Part 2

_Ajattele aamulla, kun astut kouluun, että samana aikana sinun syntymäkaupungissasi menee kolmekymmentätuhatta lasta istuakseen 3 tuntia kouluhuoneissa oppimassa kuten sinäkin! Ja vieläkin enemmän. Ajattele niitä lukemattomia lapsia, jotka jotenkin samaan aikaan kaikissa maissa menevät kouluun!_

_Koeta hengessäsi kuvitella, kuinka he sinne rientävät hiljaisia kyläteitä, kaupunkien meluavia katuja pitkin, järvien ja merien rantoja, täällä paahtavassa auringonpaisteessa, tuolla sumussa, laivoilla sellaisissa maissa, joita kanavat risteilevät, hevosilla läpi suurien tasankojen, reellä yli jäätikköjen, yli vuorten ja laaksojen, metsien halki ja jokien poikki, yksinäisillä vuoripoluilla, yksinään, parittain, ryhmittäin, pitkissä riveissä, kaikilla kirjat kainaloissaan, tuhannenlaisiin eri vaateparsiin puettuina, puhuen tuhansia kieliä, aina Suomen äärimmäisestä, lumen ja jäiden keskellä olevasta koulusta Arabian eteläisimpiin kouluihin, joita palmut varjostavat. Kaikkialla kulkevat monet miljoonat sadassa eri muodossa oppimaan samoja asioita._

_Koeta kuvitella koko tätä sadoista kansakunnista kokoonpantua lapsijoukkoa, tätä suuria liikettä, johon sinäkin olat osaa, ja ajattele: Jos tämä liike lakkaisi, joutuisi ihmiskunta jälleen raakuuden tilaan; tämä liike on maailman edistys ja kunnia._

_Rohkaise siis mielesi, sinä suuren joukon pieni sotilas! Kirjasi ovat sinun aseesi, luokkasi on sinun rykmenttisi, taistelutanner on koko maailma, ja voitto on ihmiskunnan sivistys. Älä ole pelkurimainen sotilas, oma poikani._

_Isäsi_.

NOKIKOLARI.

Perjantaina lokakuun 28 p:na.

Siinä koulussa, jossa siskoni Silvia käy ja joka on aivan meidän koulumme läheisyydessä, on seitsemänsataa tyttöä. Kun eilen illalla kuljin siitä ohitse, tulivat he kaikki ulos riemuiten vainajainpäiväluvasta. Silloin näin jotakin kaunista.

Vastapäätä koulua, kadun toisella puolella, seisoi pieni, mustakasvoinen nokikolari pusseineen ja kalvinrautoineen katkerasti itkien ja nyyhkien.

Pari kolme toisen luokan tyttöä lähestyi häntä ja kysyi: "Mikä sinua vaivaa, miksi itket?" Mutta hän ei vastannut, itki vain yhä rajummin.

"Mutta sano toki, mikä sinun on ja miksikä itket", kysyivät tytöt taaskin. Nyt kasvot vähän kohosivat -- oikeat lapsenkasvot -- ja hän kertoi itkien käyneensä useissa taloissa nuohoamassa ja ansainneensa 30 soldoa, mutta hukanneensa nämä. Ne olivat pudonneet hänen taskunsa ratkeamasta -- hän osoitti sitä -- ja nyt hän ei uskaltanut rahatta palata. "Mestari lyö minua", sanoi hän nyyhkien ja antoi päänsä jälleen vaipua käsivarrelleen epätoivoisena. Lapset katselivat häntä hyvin vakavina.

Sillä aikaa oli saapunut koko joukko tyttöjä, suuria ja pieniä, köyhiä ja komeapukuisia, koululaukut käsivarsilla. Eräs suurempi, jolla oli sininen höyhen hatussa, otti kaksi soldoa taskustaan ja sanoi:

"Minulla on vain kaksi soldoa, pankaamme toimeen keräys."

