Part 4

"Kun hänellä kerran on ollut rohkeutta tunnustaa rikoksensa, ei kellään ole oikeutta häntä nöyryyttää."

Kaikki olivat ääneti.

"Pyydä anteeksi", sanoi johtaja Garoffille. Garoffi syleili vanhuksen polvia katkerasti itkien. Tämä hapuili poikasen päätä ja silitteli hänen tukkaansa. Silloin kaikki sanoivat: "Mene, poika, mene kotiin."

Isäni veti minut joukosta ja kysyi: "Olisiko sinulla tällaisessa tilaisuudessa ollut rohkeutta tehdä velvollisuutesi ja tunnustaa rikoksesi?" Ja minä vastasin: "Olisi." -- "Anna minulle kunniasanasi, että aina olet sen tekevä." -- "Minä annan sen, isä."

HAAVOITTUNEEN KODISSA.

Sunnuntaina joulukuun 18 p:nä.

Istuessani jäljentämässä "Pieni firenzeläinen kirjuri" nimistä kertomusta, tuli isäni ja esitti, että menisimme neljänteen kerrokseen katsomaan, mitenkä tuo vanha herra jaksoi.

Me astuimme melkein pimeään huoneeseen, missä ukko istui sängyssä, monet tyynyt selkänsä lakana. Jalkopäässä istui hänen vaimonsa, ja hänen veljensä poika leikitteli nurkassa. Ukon silmä oli sidottu.

Hän oli mielissään nähdessään isäni, kutsui meidät istumaan ja vakuutti jo olevansa parempi. Silmä olikin pelastettavissa ja jo paranemaan päin.

"Se oli onneton sattuma", sanoi hän. "Minä niin säälin sitä poika parkaa, jonka täytyy kärsiä sellaista tuskaa." Sitten hän kertoi lääkäristä, jonka tuloa hän juuri odotti.

Samassa eteisen kello soi.

"Se on lääkäri", sanoi rouva.

Ovi aukesi -- ja kenenkä minä näin? Garoffi pitkässä mustassa takissaan seisoo allapäin kynnyksellä, rohkenematta astua sisään.

"Kuka se on?" kysyi sairas.

"Se on se poika, joka heitti lumipallon", sanoi isäni.

Sitten ukko sanoi: "Poika parka, astu lähemmäksi! Sinä olet tullut haavoittuneen tilaa tiedustelemaan. Eikö niin? Mutta minä olen jo parempi. Ole rauhallinen, olen jo melkein terve. -- Tule tänne!"

Garoffi astui vuoteen luo, mutta oli niin hätääntynyt, ettei huomannut meitäkään, ja oli vähällä purskahtaa itkuun.

Vanhus hyväili häntä, mutta poika ei kyennyt mitään puhumaan. "Minä kiitän sinua", sanoi vanhus. "Mene nyt kotiin ja kerro vanhemmillesi, jotteivät he olisi levottomia, että kaikki käy hyvin!"

Mutta Garoffi ei liikahtanut. Näytti siltä, kuin hänellä vielä olisi ollut jotakin sanomista, mutta hän ei uskaltanut.

"No mitä sinulla vielä on sanomista? Mitä sinä tahdot?"

"Minä -- -- -- en mitään."

"Voi sitten hyvin, näkemiin saakka, rakas poika! Mene nyt hyvällä omallatunnolla!"

Garoffi meni ovelle asti, mutta siellä hän seisahtui ja kääntyi vanhuksen veljenpoikaan päin, joka häntä uteliaasti katseli. Samassa hän veti takkinsa alta jonkin esineen, laski sen pojan käsiin ja sanoi kiireesti: "Tämä on sinulle --" ja katosi kuin salama.

Poika toi lahjan sedälleen. Siihen oli kirjoitettu: "Minä annan tämän sinulle."

