Part 5

Ja hän ymmärtää niin hyvin sovitella värit yhteen. Hän panee valkoiset punaisten, keltaiset mustien ja siniset valkoisten rinnalle, niin että ne jo kaukaa näkee, ja kokonaisvaikutus on komea. Hänestä on todellinen ilo ryhmitellä niitä aina uuteen järjestykseen. Hän on hankkinut itselleen luettelon ja on aivan kuin luotu kirjastonhoitajaksi. Hän seisoo aina kirjojensa ääressä, pyyhkii niitä, selailee niitä sekä tarkastelee niiden siteitä. Kannattaa nähdä millä huolella hän aukoilee niitä pyöreillä, lyhyillä käsillään ja puhaltelee lehtiä. Kaikki näyttävät vielä aivan uusilta. Ja minä olen jo aikaa omani repinyt. Jokaisen kirjan saanti on hänestä juhlatilaisuus. Hän sivelee sitä, asettaa hyllylle ja ottaa jälleen alas, tarkastelee ja vartioitsee kuin aarretta. Ei hän tunnin aikaan näyttänyt minulle mitään muuta. Väliin hänen silmiänsä pakottaa pelkästä lukemisesta.

Kerran hänen isänsä, joka myöskin on tanakka, voimakas ja isopäinen kuin poikakin, tuli sisään, löi häntä kahdesti niskaan ja sanoi karkealla äänellään: "No, mitä sanot tästä visapäästä? Se on kova pää, mutta jotakin tulee, sen vakuutan." Ja isän hyväillessä Stardi ummisti silmänsä kuin iso metsäkoira. Minä en ymmärrä syytä, mutta minä en uskaltanut laskea leikkiä hänen kanssaan, ja minusta tuntuu ihan uskomattomalta, että hän on vain vuotta vanhempi minua. Kun hän ovessa sanoi minulle: "Näkemiin", ei paljoa puuttunut, etten täysikasvuisen tavalla vastannut: "Voikaa hyvin!"

Sitten sanoin isälle kotona: "Stardi ei ole nerokas, hänellä ei ole minkäänmoisia seurustelutapoja, hänen vartalonsa on miltei naurettava, ja kuitenkin hän tekee minuun syvän vaikutuksen." Ja isäni vastasi: "Syy on siinä, että hänellä on luonteen lujuutta." Ja minä sanoin: "Tunnin kuluessa, jonka nyt olen oleskellut hänen seurassaan, hän ei ole vaihtanut kanssani viittäkymmentä sanaa, ei näyttänyt leikkikaluja, ei kertaakaan nauranut, ja kuitenkin olen viihtynyt mainiosti hänen seurassaan." -- Ja isäni vastasi: "Se johtuu siitä, että sinä kunnioitat häntä."

SEPÄN POIKA.

Perjantaina tammikuun 6 p:nä.

Mutta myöskin Precossia minä kunnioitan, ja oikeastaan on liian vähän sanottu, että häntä vain kunnioitan. Precossi, tuo sepän poika, on pieni näivettynyt raukka, joka aina pelokkaasti katsoo syvillä, mutta suloisilla silmillään ja tuntuu kaikille sanovan: Suokaa anteeksi! Hän on aina kivulloinen ja lukee kuitenkin paljon. Isä tulee usein päihtyneenä kotiin, lyö häntä aivan syyttä ja viskoo hänen kirjansa ja vihkonsa sekaisin. Usein hän tulee kouluun mustelmia poskissa, kasvot turvoksissa, silmät itkusta punaisina. Mutta ei hän milloinkaan myönnä isänsä häntä lyöneen.

"Isäsi on taas lyönyt sinua", huutavat toverit. Mutta hän huutaa takaisin: "Ei se ole totta, ei se ole totta" vain pelastaakseen isänsä kunnian. "Tätä lehteä sinä et ole polttanut", sanoi opettaja eräänä päivänä osoittaessaan hänen puoleksi palanutta työtänsä. "Olen", vastasi hän värisevällä äänellä, "se pääsi minulta luiskahtamaan tuleen". Ja kuitenkin me kaikki tiesimme, että hänen humalainen isänsä oli potkaissut pöydän kumoon pojan kirjoittaessa.

