon, mutta vaikka hän sen sai ja minä jäin ilman, ei meidän riitamme kuitenkaan siitä alkanut tänä aamuna. Ei se ollut kateutta. Mutta kuitenkin olin väärässä.

Opettaja oli asettanut hänet minun viereeni. Kirjoittaessani kuukautista kertomustamme muurarimestaria varten, joka nykyään on sairaana, hän tyrkkäsi kyynärpäätäni, niin että paperille tuli aika mustetahra. Minä suutuin ja sanoin hänelle ruman sanan. Hän vastasi hymyillen: "En minä sitä tahallani tehnyt." Minun olisi pitänyt uskoa se, koska tunnen hänet. Mutta hänen hymynsä ei miellyttänyt minua ja minä ajattelin: "Kas nytkös hän on olevinaan, kun on saanut palkinnon." Ja vähän sen jälkeen sysäsin häntä rajusti kostaakseni. Hän lensi tulipunaiseksi ja sanoi kohottaen sormeansa: "Sinä varmaankin teit sen tahallasi." Opettaja katsoi meihin, ja Coretti laski sormensa alas, mutta sanoi: "Minä odotan sinua tuolla ulkona."

Minua hävetti, raivoni laimeni, ja minä kaduin.

Ei, Coretti ei voinut tehdä sitä tahallaan. Hän on hyvä, ajattelin. Minä muistelin sitä kertaa, jolloin kävin hänen kotonaan ja näin, kuinka hän puuhasi ja auttoi sairasta äitiään ja kuinka iloinen hän sittemmin oli meillä käydessään ja kuinka hän miellytti isääni. Paljon olisin antanut, jos tuo sana olisi jäänyt sanomatta, tuo vääryys tekemättä. Ja minä ajattelin neuvoa, jonka isäni olisi antanut: "Oletko väärässä?" -- "Olen." -- "Siis pyydä anteeksi!" Mutta tähän minulla ei ollut rohkeutta, minä häpesin nöyrtyä. Katselin häntä salavihkaa ja näin, että hänen takkinsa oli olkapään kohdalta kulunut, ehkäpä paljosta puiden kantamisesta. Sydämessäni tunsin itseni jo aivan leppyneeksi ja ystävälliseksi ja sanoin itsekseni: "Rohkeutta!" Mutta sanat "anna anteeksi" tarttuivat kurkkuuni.

Hän katseli minua vähänväliä ja tuntui olevan enemmän pahoillaan kuin suuttunut. Mutta sitten minäkin taas katselin häntä uhalla osoittaakseni, etten pelännyt.

Hän toisti: "Tuolla ulkona tapaamme toisemme." Ja minä: "Niin, ulkona tavataan." Ja taas muistelin mitä isäni oli sanonut: "Jos olet väärässä, niin puolusta itseäsi, mutta älä lyö!" Ja minä sanoin itsekseni: "Niin, minä kyllä puolustan itseäni, mutta en lyö." Mutta minä olin tyytymätön, murheellinen, enkä edes kuunnellut opettajaa.

Viimein tuli hetki, jolloin mentiin kotiin. Kun olin kadulla yksinäni, huomasin, että hän seurasi minua. Minä pysähdyin odottamaan, viivoitin kädessä. Hän lähestyi minua, minä kohotin viivoitinta.

"Ei, Henrik", sanoi hän hymyillen hyvää hymyänsä ja työntäen viivoittimeni syrjään. "Olkaamme taaskin ystävät kuten tähän astikin." Minä jäin muutamaksi hetkeksi hämmästyksestä liikkumattomaksi, sitten oli kuin joku olisi pannut kätensä minun olalleni ja työntänyt minut hänen syliinsä. Hän syleili minua ja sanoi: "Ei mitään tappelua meidän kesken, eikö totta?"

"Ei milloinkaan, ei milloinkaan", vastasin minä. Ja me erosimme tyytyväisinä.

Kotiin päästyäni kerroin kaikki isälleni. Mutta kun luulin saavuttavani hänen hyväksymisensä, synkistyivät hänen kasvonsa ja hän sanoi: "Sinun olisi ensin pitänyt ojentaa kätesi, koska olit väärässä." Sitten hän sanoi: "Eikä sinun olisi koskaan pitänyt tarttua viivoittimeen toveriasi vastaan, varsinkin kun hän on Corettin lainen poika, joka jo osaa kantaa isänsä työkuormaa." Ja hän otti viivoittimen kädestäni, katkaisi sen ja viskasi kappaleet nurkkaan.

