Part 7

Me katselimme mustetolppoa tarkasti. Näytti siltä, kuin se olisi suurella kärsivällisyydellä koverrettu naulan kärjellä. Siihen oli kaiverrettu vihko ja viistosti sen poikki kynä. Ympärille oli kirjoitettu: "Opettajalleni. N:o 78. Muistoksi. Kuusi vuotta!" ja pienemmillä kirjaimilla: "Kestävyyttä ja toivoa!"

Opettaja ei virkkanut enää mitään, ja me sanoimme jäähyväiset. Mutta astellessamme Moncalierista Torinoon en saanut mielestäni vankia pienen ikkunan ääressä, hänen eroaan opettajastansa, tuota vankilan komerossa koverrettua mustetolppoa, joka kertoi niin paljon. Yölläkin näin siitä unta ja tänä aamuna rupesin taas sitä samaa ajattelemaan -- -- -- aavistamatta mikä hämmästyttävä uutinen minua odotti tänään koulussa.

Tuskin olin istuutunut uudelle paikalleni Derossin viereen ja kirjoittanut laskuesimerkkini, kun jo rupesin kertomaan toverilleni vangista, mustetolposta, kaiverretusta kynästä ja vihosta ja kirjoituksesta, joka oli sen ympärillä. Derossi säpsähti nämä sanat kuullessaan ja katseli vuoroin minua, vuoroin Crossia, vihanneskaupustelijavaimon poikaa, joka istui selin meihin ja näytti tykkänään kiintyneen esimerkkiinsä.

"Hiljaa", sanoi hän sitten matalalla äänellä käyden minun käteeni. "Tiedätkö mitä? Crossi kertoi minulle toissa päivänä nähneensä Amerikasta palanneen isänsä kädessä puusta koverretun mustetolpon. Kuusi vuotta -- -- -- Hän sanoi isänsä olleen kuusi vuotta Amerikassa -- -- --, mutta hän olikin vankilassa. Crossi oli siihen aikaan vielä niin pieni, ettei hän sitä muistanut, eikä äiti ole tahtonut puhua hänelle mitään rikoksesta. Älkäämme mekään hiiskuko asiasta."

En saanut mitään sanotuksi, silmäni olivat kuin naulitut Crossiin.

ISÄN SAIRAANHOITAJA.

(Opettajan kertomus.)

Lauantaina helmikuun 18 p:nä.

Sateisena maaliskuun päivänä ilmestyi Napolin sairashuoneen ovenvartijan luokse poikanen talonpoikaisissa vaatteissa, sateesta märkänä, pieni mytty kainalossa, ja kysyi isäänsä osoittaen erästä kirjettä. Hänen kasvonsa olivat soikeat ja ruskeahkot, silmät miettiväiset, ja puoliavoimesta suusta loistivat valkeat hampaat.

Hän oli kotoisin eräästä kylästä Napolin tienoilta. Hänen isänsä, joka vuosi sitten oli matkustanut Ranskaan työnhakuun, oli joitakin päiviä sitten palannut Napoliin, missä oli heti äkillisesti sairastunut ja tuskin ehtinyt ilmoittaa perheelleen kotiintulostaan ja sairaalaanmenostaan. Vaimo joutui epätoivoon tästä tiedosta ja olisi heti tahtonut mennä miestään katsomaan, mutta sairas tyttö ja muutaman kuukauden ikäinen pienokainen kiinnittivät hänet kotiin. Ei ollut muuta neuvoa kuin lähettää vanhin poika isää etsimään ja auttamaan. Hän sai muutamia soldoja matkaa varten ja kulki jalkaisin useita penikulmia.

Ovenvartija silmäili hänen kirjettään ja kutsui sitten erästä sairaanhoitajaa pyytäen tätä opastamaan poikaa isän luo.

"Kuka isäsi on?" kysyi sairaanhoitaja. Poika mainitsi nimen väristen ja peläten surullisia tietoja.