Hän asuu eräässä meidän talomme vinttikamarissa. Ovenvartija kertoo äidilleni kaikki. Ja sisareni Silvia kuuli hänen kerran itkevän, kun isä tyrkkäsi hänet päistikkaa rappusista alas; hän oli pyytänyt muutamia soldoja ostaakseen kieliopin. Hänen isänsä juo, on työtönnä, ja perhe kärsii nälkää. Usein Precossi tulee syömättä kouluun ja pureskelee salaa leivänpalaa, jonka Garrone hänelle antaa. Mutta hän ei koskaan sano: "Minun on nälkä, isä ei anna ruokaa."

Aina kun hänen isänsä kulkee koulun ohi hoippuvin askelin, kasvot pöhöttyneinä, hiukset kuin tuulenpesä ja lakki kallellaan, hän jääpi poikaansa odottamaan. Ja poika parka värisee kuin haavanlehti hänet kadulla nähdessään. Mutta sitten hän kuitenkin juoksee hymyillen häntä vastaan, vaikk'ei isä ole hänestä tietävinäänkään.

Precossi parka! Hän ompelee hajalliset vihkonsa kokoon, lainaa kirjoja lukeakseen läksynsä, kiinnittää paidanriekaleitaan nuppineuloilla yhteen. Kerrassaan surkeata on nähdä hänen voimistelevan isoissa kaltoissa kengissään, retkuvissa housuissaan ja liian pitkässä takissaan, jonka hihat ovat aina kyynärpäihin käärityt. Hän on ahkera ja oppivainen. Hän olisi ensimmäisiä luokalla, jos hän voisi kotona rauhallisesti työskennellä. Tänä aamuna hän tuli kouluun kynsien jäljet poskissa, ja kaikki huusivat: "Nyt et voi enää valheeksi väittää. Isäsi on sen tehnyt. Sanopa johtajalle, että hän toimittaa isäsi linnaan!"

Mutta hän nousi seisomaan aivan tulipunaisena ja huusi vapisevalla äänellä: "Se ei ole totta, isäni ei lyö minua koskaan." Mutta sitten tunnilla vierähtivät kyynelkarpalot hänen pulpetilleen, ja kun joku häntä katseli, koetti hän hymyillä salatakseen mielenhaikeuttaan. Precossi rukka!

VIKTOR EMANUELIN MUISTO.

Tiistaina tammikuun 17 p:nä.

Tänään kello kaksi, kun olimme kokoontuneet kouluun, kutsui opettaja Derossin, joka asettui luokan eteen ja kauniilla, sointuvalla äänellään rupesi meille kertomaan:

"Tänään neljä vuotta sitten, juuri tänä tuntina, saapuivat Rooman Pantheonin edustalle ruumisvaunut, jotka kuljettivat Viktor Emanuelin ruumista. Viktor Emanuel II, Italian ensimmäinen kuningas, kuoli 29-vuotisen hallituskauden jälkeen, joka muodostui mainehikkaaksi ja siunausta tuottavaksi hänen urhoollisuutensa, oikeudentuntonsa ja rohkeutensa vuoksi.

"Hänen ajaltaan on suuri, yhteinen italialainen isänmaa. Seitsemästä valtakunnasta, joihin se oli hajonnut, syntyi yksi ainoa itsenäinen, vapaa valtio.

"Seppeleiden peittämät ruumisvaunut kulkivat kukkien sadellessa hiljalleen eteenpäin lukemattomien ihmisjoukkojen ohi, jotka olivat rientäneet Italian kaikista osista ja nyt seisoivat hiljaa, henkeä pidättäen, surun valtaamina. Saattojoukon etunenässä kulki kenraaleja, koko joukko ministereitä ja ruhtinaita, joita seurasi jono sotavanhuksia, koko metsä lippuja, kolmensadan kaupungin edustajat, parhaita, mainehikkaimpia miehiä, mitä kansassa oli. Vihdoin se pysähtyi sen ylevän temppelin edustalle, missä hauta odotti suurta vainajaa.

