Part 6

"Mutta sinä olet varmaankin", sanoi kapteeni poikasta tarkastaen, "menettänyt paljonkin verta, koska olet noin heikko".

"Verta", vastasi poika surullisesti hymyillen. "Enemmän kuin verta. Katsokaa!"

Ja hän veti peitteen pois.

Kapteeni vetäytyi kauhistuneena askelen taaksepäin. Pojalla oli vain toinen jalka jäljellä. Vasen jalka oli sahattu poikki polven yläpuolelta ja tynkä oli kiedottu verisiin rääsyihin.

Samassa astui pieni, paksu sotilaslääkäri kapteenin luo. "Voi", sanoi hän osoittaen rummunlyöjää, "se on hyvin surkuteltava tapaus. Jalka olisi helposti ollut pelastettavissa, ellei sitä olisi aivan mielettömällä tavalla rasitettu. Sitä seurasi verenmyrkytys, ja jalka oli pantava poikki. Mutta kerrassaan kunnon poika hän on, sen vakuutan teille. Ei hän ole kyyneltä vuodattanut, ei kertaakaan huutanut leikkausta tehdessäni. Kautta kunniani, oikein ylpeilen siitä, että hän on pieni italialainen. Hän on hyvää rotua, sen vakuutan."

Ja lääkäri riensi eteenpäin.

Kapteeni rypisti tuuheita kulmakarvojaan ja katseli rummuttajaa miettivänä, levittäen huolellisesti peitteen takaisin hänen päällensä. Sitten hän hitaasti, ikäänkuin huomaamattaan, kohotti kätensä ja teki kunniaa.

"Herra kapteeni", huusi poika hämmästyneenä, "mitä te teette, herra kapteeni? Minulle?"

Ja silloin tämä jäyhä soturi, joka ei vielä milloinkaan ollut lausunut ystävällistä sanaa alaisilleen, sanoi hyvin hellällä ja lempeällä äänellä: "Minä olen vain kapteeni, mutta sinä olet sankari."

Ja sitten hän kumartui pienokaisen yli ja suuteli häntä kolme kertaa otsalle.

ISÄNMAANRAKKAUS.

Torstaina tammikuun 26 p:nä.

_Koska tuo kertomus pienestä rummunlyöjästä on liikuttanut sinun sydäntäsi, pitäisi sinun osata helposti kirjoittaa tämänpäiväinen aine: "Miksi rakastan Italiaa?"_

_Eikö ole sata vastausta juolahtanut mieleesi? Minä rakastan Italiaa siksi, että äitini on italialainen, siksi että suonissani virtaa italialaista verta. Siksi että maa, jonka povessa vainajat lepäävät, joita äitini itkien kaipaa ja isäni kunnioittaa, on italialainen. Siksi että kaupunki, missä olen syntynyt, kieli, jota puhun, kirjat, jotka minua kasvattavat, veljeni, siskoni, toverini, kaikki ne ihmiset, joiden keskuudessa elän, kaunis luonto, joka minua ympäröi, kaikki, mitä näen, kuulen, opin ja rakastan, on italialaista._

_Sinä et vielä saata ymmärtää tätä rakkautta. Täysin tunnet sen vasta silloin, kun olet aikaihminen ja pitkän poissaolon jälkeen jonkin suuren laivan kannelta taas näet taivaanrannalla maasi korkeat, siniset vuoret. Sinä tunnet sen siinä rajattomassa hellyydessä, joka saa silmäsi kostumaan ja panee sydämesi riemusta sykkimään. Sinä tunnet sen silloin, kun suuressa, vieraassa kaupungissa ohimennen kuulet parin käsityöläisen puhuvan kieltäsi. Silloin sen tunnet, kun kuulet jonkun ylenkatseellisesti puhuvan maastasi ja tunnet veren nousevan kasvoihisi. Ja kaikkein selvimmin tunnet sen silloin, kun isänmaasi on vaarassa. Muista, että rakkaus isänmaahan on kallis, pyhä tunne!_

_Isäsi_.

