Part 3

"En suinkaan täällä, se on varma", hän vastasi.

"Tule katsomaan!" Ja hän vei minut pieneen, puodin takana olevaan kamariin, joka yht'aikaa oli sekä keittiö että ruokailuhuone. Nurkassa oli pieni pöytä, jolle oli asetettu kirjoja, vihkoja ja papereita. "Niin", hän sanoi, "toisen vastauksen olen jättänyt keskeneräiseksi: nahasta tehdään jalkineita, kantohihnoja -- -- -- nyt panen tähän vielä lisää: postilaukkuja". Ja hän otti kynän ja alkoi kirjoittaa ihmeen kauniilla käsialalla... "Eikö täällä ole ketään", kuului samassa ääni puodista. Se oli eräs vaimo, joka tuli risuja ostamaan. "Täällä olen", vastasi Coretti ja juoksi sinne, punnitsi risukimput, otti vastaan soldot, juoksi merkitsemään oston erääseen isoon kirjaan ja palasi takaisin työhönsä sanoen: "Saa nähdä, enkö pääse niin pitkälle, että saisin lauseeni päätetyksi." Ja hän kirjoitti: "Matkalaukkuja, sotilaitten reppuja." -- "Voi minun kahviparkaani!" huusi hän äkkiä ja kiiruhti takan luo nostamaan kahvipannun tulelta. "Tässä on kahvia äidilleni" -- sanoi hän -- "hyvä oli, että opin sitä keittämään. Odota hiukan, niin viemme sen hänelle yhdessä, että hän saa nähdä sinut. Se on varmaankin hänestä hauskaa. Viikko sitten hän joutui vuoteen omaksi. Pannu on niin kuuma, että vielä tässä poltan sormeni. Mitä minun pitää vielä lisätä sotilasreppujen jälkeen? Kyllä vielä muitakin kaluja valmistetaan, mutta en minä nyt tällä hetkellä niitä hoksaa. Tule nyt äitini luo!"

Hän avasi oven. Me astuimme toiseen pieneen huoneeseen. Siellä makasi Corettin äiti sängyssä, valkoinen huivi sidottuna pään ympäri.

"Täällä on kahvisi, äiti", sanoi Coretti antaen kahvikupin, "ja tässä on eräs minun koulutoverini". -- "Nuori herra on kovin ystävällinen", sanoi vaimo minulle, "kun tulee sairasta tervehtimään". Sil'aikaa Coretti sovitteli tyynyt äitinsä selän taakse, järjesti peittoa, korjasi valkeata ja ajoi kissan pois piirongilta. "Tarvitsetko vielä mitään, äiti?" kysyi hän ottaessaan kuppia pois. "Joko olet ottanut nuo kaksi lusikallista siirappia? Jollei pullossa enää ole, juoksen apteekista tuomaan. Puukuormat ovat tyhjennetyt. Kello neljältä asetan lihan tulelle, kuten olet sanonut, ja kun voi-akka kulkee ohitse, annan hänelle kahdeksan soldoa. Kaikki käy hyvin. Älä ensinkään huolehdi!"

"Kiitos, poikani", vastasi vaimo. "Poika parka! Kaikkea hän ajattelee."

Hän vaati minua ottamaan sokeria. Sitten Coretti näytti minulle pientä taulua, joka kuvasi hänen isäänsä sotilaspuvussa kunniamitaleineen, jotka hän sai v. 1866 Umberto-prinssin rykmentissä. Hänen kasvonsa olivat samanlaiset kuin pojankin, samat vilkkaat silmät ja iloinen hymy.

Me palasimme keittiöön. "Jo olen löytänyt jatkoa", sanoi Coretti ja lisäsi vihkoonsa: "Siitä valmistetaan myöskin hevosen valjaita." "Loput kirjoitan tänä iltana, sillä aion vielä kauan olla valveilla. Sinä olet onnellinen. Sinulla on aikaa lukemiseen ja vielä kävelemiseenkin."

