Part 12

Tämä yö oli hirveä Marcon äidille. Hänellä oli kamalia tuskia, ja hänen valituksensa olivat sydäntäsärkeviä. Vähänväliä hän sai kuumekohtauksia. Naiset, jotka häntä hoitivat, olivat aivan epätoivoon joutumaisillaan. Emäntä kävi ehtimiseen häntä katsomassa. Kaikki alkoivat pelätä, että leikkaus myöhästyisi, jos odotettaisiin lääkärin tuloa seuraavaan päivään. Mutta selvään huomasi myös, kun kuume vähän helpotti, ettei hänen pahin vaivansa ollut ruumiillinen tuska, vaan se levottomuus, jota hän tunsi ajatellessaan perhettään. Riutuneena, perikadon partaalla, kasvot aivan muuttuneina hän repi tukkaansa hirmuisessa epätoivossa ja huusi: "Hyvä Jumala! Täytyykö minun kuolla näin kaukana! Kuolla heitä näkemättä! Voi poika parat, jotka jäävät orvoiksi, rakkaat lapseni, Marco, joka vielä on niin pieni, vain tuon korkuinen, mutta niin hyvä ja herttainen! Te ette tiedä, millainen poika hän oli. Voi hyvä rouva, jospa olisitte nähnyt! Minä en saanut häntä kaulastani irtautumaan lähtiessäni. Hän nyyhkytti niin, että hänen sydämensä oli pakahtua, aivan kuin olisi tiennyt, ettei enää näkisi äitiänsä. Marco parka, rakas lapsukaiseni! Minä luulin sydämeni halkeavan. Voi jospa silloin olisin kuollut, juuri sillä hetkellä, kun jätin hänelle hyvästi! Äiditön lapsi parka, hän, joka niin suuresti rakasti minua ja vielä kauan olisi minua tarvinnut. Äidittä, kurjuuteen joutuneena, hänen täytyy kerjätä. Minun oman Marconi täytyy nälkäisenä kurottaa kättään. Voi hyvä Jumala, ei milloinkaan! En tahdo kuolla. Lääkäri! Kutsukaa hänet heti! Hänen pitää tulla, hänen pitää tehdä leikkaus! Käyköön vaikka kuinka, kun hän vain pelastaa henkeni. Tahdon jäädä eloon, tahdon parantua, lähteä täältä jo huomenna. Lääkäri tänne! Auttakaa, auttakaa!"

Ja hoitajat pitelivät hänen käsistään, hyväilivät häntä, koettivat rauhoittaa, rukoilivat hänen kanssansa ja puhuivat Jumalasta ja toivosta. Ja sitten taas hänen mielialansa kävi hirveän alakuloiseksi. Hän itki, repi pitkiä, harmaita hiuksiansa, valitti kuin pieni lapsi, huokasi pitkään vähänväliä ja supatti itsekseen: "Oi Genova, kotini, kaunis meri... Voi minun Marconi, Marco parkani! Missä nyt olet, lapsi rukkani?" --

Oli puoliyön aika, ja hänen Marco-poikansa käveli keskellä aarniometsää levähdettyään useita tunteja. Suuret puut, oikeat jättiläiskasvit, kohosivat kuin kirkontornit korkeuteen, ja niiden tuuheat latvat muodostivat, katoksen, jonka läpi kuu loi kirkkaan valonsa. Puolihämärässä hän näki kaikenmuotoisia runkoja. Niitä oli suoria, kaarevia, mutkikkaita, ristikkäitä, ja ne näyttivät uhkaavilta ja taisteluhaluisilta. Muutamat olivat maassa ja muistuttivat kaatuneita pylväitä. Ne olivat rehoittavien köynnöskasvien peittämät ja ympäröimät. Sitten oli taas toisia puuryhmiä pystysuoraan ylöspäin pyrkivine runkoineen kuin kimppu jättiläispeitsiä, joiden kärjet näyttivät koskettavan pilviä. Se oli suurenmoista, täysi labyrintti outoja kasveja, komein ja samalla kauhistuttavin näky, mitä hän eläissään oli nähnyt.