"Minullakin on kaksi soldoa", sanoi eräs toinen, jolla oli punainen puku, -- "kyllä meillä nyt kaikilla yhteensä on kolmekymmentä soldoa". Ja he rupesivat huutamaan: "Amalia, Silvia, Annina. Yksi soldo! Kellä on soldoja?"

Useimmilla oli rahaa kukkien tai vihkojen ostamista varten, ja ne he nyt ottivat esiin. Muutamat pienemmät antoivat sentesimoja. Tuo sinitöyhtöinen kokosi kaikki ja laski ääneen: "Kahdeksan, kymmenen, viisitoista." Mutta vielä tarvittiin lisää. Nyt tuli eräs, joka oli muita isompi ja miltei muistutti nuorta opettajaa. Hän antoi puoli liiraa, josta kaikki iloitsivat. Mutta vielä puuttui viisi soldoa.

"Nyt tulevat neljännen luokan tytöt, joilla on enemmän", tiesi eräs kertoa. He tulivat, ja soldoja rupesi satelemaan. Kaikki tytöt asettuivat ylt'ympärille. Oli liikuttavaa nähdä pieni nokikolari keskellä kukoistavia kasvoja ja kirjavia pukuja. Jo oli kolmekymmentä soldoa koottu ja yhä vain keräytyi lisää. Pienet, joilla ei ollut rahoja, eivät tahtoneet olla isoja huonommat ja antoivat sentähden kukkakimppunsa.

Yht'äkkiä ilmestyi ovenvartija ja huusi: "Johtajatar!"

Tytöt hajaantuivat joka taholle kuin varpusparvi. Keskellä katua oli vain pieni nokikolari silmiänsä pyyhkien hyvin tyytyväisen näköisenä, kädet täynnä rahaa ja napinreijissä, taskuissa ja hatussa paljon kukkia; maassakin hänen jalkainsa juuressa oli niitä.

PIENI PADOVALAINEN ISÄNMAANYSTÄVÄ.

(Opettajan kertomus.)

Lauantaina lokakuun 29 p:nä.

Meidän opettajallamme on tapana kertoa meille kuukausittain jokin pieni kertomus, jonka sitten saamme kirjoittaa. Tänään hän kertoi meille pienestä padovalaisesta isänmaanystävästä, jonka tässä nyt koetan esittää.

Ranskalainen laiva lähti Barcelonasta, eräästä Espanjan kaupungista, Genovaan. Laivassa oli ranskalaisia, italialaisia, espanjalaisia ja sveitsiläisiä. Paitsi muita matkustajia oli siellä myös eräs italialainen yksitoistavuotias poika huonoissa vaatteissa, aivan yksinään. Hän pysyi kaikista muista erillään kuin pieni villieläin silmäillen heitä vain silloin tällöin hyvin vihaisesti. Mutta eipä hän syyttä niin julmistuneelta näyttänyt. Kaksi vuotta sitten hänen isänsä ja äitinsä, jotka olivat padovalaisia talonpoikia, olivat myyneet hänet eräälle kuljeksivalle näyttelijäseurueelle. Kun nämä olivat opettaneet hänelle temppujaan antaen runsaasti ruoskaa ja niukalta ruokaa, he veivät hänet mukanaan Ranskaan ja Espanjaan. Barcelonaan saavuttuaan hän ei enää kestänyt tuota alituista rääkkäämistä ja nälkää, vaan pakeni hyvin surkeassa tilassa Italian konsulin luo turvaa etsimään. Tämä oli säälistä hankkinut hänelle paikan laivassa ja antanut hänelle kirjeen vietäväksi Genovan poliisimestarille, jonka piti lähettää hänet takaisin vanhemmille, näille sydämettömille vanhemmille, jotka olivat hänet myyneet.