Iloisesti ja näppärästi hän sitten rupesi asettelemaan puita pukille poikki sahattavaksi. "Tämä on voimistelemista ja hieman toisenlaista kuin: 'Kädet ojentakaa!' Minä tahdon, että kaikki puut ovat sahatut isän kotiin tullessa. Silloin hän on iloinen. Pahinta on, että sahattuani tulevat t- ja l-kirjaimet niin rumia ja kiemuraisia. Mutta mitäpä minä sille mahdan? Minä kerron opettajalle, että on täytynyt liikuttaa käsivarsia. Pääasia on, että äiti pian paranee. Tänään hän onkin jo vähän virkeämpi. Jumalan kiitos! Kieliopin harjoitan huomenna kukon laulussa. Voi, täällä ovat jo vaunut pölkkyineen. Työhön siis!"

Puilla lastatut vaunut pysähtyivät puodin ulkopuolelle. Coretti juoksi ulos puhutellakseen miestä. Sitten hän palasi. "Nyt en enää saata pitää sinulle seuraa", sanoi hän minulle. "Näkemiin huomiseksi! Sinä teit hyvin käydessäsi minun luonani. Hauskaa kävelyretkeä! Sinä olet onnellinen."

Ja hän ojensi minulle kätensä, riensi ensimmäistä pölkkyä vastaanottamaan ja rupesi taas juoksemaan vaunujen ja puodin väliä edestakaisin; kasvot punoittivat kuin ruusu kissannahkaisen lakin alla, ja liikkeet olivat niin nopeat, että niitä ilolla katseli.

"Sinä olet onnellinen", hän sanoi. "Voi, en suinkaan, Coretti, en. Sinä olet onnellisempi, siksi että sinä opit enemmän ja teet enemmän työtä, siksi että olet isällesi ja äidillesi suuremmaksi hyödyksi, siksi että olet parempi, sata kertaa parempi ja kunnollisempi kuin minä, rakas toveri."

NELLIN PUOLUSTAJA.

Keskiviikkona marraskuun 23 p:nä.

Pikku Nelli on hyvä ja ahkera, mutta kovin laiha ja kalpea, ja hengitys käy raskaasti. Hänellä on aina pitkä, musta, palttinainen esiliina yllään.

Hänen äitinsä on pieni, vaalea, mustiin puettu nainen, joka aina koulun päätyttyä tulee häntä noutamaan, jottei hän joutuisi tungokseen. Ensi päivinä monet pojista pilkkasivat häntä siitä syystä, että tuo poloinen on kyttyräselkäinen, ja paukuttivat häntä selkään koululaukuillaan. Mutta hän ei tehnyt koskaan vastarintaa eikä liioin hiiskunut äidilleen mitään säästääksensä häntä siitä tuskallisesta tiedosta, että hänen poikaansa ylenkatsottiin.

Hän oli vaiti, itki ja kyyristyi pulpettia vastaan. Mutta eräänä aamuna Garrone ryntäsi esiin ja huusi: "Joka Nelliin ensimmäisenä koskee, sitä minä säväytän korvalle, että helähtää!" -- Franti ei välittänyt siitä, korvapuusti läjähti, ja siitä päivästä ei kukaan enää koskenut Nelliin.

Opettaja asetti hänet Garronen viereen samalle penkille. Heistä tuli ystävät. Nelli mieltyi suuresti Garroneen; tuskin on hän päässyt huoneeseen, kun jo etsii häntä. Eikä hän milloinkaan poistu sanomatta: "Hyvästi, Garrone." Ja samoin on Garronen laita.

Jos Nelliltä sattuu putoamaan kynä tai kirja penkin alle, niin Garrone kumartuu paikalla niitä ottamaan, säästääksensä häneltä vaivan, sekä auttaa häntä asettamaan koulutarpeitaan laukkuunsa ja takkia päälleen panemaan. Siksi Nelli pitää hänestä paljon, katselee häntä alituisesti ja on niin onnellinen, kun opettaja Garronea kiittää, kuin se koskisi häntä itseään. Ja sitten Nelli nähtävästi on jo kertonut kaikki äidillensä, sekä ensi päivien solvauksista että uudesta ystävästään, joka häntä aina puolustaa ja rakastaa. Sillä mitä tapahtui tänä aamuna?