Monta kertaa hänet valtasi hirmuinen pelko. Mutta heti hän silloin käänsi ajatuksensa äitiin. Ja hän astui väsyneenä, verisin jaloin keskellä tätä ääretöntä metsää, missä etäällä joskus häämötti ihmisasunto, joka näiden puiden juurella tuntui pieneltä kuin muurahaispesä, tai näkyi jokin puhvelihärkä tien vieressä nukkumassa. Hän oli väsynyt, mutta ei tuntenut sitä, yksin, mutta ei pelännyt. Luonnon suuruus teki hänen sielunsakin suuremmaksi, äidin läheisyys synnytti hänessä miehen mieltä ja voimaa. Kun hän muisteli valtamerta, kaikkia kauhuja, voitettuja kärsimyksiä, kestettyjä vaivoja, niin se sai hänen jalon genovalaisen verensä nopeammin virtaamaan ja otsansa kohoamaan. Ja kumma kyllä, vaikka hänen äitinsä kuva parinvuotisen eron tähden oli hieman himmentynyt, niin se juuri tällä hetkellä astui hänen eteensä aivan kirkkaana. Hän näki hänen kasvonsa selvemmin kuin pitkiin aikoihin, näki hänet aivan läheisyydessään kirkastettuna, puhelevana, näki hänen huuliensa ja silmiensä pienimmätkin liikkeet, hänen ruumiinasentonsa. Ja kaikki nämä muistot jouduttivat hänen askeliansa ja synnyttivät hänen sydämessään niin sanomattoman hellyyden ja rakkauden tunteet, että kyynelet valuivat hänen silmistään. Kulkiessaan eteenpäin pimeässä hän puhutteli äitiään, lausui sanoja, joita tahtoi kuiskata hänen korvaansa: "Minä olen täällä, rakas äiti. En koskaan enää jätä sinua. Me palaamme yhdessä takaisin kotiin, ja laivalla olen aina sinun läheisyydessäsi, sinuun kyyristyneenä, eikä kukaan saa minua sinusta erotetuksi, ei kukaan, ei koskaan, niin kauan kuin sinä elät."

Hän ei edes huomannut, että kuun hopeinen valo puiden latvoista vähitellen haihtui rusottavaan aamuruskoon.

Jo kello kahdeksan saman päivän aamuna seisoi Tucumanin lääkäri, nuori argentiinalainen, apulaisineen sairaan vuoteen ääressä vielä viimeisen kerran houkutellakseen häntä suostumaan tuohon leikkaukseen. Rouva ja herra Mequinez yhtyivät lääkärin pyyntöihin. Mutta kaikki oli turhaa. Vaimo paran voimat olivat niin vähissä, ettei hän enää luottanut mihinkään leikkaukseen. Hän oli ihan varma siitä, että kuolisi joko heti tai ainakin jonkun tunnin kuluttua, suotta kärsittyään hirmuisia vaivoja. Lääkäri vakuutti monta kertaa: "Mutta leikkaushan on aivan vaaraton. Teidän pelastuksenne on ihan varma, kun teillä vain on hiukkanen rohkeutta. Ja yhtä varma on teidän kuolemanne, jos kieltäydytte." Ne olivat suotta lausuttuja sanoja. "Ei", sanoi vaimo hiljaa. "Kuolla minulla on rohkeutta, mutta ei enää turhaan kärsiä. Kiitos, herra tohtori! Se on sallittu. Antakaa minun kuolla rauhassa!" Lääkäri ei enää kehoittanut, eikä kukaan puhunut mitään. Silloin vaimo käänsi kasvonsa emäntäänsä päin ja esitti raukealla äänellä viimeiset määräyksensä. "Rakas rouva", hän sanoi vaivoin ja ähkyen, "lähettäkää minun vähät rahani ja muut tavarani perheelleni... konsulin kautta! Minä toivon, että he kaikki ovat elossa. Sydämeni sanoo sen minulle näinä viimeisinä silmänräpäyksinä... Ja olkaa niin hyvä ja kirjoittakaa... että aina olen heitä ajatellut, heidän edestänsä työskennellyt... poikieni edestä... ja että ainoa suruni oli se, etten saanut heitä enää nähdä... mutta että kuolin toivossa... tyytyväisenä... heitä siunaten, ja että tervehdin miestäni... vanhinta poikaani... pienempää, omaa Marcoani... jota aina viime hetkeen olen sydämessäni kantanut..." Ja yht'äkkiä kohottautuen hän huusi pannen kätensä ristiin: "Voi minun Marconi, minun lapseni, minun elämäni!"