Poika parka oli repaleissa ja sairas. Hänelle oli luovutettu toisen luokan hytti laivassa. Kaikki katselivat häntä ja muutamat puhuttelivatkin, mutta hän ei virkkanut mitään. Näytti siltä, kuin kova kohtelu ja alituinen ruoskiminen olisi hänet niin katkeroittanut, että hän vihasi ja halveksi kaikkia. Oli kuitenkin kolme matkustajaa, jotka eivät jättäneet häntä rauhaan, ennenkuin saivat hänet puhumaan. Hän kertoi silloin kaikki vaiheensa sekoittaen puheeseensa ranskaa, espanjaa ja italiaa. Nämä matkustajat eivät olleet italialaisia, mutta he ymmärsivät häntä kuitenkin ja osaksi säälistä, osaksi siksi, että olivat juoneet eivätkä olleet oikein selväpäisiä, he antoivat hänelle jonkin soldon, laskivat leikkiä hänen kanssaan ja koettivat houkutella häntä kertomaan vielä enemmän. Samassa eräs naishenkilö astui saliin, ja ylvästelläkseen miehet antoivat pojalle vielä enemmän rahaa huutaen: "Otapa vielä tämäkin, kas tässä saat." Poika pisti kaikki taskuihin ja kiitti äreällä tavallaan aivan hiljaa, mutta hänen katseensa oli ensi kerran hymyilevä ja ystävällinen. Sitten hän kiipesi makuusijalleen, veti uutimet eteen ja rupesi miettimään elämänsä vaiheita. Näillä rahoilla hän saisi laivassa ollessaan monta hyvää suupalaa nähtyään nälkää nyt jo pari vuotta, ja astuttuaan maalle Genovassa hän voisi ostaa itselleen uuden takin käytyään repaleissa. Hänen osakseen tulisi kotona kenties inhimillisempi kohtelu, kun hän saapuu sinne rahaa taskussaan. Tämä raha oli hänestä koko rikkaus. Näitä hän mietiskeli uutimensa takana sillä aikaa kuin miehet istuivat pöydän ääressä toisen luokan salissa. He joivat ja juttelivat matkoistaan ja maista, joita olivat nähneet, ja tulivat puhuneeksi Italiastakin. Toinen moitti majataloja, toinen rautateitä, ja pian he kilvan parjailivat kaikkea italialaista. Erään mielestä oli Lapissakin parempi matkustaa, toinen ei sanonut Italiassa tavanneensa muita kuin pettureita ja renttuja. Kolmas väitti, etteivät italialaiset virkamiehet osanneet lukea. --

"Se on valistumatonta kansaa", aloitti ensimmäinen taas uudestaan. -- "Likaista", lisäsi toinen. -- "Var...", huusi kolmas ja oli sanoa "varkaita", mutta ei ehtinyt, sillä samassa sateli soldoja ja puolia liiroja heidän päihinsä ja hartioillensa, josta sitten pyörivät lattialle ja pöydälle. Kaikki kolme nousivat raivostuneina paikoiltaan ja katsoivat ylöspäin, mutta saivat vielä aika soldokuuron.

"Ottakaa soldonne takaisin!" huusi poika raivostuneena tullen esille uutimen takaa. "Sellaisilta ihmisiltä, jotka parjaavat minun maatani, minä en ota almua."

VAINAJAIN PÄIVÄ.

[Vainajain päivä on juhla, jota katolisissa maissa vietetään kaikkien kuolleiden muistoksi.]

Tiistaina marraskuun 1 p:nä.

_Tämä päivä on omistettu kaikkien kuolleiden muistolle. Tiedätkö, Henrik, keitä kuolleita teidän lasten etupäässä tulee muistella? Niitä, jotka ovat teidän lasten edestä kuolleet. Kuinka monta sellaista onkaan jo kuollut ja vieläkin kuolee! Etkö milloinkaan ole ajatellut, kuinka raskas työ on lyhentänyt monen isän iän, kuinka moni äiti on vaipunut ennenaikaiseen hautaan puutteiden ja kärsimyksien takia, joita hän on kestänyt voidaksensa elättää lapsiansa._

_Tiedätkö, kuinka moni mies on epätoivosta kuollut nähdessään lastensa kärsivän kurjuutta, kuinka monen vaimon sydän on särkynyt, kun on lapsensa kadottanut? Ajattele noita kaikkia tänä päivänä! Ajattele kaikkia niitä opettajia, jotka ovat nuorina kuolleet uhrattuaan kaikki voimansa koulullensa ja lapsillensa, joista eivät ole hennoneet erota!_