Opettaja lähetti minut vähää ennen tunnin loppua johtajan luo lukujärjestystä viemään, ja kun juuri olin johtajan huoneessa, astui eräs kalpea, mustiin puettu nainen -- Nellin äiti -- sisään ja sanoi: "Herra johtaja, onko minun poikani luokalla eräs Garrone niminen oppilas?"

"On kyllä", vastasi johtaja.

"Tahtoisitteko olla hyvä ja kutsuttaa hänet tänne; minulla olisi vähän hänelle puhuttavaa."

Johtaja lähetti vahtimestarin häntä luokalta noutamaan, ja minuutin kuluttua Garrone seisoi ovella hyvin hämmästyneen näköisenä. Vaimo ennätti tuskin nähdä hänet, ennenkuin jo riensi vastaan, laski kätensä hänen olkapäilleen ja sanoi: "Oletko sinä Garrone, poikani ystävä, lapsi parkani suojelija? Oletko todellakin se rakas, urhokas poika?" Sitten hän otti kaulastaan pienet vitjat, joissa oli risti, ja ripusti ne Garronen kaulaliinan alle sanoen:

"Ota tämä a pidä se pienenä muistona Nellin äidiltä, joka kiittää ja siunaa sinua!"

LUOKKAMME ENSIMMÄINEN OPPILAS.

Perjantaina marraskuun 25 p:nä.

Garrone voittaa kaikkien suosion. Derossi taas on kaikkien ihmettelyn ja ihailun esineenä.

Hän on saanut ensimmäisen palkinnon ja tulee tänäkin vuonna ensimmäiseksi. Ei kukaan voi kilpailla hänen kanssaan, kaikki tunnustavat hänen etevyytensä joka alalla.

Hän on ensimmäinen laskennossa, kieliopissa, ainekirjoituksessa, piirustuksessa, käsittää kaikki paikalla, onnistuu kaikessa, hänen muistinsa on hämmästyttävä, ja koko oppiminen on hänestä leikintekoa.

Opettaja sanoi hänelle eilen: "Jumala on suonut sinulle suuret lahjat. Karta vain niiden väärinkäyttämistä!" Sitäpaitsi hän on iso ja kaunis, keltakiharainen ja niin notkea, että helposti heilauttaa itsensä pulpetin yli.

Hän on kahdentoistavuotias, erään kauppiaan poika, käyttää aina sinistä, kiiltävänappista takkia. Hän on aina vilkas, iloinen ja herttainen, auttaa jokaista minkä voi, eikä kukaan vielä ole uskaltanut sanoa hänelle tylyä tai solvaavaa sanaa.

Ainoastaan Nobis ja Franti katselevat häntä karsain silmin, ja Votinin silmät säkenöivät kateutta. Mutta Derossi ei sitä huomaakaan. Muut kaikki hymyilevät hänelle tai tarttuvat hänen käteensä ja käsivarteensa, kun hän kulkee luokalla ja miellyttävällä tavallaan kokoilee vihkoja.

Hän lahjoittelee kuvalehtiä, piirustuksia ja kaikenlaista tavaraa, jota kotonaan on saanut, meille kaikille erotuksetta. Minä kadehdin häntä aivan kuin Yotini, tunnen katkeruutta, miltei vihaa, kun kotona suurella vaivalla valmistelen kirjoituksiani ja sitten muistelen, että hän on jo suorittanut kaikki loistavasti ja vaivatta. Mutta kun sitten taas tulen kouluun ja näen hänet siellä kauniina, hymyilevänä, voitonriemuisena, ja kun kuulen miten hyvin hän osaa vastata kaikkiin opettajan kysymyksiin, miten hän on kohtelias ja kaikille ystävällinen, silloin haihtuu kaikki katkeruus ja viha minun sydämestäni ja oikein hävettää, että minussa on liikkunutkaan sellaisia tunteita. Minä tahtoisin aina olla hänen seurassaan, käydä hänen kanssansa kaikki koulut. Pelkkä hänen läheisyytensä herättää minussa rohkeutta, työhalua, iloisuutta ja tyytyväisyyttä.