KATEUTTA. Perjantaina tammikuun 27 p:nä.

Derossi kirjoitti tuon aineen isänmaasta kaikkein parhaiten. Ja kuitenkin Votini oli varmaan toivonut ensi palkintoa. Täytyihän tuota Votinia sietää, vaikka hän onkin hieman ylpeä, mutta nyt olen oppinut häntä halveksimaan jouduttuani samaan penkkiin ja nähtyäni kuinka hän kadehtii Derossia. Hän koettaa kilpailla hänen kanssaan ja lukea ahkerasti, mutta Derossi voittaa hänet kymmenkertaisesti joka alalla, ja Votini pureskelee sormiaan kiukusta.

Myöskin Carlo Nobis kadehtii häntä, mutta hänellä on sen verran uljuutta, ettei viitsi sitä osoittaa.

Votini sitävastoin ei osaa sitä ensinkään peittää. Hän valittaa kotona arvosanojaan ja moittii opettajaa vääryydestä. Ja kun Derossi tapansa mukaan vastaa hyvin ja täsmällisesti, harmittaa se Votinia. Hän istuu allapäin eikä ole kuulevinaan, tai koettaa nauraa, mutta se on pelkkää mielikarvautta. Ja kun me kaikki sen tiedämme, on meillä tapana katsella häntä opettajan kiittäessä Derossia, ja muurarimestari näyttää jäniksennaamaa.

Tänä aamuna esimerkiksi hänen ylpeytensä oikein pääsi valloilleen. Opettaja astui huoneeseen ja ilmaisi koekirjoituksen tuloksen. "Derossi on saanut kymmenen ja ensi palkinnon." Votini aivasti äänekkäästi kiukusta. Opettaja katsoi häneen ja käsitti heti. "Votini", sanoi hän, "älä anna kateuden hengelle valtaa! Se on mato, joka kalvaa aivoja ja myrkyttää sydämen."

Kaikki katselivat häntä paitsi Derossi. Votini koetti vastata, mutta ei saanut mitään sanotuksi. Hän oli kuin kivettynyt, kasvot kalpeina. Kun opettaja sitten jatkoi opetusta, kirjoitti Votini suurilla kirjaimilla paperille: "_Minä en kadehdi sellaisia palkintoja, joita annetaan suosikeille ansiotta_." Tämän paperin hän tahtoi lähettää Derossille. Mutta sillävälin minä näin Derossin naapurien kuiskailevan keskenänsä. Sitten he leikkasivat paperista ison mitalin, johon oli piirretty käärme. Votinikin sen huomasi. Opettaja pistäysi hetkiseksi ulos. Heti Derossin naapurit poistuivat paikoiltaan ja veivät paperimitalin juhlallisesti Votinille. Koko luokka odotti suurella jännityksellä mitä tästä seuraisi. Votini vapisi raivosta. Derossi huusi: "Antakaa se minulle!" -- "Niin, se onkin parempi", vastasi toiset, "sinun pitääkin antaa se hänelle".

Derossi otti mitalin ja repi sen palasiksi. Samassa opettaja palasi luokalle. Minä tarkastelin Votinia. Hän oli tulipunainen -- otti paperin aivan kuin ajatuksissaan, kiersi sitä sormiensa välissä, pisti sen suuhunsa, pureskeli sitä hiukkasen ja solahutti sen penkin alle. Luokalta mentäessä Votini, joka vielä oli hämillään, pudotti imupaperinsa juuri Derossin kohdalle. Derossi otti sen ystävällisesti ja pani Votinin koululaukkuun auttaen häntä kiinnittämään sen kantohihnoja. Votini ei uskaltanut silmiään nostaa.

FRANTIN ÄITI.

Lauantaina tammikuun 28 p:nä.