_Ajattele lääkäreitä, jotka ovat kuolleet tarttuviin tauteihin, kun niitä pelkäämättä vastustivat pelastaaksensa pieniä lapsia!_

_Ajattele niitä, jotka haaksirikoissa, tulipaloissa, nälänhädässä, suurimmassa vaarassa ovat antaneet nuorisolle pelastukseksi viimeisen leipäpalan, viimeisen köydenpään, viimeisen lankun, ja ilolla uhranneet oman henkensä!_

_Heitä on lukemattomia, Henrik. Jokaisen hautausmaan povessa lepää sadoittain näitä jaloja henkilöitä, jotka, jos voisivat hetkeksikään kohottaa päätään, mainitsisivat jonkun lapsen, jolle ovat nuoruutensa ilot, vanhojen päiviensä rauhan, kaiken rakkautensa, kaikki tietonsa, vieläpä elämänsäkin uhranneet. Äitejä, isiä parhaassa iässään, vanhuksia, nuorukaisia -- lapsimaailman tuntemattomia, sankarillisia marttyyrejä -- niin suurenmoisia, ettei maa kasva niin paljon kukkia, kuin olisimme velkapäät sirottelemaan heidän haudoillensa._

_Niin teitä, lapset, rakastetaan. Ajattele tänään kiitollisuudella kaikkia näitä kuolleita! Silloin sinun suhteesi niihin, jotka sinua rakastavat ja sinun edestäsi lyötä tekevät, on käypä paljon paremmaksi ja hellemmäksi._

Äitisi.

YSTÄVÄNI GARRONE.

Perjantaina marraskuun 4 p:nä.

Vaikka meillä oli vain kaksi päivää lupaa, tuntuu siltä, kuin en olisi pitkään aikaan nähnyt ystävääni Garronea. Kuta kauemmin hänet tunnen, sitä enemmän häntä rakastan, ja niin käy kaikkien muidenkin, paitsi väkivaltaisten, jotka eivät sovi hänen kanssaan, koska hän ei kärsi vääryyttä. Joka kerta kun joku isompi kohottaa kätensä pienempää vastaan, huutaa tuo pieni: "Garrone!" -- eikä iso lyö enää.

Hänen isänsä on koneenkäyttäjä; itse hän on tullut hyvin myöhään kouluun, koska oli pari vuotta sairaana. Hän on luokan suurin ja voimakkain, nostaa yhdellä kädellään penkin ja on aina hyvä. Jokaista tarvekalua, jota häneltä pyytää, olkoon sitten lyijykynää, kumia, paperia, kynäveistä, hän on aina valmis lainaamaan ja antamaan. Hän ei koskaan naura eikä lörpöttele koulussa. Hän istuu aina liikkumattomana pulpetissaan, joka on hänelle liian ahdas, selkä hiukan kumarassa, iso pää hartioiden välissä, ja kun minä häntä katselen, niin hän hymyilee vastaani silmät ummessa, aivan kuin tahtoisi sanoa: "Eikö niin, Henrik, me olemme ystävät?"

Mutta nauraa täytyy nähdessään, miten kaikki vaatteet, takki, housut ja liivit ovat liian pienet ja ahtaat tälle isolle, väkevälle nuorukaiselle. Lakki ei sovi hänen päähänsä, hänen tukkansa on aivan lyhyeksi keritty, jaloissa on vahvat kengät, ja kaulus on sidottu kuin nuora.

