Part 13

"Ei millään tavalla, hyvä mies", sanoi opettajatar liikutettuna. "Ottakaa rahanne takaisin. Minä en voi sitä ottaa vastaan. Ei se kuulu minulle. Teillä on ollut suuri vaiva sitä ansaitessanne. Kyllä me silti olemme kiitolliset teidän hyväntahtoisuudestanne."

"Ei", vastasi puutarhuri itsepintaisesti, "minä jätän sen tänne".

Mutta opettajatar pisti rahan hänen taskuunsa muitta mutkitta. Ja nyt hänen oli suostuminen, vaikka päätään pudistaen. Vielä kerran hän sanoi jäähyväiset, otti sitten tyttärensä kädestä ja riensi ulos.

Ja tytär sanoi mennessään karkealla äänellään:

"Voi kuin-ka au-rinko on kau-nis!"

32 ASTETTA.

Perjantaina kesäkuun 16 p:nä.

Viisi viimeistä päivää on kuumuus ollut oikein sietämätön. Mutta nyt onkin jo täysi kesä. Kaikki alkavat jo väsyä; keväinen ruusuinen väri on jo kadonnut, kaula ja jalat käyvät kalpeammiksi, päät horjuvat sinne tänne, ja silmät ummistuvat. Nelli parka, joka kovin kärsii kuumuudesta, on kalpea kuin vaha, nukahtaa vähän väliä, pää vihkoon nojautuneena. Silloin Garrone asettaa avoimen kirjan hänen eteensä, jottei opettaja näkisi häntä. Crossi laskee punaisen päänsä pulpetille, niin että näyttää melkein kuin se olisi ruumiista erillään. Nobis valittaa, että meitä on liian monta ja että me myrkytämme häneltä ilman. Ja voi, miten nyt täytyy ponnistaa, jotta oppisi jotakin. Minä katselin ikkunasta noita kauniita puita, joiden tummassa varjossa niin mielelläni tahtoisin juoksennella, ja koulupenkillä istuminen tuntuu nyt sekä ikävältä että harmittavalta. Mutta sitten taas rohkaisen mieleni tavatessani hyvän äitini, joka minua aina koulusta tullessani katselee nähdäkseen olenko kalpea. Hän kysyy aina mitenkä jaksan, ja kun hän aamuisin kello kuudelta minut herättää, hän sanoo: "Rohkeutta! Nyt on vain niin ja niin monta päivää jäljellä, sitten olet vapaa ja saatat levätä, saat kävellä puistojen varjossa." Ja hän on oikeassa muistuttaessaan minulle sellaisista pojista, joiden täytyy työskennellä ulkona kedolla polttavassa auringonpaahteessa tai seisoa lasitehtaissa päiväkaudet kaasuliekin yli nojautuneena ja jotka kaikki nousevat aamuisin paljon aikaisemmin kuin me eivätkä saa mitään loma-aikaa. Rohkeutta siis!

Derossi on aina ensimmäinen kaikista; ei kuumuus eikä uni häntä uuvuta, aina hän on vilkas ja iloinen kuten talvellakin, hän oppii vaivatta ja saa kaikki ympäristössään hyvälle tuulelle, aivan kuin jo hänen äänensä sointu raitistaisi ilman.

Virkku ja tarkkaavainen on myöskin tuo itsepintainen Stardi, joka pureskelee huuliaan unta estääksensä, ja kuta enemmän hän väsyy ja kuta kuumempi on, sitä lujemmin hän kiristää hampaitaan ja aukoo silmiään, kuin tahtoisi niillä niellä opettajansa. Eikä väsymys liioin ole voittanut Garoffia. Hän valmistelee ahkerasti viuhkoja punaisesta paperista, koristelee niitä vanhoilla kuvilla ja myy niitä kahdesta sentesimosta kappaleen. Mutta urhoollisin kaikista on Goretti. Hän poloinen nousee viideltä auttaakseen isäänsä puunkannossa. Kello yhdeltätoista hän ei saa enää koulussa silmiään pysymään auki, ja pää vaipuu rintaa vastaan. Mutta hän koettaa vain pysyä pystyssä, lyö kädellään niskaansa, pyytää lupaa mennäkseen ulos valelemaan kasvojansa vedellä, antaa naapurinsa ravistaa ja nipistellä itseään. Mutta kaikista varokeinoista huolimatta hän ei enää tänä aamuna voinut pidättää itseään, vaan vaipui sikeään uneen. Opettaja huusi ääneen "Goretti!" Hän ei kuullut. Opettaja toisti äkäisesti: "Goretti!" Silloin nousi kivihiilikauppiaan poika, joka asuu hänen läheisyydessään, ja sanoi: "Hän on tänä aamuna tehnyt työtä kello viidestä seitsemään. Hän on kantanut risuja." Opettaja antoi hänen nukkua ja jatkoi opetusta noin puoli tuntia. Sitten hän hiljaa läheni Corettin pulpettia ja herätti hänet varovaisesti. Kun Goretti näki opettajan edessään, hypähti hän pelästyneenä pystyyn. Mutta opettaja otti hänen päänsä käsiensä väliin, suuteli hänen otsaansa ja sanoi: "Ei sinun tarvitse itseäsi soimata, poikaseni. Sinun unesi ei ollut laiskuuden unta, se oli työtä seuraava lepo."

