Part 11

Seuraavana päivänä aamun koittaessa hän oli jo matkalla Cordovaan rohkeana, hymyilevänä, täynnä iloisia aavistuksia. Mutta ei ole sellaista iloa, joka kestäisi kauan, kun luonto oikein osoittaa nurjaa muotoaan. Ilma oli kylmän harmaa ja kolkko. Juna, joka oli melkein tyhjä, kiiti silmänkantamatonta asumatonta tasankoa. Marco oli yksinään suuressa, sangen pitkässä vaunussa, joka muistutti sellaisia, missä haavoitettuja kuljetetaan. Hän katsoi oikealle ja vasemmalle, mutta ei nähnyt muuta kuin äärettömän erämaan, missä kasvoi siellä täällä pieni omituinen puu, jonka runko ja oksat olivat koukistuneet ja kitukasvuiset. Sellaisia hän ei vielä milloinkaan ollut nähnyt. Ne näyttivät melkein huolestuneilta ja vihaisilta. Tuo synkkä, niukka, surullinen kasvillisuus antoi tasangolle äärettömän suuren kalmiston leiman. Hän nukahti puoleksi tunniksi ja katseli taaskin maisemaa. Aina vain sama näky. Rautatieasemat olivat kuin autioita erakkomajoja, ja junan seisahtuessakaan ei kuulunut yhtään ääntä. Hän oli mielestään kuin hylätty ja kadonnut keskelle erämaata. Joka asemaa hän luuli viimeiseksi ja arveli, että nyt seuraa tuo kamala, salaperäinen villien maa. Jääkylmä tuuli puhalsi vasten hänen kasvojansa. Kun hän huhtikuun loppupuolella Genovassa oli noussut laivaan, eivät hänen omaisensa tulleet ajatelleeksi, että hän Amerikassa saisi maistaa talvea, ja olivat vain pukeneet hänet kesävaatteisiin. Jonkin tunnin kuluttua häntä rupesi viluttamaan, ja kaikki nuo edellisten päivien väsymykset, vaivat ja kärsimykset, kaikki unettomat yöt alkoivat nyt vaikuttaa. Hän nukkui kauan ja heräsi viimein kylmästä kankeana, tuntien pahoinvointia. Ja hän turisi sanomatonta kauhua kuvitellessaan sairastuvansa ja kuolevansa matkalle. Sitten hänen ruumiinsa heitettäisiin tälle synkälle, autiolle tasangolle ja joutuisi koirien ja petolintujen raadeltavaksi, kuten ne kuolleet hevoset ja lehmät, joita hän oli nähnyt siellä täällä junan läheisyydessä, mutta joista hän aina oli kauhulla kääntänyt silmänsä muualle. Pahoinvointi lisäsi hänen levottomuuttaan, ja luonnon kolkko hiljaisuus pani hänen mielikuvituksensa liikkeelle äärimmäisyyksiin asti. Oliko sitten varmaa, että hän saisi tavata äitiänsä Cordovassa? Jos tuo herra Taiteidenkadun varrella olikin erehtynyt! Ja jos hän oli kuollut! Näitä ajatellessaan hän uudestaan nukkui, näki unta, että oli jo Cordovassa, mutta että siellä huudettiin joka ovesta, joka ikkunasta: "Ei äitisi ole täällä, ei hän ole täällä, ei ole." Hän heräsi siihen, kavahti pystyyn ja näki vaunun perällä kolme parrakasta miestä kirjaviin saaleihin kiedottuina. He katselivat häntä ja puhuivat keskenään matalalla äänellä. Salaman nopeudella hänessä heräsi epäluulo, että ne olivat murhamiehiä, jotka tahtoivat tappaa hänet varastaakseen hänen laukkunsa. Viluun ja pahoinvointiin liittyi vielä pelkokin. Liikkeelle päässyt mielikuvitus ei tuntenut enää rajoja. Miehet katselivat häntä yhtämittaa. Eräs heistä jo lähestyi häntä. Hän kadotti tykkänään tajunnan ja hyökkäsi kädet ojossa häntä vastaan huutaen: "Ei minulla ole mitään, olen vain köyhä poika. Olen Italiasta ja etsin äitiäni. Olen ihan yksin, älkää tehkö minulle pahaa!"