Sairaanhoitaja ei muistanut nimeä. "Ulkomaalta tullut vanha työmies?" "Työmies kyllä", vastasi lapsi yhä huolestuneempana, "mutta ei kovin vanha. Ulkomaalta hän myöskin oli."

"Milloinka sairaalaan tullut?" kysyi sairaanhoitaja taaskin.

Poika silmäili kirjettä ja vastasi: "Noin viisi päivää sitten, luullakseni."

Sairaanhoitaja mietti hetkisen. Sitten asia näytti yht'äkkiä johtuvan hänen mieleensä, sillä hän sanoi: "Kah, neljännessä kerroksessa, viimeinen sija."

"Onko hän vaarallisesti sairaana ja miten hän nyt jaksaa?" kysyi poika levottomasti.

Sairaanhoitaja katseli häntä vastaamatta. Sitten hän sanoi: "Tule!"

He astuivat portaita ylös, tulivat vihdoin leveään käytävään ja seisahtuivat erään salin ovelle, josta näkyi vuoteita kahdessa pitkässä rivissä. "Tule", sanoi sairaanhoitaja sisään astuessaan. Poika rohkaisi mielensä ja seurasi silmäillen oikealle ja vasemmalle noita riutuneita sairaita, joista muutamat lepäsivät silmät ummessa kuin kuolleet, toiset taas tuijottivat kattoon. Muutamat uikuttivat kuin pienet lapset. Huone oli hämärä, ja väkevä lääkkeiden haju tuntui joka paikassa. Kaksi laupeudensisarta kulki edestakaisin pullot käsissä.

Sairaanhoitaja pysähtyi erään vuoteen ääreen salin perimmäisessä kolkassa, veti uutimet syrjään ja sanoi: "Tässä on isäsi."

Poika purskahti itkuun, mytty putosi hänen kädestään, hän nojasi päätään sairaan olkaa vasten ja tarttui hänen käteensä, joka liikkumatta oli peitteellä ojennettuna. Sairas ei hiiskahtanut.

Poika kohottautui vähäisen, tarkasteli isäänsä ja rupesi uudestaan itkemään. Silloin sairas loi häneen pitkän katseen ja näytti, kuin olisi tuntenut hänet. Huulet vain eivät liikkuneet. Voi isä parka, miten oli muuttunut! Poika ei ollut mitenkään tuntea häntä. Hiukset olivat käyneet harmaiksi, parta kasvanut pitkäksi. Kasvot olivat turvoksissa ja punaiset, silmät pienemmät, huulet pullistuneet, koko ulkomuoto oli muuttunut. Ainoastaan otsa ja kulmakarvain kaari oli entisellään. Hän hengitti vaivalloisesti.

"Isä, oma isäni", sanoi poika. "Minä olen täällä. Etkö tunne minua? Minähän olen Ciccillo, sinun oma poikasi kotikylästä; olen tullut tänne, äiti lähetti. Katso, etkö tunne minua? Sano vain sananen!" -- Mutta sairas sulki silmänsä vähän aikaa poikasta tarkasteltuaan.

"Isä, isä! Mikä sinun on? Minä olen sinun poikasi, sinun Ciccillosi."

Mutta sairas ei enää liikahtanut, ja hengitys kävi raskaasti.

Silloin poikanen otti itkien tuolin ja istuutui odottamaan kääntämättä silmiään isänsä kasvoista. "Lääkäri kulkee kai pian tästä ohi käydessään sairaita katsomassa", ajatteli hän. "Hän sanoo minulle jotakin." Ja hän vajosi surullisiin mietteisiin, muisteli monta seikkaa isästään, lähtöpäivää, hänen viimeisiä jäähyväisiään laivan kannelta, toiveita, joita perhe tähän matkaan oli kiinnittänyt, toivottomuutta, jonka tämän viimeinen kirje oli synnyttänyt. Kuolemaakin hän ajatteli. Hän näki äitinsä surupuvussa, perheen kurjuudessa. Näin hän istui pitkän aikaa. Kevyt käsi kosketti hänen olkapäätänsä. Hän säpsähti.

Se oli laupeudensisar.