"Kaksitoista haarniskoitua sotilasta kantoi arkun vaunuista. Silloin Italian kansa lausui viimeiset jäähyväiset kuninkaalleen, joka sitä oli niin lämpimästi rakastanut, viimeiset jäähyväiset sotilaalleen, isälleen, historiansa siunatuimmille, onnellisimmille vuosille. Se oli suuri, juhlallinen hetki, Tuhannesta kurkusta kaikui yht'aikaa: 'Hyvästi, jalo, hyvä, oikeuttarakastava kuningas! Sinä olet elävä kansasi sydämessä niin kauan kuin aurinko Italiaa valaisee.' Liput kohosivat taivasta kohti, ja Viktor Emanuel laskettiin mainehikkaaseen hautakammioonsa."

KÖYHÄT.

Perjantaina tammikuun 20 p:nä.

_On suurta uhrautua isänmaansa puolesta, mutta silti ei pidä halveksia pienempiä hyveitä, poikani. Kun tänä aamuna tulit koulusta ja astelit minun edelläni, näin vastaasi tulevan erään köyhän vaimon, joka kantoi näivettynyttä, surkeannäköistä lasta ja pyysi sinulta almua. Sinä kyllä katsoit häneen, mutta et kuitenkaan antanut mitään, vaikka taskussasi oli soldoja._

_Älä totuta itseäsi kulkemaan välinpitämättömänä köyhän ohi, joka ojentaa kättään, varsinkaan jos tämä köyhä on äiti, joka pyytää soldon lapselleen! Ajattele, että tämä lapsi mahdollisesti kärsii nälkää, ajattele mitä äiti silloin tuntee! Koeta kuvitella, miltä tuntuisi omasta äidistäsi, jos hänen jonakin päivänä täytyisi sanoa: "Henrik, tänään en voi antaa sinulle edes leipää." Kun annan jollekulle köyhälle soldon ja hän sanoo: "Jumala siunatkoon teitä", et voi käsittää, minkä suloisen tunteen se minussa herättää. Minusta tuntuu sillä, kuin saisin paljon enemmän kuin olen antanut. Ota sinäkin silloin tällöin soldo pienestä kukkarostasi ja anna se jollekulle turvattomalle vanhukselle, leivättömälle äidille tai orpolapselle. Köyhät pitävät lasten lahjoista, sillä ne eivät nöyryytä heitä, koska lapset, jotka eivät mitään omista, vaan saavat kaiken muilta, ovat heidän kaltaisiansa. Katsopa vain kuinka köyhät aina ympäröivät kouluja. Aikaihmisen almu on lähimmäisrakkaudesta lähtenyt, multa lapsen anti on kuin hyväily. On kuin hän soldon ohessa myös antaisi kukan._

_Ajattelepa, että kun sinulla on joka lajia yllin kyllin, heiltä puuttuu kaikki, että sinun ollessasi onnellinen he kerjäävät almua vain siksi, etteivät kokonaan menehtyisi! Ajattele kuinka surkeata, että keskellä näitä komeita palatseja ja valaistuja katuja, joilla loistavat vaunut kulkevat ja samettiin puetut lapset astuvat, on vaimoja ja lapsia, joilla ei ole leipää! Keskellä meluavia kaupunkeja on poikasia, aivan yhtä kyvykkäitä kuin sinä, joilla ei ole enempää syötävää kuin erämaan pedoilla. Voi lapseni, älä koskaan enää mene almua rukoilevan äidin ohi antamalta hänelle jotain!_

_Äitisi_.

FRANTI EROTETAAN KOULUSTA.

Lauantaina tammikuun 21 p:nä.