Rakas Garrone! Sinut kun vain kerran näkee, voitat jo suosiota. Kaikki pienet tahtovat mielellään istua hänen läheisyydessään. Hän osaa myöskin hyvin laskea. Kirjansa hän aina kantaa punaisissa nahkahihnoissa. Hänellä on helmiäisvartinen veitsi, jonka hän löysi viime vuonna ja jolla hän kerran leikkasi sormeensa aina luuhun asti, mutta ei kukaan koulussa sitä huomannut ja kotona hän ei liioin valittanut, jotteivät vanhempansa säikähtyisi. Hänen kanssansa uskaltaa laskea pilaa, eikä hän sitä pahakseen pane, mutta voi armias sitä, joka sanoo hänen jotakin kerrottuaan: "Ei se ole totta." Silloin hänen silmänsä säkenöivät ja hän lyöpi nyrkillään penkkiin, että luulisi sen siihen paikkaan pirstautuvan.

Lauantai-aamuna hän antoi soldon eräälle ensiluokkalaiselle, jonka tapasi kadulla itkemässä, kun toiset olivat ottaneet pojan rahat eikä hän siis voinut ostaa vihkoa.

Kolme päivää sitten hän aloitti kahdeksansivuista kirjettä, jonka reunat hän koristelee piirustuksilla, antaakseen sen äidillensä nimipäivälahjaksi. Tämä äiti, joka usein noutaa poikansa koulusta, on iso ja komea kuin hänkin ja yhtä herttainen.

Opettaja katselee Garronea aina ystävällisesti ja joka kerta ohi mennessään taputtaa häntä kuin nuorta hyvänsävyistä varsaa. Minä viihdyn erittäin hyvin hänen seurassaan ja tunnen itseni onnelliseksi, kun hän isolla, miehekkäällä kädellään puristaa minun kättäni. Olen varma siitä, että hän uskaltaisi henkensä pelastaakseen toverinsa, että hän antaisi lyödä itsensä kuoliaaksi toista puolustaakseen. Sen näkee hänen silmistään. Ja vaikka hänen karkea äänensä muistuttaa mörinää, on hänen sydämensä kuitenkin jalo, sen tuntee kohta.

HIILIKAUPPIAS JA HERRASMIES.

Maanantaina marraskuun 7 p:nä.

Eipä Garrone milloinkaan lausuisi sellaista sanaa kuin Carlo Nobis eilen sanoi Bettille. Carlo Nobis ylpeilee siitä, että isänsä on oikea herra, kookas, mustapartainen ja hyvin vakava. Hän saattaa poikaansa miltei joka päivä.

Eilen aamulla Nobis riiteli Bettin kanssa, joka on hiilikauppiaan poika ja luokan pienimpiä oppilaita. Kun hän ei enää tiennyt mitä vastata Bettille, koska oli väärässä, sanoi hän ääneen: "Sinun isäsi on renttu." Betti punastui aina hiusmartoon saakka eikä sanonut mitään, mutta kyynelet kiersivät hänen silmissään, ja kotiin tultuaan hän toisti isälleen tämän sanan.

Iltapäivällä tuli hiilikauppias, pieni musta mies, poikaansa taluttaen opettajalle valittamaan.

Sill'aikaa kuin hän selitti asiaansa opettajalle ja kaikki olivat ääneti, kuuli Nobisin isä, joka tavallisuuden mukaan oli poikaansa saattamassa, nimeänsä mainittavan, astui sisään ja kysyi mistä oli puhe.

"Tämä työmies" -- vastasi opettaja -- "on tullut valittamaan, että teidän poikanne Carlo on Bettille sanonut hänen isäänsä rentuksi".

Nobisin isä rypisti otsaansa ja punastui hieman. Sitten hän kysyi pojaltaan: "Oletko todellakin sanonut tämän sanan?"

Carlo, joka seisoi keskellä luokkaa, pikku Bettiä vastapäätä, ei vastannut sanaakaan.

Silloin isä otti häntä käsivarresta kiinni, työnsi hänet lähemmäksi Bettiä, niin että molemmat pojat miltei koskettivat toisiansa, ja sanoi: "Pyydä anteeksi!"

Kivihiilikauppias tahtoi astua väliin ja sanoikin jo: "Ei tarvitse", mutta herrasmies ei huolinut siitä, vaan uudisti käskynsä: "Pyydä häneltä anteeksi! Toista minun sanani: Anna anteeksi tuo häpeällinen, ajattelematon herjaussana, jonka äsken isästäsi lausuin, tästä isästä, jonka kättä minun isäni pitää kunnianansa puristaa!"