"Mikä minun isääni vaivaa?" kysyi hän nopeasti.

"Onko hän sinun isäsi?" kysyi sisar ystävällisesti.

"On. Äitini lähetti minut hänen luoksensa. Mikä hänen on?"

"Rohkeutta, lapsi", vastasi sisar, "pian tulee lääkäri". Ja hän poistui muuta sanomatta.

Puolen tunnin päästä hän kuuli kellon kilisevän ja näki lääkärin apulaisensa seurassa astuvan huoneeseen. He aloittivat käyntinsä pysähtyen jokaisen vuoteen luona. Tämä odottaminen tuntui pojasta iankaikkisuudelta, ja hänen epätoivonsa kasvoi kasvamistaan. Lääkäri oli pitkäkasvuinen, kumara vanhus, kasvot vakavat. Jo ennenkuin hän poistui naapurivuoteelta, nousi poika seisomaan ja alkoi itkeä lääkärin lähetessä.

Lääkäri katseli häntä. "Hän on sairaan poika", selitti laupeudensisar. "Tänä aamuna hän on tullut maalta tänne."

Lääkäri pani kätensä pojan olalle, sitten hän kumartui sairaan puoleen, koetti hänen valtimoansa, kosketti hänen otsaansa ja kääntyi lopuksi sisaren puoleen tehden muutamia kysymyksiä. Tämä vastasi, että kaikki oli entisellään. Lääkäri näkyi hetkisen miettivän, sitten hän sanoi: "Menetelkää samoin kuin tähänkin asti."

Silloin poika rohkaisi mielensä ja sanoi itkun tukahduttamalla äänellä:

"Mikä minun isääni vaivaa?"

"Koeta rauhoittua, lapsi", sanoi lääkäri laskien uudestaan kätensä hänen olkapäälleen. "Hänellä on ruusu kasvoissa. Se on vaarallista. Mutta vielä on toivoa. Hoida häntä. Sinun läsnäolosi voi tehdä hänelle hyvää."

"Mutta hän ei tunne minua!" huudahti poika epätoivoisesti.

"Kyllä hän sen vielä tekee... kenties jo huomenna. Toivokaamme parasta."

Poika olisi mielellään kysellyt enemmän, mutta ei uskaltanut.

Lääkäri poistui, ja sitten alkoi Ciccillon sairaanhoitajatoimi. Kun hän ei tiennyt muuta tehdä, asetteli hän peitettä, piti sairaan kädestä kiinni, torjui pois kärpäset, kumartui pienenkin huokauksen kuullessaan sairaan ylitse, ja kun sisar toi jotain juotavaa, tarttui hän lasiin tai lusikkaan ja tahtoi itse antaa sitä. Sairas kyllä katseli häntä silloin tällöin, mutta ei kuitenkaan millään tavalla osoittanut tuntevansa häntä.

Näin kului ensi päivä. Yönsä poika nukkui kahdella tuolilla huoneen nurkassa ja aamulla hän aloitti jälleen rakkaudentyönsä. Tänään osoittivat sairaan silmät jo jonkinlaista tajuntaa. Niissä kuvastui epäselvä kiitollisuudenilme pojan hellästi puhuessa, ja kerran hän liikutti huuliaan ikäänkuin jotakin sanoakseen. Joka kerta, kun hän nukahdettuaan heräsi, näytti siltä, kuin hän olisi etsinyt pientä hoitajaansa. Lääkäri, joka kahdesti kävi katsomassa, huomasi hänet vähän paremmaksi. Illempänä antaessaan sairaalle juomista luuli poikanen huomaavansa heikon hymyn hänen pöhöttyneillä huulillaan. Tästä hän uudestaan rohkaisi mielensä ja rupesi toivomaan. Voittaakseen näille toiveilleen edes heikkoa vastakaikua hän rupesi kertomaan. Hän puhui laveasti äidistä, pikku siskoista, paluumatkasta kotiin ja kehoitti sairasta lämpimin, sydämellisin sanoin rohkaisemaan mielensä. Ja vaikk'ei hän tiennyt, ymmärsikö sairas hänen puhettaan, kertoi hän sentään yhä uudelleen, sillä hän luuli kuitenkin huomanneensa, että sairas mielihyvällä kuunteli itse äänen kaikua ja nautti sen sydämellisyydestä ja lempeydestä. Ja näin kului toinen päivä, vieläpä kolmas ja neljäskin, ja parantumisen merkit ja uudistuneet taudinkohtaukset vaihtelivat alinomaa.