ÄITINI VIIMEINEN LEHTI.

Lauantaina heinäkuun 1 p:nä.

_Kouluvuosi on siis päättynyt, Henrik. Nyt kun olet eroamaisillasi opettajistasi ja tovereistasi, on minun kerrottava sinulle ikävä uutinen. Isäsi täytyy toimiensa takia muuttaa Torinosta pois, ja me kaikki seuraamme tietysti häntä. Tulevana syksynä me lähdemme. Sinun täytyy muuttaa koulua. Se on sinusta surullista, eikö niin? Sillä minä olen varma siitä, että sinä rakastat tätä vanhaa kouluasi, missä olet neljän vuoden aikana työskennellyt ja iloinnut, missä niin kauan olet aina samoina tunteina nähnyt samat pojat, samat opettajat, samat vanhemmat, oman isäsi ja äitisi, jotka sinua riemulla odottivat; vanhaa kouluasi, missä sinun henkesi on ikäänkuin puhjennut, missä olet niin monta hyvää toveria tavannut, missä joka sana, jonka kuulit, tarkoitti sinun parastasi, eikä yksikään mielipaha, jota sait kokea, ollut hyödytön. Ota tämä hellä tunne mukaasi ja sano kaikille näille tovereillesi sydämelliset jäähyväiset. Muutamat heistä tulevat kokemaan onnettomuuksia, toiset saattavat pian kadottaa äitinsä ja isänsä, jotkut kuolevat nuorina, toiset kenties vuodattavat verensä taistelukentällä. Useimmat heistä tulevat kunnioitettaviksi käsityöläisiksi ja rehellisiksi perheenisiksi. Ja kukapa tietää, kuinka moni heistä vielä tulee tekemään maallensa suuria palveluksia ja lisäämään sen mainetta. Eroa siis heistä hellästi. Jätä tälle suurelle perheelle osa sydämestäsi, tälle perheelle, joka otti sinut lapsena vastaan ja jonka sinä nyt nuorukaisena jätät. Koulu on kuin äiti, Henrik. Se otti sinut minun sylistäni, kun tuskin vielä osasit selvästi puhua, ja nyt se antaa sinut minulle takaisin isona, väkevänä, ahkerana. Olkoon se siunattu, äläkä sinä koskaan sitä unohda! Ja mahdotontahan onkin, että sinä unohtaisit koulusi. Sinä kehityt mieheksi, matkustat ympäri maailmaa, olet näkevä suuria kaupunkeja ja ihmeteltäviä muistopatsaita ja olet ne taas unohtava. Mutta tämän vaatimattoman valkean rakennuksen pienine puutarhoineen, missä henkesi ensimmäiset kukat puhkesivat, sen olet aina näkevä silmäisi edessä._

_Äitisi_.

LOPPUTUTKINTO.

Perjantaina heinäkuun 7 p:nä.

Tämä tärkeä päivä oli siis käsissä. Kello kahdeksalta me kaikki olimme koulussa, ja neljänneksen yli kahdeksan meidät kutsuttiin neljä kerrallaan isoon eteishuoneeseen. Siellä oli suuri, vihreällä veralla katettu pöytä, jonka ääressä johtaja ja neljä opettajaa istui, muiden muassa meidän opettajamme, herra Perboni. Minä olin ensimmäisten kutsuttujen joukossa. Opettaja rukka! Tänä aamuna oikein näin, miten paljon hän meistä piti. Meiltä kyseltäessä hän seurasi meitä koko ajan silmillään, kävi levottomaksi, kun me olimme epävarmoja, mutta iloiseksi, kun annoimme hyviä vastauksia, ja hänen katseensa oli sekä varoittava että rohkaiseva. Vaikka siellä olisi ollut jokaisen oppilaan oma isä, ei kukaan heistä olisi saattanut osoittaa suurempaa osanottoa. Minä olisin tahtonut huutaa hänelle kymmenkertaisen kiitoksen kaikkien kuullen. Ja kun muut opettajat sanoivat minulle: "Hyvä on, saat mennä", loistivat hänen silmänsä tyytyväisyydestä. Minä palasin heti luokkaan isääni odottamaan.