Franti on inhoittava poika. Kun joku isä tulee kouluun poikaansa nuhtelemaan, iloitsee Franti. Hänen on pakko pelätä Garronea, mutta muurarimestaria hän lyö, siksi että tämä poloinen on pieni. Hän kiusaa Crossia hänen hervottoman kätensä takia ja härnäilee Precossia, jota kaikki kunnioittavat; Robettiakin, joka pelasti lapsen ja nyt liikkuu puujaloilla, hän pilkkaa. Hän pistelee kaikkia, jotka ovat häntä heikommat, ja kun hän pui nyrkkiään, on hän oikein raivoisa ja vaarallinen.

Hänen matalassa otsassaan ja ilkeissä silmissään, jotka hän melkein piilottaa lakkinsa alle, on jotain inhoa herättävää. Hän ei välitä mistään, nauraa opettajaa päin silmiä, varastaa kun vain tilaisuuden saapi, valehtelee hävyttömällä naamalla, tuo nuppineuloja kouluun pistääkseen toverejaan, repii napit sekä omasta että toveriensa takeista pelatakseen nappikuoppaa. Hänen kirjansa, vihkonsa ja karttansa ovat rutistetut, tahratut ja repaleina. Viivoittimessa on hampaan jälkiä, kynät ovat pureskeltuja, kynnet samaten, hänen vaatteensa ovat täynnä tahroja ja tappeluissa saatuja ratkeamia ja repeämiä.

Kerrotaan, että hänen äitinsä on tullut huolista sairaaksi ja että hänen isänsä on kolme kertaa ajanut hänet kotoa pois. Usein tulee äiti kouluun poikansa käytöstä tiedustelemaan ja menee aina itkien pois. Franti vihaa koulua, vihaa tovereitaan, vihaa opettajaa. Opettaja ei aina ole huomaavinansakaan hänen konnamaisuuksiaan, mutta siitä hän vain yltyy.

Opettaja koetti voittaa häntä hyvyydellä, mutta sitten Franti vain pilkkasi häntä. Nuhteita saadessaan hän oli itkevinään, peitti kasvonsa käsillään ja -- nauroi. Hänet erotettiin kolmeksi päiväksi koulusta, mutta hän palasi entistä ilkeämpänä.

Derossi sanoi hänelle tuonoin: "Mutta herkeä jo, etkö näe, että opettaja kärsii" -- ja Franti uhkaa iskeä naulan hänen ruumiiseensa.

Tänä aamuna hänet vihdoin ajettiin koulusta kuin koira. Juuri kun opettaja ojensi Garronelle kirjoitusvihkoa, viskasi Franti lattialle pienen dynamiittinallin, joka räjähti kuin pyssynpamaus.

Koko luokka hypähti seisoalleen, ja opettaja ryntäsi paikaltaan huutaen: "Franti, tiehesi heti!" Hän vastasi: "En minä sitä tehnyt." Ja nauroi. Opettaja sanoi vielä kerran: "Ulos täältä!" "Enkä mene", vastasi hän.

Silloin opettaja kiivastui, tarttui hänen käsivarteensa, ravisti häntä ja laahasi pulpetista ulos. Hän puolustautui, kiristi hammasta ja teki vastakynttä. Opettaja enemmän kantoi kuin talutti hänet johtajan luo ja palasi sitten yksin luokkaan asettuen paikalleen. Hänen päänsä vaipui kättä vasten, ja kasvojen ilme oli niin alakuloinen ja väsynyt, että meihin oikein syvästi koski häntä katsellessa.

"Kolmikymmenvuotisena opettaja-aikanani ei ole vielä sellaista tapahtunut", sanoi hän katkerasti päätään pudistaen. Ei kukaan uskaltanut hiiskahtaa. Hänen kätensä vapisivat liikutuksesta, ja ryppy hänen otsassaan oli niin syvä, että muistutti arpea. Opettaja parka! Kaikki kärsivät hänen kanssaan.

Derossi nousi ja sanoi: "Opettaja, älkää olko noin murheellinen! Me rakastamme teitä." Hän tointui hiukkasen ja sanoi: "Palatkaamme taas tehtäväämme!"

SARDINIALAINEN RUMMUNLYÖJÄ.

(Opettajan kertomus.)

Tiistaina tammikuun 24 p:nä.