Mutta kun hänen kyyneleiset silmänsä sitten harhailivat ympäri, huomasi hän, ettei emäntänsä ollutkaan enää siellä. Häntä oli salaa kutsuttu ulos. Hän etsi isäntäänsä. Tämäkin oli kadonnut. Läheisestä huoneesta kuului kiireisiä askelia, hiljaista supatusta ja tukahdutettuja huutoja. Sairas loi katseensa ovelle ja odotti. Muutaman minuutin kuluttua hän näki lääkärin astuvan sisään, omituinen ilme kasvoissa, sitten isännän ja emännän, myöskin muuttuneen näköisinä. Kaikki kolme katselivat häneen omituisesti ja vaihtoivat hiljaa keskenään muutamia sanoja. Hänestä tuntui, kuin olisi lääkäri sanonut emännälle: "Parempi nyt oitis." Sairas ei ymmärtänyt...

"Josefa", sanoi emäntä vapisevalla äänellä. "Minä tuon teille hyvän uutisen. Valmistakaa sydämenne vastaanottamaan iloista sanomaa."

Vaimo katseli häntä tarkasti.

"Uutisen", jatkoi emäntä, ääni yhä enemmän väristen, "joka on tuottava teille sanomatonta riemua".

Sairas avasi silmänsä.

"Valmistautukaa tapaamaan erästä henkilöä... jota te suuresti rakastatte."

Vaimo kohotti päätään kiivaalla liikkeellä ja katseli välkkyvin silmin vuorotellen emäntää ja ovelle päin.

"Erästä henkilöä", sanoi emäntä kalveten, "joka nyt juuri... odottamatta on saapunut".

"Kuka se on?" huusi vaimo luonnottomalla, puserretulla äänellä. Ja kohta sen jälkeen hän päästi vihlovan huudon, istui vuoteessaan liikahtamatta, silmät selällään, kädet ohimoilla, kuin olisi nähnyt ilmestyksen toisesta maailmasta.

Marco seisoi kynnyksellä repaleisena, tomuisena, pitäen lääkärin kädestä kiinni.

Vaimo huudahti kolme kertaa: "Jumala, hyvä Jumala, hyvä Jumala!"

Marco syöksyi eteenpäin, äiti kurotti laihtuneita käsivarsiansa ja puristi hänet rintaansa vasten jalopeuran voimalla, puhkesi sitten itkunsekaiseen nauruun, kunnes vaipui hengästyneenä tyynylle. Mutta pian hän jälleen toipui ja huusi riemun valtaamana Marcoa suudellen: "Kuinka sinä olet täällä? Miksi? Sinäkö se todellakin olet? Voi kuinka olet kasvanut. Kuka sinut on tänne tuonut? Oletko yksin? Etkö ole kipeä? Oletko sinä todellakin Marco? Eikö se ole vain unennäköä? -- Voi puhu!" Mutta sitten hän yht'äkkiä sanoi muuttuneella äänellä: "Ei, älä puhu, odota!" Ja kääntyen lääkäriin hän sanoi nopeasti: "Nyt pian, herra tohtori, minä tahdon parantua, olen valmis. Älkää viivytelkö silmänräpäystäkään! Viekää Marco pois, ettei hän kuule! Marcoseni, ei se ole mitään. Sitten jälkeenpäin kerrot minulle kaikki. Vielä yksi suudelma. Mene! Tässä nyt olen, herra tohtori."

Marco vietiin pois. Isäntäväki poistui myöskin, ja lääkäri sulki oven.