KUOLEMANSAIRAS MUURARIMESTARI.

Torstaina maaliskuun 28 p:nä.

Pieni muurarimestarimme on kovin sairaana. Opettaja kehoitti meitä menemään häntä katsomaan. Garrone, Derossi ja minä päätimme lähteä. Stardikin olisi tullut, mutta kun opettajamme oli käskenyt meidän kirjoittaa aineen erään isänmaanystävän muistopatsaasta, sanoi hän menevänsä sitä tarkastamaan voidakseen sitä paremmin kuvata. Me kysyimme silloin vlpeältä Nobisilta, tahtoiko hän yhtyä meihin, mutta hän kieltäytyi lyhyesti. Ja Votinikin teki esteitä, ehkäpä sen tähden, että pelkäsi päällystakkinsa tahrautuvan kalkkiin.

Me menimme heti koulun päätyttyä kello neljä.

Ulkona satoi kuin saavista kaataen. Kadulla sanoi Garrone: "Mitä ostaisimme", kilistellen kahta soldoa taskussaan. Jokainen antoi pari soldoa, ja me ostimme kolme appelsiinia.

Kiipesimme kapeita vintinportaita ja pysähdyimme ovelle.

Derossi otti mitalinsa ja kätki sen taskuunsa. Me kysyimme miksi hän niin teki.

"En oikein itsekään tiedä, mutta minusta tuntuu, kuin olisi hienotunteisempaa tulla ilman sitä. Se voisi näyttää jonkinlaiselta ylvästelyltä." Me naputimme oveen, ja pikku muurarimestarin isä, tuo jättiläiskokoinen työmies, tuli avaamaan. Hänen kasvonsa osoittivat huolestumista ja kärsimystä. "Keitä te olette?" kysyi hän. Garrone vastasi: "Me olemme teidän poikanne koulutovereita ja olemme tulleet tuomaan hänelle kolme appelsiinia."

"Voi minun poika poloistani", puhkesi hän puhumaan päätään pudistaen. "Pahasti pelkään, ettei hänessä enää ole teidän appelsiinienne syöjää." Ja hän pyyhki silmiään karhealla kädellään.

Hän pyysi meitä astumaan sisään, ja siellä ahtaassa vinttikamarissa me näimme muurarimestarimme pienessä rautasängyssään. Hänen äitinsä istui toivottoman näköisenä vuoteen ääressä peittäen kasvonsa käsillään ja käänsi tuskin päätään meidän lähestyessämme. Seinällä riippui jokunen suti, muurarinlasta ja kalkkiseula. Vuoteen jalkopäähän oli levitetty muurarin kalkista valkea takki. Poika parka oli laihtunut ja kalpea. Nenännykerökin oli käynyt kapeammaksi, ja hengitys oli lyhyt. Voi hyvä, rakas, reipas toverini, kovin minuun koski surullinen tilasi ja paljon olisin antanut saadakseni nähdä sinun taas tekevän jäniksennaaman, pikku muurarimestari.

Garrone pani appelsiinin päänalukselle hänen kasvojensa lähelle. Tämän tuoksu herätti hänet. Hän tarttui siihen kohta, mutta antoi sen sitten pudota ja katsoa tuijotti Garronea. "Minä se olen", sanoi tämä, "olen Garrone, etkö tunne minua?"

Heikko hymy näkyi hetken hänen kasvoillaan. Hän sai vaivalla kätensä nousemaan peitteen päältä ja kurotti sitä Garronelle, joka otti sen molempien käsiensä väliin ja sanoi: "Kärsivällisyyttä vain, pikku muurarimestari, pian olet terve ja tulet jälleen kouluun. Silloin opettaja asettaa sinut istumaan minun viereeni. Oletko sitten tyytyväinen?" Mutta muurarimestari ei vastannut mitään. Hänen äitinsä purskahti itkuun. "Voi minun pikku poikaani! Hän on niin hyvä ja reipas, ja Jumala tahtoo ottaa hänet pois." "Rauhoitu", huusi muurari epätoivoissaan, "tai tulen hulluksi!"