Custozan taistelun ensimmäisenä päivänä, heinäkuun 24:ntenä 1848, joutui noin 60 miestä meidän jalkaväkeämme suureen vaaraan. Kun he juuri olivat miehittämässä yksinäistä taloa, joka oli pienellä töyryllä, karkasi pari komppaniaa vihollisia heidän kimppuunsa lähettäen sellaisen luotituiskun joka puolelta, että meikäläiset tuskin ennättivät taloon suojaan.

Ovet lujasti suljettuaan meikäläiset riensivät maakerroksen ja kellarin ikkunoihin ja aloittivat kiivaan tulen hyökkääjiä vastaan, jotka vastasivat samaan tapaan, lähestyen askel askelelta. Nämä kuusikymmentä italialaista olivat vanhan valkopartaisen, ankaran näköisen kapteenin komennossa. Heidän joukossaan oli myöskin sardinialainen rummunlyöjä, neljätoistavuotias poika, joka tuskin näytti kaksitoistavuotiaalta, pieni, oliivinvärinen, mustasilmäinen.

Kapteeni johti puolustusta eräästä alakerroksen ikkunasta. Hänen komentonsa kajahtivat kuin pistolinlaukaukset, eikä hänen rautakasvoissaan havainnut vähintäkään liikutuksen merkkiä.

Rummunlyöjä oli hieman kalpea, mutta seisoi tanakkana pystyssä. Sitten hän kiipesi eräälle pöydälle ja nojaten seinää vasten kurotti kaulaansa nähdäksensä ikkunasta. Hän erotti savun läpi vihollisten valkeat univormut, jotka kentällä hitaasti lähenivät.

Talo oli jyrkällä rinteellä, mutta sinnepäin oli vain yksi ikkuna, sekin vinttikamariin kuuluva. Siksi eivät viholliset uhanneetkaan tältä puolelta. Koko rinne oli vapaa. Tuli kohtasi vain huoneen etupuolta ja sivuja.

Mutta se oli kauhea tuli. Luoteja sinkoili kuin rakeita, muurit murenivat, tiilet pirstautuivat ja ovet, ikkunapielet ja huonekalut särkyivät. Puun pirstaleita, kalkkipilviä ja keittiökalujen kappaleita lensi ilmaan. Kaikkialla pamahteli, rätisi ja ryskyi. Siellä täällä kaatui aina joku sotilas ikkunan luota ja vietiin syrjään. Toiset hoipertelivat huoneesta huoneeseen painaen käsiään haavoihinsa. Keittiössä makasi jo eräs kuolleena, ammottava reikä otsassa. Vihollisten puoliympyrä vetäytyi yhä lähemmäksi.

Kapteeni, joka tähän asti oli seisonut järkähtämättä, teki samassa levottoman liikkeen ja poistui pitkin askelin huoneesta. Vahti seurasi häntä. Kolmen minuutin kuluttua tämä palasi kiireesti takaisin ja huusi pientä rummunlyöjää käskien häntä mukaansa. Poika seurasi. Hän juoksi portaita ylös ja astui vahdin kanssa autioon vinttikamariin, missä tapasi kapteenin kirjoittamassa ikkunaa vasten nojautuneena. Lattialla oli köysi.

Kapteeni pani kirjeen kokoon ja käänsi poikaan harmaat, kylmät silmäteränsä, jotka saivat kaikki sotilaat värisemään, ja sanoi tuimasti: "Rummunlyöjä!"

Tämä nosti heti kätensä ohimolle.

Kapteeni sanoi: "Onko sinulla sydän oikealla paikalla?"

Pojan silmät iskivät tulta. "On, herra kapteeni", vastasi hän.

"Katso tuonne", sanoi kapteeni työntäen hänet ikkunan luo, "tuonne tasangolle, Villafrancan lähelle, missä nuo pistimet nyt juuri välähtelevät! Siellä meikäläiset seisovat joutilaina. Ota tämä kirje, laskeudu tästä pienestä ikkunasta köyttä myöten, lennä kuin nuoli rinnettä alas, aukealla tapaat meikäläiset ja anna tämä kirje ensimmäiselle upseerille, jonka näet. Jätä tänne vyösi ja reppusi!"