Herra Mequinez tahtoi viedä Marcon rakennuksen toiseen päähän. Mutta se oli ihan mahdotonta. Hän oli kuin maahan naulittu.

"Mitä se on?" hän kysyi. "Mikä äitiäni vaivaa? Mitä he hänelle tekevät?"

Herra Mequinez, joka yhä koetti vetää häntä pois, puhui hiljaa: "Kuule, minä sanon sen sinulle. Äitisi on kipeä, leikkaus on tarpeen. Tule nyt, niin selitän sinulle kaikki."

"En", vastasi poika. "Tahdon jäädä tänne. Voittehan sen täälläkin sanoa."

Vieläkin insinööri teki ponnistuksen saadakseen hänet pois, mutta poika pelästyi ja alkoi vapista.

Samassa kajahti vihlova huuto, kuin kuolettavasti haavoitetun parahdus, läpi koko talon.

Poika kirkaisi yhtä tuskaisesti: "Äitini kuolee!"

Samassa lääkäri näkyi ovella sanoen: "Äitisi on pelastettu."

Poika katsoi häneen hetkisen, heittäysi sitten hänen jalkoihinsa ja huudahti: "Kiitoksia, herra tohtori!"

Mutta, lääkäri nosti hänet maasta ja sanoi: "Nouse, uljas poika! Sinä se olet äitisi pelastanut."

KESÄ.

Keskiviikkona toukokuun 24 p:nä.

Kertomus pienestä Marcosta on viimeisiä kuukausikertomuksia. Ei ole enää kuin kaksi kuukausitutkintoa, kaksikymmentäkuusi työpäivää, kuusi torstaita ja viisi sunnuntaita. Lukuvuoden lähestyvä päättyminen tuntuu jo ilmassakin. Puut ovat lehdessä ja kukassa ja luovat tumman varjon voimistelutelineille. Pojat ovat kesäpuvuissa. On niin mukavaa nähdä heidän tulevan luokistaan. Kaikki on aivan toisin kuin edellisinä kuukausina. Pitkä, hartioille riippuva tukka on leikattu lyhyeksi, kaulat ja sääret ovat paljaat. Näkee jos jonkinmoisia olkihattuja, joiden nauhat riippuvat pitkin selkää, kaikenvärisiä paitoja ja kaulaliinoja. Moni tulee hatutta kouluun, ikäänkuin olisi kotoa karannut. Toiset käyttävät valkeita voimisteluvaatteitaan. Eräs pieni poika opettaja Delcatin luokalta on aivan punaisiin puettu kiireestä kantapäähän. Hän on kuin keitetty krapu. Monet ovat merimiespuvussa. Lystillisin on kuitenkin muurarimestari, jolla on päässään iso olkihattu kuin mikäkin katto. Se tekee hänet ihan sienen näköiseksi. Oikein naurattaa, kun hän sitten sen alla näyttelee jäniksennaamaansa. Corettikin on vaihtanut kissannahkalakkinsa harmaaseen silkkiseen matkalakkiin. Votinilla on hyvin soma skottilainen puku. Crossilla on rinta paljaana. Precossilla on iso sininen sepänpaita. Ja Garoffi? Kun hän on heittänyt yltään päällystakkinsa, joka peitti koko hänen tavaravarastonsa, niin kaikki hänen rihkamilla täytetyt taskunsa tulevat näkyviin ja arpaluettelot pistävät esiin niistä. Nyt kaikki näyttävät mitä ovat tuoneet: putkenkappaleita, nuolia lintujen ampumista varten, ruohoja, turilaita, jotka tulevat taskuista esiin ja kömpivät hitaasti pitkin nuttua. Useat pikkuisista antavat opettajattarilleen kukkakimppuja. Opettajattaretkin kaikki ovat heleänvärisissä kesävaatteissa. Nyt on kirsikkain ja perhosien, katumusiikin ja kävelyretkien aika. Monet neljännen luokan pojista ovat jo uineet Po-joessa. Kaikkien ajatukset liikkuvat vain lupa-ajassa. Joka päivä iloitaan siitä, että taaskin on yksi lukupäivä ohitse, ja yhä maltittomampina mennään kouluun. Minun mieltäni vain painaa nähdä Garronea surupuvussa ja ensi luokan opettajatartani, joka käy yhä kalpeammaksi ja ehtimiseen yskii.