Mutta Votini on parantumaton. Eilen uskontotunnilla johtajan läsnäollessa opettaja kysyi Derossilta, tunsiko hän lukukirjassa olevan virren, joka alkoi sanoilla: "O Jumala, et hyljää pienten ääntä." Derossi vastasi kieltävästi, mutta Votini sanoi heti: "Minä tiedän", ja hymyili aivan kuin olisi tahtonut sillä kiusoittaa Derossia. Mutta eipä hän saanutkaan tiedoillaan loistaa, sillä samassa astui Frantin äiti sisään huolestuneena, harmaat, lumesta märät hiukset hajallaan, työntäen edellään poikaansa, joka oli erotettu koulusta.

Surkea oli se näytelmä, joka nyt seurasi. Vaimo rukka miltei heittäytyi johtajan jalkojen juureen, pani kätensä ristiin ja huusi rukoillen: "Osoittakaa minulle se armo, että otatte poikani takaisin kouluun! Kolme päivää olen häntä kotona piilottanut, mutta jos isä saa vihiä siitä, lyö hän pojan kuoliaaksi. Armahtakaa! En tiedä enää mitä tehdä, mihin ryhtyä. Minä rukoilen teitä kaikesta sydämestäni."

Johtaja koetti viedä hänet ulos, mutta hän pani vastaan itkien ja rukoillen.

"Jospa tietäisitte kuinka paljon huolta tämä poikanen jo on tuottanut minulle, säälisitte varmaankin minua. Voi, armahtakaa! Minä toivon, että hän parantaa tapansa. Ei minulla enää ole pitkää aikaa jäljellä. Minä tunnen kuoleman läheisyyden ja ennen poismenoani tahtoisin nähdä hänet muuttuneena, sillä" -- hän purskahti katkeraan itkuun -- "hän on minun lapseni, minä rakastan häntä, minä kuolen epätoivoon. Ottakaa hänet vielä kerta, herra johtaja, estääksenne suurta onnettomuutta tapahtumasta! Tehkää se siksi, että säälitte onnetonta sortunutta äitiä!" Ja hän peitti kasvonsa itkien ja nyyhkien.

Franti seisoi allapäin, mutta ei osoittanut mitään liikutusta. Johtaja tähysteli häntä, mietti hetkisen ja sanoi sitten: "Franti, mene paikallesi!"

Silloin vaimo otti kädet kasvoiltaan ja puhkesi lämpimiin, loppumattomiin kiitoksiin, niin ettei johtaja saanut suunvuoroa. Sitten hän meni ovelle päin pyyhkien silmiään ja läähättäen: "Poikaseni, minä varoitan sinua. Olkaa kärsivällisiä häntä kohtaan! Kiitos, herra opettaja! Te olette osoittanut kristillistä lähimmäisrakkautta. Ole kunnollinen, poikani! Jääkää Jumalan haltuun, rakkaat lapset! Kiitoksia, herra johtaja, ja näkemiin! Ja antakaa anteeksi, olkaa kärsivällinen onnetonta äitiä kohtaan!"

Ja vielä kynnykseltä rukoilevasti silmäiltyään poikaansa hän meni huiviinsa kietoutuneena, kalpeana, kumarassa, vavisten ovesta ulos, ja me kuulimme hänen yskänsä vielä portailta. Johtaja silmäili Frantia vakavasti koko luokan ollessa ääneti ja sanoi sitten tavalla, joka pani jokaisen värisemään: "Franti, sinä murhaat äitisi."

Kaikki kääntyivät katsomaan Frantia. Tämä kurja nauroi.

OIKEAAN OSUNUT PALKINTO.

Lauantaina helmikuun 4 p:nä.

Tänä aamuna tuli tarkastaja, mustiin puettu, valkopartainen herra, palkintoja jakelemaan. Tehtyään muutamia kysymyksiä hän antoi ensimmäisen mitalin Derossille. Mutta ennenkuin hän antoi toisen, vaihtoi hän muutamia sanoja opettajan kanssa. Kaikki pojat arvelivat: Kukahan tuon toisen saanee? Tarkastaja sanoi sitten ääneen: "Toisen mitalin on ansainnut Pietro Precossi. Hän on ansainnut sen sekä läksyjensä, käsitöittensä ja kaunokirjoituksensa että käytöksensä vuoksi." Kaikki iloitsivat ja katsoivat Precossiin. Hän nousi seisoalleen niin hämillään, ettei enää tiennyt missä oli. "Tule tänne", käski tarkastaja. Precossi astui esiin.