Kivihiilikauppias teki estävän liikkeen, kuin sanoakseen: "En minä tahdo." Herrasmies ei ottanut tätä huomatakseen, ja hänen poikansa sanoi hitaasti, matalalla äänellä, nostamatta silmiään maasta: "Anna anteeksi tuo häpeällinen -- -- -- ajattelematon -- -- -- herjaussana, jonka isästäsi lausuin, tästä isästä, jonka kättä minun isäni pitää kunnianansa puristaa!"

Silloin herrasmies ojensi kätensä hiilikauppiaalle, joka puristi sitä voimakkaasti ja sitten yht'äkkiä työnsi poikansa Carlo Nobisin syliin.

"Tehkää minulle se ilo, että panette pojat vieretysten istumaan", sanoi herrasmies opettajalle. Opettaja asetti Bettin Nobisin penkkiin. Kun pojat olivat paikoillaan, kumarsi herrasmies ja läksi.

Kivihiilikauppias seisoi hetkisen miettiväisen näköisenä ja tarkasteli noita molempia, vieretysten istuvia poikia. Sitten hän lähestyi penkkiä, silmäili Nobisia ilmaisten katseessaan sekä suosiota että surumielisyyttä, aivan kuin olisi tahtonut sanoa jotakin. Mutta hän ei sanonut mitään. Hän kohotti kättään häntä hyväilläkseen, mutta ei uskaltanut sitäkään. Sitten hän meni ovea kohti, kääntyi vielä kerran katsomaan ja katosi.

"Pankaa mieleenne tämän päivän tapahtuma, lapset", sanoi opettaja. "Se on vuoden kaunein opetus."

VELJENI OPETTAJATAR.

Torstaina marraskuun 10 p:nä.

Kivihiilikauppiaan poika kävi ennen koulua opettajatar Delcatilla, joka tänään tuli meille tervehtiäkseen sairasta veljeäni. Hän sai meidät sydämellisesti nauramaan kertoessaan, mitenkä tämän pojan äiti pari vuotta sitten kantoi hänelle esiliinan täyden kivihiiliä kiittääksensä häntä siitä, että poika oli saanut mitalin koulussa. Hän vaati itsepintaisesti niitä ottamaan -- vaimo rukka -- eikä tahtonut viedä niitä kotia sekä miltei itki, kun hänen kuitenkin täytyi palata antimineen. Eräästä toisestakin vaimosta hän kertoi. Tämä toi hänelle kerran raskaan kukkavihon, johon oli kätketty kasa soldoja.

Aika kului niin rattoisasti näitä kertomuksia kuunnellessa, että veljenikin nieli rohtonsa, joita hän ei sitä ennen ollut tahtonut ottaa. --

Voi miten paljon kärsivällisyyttä tarvitaan näiden ensi luokan poikien kanssa, jotka kaikki ovat hampaattomia kuin vanhat ihmiset eivätkä osaa ääntää s:ää eikä r:ää! Yksi yskii, toisen nenä vuotaa verta; tuolla joku kadottaa puukenkänsä penkin alle, täällä taas eräs on pistänyt sormeensa kynällä ja parkuu, ja kolmas, joka on ostanut itsellensä vihon N:o 2, vaikka piti ostaa Nro 3, itkee. Yhdessä luokassa on viisikymmentä aivan tietämätöntä pienokaista, joita pitää opettaa lukemaan ja pitelemään kynää taikinanpehmoisissa käsissä.

He tuovat lakritsia, nappeja, pullontulppia, tiilikiviä ja kaikenlaista kamaa kouluun. Opettajattaren täytyy tutkia heidän taskunsa, ja siksi he piilottavat näitä tavaroita kenkiinsäkin.