Pieni rummunlyöjä laski vyönsä ja reppunsa lattialle ja kätki kirjeen povitaskuunsa. Vahti viskasi köyden pään ikkunasta ja piti lujasti molemmin käsin kiinni sen toisesta päästä. Kapteeni auttoi poikaa, joka selkä tasangolle päin laskeusi köyttä myöten. "Paina mieleesi" -- sanoi hän -- "että tämän joukon pelastus riippuu sinun rohkeudestasi ja voimastasi! Sen kohtalo on sinun käsissäsi."

"Luottakaa minuun, herra kapteeni", vastasi poika ja kapusi alas.

"Juokse kumarassa rinnettä alas!" varoitti kapteeni vielä pitäen köyden päästä vahdin kanssa.

"Olkaa huoleti!"

"Jumala auttakoon sinua!"

Muutamassa silmänräpäyksessä oli poika jo maassa. Vahti veti köyden ylös ja katosi. Kapteeni jäi ikkunaan seisomaan ja seurasi levottomana poikaa, joka täyttä laukkaa juoksi rinnettä alas. Hän toivoi hänen jo päässeen onnellisesti, kun äkkiä kuusi pientä tomupilveä, jotka kohosivat maasta aivan poikasen läheisyydessä, ilmoitti, että viholliset olivat huomanneet hänet ja ampuneet ylängön harjalta. Pienet tomupilvet olivat hiekkaa, jonka kuulat olivat tupruttaneet ilmaan. Mutta rummuttaja vain juoksi kuin mieletön. Yht'äkkiä hän kaatui. "Kuoliaaksi ammuttu", huusi kapteeni nyrkkiään puiden. Mutta tuskin oli sana päässyt hänen suustaan, ennenkuin hän jo taas näki pojan nousevan. "Pieni kompastus vain", sanoi hän itsekseen ja hengitti jälleen helpommin. Ja todellakin, rummuttaja alkoi taas voimiensa takaa juosta, mutta hän ontui. "Jalka on nyrjähtänyt", ajatteli kapteeni. Muutamia tomupilviä nousi vielä siellä täällä, mutta yhä etempänä pojasta. Hän oli pelastunut. Kapteeni päästi riemuhuudon. Mutta hän jäi kuitenkin vielä ikkunan ääreen silmillään seuraamaan poikaa pelosta vavisten, sillä kaikki riippui nyt muutamasta tuokiosta. Ellei poika avunpyyntökirjeineen saapunut ajoissa perille, oli näiden sotilaiden joko siihen paikkaan kaatuminen tai antautuminen. Poika juoksi jonkin aikaa sangen nopeasti, mutta sitten hän hiljensi vauhtia ja näkyi ontuvan pahasti. Taas hän jatkoi juoksuaan, mutta se kävi yhä vaivalloisemmaksi; ehtimiseen hän kompastui ja pysähtyi. "Kuula on hipaissut häntä", ajatteli kapteeni, seurasi tarkkaan ja vavisten hänen liikkeitänsä ja lausui rohkaisevia sanoja, ikäänkuin poika olisi voinut kuulla häntä. Palavin silmin hän lakkaamatta mittasi pojan ja noiden välähtelevien aseiden väliä, jotka näkyivät keskellä auringon kultaamia vehnäpeltoja. Ja sillä aikaa hän kuuli alakerroksesta kuulien vinkumista ja jyskettä, upseerien ja vahdin raivoisia, käskeviä huutoja, haavoittuneiden äänekkäitä valituksia, särkyvien huonekalujen ja muurien ryskinää.

"Rohkeutta!" huusi hän seuraten silmillään kaukaista rummuttajaa. "Eteenpäin! Juokse! Kas nyt hän pysähtyy, voi surkeutta! Mutta kas, nyt hän taas juoksee."

Eräs upseeri riensi hengästyneenä kertomaan, että viholliset jo liehuttivat valkeata liinaa viitaten antautumaan.