Sitten hän sanoi huolestuneena: "Menkää kotiin nyt, pojat, ja kiitos käynnistänne!" Sairas oli taas ummistanut silmänsä ja näytti kuolleelta. "Voisinko palvella teitä millään tavalla?" kysyi Garrone. -- "Et, hyvä poika, kiitos vain, mene nyt kotiin." Ja näin sanoen hän työnsi meidät ystävällisesti ovesta ulos.

Mutta tuskin olimme ehtineet portaiden puoliväliin, ennenkuin jo kuulimme hänen huutavan: "Garrone, -- Garrone!" Kaikki kolme riensimme takaisin. "Garrone!" huusi muurari ilosta säihkyvin silmin. "Hän on maininnut sinun nimesi. Hän tahtoo nähdä sinut. Jo kaksi päivää hän on ollut puhumatta ja nyt hän on pari kertaa maininnut nimesi. Voi hyvä Jumala, jospa se olisi hyvä merkki!" -- "Näkemiin", sanoi Garrone meille, "minä jään tänne". Ja sitten hän palasi isän kanssa huoneeseen. Derossin silmissä kiilsivät kyynelet. "Itketkö muurarimestarin takia?" kysyin. "Kyllä kai hän paranee, koska on jo puhunutkin." -- "Niin minäkin luulen", vastasi Derossi, "mutta nyt en ajatellut häntä. Tuumin vain, kuinka jalo ja hyvä Garrone on."

KEVÄT.

Lauantaina huhtikuun 1 p:nä.

Huhtikuun ensimmäinen päivä! Vain kolme kuukautta enää! Tämä aamu on kaikkein kauneimpia. Olin hyvin tyytyväinen koulussa, sillä Coretti pyysi minua tulemaan isänsä ja hänen kanssaan, kun he menevät kuninkaan tuloa katsomaan. Ja äitini oli luvannut viedä minut katsomaan erästä lastenkotia.

Myöskin muurarimestarin parantuminen ilahdutti minua, ja sitäpaitsi kuulin opettajani eilen sanovan isälleni hänen ohikulkiessaan: "Hyvin käy, hyvin käy." Mutta ennen kaikkea oli kaunis aamu.

Koulun ikkunasta näkyi sininen taivas. Puutarhan puut olivat täynnä umppuja, ja ympärillä olevien talojen ulkopuolisille ikkunalaudoille oli pantu kukkaruukkuja. Opettaja ei nauranut, sillä sitä hän ei tee koskaan, mutta hän oli kuitenkin niin hyvällä tuulella, että tuo poikittainen poimu hänen otsassaan tuskin näkyi, ja hän selitti leikillisesti erästä laskuesimerkkiä mustalla taululla. Selvään näki, että hän nautti raittiista ilmasta, joka tulvi avoimista ikkunoista täynnä versovan kasvillisuuden tuoretta tuoksua ja muistutti kävelyretkistä luonnon helmassa. Hänen selitellessään kuului lähikadulta sepän takomista ja vastapäätä olevasta talosta kehtolaulua, jolla joku äiti tuuditteli lastansa nukuksiin. Hän keskeytti yht'äkkiä opetuksensa, jäi tätä kuuntelemaan ja sanoi ikkunasta katsoen: "Taivas hymyilee, äiti laulaa, kunnon mies tekee työtä ja pojat opiskelevat. Voi kuinka tämä kaikki on kaunista!"

Kun astuimme luokasta ulos, huomasimme, kuinka kaikki olivat iloisia. He kulkivat rivissä nauraen ja hyräillen kuin lupapäivän aattona. Opettajat laskivat leikkiä, vanhemmat keskustelivat ja nauroivat keskenään, ja Crossin äidillä, vihannesmyyjällä, oli niin paljon orvokkeja, että koko eteinen täyttyi niiden tuoksusta. En ollut vielä koskaan tuntenut sellaista riemua kuin tänä aamuna, varsinkin nähtyäni äitini kadulla minua odottamassa. Ja rientäessäni häntä vastaan huusin: "Olen niin iloinen. En ymmärrä mikä siihen on syynä." Mutta äitini sanoi hymyillen: "Sen tekee kaunis ilma ja hyvä omatunto."

ISÄNI OPETTAJA.