Me katsoimme ja huudahdimme hämmästyksestä. Se oli hänen kuuluisa postimerkkikokoelmansa, josta hän alituisesti puhui ja niin paljon toivoi ja joka oli niin paljon vaivaa maksanut: koko hänen aarteensa. Poika rukka! Se oli puolet hänen sydänverestään, ja sen hän nyt lahjoitti saadakseen anteeksi.

PIENI FIRENZELÄINEN KIRJURI.

(Opettajan kertomus.)

Keskiviikkona joulukuun 21 p:nä.

Hän oli kolmannella luokalla kansakoulussa, tuo herttainen, vaaleaverinen, kaksitoistavuotias poika, erään rautatievirkamiehen vanhin lapsi. Isä häntä rakasti lämpimästi, jopa hellittelikin kaikessa paitsi mikä koski koulunkäyntiä. Siinä hän oli vaativainen, vieläpä ankarakin, sillä pojan piti pian kyetä hoitamaan virkaa auttaakseen vanhempiaan. Sentähden hänen piti oppiman paljon vähässä ajassa. Vaikka poika siis oli kuinkakin ahkera, kehoitti isä häntä kuitenkin yhtenään.

Isä oli jo jotenkin iäkäs ja sitäpaitsi ankarasta työstä ennen aikojaan vanhentunut. Siitä huolimatta hän otti sieltä täältä lisätyötä edistääkseen perheensä toimeentuloa ja käytti siihen suuren osan yötä. Hiljattain hän oli eräältä kustannusyhtiöltä, joka viikoittain lähetti sanomia ja kirjoja ympäri maata, ottanut toimekseen kirjoittaa osoitteet ja tilaajien nimet siteisiin. Täten hän ansaitsi viidestäsadasta isolla käsialalla kirjoitetusta osoitteesta 3 liiraa. Mutta tämä työ väsytti häntä, ja usein aterioiden ajoilla hän sitä valitti.

"Minun silmäni heikkonevat", hän sanoi. "Tämä yötyö näännyttää minut."

Eräänä päivänä sanoi poika: "Isä, anna minun auttaa sinua! Sinä tiedät, että minä kirjoitan yhtäläistä kuin sinä."

Mutta isä vastasi: "Ei, poikaseni, sinun täytyy lukea, koulusi on tärkeämpi kuin minun osoitteeni. Minä en tahdo riistää sinulta ainoatakaan tuntia. Kiitos tarjouksestasi, mutta älkäämme siitä enää puhuko."

Poika tiesi olevan turhaa uudistaa pyyntöänsä eikä enää virkkanut mitään. Mutta mitä hän teki? Hän tiesi isän herkeävän kirjoittamasta puoliyön aikana. Hän oli muutaman kerran kuullut, miten isä jälkeen kahdentoista asetti tuolin paikoilleen ja hitain askelin lähti huoneesta. Eräänä yönä hän odotti, kunnes isä oli vuoteessa, pukeutui aivan hiljaa, meni varovasti huoneeseen, sytytti lampun, istuutui kirjoituspöydän ääreen ja rupesi kirjoittamaan jäljitellen tarkalleen isänsä käsialaa. Innolla hän kirjoitti, jos kohta hiukan pelokkaana, ja osoitteet yhä lisääntyivät. Silloin tällöin hän laski kynän kädestään hiukan levätäkseen, mutta alkoi jälleen uudella innolla kirjoittaa itsekseen hymyillen. Kirjoitettuaan 160 kappaletta hän lopetti, asetti kynän paikalleen, sammutti tulen ja palasi varpaillaan vuoteeseensa. Seuraavana päivänä isä oli erittäin hyvällä tuulella. Hän ei ollut huomannut mitään. Tuo työ kävi häneltä konemaisesti ajatusten liidellessä muualla. Kirjoittamansa osoitteet hän laski vasta seuraavana päivänä.

Istuessaan siinä noin hyvillään hän taputti poikaa olalle ja sanoi: "Ajattelepas, Giulio, sinun isälläsi on vielä paljon työkykyä. Kahdessa tunnissa kirjoitin viime yönä kolmatta osaa enemmän kuin tavallisesti. Käteni on vielä sukkela ja silmät hyvässä kunnossa."