"Ei saa vastata siihen", huusi kapteeni kääntämättä silmiään pojasta, joka jo oli tasangolla, mutta ei enää juossut, vaan hiljaa laahusti eteenpäin.

"No mene nyt! Juokse nyt vielä vähäisen!" sanoi kapteeni hampaitaan kiristellen ja nyrkkiään puiden. "Kuole, lurjus, mutta juokse! -- Voi tuota kurjaa laiskuria! Nyt hän kai istuu."

Ja tosiaankin, poika, jonka pää tähän asti vielä oli pistänyt esiin vehnäpellosta, oli kadonnut aivan kuin hän olisi kaatunut. Mutta hetken kuluttua hänen päänsä näkyi uudestaan, kunnes hän vihdoin katosi kapteenin näkyvistä pensaston taakse.

Nyt kapteeni laskeusi kärsimättömänä alas. Kuulat vinkuivat, huoneet olivat täynnä haavoittuneita, joista muutamat hoipertelivat kuin juopuneet etsien tukea huonekaluista. Seinät ja lattia olivat veriset. Ruumiita makasi poikkiteloin ovien edessä. Kuula oli murskannut erään luutnantin oikean käsivarren. Kaikki oli savu- ja tomupilvien peitossa. "Rohkeutta!" huusi kapteeni. "Pysykää järkähtämättöminä! Apua tulee kohta. Vähän kestävyyttä vielä!"

Viholliset olivat yhä lähenneet. Savun läpi saattoi jo erottaa heidän kasvonsa, ja ammunnan keskeltä kuuluivat heidän raivoisat huutonsa. He vaativat antaumista uhaten muuten surmata kaikki. Muutamat pelästyneet sotilaat vetäytyivät jo ikkunasta pois. Kersantit ajoivat heidät takaisin.

Mutta puolustus laimeni yhä Alakuloisuus kuvastui kaikkien kasvoilla. Vastarinta oli mahdotonta. Hetkeksi taukosi ampuminen, ja jylisevä ääni karjaisi: "Antautukaa!" -- "Emme!" ärjäisi kapteeni eräästä ikkunasta. Ja tuli alkoi uudestaan entistä kiivaammin ja raivoisammin molemmilta puolin. Sotilaita kaatui, moni ikkuna oli jo ilman puolustajaa. Ratkaiseva hetki läheni. Kapteeni huusi vimmastuneena: "He eivät tulekaan, eivät tule!" ja riehui miekka kädessä kuin mieletön valmiina kuolemaan. Mutta samassa tuli vahti vinttikamarista ja kirkaisi ääneen: "He tulevat!" "He tulevat!" toisti kapteeni riemusta huudahtaen.

Tämän kuullessaan kaikki, sekä terveet että sairaat, vahdit ja upseerit syöksyivät ikkunoihin, ja vastustus kävi taaskin ankaraksi. Hetkisen kuluttua huomattiin jonkinmoista epävarmuutta ja alkavaa epäjärjestystä vihollisten riveissä. Salaman nopeudella kapteeni kokosi joukon maakerrokseen ja järjesti siellä pistinhyökkäyksen vihollista vastaan.

Sitten hän taas oli ylhäällä. Tuskin hän oli sinne päässyt, kun jo kuului kovaa töminää, johon yhtyi raikkaita hurraa-huutoja, ja tuolla jo italialaisten ratsumiesten kaksihuippuiset lakit näkyivät savupilvien läpi. Heitä oli koko eskadroona, joka kiiti täyttä laukkaa, ja miekat, jotka välähtelivät ilmassa, iskivät suhinalla vihollisten päihin, hartioihin ja selkiin. Nyt ryntäsi myöskin tuo pieni joukko pistimet ojennettuina ovesta ulos. Viholliset horjuivat, joutuivat epäjärjestykseen ja pötkivät pakoon.

Koko tanner ja tuo pieni talo oli vihollisista vapaa, ja kohta sen jälkeen asetettiin kukkulalle kaksi pataljoonaa italialaista jalkaväkeä ja kaksi tykkiä.