Tiistaina huhtikuun 11 p:nä.

Eilen olin isäni kanssa hauskalla retkellä.

Kun hän toissa päivänä luki sanomalehteä, pääsi häneltä yht'äkkiä ihmettelyn huudahdus. Sitten hän sanoi: "Ja minä kun luulin hänen jo vuosia sitten kuolleen. Tiedäpä, että minun ensimmäinen opettajani, joka on jo kahdeksankymmenenneljän vuoden vanha, elää vielä. Minä tässä luen, että ylihallitus on antanut hänelle kuusikymmenvuotisesta palveluksesta kunniarahan. Kuusikymmentä vuotta! Ja vasta kaksi vuotta sitten hän on luopunut toimestaan. Opettaja parka! Hän asuu tunnin rautatiematkan päässä täältä, samassa kylässä kuin meidän vanha puutarhurimme. -- Henrik", hän jatkoi, "menkäämme häntä tervehtimään". Ja koko illan hän puhui vain tästä vanhasta opettajastaan.

Tämä nimi palautti hänen muistiinsa satoja seikkoja hänen koulu ajaltaan, tovereistaan ja äitivainajastaan. "Crosetti", puhkesi hän sanomaan, "oli jo silloin nelikymmenvuotias, kun minä olin hänen luokallaan. Tuntuu aivan siltä, kuin näkisin hänet vielä. Vartalo oli hiukan kumarassa, silmät kirkkaat ja kasvot parrattomat. Hän oli kyllä ankara, mutta samalla hyväntahtoinen kuin isä. Ei mikään jäänyt häneltä huomaamatta. Talonpojasta hän oli tarmokkaan työn ja monen vastuksen kautta kohonnut. Oikea kunnon mies! Äitini kunnioitti häntä, ja isäni kohteli häntä kuin hyvää ystävää ainakin. Miksi hän nyt asunee tässä maakylässä, kaukana Torinosta? Ei suinkaan hän minua enää tunne. Mutta eipä haittaa. Kyllä minä tunnen hänet. Neljäkymmentäneljä vuotta on kulunut siitä. Ajattele, lapseni, neljäkymmentäneljä vuotta! Huomenna käymme häntä katsomassa."

Jo eilen aamulla kello yhdeksän olimme asemalla. Olisin suonut Garronen tulevan mukaan, mutta hän ei voinut äitinsä sairastumisen takia. Juna kiiti vihreiden nurmikenttien ja kukoistavien puistojen ohitse, ja joka hengenveto täytti keuhkot sulotuoksuisella ilmalla. Isäni oli iloinen ja tyytyväinen. Ehtimiseen hän laski kätensä minun olalleni ja puhutteli minua miltei kuin ystävää.

"Voi opettaja rukkaani", sanoi hän. "Hän oli isäni jälkeen ensimmäinen, joka osoitti minulle hyvyyttä. Muutamia hänen hyviä neuvojaan ja paria ankaraa nuhtelua, jotka vielä kotiin mennessäni saivat itkun nousemaan kurkkuuni, en unohda koskaan. Aivan näen hänet vielä hengessäni, kuinka hän kouluun tullessaan aina samoilla liikkeillä asetti keppinsä nurkkaan ja takkinsa naulaan. Ja joka päivä hän oli yhtä tarkka, iloinen ja tunnokas, kuin joka päivä olisi ollut hänen ensimmäisensä koulussa. Muistan vielä, mitenkä hän kirjoittaessani huusi: 'Bottini, Bottini, etusormi suoraan!' Varmaan hän on paljon muuttunut neljänkymmenenneljän vuoden kuluessa."

Perille saavuttuamme etsimme käsiimme entisen puutarhurinvaimon, jolla oli oma pieni kauppapuoti erään syrjätien varrella. Hän otti meidät vastaan suurella riemulla ja rupesi kertomaan perheestään. Mies, joka kolme vuotta sitten oli mennyt Kreikkaan työnhakuun, oli kotiin odotettavissa. Vanhin tyttö oli kuuromykkäinkoulussa. Sitten hän neuvoi meille opettajan kotiin johtavan tien.

Me läksimme astumaan kylätietä, joka johti kukoistavien pensaikkojen halki pienelle kummulle.