Miehet ymmärsivät hänet heti ja tunsivat sääliä. He hyväilivät häntä ja koettivat lohduttaa häntä lausuen sanoja, joita hän ei ymmärtänyt. Kun he huomasivat hänen hampaittensa kalisevan vilusta, kietoivat he yhden isoista saaleista hänen ympärilleen ja käskivät hänen istua, jotta hän taas nukkuisi. Ja sen hän tekikin, niin pian kuin alkoi hämärtää. Kun he sitten herättivät hänet, oltiin jo Cordovassa.

Voi kuinka vapaasti hän nyt hengitti, kuinka kiihkeästi hän juoksi vaunuista. Heti hän kysyi eräältä rautatienpalvelijalta, missä insinööri Mequinez asui. Mies mainitsi hänelle erään kirkon nimen. Talo oli aivan kirkon läheisyydessä. Poika riensi matkaansa. Yö oli. Hän saapui kaupunkiin ja luuli taas uudestaan tulleensa Rosarioon nähdessään samat suorat kadut, joiden varrella olivat nuo valkeat, matalat rakennukset ja joita taas yhtä pitkät ja suorat poikkikadut leikkasivat. Mutta kaduilla oli vähän väkeä. Kun hän lyhdyn valossa tarkasteli ihmisiä, huomasi hän heidän olevan oudon näköisiä, kasvojen värin tummanvihreän. Siellä täällä hän näki omituisesti rakennetun kirkon kohoavan suurena ja mustana öistä taivasta kohti. Kaupunki oli pimeä ja hiljainen. Mutta pojasta se tuntui ystävälliseltä, sillä se oli kuitenkin toista kuin tuo ääretön erämaa, jota hän vast'ikään oli kulkenut. Hän kyseli eräältä papilta, löysi pian kirkon ja talon ja veti vavisten kellonnuoraa, puristaen toisen kätensä rintaansa vastaan saadaksensa hiljenemään sykkivän sydämensä, joka oli pakahtua.

Vanha nainen tuli avaamaan, lyhty kädessä.

Poika ei vähään aikaan saanut mitään sanotuksi.

"Ketä etsit?" kysyi vaimo espanjankielellä.

"Insinööri Mequineziä", vastasi Marco.

Vanhus teki liikkeen ikäänkuin ristiäkseen kätensä ja vastasi päätään pudistaen: "Sinäkin tahdot tavata insinööri Mequineziä. Minusta tuntuu tosiaankin siltä, kuin tästä jo pitäisi tulla loppu. Nyt on jo kolme kuukautta käyty meitä vaivaamassa. Ei näy riittävän, että se seisoi sanomalehdissä. Olisi kai painettava kadunkulmiinkin, että herra Mequinez asuu Tucumanissa."

Poika teki epätoivoisen liikkeen. Sitten hän puhkesi raivoon: "Se on kuin kirous. Kai minun vielä täytyy kadulle kuolla löytämättä äitiäni... Tulen hulluksi, tappakaa minut ennen... Voi hyvä Jumala!... Mikä sen kaupungin nimi on? Missä se on? Kuinka kaukana se on?"

"Poika parka", sanoi vanhus sääliväisesti, "eihän se ole mikään pieni matka. Noin neljä- tai viisisataa penikulmaa."

Poika peitti kasvonsa käsillään ja nyyhkytti: "Ja nyt... mitä minun pitää tehdä?"

"Niin, mitäpä nyt sanoisin sinulle, pieni raukka! Minä en tiedä."

Mutta silloin eräs ajatus juolahti hänen mieleensä ja hän sanoi kiireesti: "Kuule, tässä pistää jotakin päähäni. Minä tiedän jotakin. Mene tuonne vastapäätä, oikealle puolelle katua. Kolmannen portin kohdalla löydät pihan. Siellä on eräs 'capataz', eräs kauppias, joka huomenna lähtee vaunuineen härkineen Tucumaniin. Mene ja tiedustele, ottaisiko hän sinut mukaansa, jos tarjoat hänelle palvelustasi. Hän ehkä antaa sinulle sijan vaunuissaan. Riennä!"

Poika tarttui laukkuunsa, kiitti ja juoksi tiehensä. Parin minuutin kuluttua hän oli suurella, lyhtyjen valaisemalla pihalla, missä monta miestä asetti hedelmäsäkkejä suuriin vaunuihin, jotka pyöreine kattoineen ja korkeine pyörineen muistuttivat markkinoilla esiintyvän teatteriseurueen huonetta. Iso, parrakas mies, valko- ja mustaruutuinen takki yllä, suuret saappaat jalassa, johti työtä. Poika läheni häntä ja esitti arasti asiansa, kertoen myöskin tulevansa Italiasta ja etsivänsä äitiänsä. Capataz, karavaanin johtaja, tarkasti häntä kiireestä kantapäähän ja vastasi sitten kuivasti: "Ei ole tilaa."