Ja Giulio ajatteli hyvillä mielin, miten hän paitsi rahallista ansiota hankki isälleen myös ilon tuntea itsensä nuortuneeksi. No hyvä, rohkeutta vain!

Menestyksestä rohkeana poika seuraavana yönä nousi heti kellon alettua lyödä kahtatoista ja ryhtyi työhön. Ja niin hän teki monena yönä peräkkäin. Isä ei huomannut mitään. Ainoastaan kerran hän ihmetteli, miten paljon talossa viljeltiin öljyä. Giulio säpsähti. Mutta isä ei siitä sen enempää puhunut. Ja yötyö jatkui.

Seurauksena tästä valvomisesta oli väsymys. Giulio tunsi itsensä aamulla raukeaksi, ja illalla läksyjä lukiessaan hänen oli vaikea pysyä valveilla. Eräänä iltana -- ensi kerran eläissään -- hän nukkui kirjansa ääreen. "Rohkeutta, rohkeutta!" huusi isä hänelle, taputtaen käsillään. "Työhön!" Hän hypähti ylös ja jatkoi lukuaan.

Mutta seuraavana päivänä kävi aivan samoin, hän nukkui aina työnsä ääreen, nousi myöhemmin aamulla, ja oppiminen näytti tulleen hänelle vastenmieliseksi.

Isä piti häntä silmällä ja nuhteli häntä. Hänen ei milloinkaan ennen ollut tarvinnut sitä tehdä. "Giulio", sanoi hän eräänä aamuna, "sinä et enää ole sama kuin ennen. Se ei minua miellytä; sinun tulee huomata, että koko perhe asettaa sinuun toivonsa. En ole sinuun tyytyväinen. Ymmärrätkö?"

Tämä nuhde koski poikaan kipeästi. Näin eivät asiat voi jatkua, ajatteli Giulio itsekseen. Minun täytyy ilmaista kaikki isälleni.

Mutta saman päivän iltana isä sanoi iloisesti: "Ajatelkaas, olen ansainnut osoitteiden kirjoittamisella tässä kuussa 32 liiraa enemmän kuin edellisessä", ja samalla hän otti esiin makeisia, joita oli ostanut viettääkseen lasten kanssa oikeata ilojuhlaa.

Silloin Giulio rohkaisi mielensä ja ajatteli: "Ei, isä armaani, minä en herkeä sinua auttamasta. Ponnistan viimeiset voimani, mutta tahdon tehdä työtä sinun ja perheemme hyväksi."

Ja isä toisti vielä: "32 liiraa enemmän, sehän on mainiota -- mutta tuo tuossa" -- hän sanoi osoittaen Giuliota -- "tuottaa minulle huolta". Giulio otti nuhteen ääneti vastaan ja koetti hillitä kyyneliänsä, mutta samalla hän tunsi sydämessään sanomatonta iloa.

Sitten hän jatkoi yhä työtään ponnistaen voimiaan. Mutta hänelle kävi yhä vaikeammaksi voittaa väsymystänsä. Kaksi kuukautta oli kulunut. Isä nuhteli häntä alati ja tuli hänelle päivä päivältä nurjamielisemmäksi.

Kerran hän meni opettajan luo ottaakseen selvää asianlaidasta. Opettaja myönsi Giulion edistyvän jotakuinkin. Mutta entiseen tapaan se ei enää käynyt. "Hän on uninen, haukottelee ja on hajamielinen. Hänen aineensa ovat lyhyet, kiireesti kyhätyt ja huonosti kirjoitetut. Kyllä hän voisi osata paljon paremmin."

Joka ilta isä nyt moitti poikaa ankarammin kuin ennen. -- "Giulio, sinä näet", hän sanoi, "että minä teen työtä ansaitakseni perheeni elatuksen. Sinä et ole minulle avullisena. Sinä et sääli minua, et äitiäsi, et veljiäsi."