KAUPPIAS.

Torstaina joulukuun 1 p:nä.

Isäni tahtoo, että minä joka lupapäiväksi kutsun jonkun tovereista luokseni tai käyn heitä tervehtimässä, jotta välimme vähitellen muodostuisivat tuttavallisiksi ja ystävällisiksi.

Sunnuntaina lähden kävelemään Votinin kanssa, joka aina on niin hienosti puettu, aina harjaa ja siistii itseään ja kadehtii Derossia. Tänään taas on Garoffi luonamme, pitkä, laiha poika, jonka kotkannenä ja vilkkuvat silmät tuntuvat tarkastelevan kaikkia esineitä.

Hän on maustekauppiaan poika ja muuten sangen omituinen. Aina hän laskee taskussa olevia soldojaan ja käyttää kaikkia esimerkkejä suorittaessaan hyvin näppärästi sormiaan. Kaikkea hän kokoilee, ja nyt hänellä on jo säästöpankkikirja. Eikä ihme, sillä ei hän suotta tuhlaa soldoakaan, ja jos hän on pudottanut penkin alle vaikka kuinka pienen kolikon, on hän valmis etsimään sitä koko viikon.

"Hän rakastaa kaikkea kiiltävää niinkuin harakka", sanoo Derossi. Kaikkea mitä hän löytää, vanhoja teräskyniä, käytettyjä postimerkkejä, nuppineuloja, kynttilänpäitä, hän kokoilee. Jo pari vuotta sitten hän rupesi keräilemään postimerkkejä, ja hänellä onkin niitä jo satoja kaikista maista isossa albumissa, jonka hän aikoo myydä kirjakauppiaalle niin pian kuin se on täysi. Kirjakauppias antaa hänelle vihkosia ilmaiseksi, koska hän on hommannut liikkeelle uusia ostajia poikien keskuudesta. Koulussa hän hieroo joka päivä kauppaa, siellä pidetään myyjäisiä, arpajaisia ja vaihtokauppaa. Jälkeenpäin hän katuu kauppojaan ja vaatii tavaroitaan takaisin.

Hän myy tupakkakauppiaalle vanhoja sanomalehtiä ja merkitsee kauppansa pieneen vihkoseen, joka on täynnä yhteen- ja vähennyslaskuja. Koulussa hän ei välitä mistään muusta kuin laskennosta, ja kun hän toivoo itselleen palkkiota, niin hän tekee sen vain päästäkseen ilmaiseksi nukketeatteriin. Minua hän miellyttää ja huvittaa. Me olemme leikkineet kauppiasta ja käyttäneet oikein vaakoja ja mittoja. Hän tietää kaikkien tavaroiden oikean hinnan, tuntee mitat ja tekee tötteröitä yhtä näppärästi kuin tottunut puotipalvelija. Hän sanoi avaavansa oman kauppaliikkeen, oikein oman keksimänsä, heti koulun päätettyään.

Minä annoin hänelle ulkolaisia postimerkkejä, joista hän suuresti iloitsi, ja heti hän osasi sanoa minkä arvoinen mikin niistä oli kokoelmassa. -- Isäni, joka oli lukevinaan sanomalehtiä, kuuli kaiken, ja se huvitti häntä suuresti.

Garoffilla on taskut täynnä pientä kauppatavaraa, jotka hän peittää pitkällä, mustalla päällystakillaan, ja hän näyttää silloin aina niin miettivältä ja toimeliaalta kuin todellinen kauppias.

Ei mikään ole kuitenkaan niin lähellä hänen sydäntään kuin tuo postimerkkikokoelma. Se on hänen aarteensa, josta hän aina puhuu, aivan kuin toivoisi siitä paisuvan itselleen suurta rikkautta. Kumppanit sanovat häntä saituriksi ja koronkiskuriksi. Miten lienee? Mielelläni minä seurustelen hänen kanssaan, sillä häneltä opin monta hyvää asiaa. Hän on kuin täysikasvuinen ihminen.