Poika oli niin kiinni toimessaan, että tuskin malttoi kahdesti päivässä pureskella kuivaa leipää ja juustoa, jota sisar hänelle toi. Muuten hän ei tiennyt mitään ympäristöstään. Ei hän havainnut ohikulkevia sisaria, ei omaisiaan tervehtimässä käyvien vieraiden itkua ja epätoivoa eikä niitä surkeita kuvia, jotka kuuluvat sairaalan päiväjärjestykseen. Päivät vierivät, ja hän istui alituisesti isänsä luona tarkkaavaisena ja huolehtivana, vapisten ja peläten jokaista hänen hengenvetoaan, häilyen toivon ja epätoivon välillä.

Viidentenä päivänä sairaan tila huononi yht'äkkiä tuntuvasti.

Kun lääkäri tuli, pudisti hän päätänsä, kuin ei olisi enää mitään toivottavaa, ja poika vaipui tuolille purskahtaen nyyhkytyksiin. Mutta aina oli sentään jotakin lohduttavaistakin. Vaikka sairaan tila huononikin, luuli poika huomaavansa tajunnan palaavan. Sairas katseli poikaa yhä tarkemmin ja kasvavalla hellyydellä, ei tahtonut vastaanottaa lääkkeitä ja juotavaa keltään muulta, ja usein hän liikutti huuliaan, kuin olisi tahtonut sanoa jotakin. Ja kerran hän sen teki niin selvään, että poikanen äkillisen toiveen elähdyttämänä tarttui hänen käteensä ja sanoi iloisesti: "Rohkeutta, rohkeutta vain vähän, isä! Sinä paranet, ja me lähdemme yhdessä kotiin äidin luo. Hiukan kärsivällisyyttä vielä."

Oli kello 4 iltapuolella, ja poika oli juuri antautunut toivon ja valoisamman mielialan valtaan, kun hän viereisestä huoneesta kuuli läheneviä askelia ja äänen, joka lausui vain kolme sanaa: "Jumalan haltuun, sisar", mutta ne saivat hänet kuitenkin hypähtämään paikaltaan. Samassa hetkessä astui mies mytty kainalossa huoneeseen. Poika päästi vihlovan huudon hänet nähdessään ja jäi seisomaan kuin lattiaan naulittuna. Mies kääntyi, katseli häntä ja huudahti: "Ciccillo!" ja syöksyi hänen luokseen.

Poika vaipui miltei tiedottomana isänsä syliin.

Sisaret, sairaanhoitajat ja apulaislääkärit, kaikki riensivät luo ja katselivat kummissaan heitä.

Poika ei saanut mitään sanotuksi. "Voi minun Ciccilloani!" huusi isä luotuaan sairaaseen tarkkaavan katseen. "Ciccillo, lapseni, kuinka sinä tänne olet tullut? He ovat saattaneet sinut vieraan vuoteen ääreen. Ja minä kun jo pelkäsin, etten enää saisi nähdä sinua, kun äiti kirjoitti lähettäneensä sinut. Ciccillo parka! Montako päivää olet jo täällä ollut? Kuinka tämä erehdys oli mahdollinen? Minä paranin pian. Nyt olen jo terve, tiedäpä. Ja äiti. Ja sairas tyttö? Ja pikku kultamunamme! Kuinka he jaksavat? Nyt lähden sairashuoneesta. Tule, menkäämme! Voi hyvä Jumala! Kuka olisi tällaista aavistanut."

Poika sai ainoastaan suurella vaivalla soperretuksi muutaman sanan ja vastatuksi isän kysymykseen. "Voi, kuinka olen iloinen! Kauheita päiviä olen viettänyt." Eikä hän tauonnut isäänsä hyväilemästä, mutta hän ei liikahtanut paikalta.