"Oi, isä, älä sano niin!" huudahti poika puhjeten kyyneliin ja oli juuri tunnustamaisillaan kaikki. Mutta isä keskeytti hänet ja sanoi: "Sinä tunnet meidän tilamme ja tiedät, että hyvä tahto ja uhrautuvaisuus ovat kaikille tarpeen. Katso, minun täytyy itse ruveta tekemään puolta enemmän työtä. Minä toivoin tässä kuussa sata liiraa palkanlisää rautatieltä ja tänä aamuna sain kuulla, etten saakaan mitään."

Tämän kuullessaan Giulio jätti tunnustuksen tekemättä ja sanoi päättäväisesti itsekseen: "Ei, isä, en kerro sinulle mitään, säilytän salaisuuteni voidakseni työskennellä sinun hyväksesi. Huolen, jonka sinulle tuotan, korvaan toisella tavalla; koulussa opin aivan kylliksi. Tärkeintä on nyt auttaa sinua ansaitsemaan leipämme ja huojentaa sinun vaivojasi."

Ja hän työskenteli yhä, ja siten kului kaksi pitkää, raskasta kuukautta, joiden kuluessa isän ankarat soimaukset häntä masensivat. Mutta pahinta oli, että isä tuli poikaa kohtaan yhä kylmemmäksi, puhutteli häntä harvoin, melkeinpä vältti Giulion katsetta. Giulio huomasi tämän ja kärsi siitä sanomattomasti, mutta kun isä käänsi selkänsä, lähetti poika hänelle salaa hellän suudelman. --

Näin kärsien hän laihtui ja kelmeni ja laiminlöi yhä enemmän lukujansa. Hän käsitti selvään, että kaiken täytyi tulla ilmi, ja joka ilta hän ajatteli: "Tänä yönä en enää nouse kirjoittamaan." -- Mutta aina kello kaksitoista, jolloin hänen piti toteuttaa päätöksensä, hän sai omantunnonvaivoja. Hänestä tuntui siltä, kuin hän poisjäämisellään varastaisi perheeltä, isältänsä liiran. Ja hän nousi ajatellen, että isä jonakin yönä tapaisi hänet kirjoittamassa tai että hän huomaisi asianlaidan laskiessaan osoitteet kahteen kertaan; ja silloin ei Giulion itse olisi tarvinnut tehdä tuota vaikeata tunnustusta. Ja niin työ jatkui yhä.

Mutta eräänä iltana perheen aterioidessa isä puhutteli häntä erittäin ankarasti. Äiti katseli Giuliota ja huomasi hänet huonommaksi ja kelmeämmäksi kuin ennen.

"Sinä olet varmaankin sairas, poikaseni", hän sanoi ja kääntyi isän puoleen osoittaen Giulion kelmeitä poskia.

Isä katsahti häneen ja sanoi: "Paha omatunto hänet tekee sairaaksi. Silloin kun hän oli ahkera ja tiedonhaluinen, ei hänen ulkomuotonsa ollut tuon näköinen."

"Mutta hän on sairas", huudahti äiti.

"Se on minulle yhdentekevää", sanoi isä.

Nämä sanat olivat puukon iskuja pojan sydämelle. Oi, hän oli isälleen nyt aivan arvoton! Isälle, joka muinoin oli vapissut kuullessaan hänen yskivän. Ei epäilemistäkään, hän ei enää rakastanut poikaansa. -- Oi isäni, tästä pitää tulla loppu, ilman sinun rakkauttasi en voi elää; minä sanon sinulle kaiken, minä rupean lukemaan kuten ennen. Tulkoon mitä tahansa, kunhan sinä vain, armas isäni, minua rakastat! Tällä kertaa aion pysyä päätöksessäni.

Kuitenkin hän nousi seuraavana yönä jälleen vanhan tavan mukaan vuoteeltaan. Hänen piti vielä kerta mennä katsomaan huonetta jättääkseen sille viimeiset hellät jäähyväiset. Hän tuli kirjoituspöydän luo ja sytytti lampun, mutta kun hän näki nuo valkeat kääröt, joihin hän ei milloinkaan enää tulisi kirjoittamaan osoitteita, valtasi hänet syvä suru, ja varomattomalla liikkeellä hän tarttui kynään taas aloittaakseen.