Puukauppiaan poika Coretti kyllä sanoo, ettei hän luopuisi postimerkkikokoelmastansa, vaikka hän voisi sillä pelastaa äitinsä hengen. Isäni ei usko sitä. -- "Sinun ei pidä langettaa mitään tuomiota hänestä", sanoi hän minulle. "Hänellä on kyllä tämä kiihkonsa, mutta hänellä on kuitenkin sydän."

YLPEYTTÄ.

Maanantaina joulukuun 5 p:nä.

Eilen olin kävelemässä Votinin ja hänen isänsä kanssa. Kun me kuljimme Dora-Grossa-katua, näimme Stardin, jolla on tapana polkea häiritsijäänsä jalalle, erään kirjakauppiaan ikkunan ääressä kuin kiinnikasvaneena tarkastelemassa erästä karttaa.

Kukaties kuinka kauan hän jo oli siinä seisonut, sillä hän tutkii aina kadullakin.

Tuskin hän huomasi meidän tervehdystämme.

Votini oli hienosti puettu, liian hienosti. Hänellä oli ompeluksilla kirjaillut saappaat hienosta nahasta, takki rihmoilla ja silkkitupsuilla koristettu, valkoinen huopahattu ja kello. Ja voi kuinka hän rehenteli! Mutta tällä kertaa hänen kävi nolosti. Kun me olimme kulkeneet kappaleen matkaa puu-istutuksilla reunustettua tietä, ja Votinin isä, joka astui hitaasti, oli jäänyt kauas jälkeemme, istuuduimme kiviselle penkille. Siinä oli ennestään köyhästi puettu poika, joka istui miettiväisenä, pää kumarassa.

Eräs mies, nähtävästi hänen isänsä, astuskeli edestakaisin puiden alla ja luki sanomalehteä. Votini asettui vieraan pojan ja minun väliini. Yht'äkkiä johtui hänelle mieleen hieno pukunsa, ja nyt hän tahtoi herättää naapurinsa ihmettelyä ja kateutta.

Hän kohotti jalkaansa ja sanoi minulle: "Oletko jo nähnyt uusia upseerisaappaitani?" Hän sanoi sen vain näyttääksensä niitä tuolle toiselle. Mutta tämä ei ollut tietävinäänkään.

Sitten hän laski alas jalkansa, mutta rupesi sen sijaan näyttämään minulle silkkitupsujaan ja selitteli, vilkaisten poikaan päin, etteivät nämä tupsut olleet oikein hänen mieleensä, vaan että hän tahtoi vaihtaa ne hopeanappeihin. Mutta poika ei katsellut tupsujakaan. Sitten Votini käänteli etusormensa päässä kaunista, valkoista hattuaan. Mutta poikanen -- näytti siltä kuin hän olisi tehnyt sen tahallaan -- ei edes vilkaissut sinnepäinkään.

Votinia jo suututti. Hän otti esiin kellonsa, avasi sen kuoren ja antoi minun katsella rattaita. Mutta tuo toinen vain ei kääntänyt päätään. "Onko se kullattua hopeata?" kysyin minä. "Ei suinkaan", hän vastasi. "Se on kultaa." "Mutta ei se ole kauttaaltaan", intin minä; "kyllä siinä on hopeatakin".

"Vai ei", hän vastasi ja pakottaaksensa poikaa katsomaan hän piti kelloa hänen kasvojensa edessä ja virkkoi: "No sanopa sinä, eikö ole kultaa?"

Poika vastasi kuivasti: "En minä tiedä."

"Kas, kas", huusi Votini raivostuneena, "mikä ylpeys!"

Juuri hänen tätä sanoessaan tuli hänen isänsä kävellen ja kuuli kaikki. Hän loi tiukan katseen vieraaseen poikaan ja sanoi sitten omalle pojalleen kiivaasti: "Ole vaiti" -- ja kumartuen hänen ylitsensä kuiskasi: "Poika on sokea."