"Tule", sanoi isä. "Vielä tänä iltana olemme kotona. Mennään!" Ja hän veti häntä luoksensa.

Poika kääntyi katsomaan sairasta.

"No tuletko vai etkö?" kysyi isä kummastellen.

Poika silmäili vielä kerran sairasta, joka juuri sillä hetkellä avasi silmänsä ja katsoi häntä vakavasti.

Silloin pojan ahdistetusta sydämestä vihdoin puhkesi oikea sanatulva. "Ei, isä. Odota! Ei, en minä voi. Hän katselee minua alituisesti. Alussa luulin häntä sinuksi. Minä pidän hänestä. Hän etsii minua silmillään, kun tahtoo juoda. Hän tahtoo, että aina pysyn hänen läheisyydessään. Nyt juuri hän on hyvin heikko. Ole kärsivällinen! Minulla ei ole sydäntä jättää häntä. En tiedä oikein, mutta minuun niin koskee. Huomenna kyllä tulen kotiin, mutta anna minun viipyä vielä vähän! En voi jättää häntä nyt juuri. Katso, kuinka hän tarkastelee minua! En tiedä kuka hän on, mutta hän kaipaa minua. Hän muuten kuolisi yksinään. Jätä minut tänne, rakas isä!"

"Kelpo poika", virkkoi apulaislääkäri.

Isä katsoi ihmeissään poikaan, sitten sairaaseen. "Kuka se on?" hän kysyi.

"Talonpoika kuten tekin", vastasi apulaislääkäri "Muualta tullut sairaalaan samana päivänä kuin tekin. Hänet tuotiin tänne tiedottomana, eikä hän voinut mitään sanoa. Ehkä hänellä on perhe jossakin kaukana. Hän luulee kenties teidän poikaanne omakseen."

Sairas katseli poikaa lakkaamatta.

Isä sanoi Ciccillolle: "Jää sitten!"

"Hänellä on vain lyhyt aika jäljellä", lisäsi apulaislääkäri.

"Jää sitten", toisti isä. "Sinulla on sydäntä. Minä menen heti kotiin rauhoittamaan äitiä. Tässä saat hiukan rahaa tarpeitasi varten. Voi hyvin, kunnon poikani! Näkemiin!"

Hän syleili häntä, katsoi vakavasti silmiin ja meni.

Poika palasi vuoteen ääreen, ja sairas näytti rauhoittuvan. Ciccillo jatkoi taas sairaanhoitajatointaan, ei tosin enää itkien, mutta samalla huolellisuudella ja samalla kärsivällisyydellä kuin ennenkin. Hän antoi sairaalle juomista, järjesti peitteitä, hyväili hänen kättänsä ja puhutteli häntä ystävällisesti ja rauhoittavasti. Hän hoiti häntä koko sen päivän, koko yön ja vielä koko seuraavan päivän. Mutta sairaan tila yhä vain huononi. Hänen kasvonsa muuttuivat sinisiksi, hengitys nopeammaksi, levottomuus kasvoi, sekavia ääniä pääsi hänen suustaan, ja pöhöttyminen yhä eneni. Illalla sanoi lääkäri käydessään hänen luonaan, että tämä kaiketi oli hänen viimeinen yönsä. Silloin Ciccillo yhä enensi huolenpitoaan eikä hetkeksikään kiinnittänyt huomiotaan muualle. Ja sairas katseli häntä yhtämittaa, liikutti vieläkin silloin tällöin huuliaan suurella vaivalla, aivan kuin olisi tahtonut sanoa jotakin. Ääretön hellyys kuvastui hänen silmissään, jotka kävivät yhä pienemmiksi ja himmeämmiksi. Ja tämän yön valvoi poikanen alusta loppuun hänen luonaan, kunnes aamu alkoi sarastaa ja sisar näyttäytyi. Hän lähestyi vuodetta, silmäili sairasta ja kiiruhti pois. Parin minuutin kuluttua hän palasi lääkärin kanssa.