KUUROMYKKÄ.

Sunnuntaina toukokuun 28 p:nä.

Toukokuu ei voinut päättyä paremmin kuin tämänaamuisella retkellä. Eteisen kelloa soitettiin, ja kaikki juoksivat katsomaan. Minä kuulin isäni hämmästyneellä äänellä sanovan: "Tekö täällä, Yrjö?" Se oli meidän puutarhurimme, joka juuri vast'ikään oli tullut Genovasta saavuttuaan sinne edellisenä päivänä Kreikasta, missä oli ollut kolme vuotta rautatietöissä. Hänellä oli iso mytty kainalossa. Hän oli hieman vanhentunut, mutta oli kuitenkin vielä iloinen ja punaposkinen.

Isäni tahtoi häntä sisään, mutta hän kieltäysi ja kysyi sitten vakavana: "Mitenkä perheeni jaksaa? Kuinka on pienen Gigiani laita?" "Varsin hyvin joku päivä sitten, jolloin hänet tapasin", vastasi äitini.

Yrjö huokasi syvään. "Jumalan kiitos! Minulla ei ollut rohkeutta heti mennä tämän kuuromykän luo saamatta ensin vähän tietoja hänestä. Jätän myttyni tänne ja kiiruhdan häntä tapaamaan. Kolmeen vuoteen en ole tyttö raukkaani nähnyt. Enpä ole kolmeen vuoteen tavannut ainoatakaan omaistani."

Isäni sanoi minulle: "Mene saattamaan!"

"Suokaa anteeksi, vieläkin sananen", sanoi puutarhuri jo portailla ollessaan.

Mutta isäni keskeytti hänet: "Millainen on toimeentulo ollut?"

"Hyvä, Jumalan kiitos", puutarhuri vastasi. "Olenhan minä tuonut jonkin soldon mukanani. Mutta minulla oli aikomus kysyä, mitenkä tuon pienen mykän opetus onnistuu. Kertokaa minulle jotakin siitä. Kun hänet viimeksi näin, oli hän kuin eläin, pieni poloinen. Onko hän oppinut tekemään merkkejä? Tosin vaimoni kirjoitti, että hän oppii puhumaan ja edistyy. Mutta minä arvelin itsekseni, että mitä hyötyä siitä on, kun en kuitenkaan itse osaa tehdä noita merkkejä. Mitenkä voimme ymmärtää toisiamme? Mutta onhan sekin jo hyvä, että nuo onnettomat ymmärtävät toisiaan. Kuinka hän siis on edistynyt?"

Isäni hymyili ja vastasi: "En sano mitään. Saatte itse nähdä. Rientäkää nyt vain!"

Me astuimme ulos. Kuuromykkäinlaitos on aivan lähellä. Astuessamme katua joutuisasti puutarhuri puhui surullisesti: "Voi, minun Gigia parkani on syntymästään saakka ollut kuuromykkä. Hänen suustaan en ole koskaan saanut kuulla isän nimeä, hän ei milloinkaan ole kuullut minun häntä tyttärekseni nimittävän, ei ole vielä kuullut yhtäkään sanaa. Mutta Jumalan kiitos, että eräs jalo, hyväntahtoinen herra on ottanut suorittaakseen hänen koulumaksunsa. Kolmeen vuoteen hän ei ole ollut kotona. Nyt hän jo on yhdennellätoista. Sanokaapa minulle, onko hän kasvanut? Onko hän iloinen?"

"Pian saatte itse nähdä", vastasin minä yhä jouduttaen kulkuamme.

"Mutta missä laitos on? Vaimoni vei lapsen sinne minun poissa ollessani. Minusta tuntuu, kuin sen pitäisi olla tällä kohdalla."

Olimme jo päässeet perille ja astuimme vastaanottohuoneeseen. Vahtimestari tuli meitä vastaan. "Minä olen Gigia Voggin isä", sanoi puutarhuri. "Tyttäreni -- pian, pian!"