Tarkastaja tähysteli tutkivasti hänen vahankalpeita kasvojaan ja heikkoja jäseniään, joita paikatut epämukavat vaatteet verhosivat, ja hänen hyviä, surullisia silmiään, joista saattoi lukea kokonaisen kärsimysten historian. Sitten hän kiinnittäen mitalin hänen rintaansa sanoi: "Precossi, sinä saat tämän. Ei kukaan ansaitse sitä paremmin kuin sinä. Tämä palkinto ei ole annettu vain sinun ymmärryksesi ja tahtosi takia, vaan myöskin rohkeutesi ja sydämesi tähden. Eikö niin?" sanoi hän meihin kääntyen.

Precossi teki liikkeen, ikäänkuin olisi tahtonut niellä jotain, ja katsahti kiitollisesti meihin. "Mene nyt, rakas lapsi", sanoi tarkastaja, "ja Jumala varjelkoon sinua".

Oli aika mennä kotiin. Tuskin olimme päässeet ovesta ulos, niin kenenpä näemme eteisen päässä? Siellä seisoi Precossin isä, seppä, kalpeana kuten ainakin, synkän näköisenä, hiukset silmillä, lakki kallellaan päässä, käynti epävarmana.

Opettaja kuiskasi jotakin tarkastajan korvaan. Tämä etsi kiireesti Precossin ja johdatti hänet isänsä luo. Poika vapisi.

Opettaja ja johtaja lähenivät myöskin, ja pojat muodostivat suuren piirin heidän ympärillensä. "Te olette kai tämän pojan isä"? kysyi tarkastaja tuttavallisesti. Ja vastausta odottamatta hän lisäsi: "Minä iloitsen teidän kanssanne. Hän, nähkääs, on viidestäkymmenestäneljästä oppilaasta ansainnut toisen mitalin. Hän on ymmärtäväinen, hyväsydäminen poika, joka aina tekee tehtävänsä, kelpo lapsi, joka saavuttaa kaikkien suosion ja kunnioituksen. Te voitte olla ylpeä hänestä, sen vakuutan."

Seppä, joka suu auki oli kuunnellut, katseli ensin tarkastajaa, sitten johtajaa ja viimein poikaansa, joka seisoi hänen edessään vavisten, silmät maahan luotuina. Näytti siltä, kuin hän nyt vasta olisi muistanut, miten hän oli rääkännyt tätä pientä poloista. Ja vasta nyt hän näytti käsittävän, miten kärsivällisesti tämä oli kaikki kestänyt. Tuon kovan miehen kasvoilla kuvastui jonkinlainen tylsä hämmästys, joka muuttui synkän surun ilmaukseksi ja vihdoin osoittautui hillittömänä hellyytenä. Nopealla liikkeellä hän tarttui poikansa päähän ja puristi sitä rintaansa vastaan.

Me kuljimme kaikki Precossin ohi. Minä käskin häntä tulemaan Garronen ja Crossin kanssa torstaina meille. Kaikki sanoivat hänelle jotakin ja tervehtivät häntä. Isä katseli meitä hämmästyneenä, yhä edelleen puristaen nyyhkyttävän poikansa päätä rintaansa vastaan.

PIENI JUNA.

Perjantaina helmikuun 10 p:nä.

Precossi tuli eilen Garronen kanssa meille. Minä olen ihan varma, että vaikka he olisivat olleet ruhtinaan poikia, ei heitä olisi voitu ottaa vastaan suuremmalla riemulla. Garrone oli ensi kertaa meillä. Hän näet ei mielellään käy missään, kun pitää itseänsä kovin isona ollakseen vasta kolmannella luokalla.