Kapteeni palasi jäljellejääneiden sotilaittensa kanssa rykmenttiinsä, taisteli vielä sielläkin, mutta sai viimeisessä hyökkäyksessä haavan vasempaan käteensä. Päivä päättyi meikäläisten voitolla.

Mutta seuraavana päivänä taistelun uudestaan alettua meikäläiset kärsivät tappion vihollisten ylivoiman takia, vaikka he tekivätkin urhoollista vastarintaa. Nyt ei ollut muu neuvona kuin peräytyä Mincioon. Haavoittunut kapteeni astui koko matkan jalkaisin väsyneine, alakuloisine sotilaineen ja saapui viimein auringonlaskussa Mincion tienoille. Heti hän siellä rupesi tiedustelemaan haavoittunutta luutnanttia, joka oli viety sotasairaalaan.

Hänelle osoitettiin erästä kirkkoa, joka kiireessä oli tehty sairaalaksi. Sinne hän nyt meni. Se oli täynnä haavoittuneita, jotka lepäsivät kahdessa rivissä joko vuoteissa tai lattialle levitetyillä patjoilla. Kaksi lääkäriä ja useita sairaanhoitajia kulki kiireesti vuoteiden väliä, ja tuontuostakin kuului tukahdutettuja huutoja ja valitusta.

Sisään päästyään kapteeni pysähtyi ja katseli joka taholle löytääkseen upseerinsa.

Samassa hän kuuli heikon äänen läheisyydessään sanovan: "Herra kapteeni!" Hän kääntyi ja näki pienen rummunlyöjän. Tämä makasi halvalla sotavuoteella, karkea, puna- ja valkoruutuinen ikkuna-uudin peitteenään. Kasvot olivat kalpeat ja laihtuneet, mutta vielä hänen silmänsä säteilivät kuin jalokivet.

"Sinäkö se olet", kysyi kapteeni kummastuneena, mutta tapansa mukaan tuimasti. "Hyvä! Sinä olet tehnyt velvollisuutesi."

"Minä tein minkä voin", vastasi rummunlyöjä.

"Oletko haavoittunut?" kysyi kapteeni sitten etsien silmillään lähimmistä vuoteista luutnanttiansa.

"Mitä tehdä", sanoi poikanen, joka tunsi rohkeutensa kasvaneen haavojensa johdosta, muuten hän ei suinkaan olisi uskaltanut puhutella tätä tuimaa päällikköänsä. "Minä juoksin aikalailla ja koetin kumartua. Mutta he huomasivat minut. Olisin joutunut pariakymmentä minuuttia aikaisemmin, ellei tuo kuula olisi kohdannut minua. Onneksi löysin heti erään upseerin ja jätin hänelle kirjelipun. Mutta kyllä oli kulku huonoa tämän kuulatervehdyksen jälkeen. Olin janosta nääntyä, pelkäsin jääväni siihen paikkaan ja itkin epätoivosta ajatellessani, että joka minuutin viivytys oli syynä urhojen kuolemaan. -- Tein kuitenkin minkä voin. Olen tyytyväinen. -- Anteeksi, herra kapteeni, näen että kätenne vuotaa verta."

Ja todella valui muutamia veripisaroita huonosti sidotusta kädestä.

"Tahdotteko, että sidon sen vähän paremmin? Jos kurotatte kätenne tänne, niin minä koetan."

Kapteeni ojensi hänelle vasemman kätensä ja kohotti oikeata auttaakseen poikaa siteen aukomisessa ja kiinnipanemisessa. Mutta poika, joka tuskin sai päätään kohoamaan, kalpeni äkkiä ja hänen täytyi heti taas laskea päänsä alas.

"Hyvä on, hyvä on", sanoi kapteeni katsellen poikasta ja veti pois haavoittuneen kätensä. "Sinun täytyy pitää huolta omista haavoistasi, sen sijaan että tahdot auttaa muita. Vähäpätöisetkin haavat voivat muuttua vaarallisiksi, jos niitä huonosti hoitaa."

Pieni rummunlyöjä pudisti päätään.