Votini kavahti pystyyn, ällistyi ja silmäsi pojan kasvoja. Hänen silmäteränsä olivat lasimaiset, ilman eloa ja tuntoa. Votini oli masentunut; sanaakaan virkkamatta hän loi katseensa maahan. Sitten hän änkytti:

"Olen pahoillani... en tiennyt..." Mutta sokea, joka oli ymmärtänyt kaikki, sanoi surumielisesti hymyillen: "Ei se tee mitään."

No niin, Votini tosin on ylvästeleväinen, mutta ei hänen sydämensä kuitenkaan ole paha. Koko tällä retkellä hän ei sen koommin nauranut.

ENSIMMÄINEN LUMI.

Keskiviikkona joulukuun 10 p:nä.

Hyvästi, rakkaat kävelyretket Rivolilla!

Poikien ystävä, ensimmäinen lumi, on täällä. Eilisillasta asti sitä on tullut suurina paksuina höytäleinä. Ilomielin katselin tänä aamuna, mitenkä sitä tulla tuprutti vasten koulun ikkunaruutuja ja läjäytyi kasoihin. Opettajakin katsoi ikkunasta ulos ja hieroi käsiänsä. Ja kaikki olivat onnellisia ajatellessaan lumipalloja ja jäätä, joka myöhemmin tulee, sekä kodikasta takkavalkeata. Stardi yksin ei välittänyt tästä mitään. Hän oli tykkänään syventynyt läksyynsä.

Ja mikä riemu ulkoilmaan astuessa! Kaikki ryntäsivät pitkin katua huutaen ja huitoen. He kahlasivat lumessa kuin koiranpenikat vedessä ja kahmivat sitä kouran täydeltä. Koulun ulkopuolella odottavilla vanhemmilla oli valkoiset sateenvarjot, poliisien kypärit olivat valkeat, ja kaikki meidän koululaukkumme muuttuivat muutamassa silmänräpäyksessä valkoisiksi.

Kaikki hehkuivat ilosta, paitsi sepän poika Precossi, tuo kalpea lapsi, joka ei milloinkaan naura, ja Robetti, joka pelasti toverinsa raitiovaunun alta ja nyt kulkee kainalosauvoin.

Eräs kalabrialainen poika, joka ei milloinkaan ennen ole lunta koskettanut, pusersi siitä pallon ja rupesi haukkaamaan kuin omenaa. Crossi, jonka äiti kaupitsee vihanneksia, täytti koululaukkunsa lumella, ja pieni muurarimestari oli saada meidät naurusta halkeamaan, sillä kun isäni tuli kutsumaan häntä huomiseksi meille, oli hänen suunsa täynnä lunta, ja kun hän nyt ei uskaltanut sitä niellä eikä poiskaan sylkeä, seisoi hän siinä katsellen meitä suuttomana, sanattomana.

Opettajatkin riensivät iloiten ja riemuiten koulusta. Ensi luokan opettajani kulki keskellä lumipyryä koettaen suojella kasvojaan viheriäisellä hunnullaan ja yski. Sillävälin tuli satoja tyttöjä läheisestä naapurikoulusta hyppien ja tanssien valkoisella lumella, mutta opettajat, poliisit ja vahtimestarit huusivat: "Kotiin! Kotiin!" ravistaen lunta parrastaan ja viiksistään.

Mutta heidänkin täytyi nauraa sitä iloista hyörimistä ja pyörimistä, jolla lapset talven tuloa tervehtivät. -- -- --

_Te vietätte talven tuloa ilolla, mutta on satoja lapsia, joilla ei ole vaatteita, ei kenkiä, ei tulta. On tuhansia, jotka astuvat pitkiä, kaukaisia teitä kantaen pakkasesta punertavissa käsissään puunkappaletta saadaksensa kouluunsa vähän lämmintä._

_On satoja kouluja, jotka ovat miltei lumeen haudatut ja joissa lapset istuvat vilusta väristen tai ovat tukehtua savuun. Pelon tuntein he katselevat noita valkeita kinoksia, jotka tuntuvat loppumattomilta ja peittävät heidän hökkelinsä. Te riemuitsette talven tulosta, mutta ajatelkaa myöskin niitä tuhansia olentoja, joille talvi luottaa tuskaa ja kuolemaa!_

_Isäsi_.