Me menimme kaikki ovelle vastaan, kun he soittivat. Crossi ei tullut, sillä hänen isänsä on kuuden vuoden poissaolon jälkeen palannut Amerikasta. Äitini hyväili Precossia, ja isäni esitteli hänelle Garronen sanoen: "Hän ei ole ainoastaan kelpo poika, vaan myös todella jalo ihminen." Precossilla oli mitalinsa mukanaan. Hän oli hyvin onnellinen siitä, että hänen isänsä oli työssä eikä viiteen päivään ollut juonut. Isä on niin mielistynyt poikansa seuraan, että tahtoo hänet kanssaan pajaansa ja näkyy yleensä kerrassaan muuttuneen.

Me rupesimme leikkimään, ja minä toin kaikki leluni esiin. Precossi oli hyvin ihastunut nähdessään pienen junan vetureineen, joka ihan itsestään liikkuu, kun vieteri vedetään avaimella vireeseen. Sellaista hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt. Ihan hän oli silmillään niellä nuo pienet punaiset ja keltaiset vaunut. Minä annoin hänelle avaimen, jotta hän saisi itse panna junan käyntiin. Hän laskeutui polvilleen eikä enää katsonutkaan muuta.

Niin tyytyväisenä en ollut häntä milloinkaan ennen nähnyt. Hän sanoi ehtimiseen: "olkaa hyvä, olkaa hyvä", ja torjui kaikkia kätösillään pois tieltä, jotteivät seisauttaisi junaa. Sitten hän otti vaunut hyvin varovasti käteensä, asetti ne jälleen lattialle aivan kuin ne olisivat olleet lasia, pelkäsi himmentävänsä niitä hengityksellään, rupesi niitä puhdistamaan, katseli niitä alta ja päältä ja hymyili itsekseen.

Me seisoimme kaikki hänen ympärillään ja katselimme häntä. Katselimme hänen ohutta kaulaansa, noita pieniä korvia, joista eräänä päivänä olin nähnyt vuotavan verta, isoa takkia kyynärpäihin käärittyine hihoineen, joista hänen laihat käsivartensa pistivät esiin, nämä käsivarret, jotka niin usein olivat koettaneet torjua lyöntejä hänen kasvoiltaan. Tällä hetkellä minä olisin tahtonut antaa hänelle kaikki leikkikaluni, panna kaikki kirjani hänen jalkainsa eteen, antaa hänelle viimeisen leipäpalani, riistää vaatteet yltäni.

Junan tahdoin ainakin antaa hänelle, mutta ensin oli isältä pyydettävä lupa.

Samassa pistettiin käteeni paperilippu, johon isän käsialalla oli kirjoitettu: "_Precossi pitää junastasi. Hänellä ei ole ensinkään leikkikaluja. Eikö sydämesi vaadi sinua tekemään jotain_?" Minä tartuin heti junaan ja vaunuihin, laskin ne hänen käteensä ja sanoin: "Ne ovat sinun. Ota ne!" Hän katseli minua, mutta ei ollut ymmärtää. "Ne ovat sinun", sanoin; "minä lahjoitan ne sinulle". Hän katseli isääni ja äitiäni vielä kummastuneempana ja kysyi: "Mutta miksi?" Isäni sanoi: "Henrik lahjoittaa ne sinulle siksi, että sinä olet hänen toverinsa, siksi että hän tahtoo viettää sinun juhlapäivääsi." Precossi kysyi arasti: "Saanko... saanko minä... viedä ne kotiin?"

"Tietysti", vastasivat kaikki. Hän oli jo ovensuussa, mutta ei uskaltanut lähteä. Hän oli onnellinen, pyysi anteeksi, vapisi ja nauroi yht'aikaa. Garrone auttoi häntä käärimään vaunut nenäliinaan.

"Huomenna", sanoi Precossi, "sinun pitää tulla pajaan katsomaan miten isäni takoo. Silloin minä annan sinulle nauloja."