Samassa putosi eräs kirja kovalla kolinalla lattialle. Hän jäykistyi. Jos isä heräisi! No, olihan hän päättänyt kumminkin selittää kaikki. Mutta kuitenkin, miten kauheata olisi kuulla isän askelet yön hiljaisuudessa, nähdä hänet nöyryytettynä edessään. Hän kuunteli hengitystään pidättäen. Ei kuulunut hiiskaustakaan. Kaikki oli hiljaa, koko talo nukkui. Isä ei ollut kuullut mitään. Hän rauhoittui ja rupesi kirjoittamaan. Osoitteet yhä lisääntyivät. Hän kuuli vahdin tasaiset askelet autiolla kadulla, sitten vaunujen kolinaa, ja taas vallitsi äänettömyys, jonka ainoastaan koiranhaukunta aika-ajoin katkaisi. Giulio vain kirjoitti.

Sillä aikaa seisoi isä hänen tuolinsa takana. Hän oli noussut vuoteeltaan melun kuullessaan, oli hiljaa hiipinyt huoneeseen, ja tuossa hän nyt seisoi kumartuneena Giulion yli. Hän oli nähnyt kynän ahkerasti lentävän paperilla, ja silmänräpäyksessä oli kaikki selvinnyt hänelle.

Sanomaton katumus, ääretön hellyys valtasi hänet, ja hän seisoi äänetönnä, hengittämättä poikansa takana.

Äkkiä Giulio huudahti. Isän kädet olivat vavisten tarttuneet hänen päähänsä, hän peitti Giulion otsan suudelmilla. "Nyt ymmärrän, suo minulle anteeksi, rakas lapseni! Tule, seuraa minua!"

Ja hän vei tai oikeammin kantoi hänet äidin vuoteen ääreen, sulki hänet äidin syliin ja sanoi: "Suutele tätä herttaista lasta, joka kolmeen kuukauteen ei ole nukkunut ansaitakseen meille leipää."

Äiti painoi hänet rintaansa vasten löytämättä sanoja. Vihdoin hän virkkoi: "Mene levolle, lapseni! -- Kanna hänet vuoteeseen!"

Isä otti hänet käsivarrelleen, kantoi hänet hänen huoneeseensa ja asetti vuoteeseen. Syvästi huoaten hän järjesti sitten peitteen paikoilleen.

"Kiitos", sanoi Giulio hitaasti, "kiitos! Mutta mene sinä nyt nukkumaan, minä olen niin onnellinen, isä."

Mutta isä tahtoi nähdä hänen nukkuvan, istuutui vuoteen ääreen, tarttui pojan käteen ja sanoi: "Nuku, poikaseni!"

Ja heikontunut Giulio nukkui, nukkui monta tuntia nauttien rauhallista, virkistävää unta.

Kun hän heräsi, oli aurinko jo korkealla taivaalla ja isä nojautuneena hänen rintaansa vasten. Siinä hän oli viettänyt yönsä ja nukkui vielä, otsa Giulion povella.

TAHTO.

Keskiviikkona joulukuun 28 p:nä.

Stardilla olisi tarmoa käyttäytyä samaten kuin tuo pieni firenzeläinen kirjuri. Kaksi tapahtumaa oli tänä aamuna keskustelun esineenä koulussa: Garoffi oli aivan haltioissaan ilosta saadessaan postimerkkikokoelmansa takaisin, ja siihen kun oli vielä liitetty kaksi harvinaista merkkiä Guatemalan tasavallasta. Ja Stardi sai toisen palkinnon.

Kaikki olivat hämmästyneet. Kukapa olisi sellaista lokakuussa aavistanut, kun hänen isänsä toi hänet kouluun suureen vihreään päällystakkiin käärittynä ja kaikkien kuullen sanoi: "Olkaa kärsivällinen häntä kohtaan! Ei hänellä ole liikaa älyä."