MUURARIMESTARI.

Sunnuntaina joulukuun 14 p:nä.

Pikku muurarimestari tuli tänään puettuna isänsä vanhoihin vaatteisiin, jotka vielä olivat valkeat kipsistä ja kalkista. Isäni toivoi hänen tuloaan vielä hartaammin kuin minä. Ja paljon iloa hän meille tuottikin. Tuskin hän oli päässyt ovesta sisään, ennenkuin jo kääri kokoon valkean huopahattunsa, joka oli lumesta aivan märkä, ja pisti sen taskuunsa. Sitten hän tuli lähemmäksi, astuskellen väsyneen työmiehen hiukan veltoin askelin, ja käänteli pyöreitä nauriskasvojaan ja nykerönenäänsä joka taholle. Kun hän ruokasalissa oli tarkastellut joka esinettä ja havainnut siellä muun muassa erään hullunkurisen kuvan, niin hän osoitti jäniksennaamaa. On mahdotonta olla nauramatta tätä nähdessään.

Me rakensimme siltoja ja torneja puupalikoista, ja siinä hän osoitti suurta taitoa ja näppäryyttä. Ihan ne itsestään kasvoivat hänen taitavissa käsissään. Ja hän pysyi koko ajan vakavana kuin täysikäinen. Tornia rakentaessaan hän kertoi minulle kotioloistaan. He asuivat vinttikamarissa, ja hänen isänsä kävi iltakoulua oppiakseen lukemaan ja kirjoittamaan; äiti oli Biellasta kotoisin, ja varmaankin he häntä rakastivat, sen huomasi kaikesta. Vaatteet, vaikka olivatkin kuluneet, olivat kuitenkin lämpimät ja hyvin paikatut, ja kaulaliinan oli hänen äitinsä aina huolellisesti sitonut. Hän kertoi isänsä olevan ison miehen, oikean jättiläisen. Poika sitävastoin oli pieni.

Iltapäivällä, kun istuimme sohvalla, saimme leivoksia ja viinirypäleitä syödäksemme. Noustuamme ei isä antanut minun puhdistaa sohvan selkänojaa, joka oli tullut aivan valkeaksi muurarimestarin takista; hän pidätti kättäni ja pyyhkäisi sen sitten itse salaa. Leikkiessämme putosi nappi muurarimestarin takista, ja kun äitini sen ompeli kiinni, näytti poika hyvin hämmästyneeltä, punastui ja pidätti henkeänsä.

Hän oli niin tyytyväinen koko ajan, ettei muistanut panna lakkia päähänsä, ja rappusissakin hän vielä tahtoi osoittaa kiitollisuuttaan näyttämällä jäniksennaamaa. Hänen nimensä on Antonio Rabucco, ja hän on kahdeksan vuoden ja kahdeksan kuukauden vanha. -- -- --

_Tiedätkö, poikani, miksi en antanut sinun puhdistaa sohvaa? Jos olisit sen tehnyt kumppanisi nähden, olisi se ollut ikäänkuin moite siitä, että hän oli sen tahrannut. Ja tämä olisi ollut sangen tyhmästi ensiksikin siitä syystä, ettei hän sitä tahallaan tehnyt, ja toiseksi siitä syystä, että vaatteet olivat hänen isänsä ja olivat siis työssä käyneet valkeiksi._

_Työ ei likaa. Tomu, kalkki ja vernissa käyvät kyllä vaatteisiin, mutta se ei ole likaa. Työ ei milloinkaan tahraa. Älä sano työstä palaavasta työmiehestä: "Hän on likainen." Sinun pitää sanoa: "Hänen vaatteissaan on työn jälkiä." Älä unohda tätä!_

_Ja rakasta pientä muurarimestaria sen tähden, että hän on toverisi ja kunnon työmiehen poika!_

_Isäsi_.