"Hän tekee loppua", sanoi lääkäri.

Poika tarttui sairaan käteen.

Sairas avasi silmänsä, katsahti häneen ja sulki ne uudelleen.

Tällöin pojasta tuntui, kuin sairas olisi puristanut hänen kättänsä.

"Hän puristi minun kättäni!" huudahti hän.

Lääkäri kumartui sairaan yli, ja sisar otti ristiinnaulitunkuvan seinältä.

"Hän on kuollut!" huudahti poika.

"Mene, poikani", sanoi lääkäri. "Sinun pyhä toimesi on päättynyt. Se palkka, jonka tällä olet ansainnut, tulkoon elämässä moninkertaisesti osaksesi! Jumala suojelkoon sinua! Hyvästi!"

Sisar, joka oli hetkeksi poistunut, palasi nyt tuoden kädessään orvokkeja, joita oli lasissa ikkunalla, ja antoi ne pojalle sanoen: "Minulla ei ole muuta annettavaa. Ota nämä muistoksi sairaalasta!"

"Kiitoksia", sanoi poika ottaen kukkavihon toisella kädellään ja pyyhkien toisella kyyneliä silmistään. "Mutta minun on käytävä pitkä matka jalan, ja ne lakastuisivat tiellä." Hän hajoitti kukkavihon ja sirotti kukat kuolleen vuoteelle. "Nämä minä jätän rakkaalle vainajalleni muistoksi. Kiitos, sisar! Kiitos, herra lääkäri! Hyvästi, isä raukka!"

Ja tämän sanottuaan hän otti myttynsä kainaloonsa ja meni matkaansa väsynein askelin. Päivä oli jo silloin koittanut.

PAJA.

Maanantaina helmikuun 20 p:nä.

Precossi tuli eilen illalla muistuttamaan minua, että kävisin katsomassa hänen isänsä pajaa, joka on täällä saman kadun varrella. Ja kun tänä aamuna isäni kanssa menin kaupungille, poikkesimme hetkeksi sinne.

Kun astuimme ovesta sisään, näimme Precossin istuvan tiilikasalla. Hän lueskeli läksyään, kirja polvellaan.

Hän nousi heti ja tuli meitä vastaan. Huone oli avara ja täynnä hiilentomua. Seinillä riippui moukareja, pihtejä, kankia ja rautaa jos jonkinlaista. Nurkassa paloi ahjossa tuli, johon eräs poika puhalteli palkeilla. Precossin isä seisoi alasimen ääressä, ja sälli piti rautatankoa tulessa.

Tuskin oli seppä meidät huomannut, ennenkuin jo nosti lakkiaan huutaen: "Terve tuloa! Kas tuossa on se kunnon poika, joka lahjoitti meidän pojalle junan. Hän on tullut katsomaan miten pajassa työskennellään. Heti paikalla saatte nähdä." Ja tätä sanoessaan hän hymyili. Hänen kasvonsa eivät enää olleet niin julmannäköiset kuin ennen, eikä katsekaan ollut niin karsas. Sälli ojensi hänelle toisesta päästä tulikuuman rautatangon, jonka seppä asetti alasimelle. Siitä piti tehtämän kaiderauta satamakadun ristikkoaitaan. Seppä kohotti moukariaan ja rupesi takomaan hehkuvaa tangonpäätä käännellen sitä joka puolelle, sysäten sen väliin alasimen keskelle, väliin sivulle. Ja kummallista oli nähdä, miten nopeat, raskaat vasaranlyönnit saivat raudan taipumaan, vääntymään ja laajenemaan, kunnes se vihdoin sai siron kukkalehden muodon, aivan kuin olisi ollut sormin muodostettu vahankappale.

Sill'aikaa Precossi katseli meitä tyytyväisenä, kuin olisi tahtonut sanoa: Huomatkaa kuinka isä osaa tehdä työtä!