Kaikki pitivätkin häntä alussa houkkiona, mutta itse hän sanoi: "Joko yritys menee männikköön tai minä onnistun" ja alkoi voimainsa takaa lukea yöt ja päivät, kotona, koulussa ja kävelyretkilläkin, kädet nyrkissä, huulet yhteenpuristettuina, kärsivällisenä kuin lammas, itsepintaisena kuin aasi. Ja näin hän viimein alituisten kertauksien avulla ja vastaamalla kumppanien pilaan vain jalallaan tönäisten on päässyt kaikista muista edelle.

Alussa hän ei ymmärtänyt laskentoa vähääkään, hänen kirjoituksensa vilisivät virheitä, eikä hän saanut yhtäkään täydellistä lausetta päässään pysymään, ja nyt hän ratkaisee kaikki esimerkit, kirjoittaa ihan oikein ja osaa läksynsä kuin vettä valaen. Jo hänen ulkomuotonsa osoittaa hänen rautaista tahtoansa. Hän on pieni ja tukeva, pää on kuin kirveellä veistetty ja kaulaton, kädet lyhyet ja paksut, ääni karkea.

Hän lukee kaikkea, mitä vain käsiinsä saa, vanhoja sanomalehtiä ja teatteriohjelmia, ja niin pian kuin hän saa kootuksi kymmenen soldoa, hän ostaa itselleen kirjan. Hänellä on jo oma pieni kirjastonsa, ja kerran hyvällä päällä ollessaan hän antoi minulle vihiä siitä, luvaten joskus viedä minut kotiinsa sitä katsomaan.

Hän ei juttele eikä leikittele kenenkään kanssa. Liikkumattomana kuin kallio hän istuu penkillään ja kuuntelee opettajaansa. Kuinka paljon sinä lienetkään tehnyt työtä, Stardi rukka! Vaikka opettaja olikin huonolla tuulella ja kärsimätön, sanoi hän kuitenkin tänä aamuna Stardille antaessaan hänelle mitalin: "Hyvin, Stardi! Ken kestävänä pysyy, se kruunataan."

Mutta hän ei ensinkään ylvästele, ei hymyile, ja tuskin hän oli päässyt mitaleineen penkkiinsä, kun jo taas asettui pää nyrkkiä vasten ja rupesi jos mahdollista entistä tarkkaavaisemmaksi ja liikkumattomammaksi.

Mutta vielä liikuttavampaa oli koulusta mennessä, kun hänen isänsä, lyhyt ja paksu, isokasvoinen ja karkeaääninen parturi odotteli häntä.

Hän ei ollut milloinkaan toivonut mitalia eikä ollut uskoa koko asiaa, ennenkuin opettaja vakuuttamalla vakuutti. Ja sitten hän rupesi nauramaan, löi poikaansa niskaan ja sanoi ääneen: "Kas se oli urhoollisesti ja kauniisti tehty, pikku pölkkypää", ja katsoi häntä hämmästyneenä hymyillen. Ja kaikki pojat hymyilivät paitsi Stardi. Hänen päässään pyöri jo seuraavan päivän läksy.

KIITOLLISUUTTA.

Lauantaina joulukuun 31 p:nä.

_Sinun toverisi Stardi ei koskaan moiti opettajaansa, siitä olen vakuutettu. -- "Opettaja oli tänään huonolla tuulella, opettaja oli kärsimätön"; sinä sanot sen tavalla, joka osoittaa suuttumusta. Mutta ajattelepa hiukkasen, kuinka monta kertaa sinä olet kärsimätön ja kenelle! Isällesi ja äidillesi; ja se on rikos. Sinun opettajallasi on kyllä syytä silloin tällöin olla kärsimätön. Ajattele kuinka monta vuotta hän jo on työskennellyt ja uuvuttanut itseänsä teidän tähtenne, ja vaikka muutamat teistä ovatkin hyviä ja herttaisia, on teissä paljon sellaisiakin, jotka vain hänen hyvyyttään väärinkäyttävät. Ja kaikki te hänelle tuotatte enemmän katkeria hetkiä kuin iloa._