Äitini kiinnitti hänen napinreikäänsä kukkavihon käskien hänen viedä sen kotia äidilleen. Matalalla, epävarmalla äänellään poika sanoi päätään kohottamatta: "Kiitoksia!" Mutta koko hänen kiitollinen sielunsa loisti hänen silmistään.

YLPEYTTÄ.

Lauantaina helmikuun 11 p:nä.

Onko mahdollista! Carlo Nobis puhdistaa hihansa huolellisesti joka kerta, kun Precossi ohimennessään tulee siihen koskeneeksi. Hän on oikein ylpeyden perikuva, syystä että hänen isänsä on rikas herra. Mutta on Derossinkin isä varakas. Nobis tahtoisi penkin yksinomaan itseään varten. Peläten, että kumppanit hänet tahraavat, tarkastelee hän kaikkia kiireestä kantapäähän ja hymyilee ivallisesti.

Ja voi sitä poloista, joka rivissä ulos mennessämme sattuu astumaan hänen jalalleen! Vähemmästäkin hän jo syytää parjauksia vasten silmiä tai uhkaa tuoda isänsä kouluun. Ja kuitenkin hän tietää, kuinka pahakseen isä pani, kun hän solvasi kivihiilikauppiaan poikaa nimittäen hänen isäänsä rentuksi.

En ole koskaan nähnyt ylpeämpää otusta. Ei kukaan puhuttele häntä, ei kukaan mennessä sano hänelle hyvästiä, ei kukaan auttaisi häntä läksyissä. Eikä hänkään siedä ketään. Varsinkin hän koettaa kohdella Derossia ylenkatseellisesti, siksi että tämä on etevin, ja Garronea siksi, että tämä on kaikkien suosikki. Mutta Derossi ei ole siitä tietävinäänkään, ja kun Garronelle kertoo hänen katalasta mielialastaan, vastaa hän: "Nobis on niin järjettömän ylpeä, ettei häntä ilkeä edes korvalle lyödä."

Mutta Coretti sanoi hänelle tuonoin, kun hän nauroi hänen kissannahkaista lakkiaan: "Mene oppiin Derossin luo, jos tahdot herrana esiintyä!" Eilen Nobis valitti opettajalle, että kalabrialainen poika oli polkenut häntä jalalle. Opettaja kysyi syytetyltä: "Oletko sen tahallasi tehnyt?" -- "En suinkaan", vastasi poika avomielisesti. Ja opettaja sanoi: "Sinä olet liian ärtyisä, Nobis." Nobis veti vanhaa nuottiaan: "Sen minä kerron isälleni."

Mutta silloin opettaja suuttui. "Isäsi tulee nytkin sanomaan, että sinä olet väärässä, kuten edelliselläkin kerralla. Ja sitäpaitsi opettaja tutkii asiat koulussa." Sitten hän sanoi Nobisille leppyisästi: "Muuta käytöksesi! Ole tuttavallinen ja ystävällinen kumppaneillesi. Katso, täällä on köyhien ja rikkaiden, käsityöläisten ja herrojen poikia, ja kaikki elävät sovussa ja rakkaudessa kuin veljet, niinkuin te oikeastaan olettekin. Miks'et sinä tee niinkuin muutkin? Niin vähällä vaivalla sinä voittaisit rakkautta, ja se tyydyttäisi sinua itseäsikin paljon paremmin. -- Eikö sinulla ole mitään vastaamista?"

Nobis, joka oli kuunnellut ivallisesti hymyillen, virkahti kylmästi: "Ei mitään."

"Mene paikallesi", sanoi opettaja. "Minä säälin sinua. Sinä olet sydämetön poika."

Kaikki näytti päättyneen tähän. Mutta muurarimestari, joka istui ensi penkillä, käänsi pyöreät, pulleat kasvonsa Nobisia päin, joka istui viimeisessä rivissä, ja näytti hänelle niin onnistaneen ja hullunkurisen "jäniksennaaman", että koko luokka purskahti nauruun.