"Onko pikku herra nyt nähnyt, kuinka sitä tehdään?" kysyi seppä näyttäen minulle valmista kappaletta, joka muistutti piispansauvaa. Sitten hän pani sen pois ja työnsi toisen kangen tuleen.

"Todella hyvin taitavasti tehty", sanoi isäni. Ja hän jatkoi: "Te siis teette työtä nyt taas. Hyvä tahto on jälleen palannut."

"Niin, se on palannut", vastasi käsityöläinen pyyhkien hikeä otsaltaan ja punastuen. "Ja tiedättekö, kuka sen on minulle antanut? Tämä kunnon poika, joka ahkeruudellaan on tuottanut isälleen kunniaa, sill'aikaa kuin isä hävitti sekä tavaransa että palkkansa ja kohteli häntä kuin eläintä. -- Pikku kääpiöni, tule tänne, että saan nähdä kasvosi!"

Ja poika riensi hänen luokseen. Isä nosti hänet alasimelle pystyyn kannattaen häntä käsivarsista, ja poikanen hyväili isäänsä sivellen kätösillään hänen nokisia kasvojaan. "Kas niin", sanoi seppä ja laski hänet lattialle.

"Niin tosiaankin, Precossi", sanoi isäni hymyillen.

Ja sanottuaan hyvästit sepälle ja hänen pojalleen hän saattoi minut kadulle.

Ulos astuessani sanoi Precossi: "Suo anteeksi", ja pisti taskuuni paperikäärön täynnä nauloja, ja minä pyysin hänet meille katsomaan ikkunastamme karnevaalia. [Karnevaali-juhlaa vietetään katolisissa maissa paaston aikana leikkisällä juhlakulkueella.]

Kadulla sanoi isäni: "Sinä olet antanut hänelle junasi, mutta vaikka se olisi ollut kultaa ja jalokiviä, olisi se kuitenkin ollut pieni lahja pojalle, joka on kääntänyt isänsä paremmalle tielle."

SAIRAS OPETTAJA.

Lauantaina helmikuun 25 p:nä.

Eilen illalla, kun palasin koulusta, kävin tervehtimässä sairasta opettajaani. Liika työ on tehnyt hänet kipeäksi. Viisi opetustuntia päivässä, sitten voimistelutunti ja vielä pari tuntia iltakoulussa. Siis hyvin vähän aikaa nukkumiseen, syötävä aina kovassa kiireessä, ja aamusta iltaan kiireesti ja hengästyneenä riennettävä toisesta toimesta toiseen. Hän on turmellut terveytensä. Niin sanoo äitini.

Äitini jäi portaille odottamaan minua, ja minä lähdin yksin ylös kiipeämään. Neljännessä kerroksessa pysähdyin pienen oven eteen ja soitin.

Palvelija saattoi minut pieneen, köyhään, puolipimeään huoneeseen, missä opettajani oleskeli. Hän makasi pienessä rautasängyssä. Hänen partansa oli kasvanut pitkäksi.

Hän varjosti kädellään silmiänsä paremmin nähdäkseen ja huudahti ystävällisellä äänellä: "Vai Henrik!"

Minä lähenin vuodetta, hän laski kätensä minun olalleni ja sanoi: "Hyvä poikani! Hyvin teit, kun tulit sairasta opettajaasi katsomaan. Minä voin hyvin huonosti, kuten näet, rakas poikani. Kuinka koulussa käy? Ja kuinka toverisi jaksavat? Kaikki hyvin, eikö totta, vaikk'ei minua olekaan? Te tulette varsin hyvin toimeen ilman vanhaa opettajaannekin."

Minä tahdoin kieltää, mutta hän keskeytti minut: "Niin, niin. Minä tiedän jo, ettette minua vihaa." Ja hän huokasi.

Minä katselin muutamia seinällä olevia valokuvia.

"Katso", sanoi hän, "nämä kaikki ovat minun entisiä oppilaitani, jotka viimeisinä parina kymmenenä vuotena ovat antaneet valokuvansa minulle. Kunnon poikia! Ne ovat minun muistojani. Kuollessani on viimeinen katseeni kohtaava heitä, heitä kaikkia, joiden keskessä olen koko aikani elellyt. Sinäkin kai annat minulle valokuvasi, kun jätät koulun?"