_Ja jospa tietäisit, kuinka monesti opettaja tulee kouluun, vaikka onkin sairas. Hänen kärsimättömyytensä on usein vain seuraus siitä, että hän on pahoinvoipa, ja kipeästi häneen koskee, kun hän huomaa, etteivät oppilaat ole siitä tietävinänsäkään, vaan käyttävät tilaisuutta vaivatakseen häntä._

_Poikaseni, kunnioita ja rakasta opettajaasi! Rakasta häntä siksi, että isäsikin häntä rakastaa ja kunnioittaa; siksi että hän pyhittää elämänsä monen pojan hyväksi; siksi että hän valaisee ja laajentaa sisäistä ihmistäsi ja kasvattaa sieluasi; siksi että monen vuoden perästä, kun sekä minä että hän jo olemme poissa, hänen kuvansa nousee sielussasi aina minun kuvani keralla. Ja silloin muistuu mieleesi sellaisia surun ja väsymyksen piirteitä hänen kasvoissaan, joita nyt et huomaakaan, ja sinä häpeet ja kadut, ettet ole häntä kyllin rakastanut, kyllin kunnioittaen häntä kohdellut. Rakasta opettajaasi, sillä hän on jäsen tuosta suuresta, 50.000 henkilöä käsittävästä perheestä, joka on levinnyt ympäri koko maamme ja työskentelee alkeisopettajina miljoonien lasten henkisinä isinä. Hän on noita huonosti palkattuja ja vähässä arvossa pidettyjä työmiehiä, jotka maallemme kokevat kasvattaa nykyistä sukupolvea kunnollisempaa kansaa. Minä en voi iloita rakkaudestasi, ellet ulota sitä kaikkiin hyväntekijöihisi, joista opettajasi on vanhempiesi jälkeen ensimmäisen sijan saava. Rakasta häntä aivan kuin rakastaisit minun veljeäni, rakasta häntä silloin kun hän sinua hyväilee ja silloin kun hän sinua nuhtelee, silloin kun hän sinusta tekee oikein ja silloin kun et saata hänen toimiansa ymmärtää; rakasta häntä silloin kun hän on iloinen ja puhelias, mutta vielä enemmän silloin kun näet hänet surullisena! Ja lausu aina sana "opettaja" suurimmalla kunnioituksella, sillä isän ja äidin nimen jälkeen ei ole sanaa, jolla olisi suloisempi sointu!_

_Isäsi_.

APUOPETTAJA.

Keskiviikkona tammikuun 4 p:nä.

Isä oli oikeassa. Opettaja oli huonolla tuulella siksi, että hän oli sairas. Hänen sijaansa me saimme jo kolme päivää sitten apuopettajan, joka on pieni ja parraton ja melkein nuorukaiselta näyttävä. Tänä aamuna sattui koulussamme ruma tapahtuma. Jo ensimmäisenä ja toisena päivänä pojat melusivat aikalailla, siksi että tämä apuopettaja on hyvin kärsivällinen ja ainoastaan sanoi: "Olkaa hiljaa, olkaa hiljaa, minä pyydän!" Mutta tänä aamuna vallattomuus meni yli rajojensa. Syntyi sellainen rähinä, ettei hänen sanojansa enää kuulunut. Hän nuhteli ja pyysi, mutta turhaan. Pari kertaa esiintyi johtaja ovella meitä ankarasti katsellen. Tuskin hän oli päässyt pois, ennenkuin taas syntyi sellainen hälinä kuin markkinatorilla.