Melkein kaikki toverit olivat vielä siellä. Minä istuin Garronen viereen. En ollut juuri iloinen. Ajattelin, että me nyt viimeisen kerran istumme näin vieretysten. En ollut vielä ilmoittanut Garronelle, etten tule jatkamaan koulua hänen kanssansa, vaan että muutan isäni kanssa Torinosta pois. Hän istui kumarassa piirustellen kiemuraisia koristeita isänsä valokuvan reunaan. Hänen isänsä on kookas, väkevä mies ja näyttää yhtä vakavalta ja rehelliseltä kuin poikakin. Hänen siinä kumarassa istuessaan, paita edestä hiukan avoimena, minä näin hänen paljaalla, leveällä rinnallaan sen kultaisen ristin, jonka Nellin äiti hänelle lahjoitti huomattuaan hänen suojelevan hänen poikaansa.

Mutta minun täytyi vihdoinkin hänelle ilmoittaa, että me aioimme muuttaa pois. Sanoin siis hänelle:

"Garrone, ensi syksynä isäni lähtee Torinosta ainiaaksi." -- Hän kysyi, lähdenkö minäkin; minä vastasin myöntävästi.

"Etkö enää käykään neljättä luokkaa meidän kanssamme?" kysyi hän minulta.

Minä vastasin: "En." Hän oli hetkisen ääneti jatkaen piirustamistaan. Sitten hän kysyi päätään kohottamatta: "Vieläkö sitten muistat kolmasluokkalaistovereitasi?"

"Muistan kyllä", vastasin, "kaikkia, mutta varsinkin sinua -- ennen muita. Kuka voisikaan unohtaa sinut?"

Hän katsoi minuun tiukasti ja vakavasti silmillään, jotka puhuivat sanomattoman paljon. Sitten hän ojensi minulle vasemman kätensä asettuen kuin olisi piirtänyt oikealla kädellään, ja minä puristin tätä voimakasta, rehellistä kättä molempien käsieni välissä.

Samassa opettaja astui sisään kasvot punaisina ja sanoi hiljaa ja nopeasti: "Hyvä on! Tähän asti on kaikki käynyt hyvin. Pojat, joita ei vielä ole kuulusteltu, jatkakoot samaan tapaan. Minä olen varsin tyytyväinen." Ja hänen äänensä oikein värähteli ilosta.

Tämä ilo oli koko hänen palkkansa yhdeksän kuukauden työstä ja vaivasta. Siksi hän oli niin paljon mielipahaa kestänyt, niin usein tullut väsyneenä ja sairaana kouluun. Tämä oli ainoa palkka, jonka hän meiltä pyysi kaikesta rakkaudestaan ja hellästä huolestaan. Nyt minusta tuntui siltä, kuin säilyttäisin hänet aina juuri noin iloisen näköisenä mielessäni.

HYVÄSTI.

Maanantaina heinäkuun 10 p:nä.

Kello yksi olimme viimeisen kerran koulussa kuullaksemme tutkinnon tulokset ja saadaksemme todistuksemme. Kadut vilisivät vanhempia. Heitä oli eteishuonekin täynnä, ja muutamat olivat astuneet luokkahuoneisiin tunkeillen opettajan lavalle asti. Meidän luokkahuoneessamme oli heitä myöskin huoneen täydeltä. Siellä oli Garronen isä, Derossin äiti, seppä Precossi, rouva Nelli, vihanneksienmyyjä, muurarimestarin ja Stardin isät sekä monta muuta, joita en ollut koskaan ennen nähnyt. Kaikkialla kuului kuisketta ja suhinaa aivan kuin kadulla.

Opettaja tuli sisään, ja kaikki vaikenivat. Hänellä oli todistukset käsissään. Hän rupesi lukemaan niitä: "Precossi siirretään luokalta ja saa kuusikymmentä ääntä seitsemästäkymmenestä. Coretti siirretään, viisikymmentäviisi ääntä seitsemästäkymmenestä. Muurarimestari ja Crossi siirretään. Ernesto Derossi siirretään ja saa seitsemänkymmentä ääntä seitsemästäkymmenestä sekä ensi palkinnon." -- Läsnä olevat vanhemmat, jotka kaikki tunsivat hänet, huusivat: "Hyvä, hyvä, Derossi." Ja hän pudisti vaatimattomasti kauniita kiharoitaan hymyillen ja silmäillen äitiään, joka viittaisi hänelle kädellään.