"Heillä on nyt juuri välitunti", vastasi vahtimestari. "Kyllä minä ilmoitan opettajalle." Ja hän riensi pois.

Puutarhuri ei enää voinut puhua eikä levollisesti seisoakaan. Hän katseli seinällä olevia kuvia näkemättä kuitenkaan mitään. Ovi avautui, ja mustiin puettu opettajatar astui sisään taluttaen kädestä pientä tyttöä.

Isä ja tytär katselivat toisiaan hetkisen. Sitten he huudahtaen syöksyivät toistensa syliin.

Tytöllä oli yllään puna- ja valkearaitainen hame ja harmaa esiliina. Hän on minua vähän isompi. Hän itki ja piti isästään kiinni kietoen molemmat käsivartensa hänen ympärilleen.

Isä irtautui, katseli lasta ilosta loistavin silmin kiireestä kantapäähän, raskaasti hengittäen, ikäänkuin olisi kävellyt nopeasti, ja huusi: "Voi, miten hän on kasvanut! Kuinka kauniiksi hän on tullut! Voi minun rakas Gigiani, minun pieni mykkä raukkani! Oletteko te, hyvä neiti, opettaja? Sanokaapa hänelle, että hän tekisi vähän merkkejä, jotta minäkin ymmärtäisin jotakin! Vähitellen minäkin tahdon oppia nuo merkit."

Opettajatar hymyili ja sanoi sitten hiljaa tytölle: "Kuka tämä mies on, joka on tullut sinua tapaamaan?"

Ja tyttö vastasi karkealla, omituisella, soinnuttomalla äänellä kuin villi, joka ensi kerran puhuu meidän kieltämme: "Hän on isäni."

Puutarhuri astui askelen taaksepäin ja huudahti kuin mieletön: "Hän puhuu! Onko se mahdollista? Kuinka se on mahdollista? Sinähän puhut, lapseni! Sano minulle, osaatko sinä puhua!" Ja uudestaan hän syleili häntä ja suuteli kolmasti otsalle. "Mutta eikö täällä sitten puhutakaan merkkien avulla, neiti? Eikö sormilla, näin? Mitä tämä on?"

"Ei, herra Voggi", vastasi opettajatar, "ei merkeillä. Se oli vanha tapa. Täällä opetetaan uuden tavan mukaan, puhelemistavan mukaan. -- Ettekö tietänyt sitä?"

"Voi, en minä tietänyt mitään", vastasi puutarhuri hämmästyneenä. "Olen ollut poissa kolme vuotta. Kyllä he ovat minulle siitä kirjoittaneet... mutta en ole ymmärtänyt mitään. Olen sellainen pöllöpää. Voi tyttäreni, sinä siis ymmärrät minua, sinä kuulet minun ääneni. Vastaa vähäisen. Kuuletko minua? Kuuletko mitä sanon?"

"Voi ei, hyvä mies", sanoi opettajatar. "Ei hän kuule ääntä, sillä hän on kuuro. Hän ymmärtää vain huulten liikkeistä mitä te puhutte, mutta hän ei kuule teidän ääntänne ja sanojanne. Ei hän edes kuule sitä, mitä itse sanoo. Hän puhuu siksi, että olemme opettaneet hänelle mitenkä on huulia ja kieltä liikutettava eri ääniä lausuttaessa, miten on rintaa ja kurkkua ponnistettava äänen syntymistä varten."

Puutarhuri ei ymmärtänyt vielä, vaan seisoi suu auki. Hän ei uskonut vielä.

Hän kuiskasi tyttärensä korvaan: "Sano minulle lapseni, oletko iloinen siitä, että isäsi on tullut!"

Lapsi katseli häntä miettiväisen näköisenä eikä virkkanut mitään.

Opettajatar nauroi. Sitten hän sanoi: "Hyvä ystävä, hän ei saata vastata, kun ei näe suunne liikkeitä. Te kuiskasitte hänen korvaansa. Uudistakaa kysymys ja katsokaa häntä silmiin."