Garrone ja Derossi kääntyivät ja koettivat merkkejä antamalla hillitä toisia, sellainen käytös kun oli häpeä. Ei kukaan heistä välittänyt. Ei kukaan muu pysynyt alallaan kuin Stardi, joka kyynärpäät pulpetilla ja nyrkit ohimoilla istui luultavasti mietiskellen ihanaa kirjastoansa, ja Garoffi haukannenineen ja postimerkkeineen; hän järjesteli niiden nimiä, jotka olivat ottaneet arpoja ja maksaneet kaksi sentesimoa voittaakseen erään taskussa kannettavan mustetolpon. Toiset lörpöttelivät ja nauroivat, kiinnittivät kyniä pulpettiin ja soittivat niillä, ampuivat toisiaan pureskelluilla paperikuulilla, käyttäen linkoina venyviä sukkanauhojaan.

Opettaja tarttui milloin mihinkin, ravisteli heitä ja pani seinää vastaan seisomaan. Ei siitä mitään apua ollut. Hän ei lopulta enää tiennyt muuta sanoa kuin: "Miksi käyttäydytte tällä tavalla? Tahdotteko välttämättömästi, että saan nuhteita?"

Sitten hän löi nyrkkinsä pöytään ja huusi vimmastuneella, itkunsekaisella äänellä: "Hiljaa, hiljaa, hiljaa!" Se oli surullista kuulla. Mutta melu vain kasvoi. Franti viskasi hänen päällensä paperinuolen, muutamat naukuivat, jotkut löivät toisiaan päähän kirjalla. Kaikki oli niin mullin mallin, ettei sitä kielin voi kertoa. Samassa astui vahtimestari sisään ja sanoi: "Johtaja kutsuu teitä, herra opettaja." Opettaja meni kiireesti ulos tehden tuskastuneen liikkeen. Nytpä hälinä oikein nousi. Mutta yht'äkkiä Garrone syöksähti paikaltaan, kasvot muuttuneina, nyrkkiä puiden, ja huusi raivostuneella äänellä: "Heretkää jo! Te olette petomaisia. Te rääkkäätte opettajaa siksi, että hän on hyvä. Jos hän teitä löisi ja hutkisi, kyllä te silloin luikertelisitte kuin koirat. Te olette raukkoja. Sitä, joka häntä vielä vihoittaa, odotan minä tuolla ulkona ja lyön niin, että hampaat kurkussa kolisevat, vaikka hänen isänsä olisi näkemässä. Sen minä lupaan."

Kaikki olivat ääneti. Miten kaunis Garrone oli tällä hetkellä säihkyvine silmineen! Hän oli kuin nuori jalopeura. Hän tähysteli kaikkein rohkeimpia toista toisensa perästä, ja kaikki olivat allapäin. Kun opettaja hetkisen kuluttua palasi, silmät punaisina, ei kuulunut enää hiiskaustakaan. Hän oli hyvin hämmästynyt. Mutta kun hän sitten näki Garronen värisevänä ja tulistuneena, sanoi hän sydämellisesti, aivan kuin veljelleen: "Minä kiitän sinua, Garrone."

STARDIN KIRJASTO.

Torstaina tammikuun 5 p:nä.

Minä olen nyt käynyt Stardin luona, joka asuu vastapäätä koulua, ja kateeksi kävi nähdessäni hänen kirjansa. Hän ei ole ensinkään varakas eikä voi ostaa itselleen monta kirjaa, mutta hän säilyttää huolellisesti kaikki koulukirjansa ja muut vanhemmiltaan saamansa kirjat. Joka soldon, jonka hän saa, hän panee säästöön ja vie kirjakauppiaalle. Hän on siten jo saanut pienen kirjaston. Kun isä huomasi tämän hänen mielitekonsa, osti hän hänelle kauniin kirjahyllyn viheriäisine uutimineen ja sidotti melkein kaikki hänen kirjansa erivärisiin kansiin, jotka poika itse valitsi.

Nyt hän vain vetää erästä rihmaa, uutimet aukenevat, ja sitten näkee kolme riviä kirjoja, kaikenvärisiä, kiiltävillä kultakirjaimilla kaunistettuja satukirjoja, matkakertomuksia, runoja. Kuvitettujakin kirjoja hänellä on.