Garoffi, Garrone ja kalabrialainen pääsivät luokalta. Sitten jäi kolme tai neljä luokalle ja eräs heistä rupesi itkemään, siksi että hänen isänsä, joka seisoi ovella, katsoi häntä uhkaavasti. Mutta opettaja sanoi isälle: "Ei se aina ole lapsen syy, se voipi myöskin riippua olosuhteista." Sitten hän luki: "Nelli siirretään, kuusikymmentäkaksi ääntä seitsemästäkymmenestä." -- Hänen äitinsä lähetti hänelle lentomuiskun. -- "Stardi siirretään, kuusikymmentäseitsemän ääntä seitsemästäkymmenestä." Tätä kaunista kiitosta kuullessaan hän ei kuitenkaan edes hymyillyt eikä laskenut nyrkkiään ohimoiltaan. Viimeinen, joka mainittiin siirretyksi, oli Votini. Hän oli taas erittäin hienosti puettu ja kammattu.

Kaikki nimet luettuaan opettaja sanoi: "Pojat, nyt olemme tässä viimeisen kerran yhdessä. Me olemme työskennelleet vuoden yhdessä ja olemme tästälähinkin hyvät ystävät. Eikö niin? Minusta tuntuu hyvin ikävältä erota teistä, rakkaat pojat." Hän pysähtyi hetkeksi; sitten hän jatkoi: "Jos olen silloin tällöin osoittanut kärsimättömyyttä tai liiallista ankaruutta tahi vääryyttä, niin suokaa se minulle anteeksi!"

"Ette suinkaan", vastasivat vanhemmat, ja useat oppilaat vakuuttivat: "Ei koskaan."

"Suokaa minulle anteeksi ja pitäkää minut rakkaassa muistossa", toisti opettaja. "Tulevana vuonna ette ole enää minun luokallani, mutta minä näen teidät kuitenkin ja te tulette aina pysymään sydämessäni. Näkemiin, rakkaat pojat!"

Tämän sanottuaan hän astui meidän keskellemme. Kaikki ojensivat käsiään hänelle, tarttuivat hänen käsivarsiinsa ja takkinsa liepeisiin. Viisikymmentä ääntä sanoi yhtaikaa: "Näkemiin, herra opettaja! Voikaa hyvin, muistakaa meitä." Ei kukaan hänen poistuessaan voinut salata liikutustaan.

Me menimme kaikki sekaisin ulos. Samaten tekivät muidenkin luokkien oppilaat. Sielläpä nyt melua ja tungosta syntyi, kun kaikki, sekä vanhemmat että oppilaat, yhtaikaa sanoivat jäähyväisiä. Opettajatar, punainen sulka hatussaan, seisoi keskellä pienokaisiaan, jotka muodostivat kuin muurin hänen ympärilleen ja antoivat hänelle tuskin tilaa hengittää, ja toisen opettajattaren hatun he olivat innossaan miltei rutistaneet kiinnittäessään hänen napinreikiinsä ja takkiinsa kukkia. Robetti, joka tänä päivänä ensi kerran oli kainalosauvoitta, oli yleisen huomion ja ihastuksen esineenä. Kaikkialla kuuli sanottavan: "Syksyllä siis, lokakuun kahdentenakymmenentenä päivänä. Näkemiin!" Me sanoimme toisillemme hyvästit. Ja voi, kuinka kaikki pikkumaisuudet nyt unohdettiin! Votini, joka aina ennen oli kadehtinut Derossia, oli ensimmäisenä valmis heittäytymään hänen syliinsä. Minä kättelin muurarimestaria, ja hän näytti minulle viimeisen kerran jäniksennaamansa. Minä kättelin Precossia, kättelin Garoffia, joka ilmoitti minun voittaneen hänen viime arpajaisistaan paperipuristimen, jonka hän nyt antoi minulle. Liikuttavaa oli nähdä, miten Nelli riippui Garronessa aivan kuin ei olisi voinut irtautua. Kaikki keräytyivät Garronen ympärille. "Hyvästi, Garrone! Hyvästi, näkemiin!" Ja häntä syleiltiin, puristettiin ja kiiteltiin, niin että hänen isänsä hämmästyneenä katseli ja hymyili. Garrone oli viimeinen, jota minä kadulla syleilin. Hän suuteli minua otsalle. Sitten juoksin isäni ja äitini luo. Isäni kysyi: "Oletko nyt jättänyt hyvästit kaikille tovereillesi?" Minä vastasin myöntäen. "Jos on joku, jolle olet tehnyt vääryyttä, niin mene pyytämään häneltä anteeksi." -- "Ei ole ketään." -- "Hyvästi sitten", sanoi isäni liikutettuna silmäillen koulua viimeisen kerran. Ja äitini toisti: "Hyvästi!" Enkä minä voinut sanoa mitään.