Opettaja kyllä nuhteli häntä tästä, mutta ei voinut itsekään olla salavihkaa nauramatta. Nobiskin nauroi, mutta se ei tullut sydämestä.

HAAVOITTUNUT TYÖMIES.

Maanantaina helmikuun 13 p:nä.

Nobis ja Franti ovat samankarvaisia. Molemmat he katselivat kylmästi ja välinpitämättömästi aamullista surkeata näytelmää. Kun palasin koulusta ja tapasin isäni kadulla, jäin vähäksi aikaa seisomaan ja katselemaan toisen luokan pikku naskaleja, jotka olivat polvillaan ja hankasivat katuojan jäätä takkiensa liepeillä ja lakeillaan saadakseen sen liukkaammaksi. Samassa näimme kadun toisesta päästä väkijoukon syöksyvän esiin. Kaikki näyttivät pelästyneiltä ja totisilta ja puhuivat matalalla äänellä. Keskellä kulki kolme poliisia ja heidän jäljessään kaksi miestä kantaen paareja.

Poikasia juoksi joka taholta esiin ja yhtyi joukkoon. Se lähestyi meitä.

Paareilla lepäsi mies kalmankalpeana, hiukset verissä ja sekaisin, ja verta vuoti hänen suustaan ja korvistaankin. Paarien vieressä astui vaimo, lapsi käsivarrella. Hän näytti olevan epätoivon vallassa ja vaikeroi yhtenään: "Hän on kuollut, hän on kuollut, hän on kuollut!"

Vaimon jäljestä tuli poika, koululaukku kainalossa, ja nyyhkytti.

"Mitä on tapahtunut?" kysyi isäni.

Eräs lähellä oleva vastasi, että mies oli muurari, joka oli työtä tehdessään pudonnut neljännestä kerroksesta. Paarien kantajat levähtivät hetkisen. Moni käänsi kasvonsa kauhistuneena pois.

Samassa tunsin jonkun koskettavan kyynärpäätäni. Siinä oli pieni muurarimestari aivan kalpeana ja vapisten. Poika ajatteli varmaankin isäänsä. Minäkin muistelin häntä. Minä saatoin kuitenkin rauhallisesti istua koulussa siinä tiedossa, että isäni on kotona kirjoituspöytänsä ääressä, vaaroista kaukana. Mutta kuinka monen pojan täytyy peläten ajatella, että hänen isänsä työskentelee korkeilla telineillä tai koneen rattaiden ääressä ja että yksi ainoa varomaton liike, yksi ainoa harha-askel voi saattaa hänet hengiltä. He ovat samassa asemassa kuin sotilaiden lapset, joiden isät ovat taistelussa.

Muurarimestari katseli sinnepäin ja vapisi yhä enemmän. Isäni huomasi sen ja sanoi: "Mene kotiin, lapsi, mene isäsi luo! Sinä löydät hänet terveenä ja levollisena."

Muurarimestari alkoi astella poispäin, mutta kääntyi ehtimiseen taaksensa. Samassa joukko lähti taas liikkeelle ja vaimo huusi sydäntäsärkevästi: "Hän on kuollut!" -- "Ei, ei hän ole kuollut", sanottiin joka taholta. Mutta hän ei kuunnellut, repi vain tukkaansa.

Yht'äkkiä kuulin äkäisen äänen sanovan: "Sinä naurat!" Havaitsin samassa erään miehen katsovan Frantia, joka vieläkin nauroi. Silloin mies sivalsi hänen lakkinsa maahan sanoen: "Lakki pois, kunnoton, kun työn uhria kannetaan ohitse!"

Joukko oli jo mennyt, ja kadun keskellä näkyi verinen juova.

VANKI.

Perjantaina helmikuun 17 p:nä.