Isä katsoi kiinteästi tytön kasvoihin ja toisti: "Oletko iloinen siitä, että isäsi on palannut eikä koskaan enää jätä sinua?"

Tyttö, joka katseli tarkkaan isänsä huulia, ikäänkuin olisi tahtonut tunkea suun sisään, vastasi avomielisesti: "O-len hy-vin i-loi-nen sii-tä, et-tä o-let pa-lan-nut etkä kos-kaan e-nää jä-tä mi-nu-a."

Isä suuteli häntä riemun valtaamana ja teki sitten joukon kysymyksiä tullakseen oikein vakuutetuksi hänen puhetaidostaan.

"Mikä on äitisi nimi?"

"An-to-ni-a."

"Mikä on pikkusiskosi nimi?"

"A-de-lai-de."

"Mikä tämä laitos on?"

"Kuu-ro-myk-käin-lai-tos."

"Paljonko on kaksi kertaa kymmenen?"

"Kak-si-kym-men-tä."

Me luulimme puutarhurin hymyilevän ilosta, mutta hän purskahtikin yht'äkkiä itkemään. Sekin oli pelkkää iloa. "Rohkeutta vain", sanoi opettajatar. "Teillä on syytä iloita eikä itkeä. Katsokaa, te saatatte tyttärennekin itkemään. -- Te olette siis tyytyväinen."

Puutarhuri puristi opettajattaren kättä monta kertaa sanoen: "Kiitos, kiitos, satakertainen kiitos, arvoisa opettajatar! Suokaa anteeksi, etten tiedä muuta sanoa!"

"Mutta hän ei osaa ainoastaan puhua", sanoi opettajatar. "Teidän tyttärenne osaa myöskin kirjoittaa ja laskea. Hän tuntee kaikkien tavallisten esineiden nimet ja on lukenut vähän historiaa ja maantiedettäkin. Nyt hän on ensi luokalla. Mutta kun hän on suorittanut seuraavat kaksi luokkaa, tietää hän jo paljon enemmän. Päästyään täältä hän saattaa opetella jotakin ammattia. Meillä on kuuromykkiä, jotka palvelevat myymälöissä ja osaavat siellä puhella ostajan kanssa yhtä hyvin kuin muutkin."

Puutarhuri hämmästyi uudelleen. Näytti siltä, kuin hänen ajatuksensa olisivat toistamiseen joutuneet sekaisin. Hän katseli tytärtään ja hieroi otsaansa.

Opettajatar kääntyi vahtimestarin puoleen ja sanoi: "Kutsukaa tänne joku valmistavan luokan oppilas!"

Vahtimestari palasi hetken kuluttua tuoden mukanaan kuuromykän, joka oli oleskellut laitoksessa jonkun päivän.

"Tämä", sanoi opettajatar, "on yksi niitä, joille me opetamme alkeita. Minäpä näytän teille, kuinka tätä tehdessä menetellään. Nyt tahdon tytön lausumaan e:n." Opettajatar avasi suunsa samaan tapaan kuin e:tä lausuttaessa. Hän viittasi lasta avaamaan suunsa samalla tavalla. Lapsi totteli. Nyt opettajatar osoitti, että hänen piti saada ääni syntymään. Lapsi äänsi, mutta tulikin e:n sijaan o. "Ei", sanoi opettaja, "ei se ole oikein". Ja hän tarttui lapsen molempiin käsiin, pani toisen kurkkunsa päälle ja toisen rintansa päälle ja lausui uudestaan "e". Lapsi, joka oli käsillään tuntenut kurkun ja rinnan liikkeet, avasi taas suunsa ja lausui oikein selvään "e". Samalla tavalla opettajatar sai hänen lausumaan d:n ja h:n. "Oletteko nyt ymmärtänyt?" kysyi hän sitten puutarhurilta.