Sitten hän otti pöydältä appelsiinin ja antoi sen minulle sanoen: "Minulla ei ole muuta annettavaa; se on sairaan lahja."

Minä katselin häntä, ja sydämeni oli murheellinen, en tiedä miksi.

"Kuule", sanoi hän, "minä toivon paranevani, mutta ellen tulisi terveeksi, niin koeta edistyä laskennossa, sillä se on sinun heikko puolesi! Tee luja ponnistus siinä varmassa vakaumuksessa, että se onnistuu, sillä usein edistymisen esteenä ei ole puuttuva tarkkuus, vaan jonkinlainen ennakkoluulo."

Puhuessaan hän hengitti vaivalloisesti, ja selvään näki, että hän kärsi. "Minulla on paha kuume", huokasi hän, "olen miltei puolikuollut. Minä pyydän siis sinua, ryhdy laskentoon, suorita esimerkkisi. Ei se ensi kerralla onnistu. Mutta sitten pitää levätä vähäisen ja alkaa taas. Ei käy vieläkään. Taas lepoa ja uusi yritys! Ja niin vähitellen eteenpäin ilman liikarasitusta! Tervehdi äitiäsi! Älä enää kiipeä näitä portaita! Pian tapaamme toisemme koulussa. Ja jollei niin kävisi, niin muista välisti kolmannen luokan opettajaasi, joka rakasti sinua!"

En voinut pidättää kyyneliäni. "Kumarru vähän tännepäin", käski hän. Minä painoin pääni tyynylle ja hän suuteli otsaani. Sitten hän sanoi: "Voi hyvin", ja käänsi kasvonsa seinään päin. Minä riensin portaita alas syleilläkseni äitiäni.

KADULLA.

Lauantaina helmikuun 25 p:nä.

_Minä tarkastelin sinua ikkunasta, kun tänä iltana tulit opettajasi luota. Sinä syöksyit erästä rouvaa vastaan. Ota vaari siitä, miten kuljet kadulla. Sielläkin on velvollisuuksia. Kun sinä kerran kotonasi pidät huolta liikkeistäsi ja kävelystäsi, miks'et sitä tekisi myöskin kadulla, joka on kaikkien koti. Ajattele sitä, Henrik! Joka kerta kun tapaat voimattoman vanhuksen, köyhän vaimon lapsi käsivarrella, raajarikon tai raskaasta työstä kumartuneen miehen tai surupukuisen perheen, väisty kunnioittaen heidän tiellään. Sillä meidän tulee kunnioittaa harmaita hapsia, köyhyyttä, äidinrakkautta, raajarikkoisuutta, työtä ja kuolemaa._

_Kun joku on joutumaisillaan hevosten jalkoihin, niin vedä hänet pois, jos hän on lapsi; huomauta häntä, jos hän on täysikasvuinen. Kun tapaat itkevän lapsen yksinään kadulla, niin kysy aina mikä häntä vaivaa. Nosta sauva, jonka vanhus pudotti. Kun kaksi lasta on joutunut kahakkaan, niin mene erottamaan heidät. Jos kaksi miestä tappelee, niin poistu, sillä tällaiset raakuuden näytökset vain loukkaavat ja koventavat sydäntä. Ja kun näet poliisien kuljettavan jotakuta henkilöä, niin älä ole yhtä utelias ja julma kuin tuo suuri joukko, joka asettuu häntä katselemaan. Tuo kuljetettava saattaa olla viatonkin._

_Herkeä juttelemasta ja nauramasta toveriesi kanssa kohdatessasi paarit, joilla kuljetetaan sairasta, tai ruumissaaton, sillä et tiedä, vaikka jo huomenna saisit saattaa jonkun omasta kodistasi._

_Katsele osanotolla kaikkia hyväntekeväisyyslaitoksien lapsia, jotka kulkevat parittain kadulla, sokeita, mykkiä, orpoja ja turvattomia._