Voi! Enpä ole milloinkaan kummempaa kuullut. Isäni vei minut eilen Moncalierin läheisyyteen katsomaan erästä huvilaa, jonka hän aikoo vuokrata ensi kesäksi. Avaimet olivat erään opettajan hallussa, joka samalla oli isäntäväen sihteeri. Hän näytti meille huvilaa ja vei meidät omaan huoneeseensa, jossa tarjosi juotavaa.

Pöydällä oli suppilomaiseksi koverrettu puinen mustetolppo.

Kun opettaja havaitsi isäni sitä katselevan, sanoi hän: "Tämä mustetolppo on minulle hyvin kallisarvoinen. Jospa te tietäisitte sen historian!"

Ja hän kertoi sen meille. Joitakin vuosi sitten hän oli opettajana Torinossa ja opetti muun muassa talvisin vankeja. Opetussalina oli vankilan kirkko, pyöreä rakennus. Ylt'ympäri korkeissa, alastomissa muureissa oli pieniä neliskulmaisia, rautaristikoilla suljettuja ikkunoita, ja joka ikkunan takana oli pieni koppi. Siellä hän opetti astellen edestakaisin kylmässä, hämärässä kirkossa. Ja vangit lähenivät vihkoineen ja kirjoineen rautaristikkoja. Monella näistä oppilaista oli näivettyneet, kärttyisen näköiset kasvot, pörröiset harmaat päät ja tuijottavat silmät.

Kopissa n:o 78 oleva vanki oli oppivaisin ja kiitollisin kaikista. Hän oli nuori, mustapartainen, onnettoman näköinen mies. Ammatiltaan hän oli puuseppä, ja kerran vihan vimmassa hän oli viskannut mestarinsa päähän napakairan, niin että mies heitti henkensä. Mestari näet oli aina ärsytellyt häntä. Tästä hänet tuomittiin kuudeksi vuodeksi vankeuteen. Siellä hän oppi kolmessa kuukaudessa lukemaan ja kirjoittamaan ja lueskeli mielellään. Kuta enemmän hän opiskeli, sitä selvemmin näkyi myöskin, että hänen tapansa muuttuivat ja että hän katui rikostaan.

Eräänä päivänä tunnin päätyttyä hän viittasi opettajaa luoksensa ja ilmoitti surumielin, että hänen täytyi seuraavana päivänä matkustaa pois ollakseen lopun rangaistusaikaansa Venetsian vankilassa. Ja sanoessaan opettajalleen hyvästi hän pyysi liikutettuna nöyrällä äänellä saada puristaa hänen kättänsä. Opettaja kurotti hänelle kätensä, jota mies suuteli ja kostutti kyynelillään.

"Kuusi vuotta kului, ja minä sain uusia vaikutteita ja ajateltavia", kertoi opettaja. "Mutta toissa päivänä tuli luokseni yksinkertaisesti puettu mies, jonka pitkässä, mustassa parrassa jo näkyi valkeita karvoja. Hän kysyi, olinko sen ja sen niminen opettaja? 'Kuka te sitten olette?' kysyin. -- 'Minä olen vanki n:o 78', vastasi hän. 'Te opetitte kuusi vuotta sitten minua lukemaan ja kirjoittamaan. Jos muistatte, ojensitte minulle eron hetkenä kätenne. Nyt on rangaistusaikani ohitse, ja minä olen tullut tänne pyytämään, että te... olisitte armollinen ja vastaanottaisitte minulta pienen muiston, jonka olen teitä varten vankilassa valmistanut. Tahdotteko ottaa sen minulta muistolahjaksi?' Minä seisoin siinä sanaakaan virkkamatta. Mutta hän käsitti vaitioloni siten, etten olisi välittänyt lahjasta, ja katsoi minuun kuin olisi tahtonut sanoa: 'Kuuden vuoden kärsimykset eivät siis ole riittäneet puhdistamaan käsiäni.' Mutta hänen kasvojensa ilme oli niin perin surullinen, että heti kävin kiinni hänen tarjoamaansa esineeseen, ja tässä se nyt on."