Ja jos he edes olisivat tarkkaavaisia! Mutta jo iso kärpänen, joka ikkunasta lentää sisään, saa heidät pois tolalta, ja kesällä he tuovat luokkaan kukkia ja turilaita, jotka lentävät ympäri tai putoavat musteastiaan ja vielä tahraavat vihotkin.

Opettajattaren täytyy aina aivan kuin äidin auttaa heidän yllensä päällysvaatteet, sitoa haavoittuneet sormet, nostaa lattialle pudonneet lakit, valvoa etteivät he vaihda päällystakkejaan, josta pian syntyisi hirmuinen huuto. Opettaja parat! Ja kuitenkin äidit tulevat valittamaan: "Mitä varten minun lapseni on kadottanut kynänsä?" "Miksi minun poikani ei mitään opi?" "Miksi ette anna minun pojalleni, joka kuitenkin on niin taitava, kunniamitalia?" "Miksi ette vedätä penkistä pois sitä naulaa, joka repi meidän pojan housut?"

Hän on nuori ja iso, tämä opettajatar Delcati, siististi puettu ja niin vilkas, kuin koko hänen olentonsa olisi vietereillä. Sangen vähäpätöisestä asiasta hän tulee liikutetuksi ja puhuu silloin suurella hellyydellä.

"Lasten rakkauden te voitatte", sanoi äitini.

"Niin kyllä", hän vastasi, "mutta kun vuosi on kulunut umpeen, ei suurin osa enää ensinkään minusta välitä. Jouduttuaan miesopettajien luo he miltei häpeävät olleensa naisen koulussa. Todella alakuloiseksi käypi mieli, kun kaksivuotisen yhdessäolon kestäessä opittuaan lasta oikein rakastamaan täytyy siitä erota."

Tässä opettaja keskeytti puheensa. -- "Mutta sinä, pienokainen, et ole opettajaasi unohtava", sanoi hän sitten kostein silmin, suuteli veljeäni ja nousi mennäkseen. "Sinä et käännä päätäsi pois tavatessamme, ethän? Sinä et luovu opettajastasi."

ÄITINI.

Perjantaina marraskuun 11 p:nä.

_Veljesi opettajan läsnäollessa sinä olet käyttäytynyt tyhmästi äitiäsi kohtaan. Älköön tämä milloinkaan enää tapahtuko. Sinun puuttuvaa kunnioitusta ilmaiseva sanasi on tunkenut sydämeeni kuin teräsmiekka. Minä ajattelin äitiäsi, kuinka hän vuosi sitten koko yön valvoi kumartuneena vuoteesi yli tutkistellen hengitystäsi, kuinka hän pelosta itki, kun luuli sinut kadottavansa. Tätä minun täytyi ajatella, ja katkera, haikea tunne valtasi minut. Sinä solvaiset äitiäsi! Äitiäsi, joka antaisi elämästään kokonaisen onnentäytteisen vuoden säästääkseen sinulta tuskan hetken, joka menisi sinun tähtesi kerjäämään, joka antaisi tappaa itsensä pelastaakseen henkesi. Kuule, Henrik! Paina mieleesi mitä sinulle nyt sanon!_

_Voit olla varma siitä, että tulet kokemaan monta kovaa hetkeä, mutta kaikkein kauhein on se, jolloin äitisi kadotat._

_Mitenkä oletkaan silloin muistava jokaisen katkeran hetken, jonka hänelle olet tuottanut, ja millaisin omantunnon vaivoin oletkaan niitä ajatteleva! Onneton! Älä toivo mitään iloa elämässäsi, jos olet saattanut äitisi mielen murheelliseksi. Sinä kadut, pyydät häneltä hengessäsi anteeksi, niin usein kuin häntä muistelet. Omatunto ei ole sinulle rauhaa antava. Jokaisella suloisella, lempeällä kuvalla on oleva surun ja soimauksen leima._