LUMIPALLO.

Perjantaina joulukuun 16 p:nä.

Yhä vain tulee lunta. Tänään sattui hirmuinen onnettomuus koulun päätyttyä. Poikaparvi oli tuskin päässyt Corsolle, kun jo puristettiin tuoreesta lumesta kovia lumipallosia ja ruvettiin niitä nakkelemaan. Eräs herra huusi: "Jättäkää jo pojat", ja samassa kuului sydäntäsärkevä huuto kadun toiselta puolen, ja eräs vanha mies, joka oli pudottanut lakkinsa, horjahti taaksepäin peittäen kasvonsa molemmilla käsillään. Hänen läheisyydessään huusi eräs poikanen: "Tulkaa auttamaan!" ja kohta keräytyi paljon väkeä hänen ympärilleen.

Lumipallo oli sattunut vanhuksen silmään. Pojat hajaantuivat kohta nuolen nopeudella joka taholle. Minä seisoin erään kirjakaupan ikkunan edustalla isääni odotellen, kun näin heitä tulevan juoksujalassa ja pujahtavan meidän joukkoomme, aivan kuin olisivat siinä vain ikkunaa katselleet. Siellä oli Garrone, ainainen leipäpala taskussaan. Coretti, muurarimestari ja postimerkkien kokooja Garoffi.

Sillä aikaa oli yhä enemmän väkeä kokoontunut vanhuksen ympärille, ja poliisi sekä muutamat muutkin juoksivat edestakaisin huutaen ja uhaten: "Missä on syyllinen? Kuka sen teki? Sinäkö se olit? Sanokaa kuka sen teki!" Ja he tarkastelivat lasten käsiä nähdäkseen olivatko ne lumesta märät.

Garoffi seisoi minun vieressäni. Minä huomasin, että hän oli kalpea ja vapisi. "Missä se ilkiö on?" huudettiin yhtämittaa. Nyt kuulin Garronen kuiskaavan Garoffille: "Mene ja ilmaise itsesi. Olisi hyvin pelkurimaista antaa syyttömän kärsiä." -- "Mutta enhän minä sitä tahallani tehnyt", vastasi Garoffi vavisten kuin haavanlehti. -- "Se on yhdentekevää, tee velvollisuutesi", kuiskasi Garrone. -- "Mutta minä en uskalla." -- "Rohkaise mielesi, minä saatan sinua."

Yhtämittaa jatkui huutaminen: "Missä on syyllinen? Kuka se on? He ovat lyöneet hänen silmälasinsa pirstaleiksi silmään, ovat tehneet hänet sokeaksi, senkin kunnottomat!"

Minä luulin Garoffin vaipuvan maan alle. "Tule", sanoi Garrone päättäväisesti, "minä puolustan sinua". Sitten hän tarttui hänen käsivarteensa, veti häntä eteenpäin samalla tukien häntä kuin sairasta.

Väkijoukko käsitti heti mitä tämä merkitsi, ja muutamat juoksivat jo vastaan nyrkit pystyssä. Mutta Garrone asettui väliin ja huusi: "Mitä? Kymmenen miestä yhtä poikaa vastaan." Silloin he laskivat hänet, ja poliisi vei hänet kädestä taluttaen väkijoukon keskitse erääseen leipurinpuotiin, johon haavoitettu oli viety. Heti tunsin hänet siksi vanhaksi virkamieheksi, joka asuu neljännessä kerroksessa meidän talossamme. Hän istui nojatuolissa, nenäliina silmien edessä.

"En minä sitä tahallani tehnyt", sanoi Garoffi nyyhkien ja puolipyörryksissä pelosta.

Pari kolme henkeä sysäsi hänet kiivaasti puotiin huutaen: "Lankea polvillesi, pyydä anteeksi", ja viskasivat hänet maahan. Mutta yht'äkkiä voimakkaat kädet nostivat hänet seisoalle ja päättäväinen ääni sanoi: "Ei, hyvät herrat."

Se oli meidän johtajamme, joka oli nähnyt kaiken.