Tämä oli käsittänyt, mutta nyt se oli hänestä vielä entistä kummempaa. "Ja tällä tavalla siis oppii puhumaan?" kysyi hän hetkisen mietittyään opettajaa katsellen. "Teillä on kärsivällisyyttä näin neuvoa kaikkia ja lausua heille joka sana moneen kertaan vuosi toisensa perästä. Te olette pyhimys, enkeli paratiisissa. Ei ole palkintoa teitä varten koko maan piirissä. Voi, jättäkää minut vähäksi aikaa tyttäreni kanssa kahden kesken, vain viideksi minuutiksi!"

Ja hän veti tyttärensä erikseen ja rupesi kyselemään, ja tämä vastasi. Isä nauroi ilosta säihkyvin silmin, löi nyrkkiään polviinsa, tarttui tyttärensä käsiin ja katseli häntä niin autuaallisen näköisenä, kuin olisi kuullut äänen taivaasta.

Sitten hän taas kääntyi opettajattaren puoleen sanoen: "Saisinkohan kiittää johtajaa?"

"Johtaja ei ole täällä", vastasi opettajatar. "Mutta erästä toista henkilöä teidän olisi kiittäminen. Täällä jokainen pikku tyttö jätetään jonkun isomman huostaan, joka on ikäänkuin äiti ja sisar yht'aikaa. Gigia on uskottu erään seitsentoistavuotiaan kuuromykän huostaan. Hän on leipurin tytär, erittäin hyväluontoinen, ja rakastaa Gigiaa kaikesta sydämestään. Hän on koko ajan joka aamu auttanut häntä pukeutumisessa, kammannut hänen tukkansa, opettanut häntä ompelemaan, pitänyt hänen tavaransa kunnossa ja ollut hänelle hyvänä seurana. Gigia, kuka on sinun holhoojasi täällä laitoksessa?"

Tyttö hymyili ja vastasi:

"Ca-te-ri-na Gior-da-no." Sitten hän sanoi isällensä: "Hän on niin hyvä."

Vahtimestari oli opettajattaren käskystä mennyt ulos, ja hetkisen kuluttua nuori, vaaleaverinen, terveen näköinen nainen astui huoneeseen. Hänelläkin oli yllään punaraitainen hame ja harmaa esiliina. Hän jäi ovelle seisomaan ja punastui. Sitten hän hymyillen laski päänsä alas. Puutarhurin tytär juoksi häntä vastaan, otti häntä kädestä kiinni ja vei hänet isänsä luo sanoen karkealla äänellään: "Ca-te-ri-na Gior-da-no."

"Voi sitä kelpo tyttöä!" huudahti isä. "Jumala siunatkoon häntä ja antakoon hänelle onnea ja lohdutusta! Rehellinen työmies, köyhä perheenisä toivottaa sitä hänelle kaikesta sydämestään."

Iso tyttö hyväili pientä, pää yhä alaspäin ja hymyili.

"Tänään voitte ottaa tyttärenne mukaanne", sanoi opettajatar.

"Niin, minä otan hänet", vastasi puutarhuri. "Minä vien hänet perheeni luo Gondoveen ja tuon hänet huomenna takaisin. Älkää luulko, että minä jätän hänet sinne."

Tyttö riensi vaatteita muuttamaan.

"Kolme vuotta on jo kulunut siitä, kun hänet viimeksi näin", jatkoi puutarhuri. "Nyt hän jo puhuu. Kyllä minä vien hänet Condoveen. Mutta ensin tahdon kuitenkin näyttää hänet tuttavilleni Torinossa. Voi, mikä kaunis päivä! Se on oikea lohdutus. Annapa kätesi tänne, Gigiani!"

Tyttö, joka jo oli palannut päällystakki yllä ja pieni lakki päässä, antoi kätensä isälleen.

"Ja nyt sulimmat kiitokset", sanoi puutarhuri ovella. "Kaikkia minä kiitän sydämestäni. Ja vielä minä tulen kerran tänne teitä kaikkia kiittämään."

Hän jäi hetkeksi seisomaan, palasi sitten vielä takaisin, etsiskeli jotakin liivintaskustaan ja sanoi sitten ääneen: "Vaikka olenkin köyhä mies, annan tässä kaksikymmentä liiraa laitosta varten. Se on uusi, kaunis kultaraha."