Isäni ei enää virkkanut mitään. Hän näytti tykkänään vaipuneen muistoihinsa. Väliin hän hymyili itsekseen ja sitten taas pudisti päätään.

Yht'äkkiä hän pysähtyi sanoen: "Kas tuolla hän tulee. Lyön vaikka veikkaa, että hän on tuossa."

Meitä vastaan tuli pieni valkopartainen ukko, leveälierinen hattu päässä. Hän nojautui sauvaansa; kulku oli vaivalloista, ja kädet vapisivat.

"Hän se on", toisti isäni jouduttaen askeliaan.

Päästyämme aivan hänen läheisyyteensä pysähdyimme. Vanhuskin seisahtui ja katseli isääni. Kasvot olivat vielä nuorekkaat ja silmät eloisat ja kirkkaat.

"Oletteko", kysyi isäni hattuaan kohottaen, "opettaja Vincenzo Crosetti?"

Vanhus nosti hänkin hattuaan ja vastasi hieman vapisevalla äänellä: "Olen."

"Suvaitsetteko", kysyi isäni tarttuen vanhuksen käteen, "että eräs entinen oppilaanne puristaa kättänne ja tiedustelee vointianne? Olen tullut Torinosta teitä tervehtimään."

Vanhus katseli häntä hämmästyneenä. "Te teette minulle liian suuren kunnian... en tiedä... oppilaani, sanoitte?... Suokaa anteeksi... nimenne?"

Isäni mainitsi nimensä, Alberto Bottini, sekä milloin ja missä oli ollut hänen koulussaan, lisäten: "Te ette tietysti enää muista minua. Mutta minä tunnen teidät mainiosti."

Opettaja seisoi mietiskellen, silmät maahan luotuina, ja höpisi pari kertaa itsekseen isäni nimen. Tämä katseli häntä sillä aikaa päätään kääntämättä ja hymyilevin kasvoin.

Mutta sitten vanhus kohotti päätään ja sanoi hitaasti: "Alberto Bottini? Insinööri Bottinin poika, joka asui Consolata-torin varrella?"

"Aivan sama", vastasi isäni kurottaen hänelle molemmat kätensä.

"Siinä tapauksessa" -- sanoi vanhus -- "sallikaa, rakas herra, sallikaa, että minä..." Ja hän lähestyi isääni ja syleili häntä. Hänen harmaa päänsä tuskin ulottui isäni olkapäihin. Isäni painoi poskensa hänen otsaansa vastaan.

"Tahdotteko olla hyvä ja tulla kanssani", sanoi opettaja. Ja vastausta odottamatta hän kääntyi menemään kotiinsa päin. Kohta pysähdyimmekin pienen kaksiovisen talon edustalle.

Opettaja avasi oven ja kehoitti meitä astumaan sisään. Kovin yksinkertainen oli tämä huone. Eräässä kolkassa oli hänen vuoteensa, toisessa pieni pöytä ja kirjahylly, muuten vain neljä tuolia ja seinällä vanha kartta. Hyvä omenain tuoksu tuntui ilmassa.

Me istuimme. Isäni ja opettaja katselivat toisiaan äänettöminä.

"Bottini", huudahti opettaja sitten luoden katseensa tiilikivilattiaan, jossa auringon säteet tanssivat. "Niin, minä muistan aivan hyvin. Teidän äitinne oli jalo nainen. Te istuitte ensi vuonna yhteen aikaan ensimmäisessä penkissä vasemmalla ikkunan lähellä. Enköhän vieläkin muistane jotain?" Hän näytti mietiskelevän. "Teillä oli kihara tukka, ja vilkas te myöskin olitte, eikö niin? Toisena vuonna te sairastitte kurkkutautia. Kun teidät sitten jälleen tuotiin kouluun isoon huiviin käärittynä, olitte hyvin laihtunut. Siitä on neljäkymmentäneljä vuotta, eikö niin? Te olette hyvin ystävällinen, kun vielä muistatte vanhaa opettajaanne. Muitakin entisiä oppilaitani on tässä takavuosina käynyt minua katsomassa." Hän kysyi isäni ammattia. Sitten hän sanoi: "Iloitsen teidän käynnistänne kaikesta sydämestäni. Minä kiitän teitä. Pitkään aikaan ei kukaan ole käynyt, ja suuresti pelkään, että te olette viimeinen."