_Muista, Henrik, että tämä on kaikista inhimillisistä tunteista pyhin, ja voi sitä, joka sen jalkainsa alle tallaa! Murhaajalla, joka kunnioittaa äitiänsä, on kuitenkin vielä hyviä ja jaloja tunteita sydämessään, jotavastoin mainehikkain henkilö, joka äitiänsä solvaisee ja vihoittaa, on kurja. Älköön suustasi enää milloinkaan lähtekö kovaa sanaa äitiäsi vastaan. Ja jos sellainen joskus tulisi sanotuksi, saattakoon sinut silloin sydämesi vaatimus eikä suinkaan pelon tunne hänen jalkainsa juureen pyytämään, että hän sovituksen suudelmalla pyyhkisi otsastasi kiittämättömyyden tulimerkin. Minä rakastan sinua, poikani. Sinä olet elämäni kallein toivo. Mutta mieluummin näkisin sinut kuolleena kuin kiittämättömänä äidillesi._

_Isäsi_.

YSTÄVÄNI CORETTI.

Lauantaina marraskuun 12 p:nä.

Isäni on antanut minulle anteeksi, mutta kun mieleni jonkin aikaa jälkeenpäin oli alakuloinen, lähetti äitini minut portinvartijan täysikasvuisen pojan kanssa kävelemään Corsolle. Kun olin joutunut Corson keskikohdalle ja kuljin erään puodin edustalla vaunujen ohitse, kuulin nimeäni mainittavan ja käännyin. Siellä oli koulutoverini Coretti ruskeine takkeineen ja kissannahkaisine lakkeineen. Hän hikoili ja kantoi puutaakkaa. Mies seisoi vaunujen päällä ja kurotti hänelle puusylyksen toisensa jälkeen. Coretti otti vastaan ja kantoi ne isänsä puotiin, jossa kiireimmiten ne pinosi.

"Mitä sinä teet, Coretti?" kysyin.

"Etkö näe", vastasi hän levittäen käsivarsiaan vastaanottaaksensa kantamusta. "Minä kertaan läksyäni."

Minä nauroin. Mutta hän puhui todenperästä ja tartuttuaan kantamukseensa hän lausui mennessään -- -- -- "Teonsanan taivutuksella ymmärretään sen muuttumista luvun -- -- -- luvun ja tekijän suhteen" -- ja sitten puita pois asettaessaan ja pinotessaan -- "ajan suhteen, jossa tekeminen tapahtuu" -- ja palatessaan taas kärryistä toista kantamusta ottamaan -- -- -- "tapamuodon suhteen".

Se oli meidän seuraavan päivän kielioppiläksymme. "Mitäpä muuta neuvoksi" -- sanoi hän minulle -- "minä koetan käyttää aikaa parhaan taitoni mukaan. Isäni on mennyt ulos apulaisensa kanssa eräälle asialle. Äitini on sairaana. Siis täytyy minun purkaa kuorma, ja sillä aikaa minä kertaan kielioppia. Tänään meillä on hyvin vaikea läksy. Ei se tahdo pystyä päähän. -- Isäni sanoi palaavansa kello seitsemältä maksaakseen teille",huomautti hän miehelle, joka oli tuonut puita.

Vaunut ajoivat tiehensä. "Tule hetkiseksi puotiin", sanoi Coretti minulle. Minä astuin sisään. Se oli iso huone täynnä puupinoja ja risukimppuja; eräässä kulmassa oli vaaka. "Tänään sitä on hommaa, sen voin sinulle vakuuttaa", jatkoi Coretti. "Minun täytyy varastella silloin tällöin hetkinen läksyjäni varten. Kun kirjoitan lauseita, tulee ostajia. Tuskin olen sitten taas aloittanut, niin vaunut saapuvat. Tänä aamuna olen jo kaksi kertaa juossut puutorille, joka on Venetsian aukealla. Tuskin enää tunnen jalkojani, ja käteni ovat turvoksissa. Olisin ihan helisemässä, jos huomiseksi vielä olisi piirustusharjoitus."

Tätä puhuessaan hän lakaisi kokoon lastut ja kuivat lehdet, joita oli tiilikivilattialla.

"Mutta missä sinä suoritat kirjoituksesi, Coretti?" kysyin minä.