"Mitä te nyt puhelette!" sanoi isäni. "Olettehan vielä terve ja voimakas. Ette saa sellaista otaksua."

"Älkää puhuko!" vastasi opettaja. "Katsokaa miten käteni vapisevat!" Ja hän osoitti niitä. "Se on huono merkki. Jo kolme vuotta sitten, vielä koulussa ollessani, se alkoi. Ensin en siitä välittänyt. Luulin sitä ohimeneväksi. Mutta päinvastoin se yhä vain eneni. Koittipa vihdoin päivä, jolloin en enää saanut kirjoitetuksi. Voi sitä päivää, jolloin ensi kerran tahrasin erään oppilaani vihon! Se oli kuin pisto minun sydämeeni. Jonkin aikaa koetin vielä vaivalla jatkaa. Mutta viimein en kyennyt enää. Kuusikymmenvuotisen koulutyön jälkeen minun täytyi nyt jättää kouluni, oppilaani ja työni. Ja se oli raskasta, hyvin raskasta. Annettuani viimeisen tuntini saattoivat kaikki minut kotiin ja juhlivat minua mutta minä olin murheellinen, käsitin, että elämäni työ oli loppunut. Jo vuotta ennen olin kadottanut vaimoni ja ainoan poikani. Nyt minulla on parin sadan liiran eläke. En toimita enää mitään. Päivät tuntuvat mahdottoman pitkiltä. Ainoa ajanviettoni on selailla vanhoja koulukirjojani, sanomalehtikokoelmiani ja muutamia kirjoja, joita olen saanut. Tuossa ne ovat", sanoi hän osoittaen kirjahyllyään. "Ne ovat minun muistojani -- koko menneisyyteni. Ei minulla ole mitään muuta koko maailmassa."

Mutta sitten hän jatkoi iloisemmalla äänellä: "Minulla on tässä teille jotain näytettävää, joka varmaan hämmästyttää teitä."

Hän nousi, meni pöytänsä luo ja avasi erään laatikon, joka sisälsi useampia nuoralla kokoonsidottuja kääröjä, kaikki numeroilla ja päivämäärillä varustettuja. Hetkisen etsittyään hän avasi erään niistä, selaili sitä vähäisen, veti sitten esiin kellastuneen paperin ja antoi sen isälleni. Se oli eräs hänen koulukirjoituksistaan neljäkymmentäneljä vuotta sitten. Sen ylälaitaan oli kirjoitettu: "Alberto Bottini, sanelu, huhtikuun 3 p:nä 1838." Isäni tunsi paikalla koulupoikakäsialansa ja alkoi nauraen lukea kirjoitusta. Mutta sitten nousivat kyynelet hänen silmiinsä.

"Nämä", sanoi opettaja osoittaen kääröjä, "ovat minun muistojani. Vuosittain talletin kultakin oppilaalta jonkin kirjoituksen, jotka sitten järjestin ja numeroin. Silloin tällöin selailen niitä, luen rivin sieltä, toisen täältä, ja silloin johtuvat tuhannet seikat mieleeni. On kuin näkisin menneet ajat. Voi kuinka monet vuodet ovat jo vierineet ohitseni! Minä suljen silmäni, ja heti näen sadoittain lapsenkasvoja. Ties kuinka monet heistä jo ovat kuolleetkin. Monet muistan vielä selvästi, varsinkin parhaat ja huonoimmat, ne, jotka tuottivat minulle iloa, ja ne, joista oli surua ja huolta, sillä luonnollisesti oli niin suuressa joukossa sekä toista että toista. Mutta nyt on jo niinkuin olisin toisessa maailmassa, ja kaikki he ovat minusta yhtä rakkaita."

Hän istuutui jälleen ja tarttui käteeni.

"Ettekö muista mitään minun tekemääni kujetta?" kysyi isäni hymyillen.

"En, hyvä herra, en tällä hetkellä", vastasi vanhus. "Mutta uskon kyllä, että tekin sellaisia teitte. Yleensä olitte kuitenkin ymmärtäväinen poika. Muistan vielä mitä rajatonta hellyyttä te osoititte äidillenne... Mutta kovin oli ystävällistä, että tulitte minua katsomaan. Kuinka olettekin voinut irtaantua toimistanne tänne tullaksenne?"