"Minulla on viisitoista liiraa", vastasi poika rukoilevalla äänellä. "Ne minä annan teille. Matkan kestäessä teen työtä. Ammennan vettä ja juotan juhtia, teen mitä tahansa. Vähäisen leipää riittää minulle ruoaksi. Voi, minä pyydän teitä, ottakaa minut mukaanne, hyvä herra!"

Mies katseli häntä uudestaan ja vastasi sitten ystävällisemmin: "Ei ole paikkaa... ja sitäpaitsi... emme menekään Tucumaniin, vaan erääseen toiseen kaupunkiin, Santiago dell' Esteroon. Meidän täytyisi jättää sinut tielle, ja sitten sinun olisi vielä kuljettava pitkä matka jalan."

"Voi, minä teen vaikka mitä", huusi Marco. "Minä kyllä kävelen, älkää sitä ensinkään ajatelko. Kyllä minä sitten jollakin tavalla pääsen perille. Antakaa minulle vain paikka vaunuissanne, hyvä herra! Jumalan tähden, älkää jättäkö minua tänne yksin!"

"Mutta ajattele, lapsi, että se on kahdenkymmenen päivän matka!"

"Ei se tee mitään."

"Se on vaivalloinen matka."

"Kyllä minä kestän kaikki."

"Sinun täytyy kulkea ihan yksin."

"En minä pelkää mitään, kunhan vain löydän äitini. Armahtakaa minua!"

Mies kohotti lyhtyä ja katseli hänen kasvojaan. Sitten hän sanoi: "Olkoon menneeksi!"

Poika suuteli hänen kättänsä.

"Tämän yön saat nukkua vaunuissa", sanoi kauppias jättäessään hänet. "Huomenna kello neljä tulen herättämään sinut. Hyvää yötä!"

Seuraavana aamuna kello neljä tuo pitkä vaunurivi lähti tähtien tuikkeessa hirmuisella melulla liikkeelle. Jokaisten vaunujen eteen oli valjastettu kuusi härkää, koko härkälauma seurasi vielä jäljestä, jotta aina olisi vaihtaa, kun ensimmäiset uupuivat. Marco sijoitettiin yhteen näistä vaunuista säkkien päälle, ja sinne hän piankin nukkui. Kun hän jälleen heräsi, oli koko vaunujono pysähtynyt yksinäiselle paikalle ja kaikki miehet istuivat piirissä vasikan-neljänneksen ympärillä, joka oli pantu maahan pistetyn seipään päähän paistumaan suuren, tuulessa liehuvan valkean ääreen. Sitten he söivät kaikki yht'aikaa, panivat pitkäkseen levähtämään ja jatkoivat taas matkaa. Ja näin matka jatkui säännöllisesti kuin sotilasmarssi. Joka aamu kello viisi lähdettiin liikkeelle, sitten pysähdyttiin kello yhdeksän. Iltapäivällä viiden tienoissa taas mentiin eteenpäin, kunnes kello kymmenen sijoituttiin yötä varten. Ajajat ratsastivat vaunujen vieressä ja ajoivat härkiä pitkillä seipäillä.

Poika viritti tulen, kun oli valmistettava ruokaa, syötti härkiä, puhdisti lyhdyt ja nouti vettä.

Maisema liukui hänen ohitsensa kuin epäselvä näky, laajat metsät käyrine ruskeine puineen, kylät sinne tänne hajaantuneine taloineen. Niin pitkälle kuin silmä kantoi, oli suuria lakeuksia, valkean suolan peittämiä, ehkäpä entisten suurien suolajärvien pohjia, ja joka puolella rajatonta tasankoa, autiomaata, hiljaisuutta. Ani harvoin kohtasi pari kolme ratsastajaa, joita seurasi koko lauma irtonaisia hevosia. Kuin tuulispää ne suhahtivat ohitse. Päivät olivat toistensa kaltaiset aivan kuin merellä, tuskastuttavat, loppumattomat. Mutta ilma oli kaunis. Ajajat kävivät sitävastoin päivä päivältä vaateliaammiksi, aivan kuin Marco olisi ollut heidän palvelijansa. Muutamat kohtelivat häntä raa'asti ja uhaten. Ja kaikki käyttivät hyväkseen hänen palveluksiaan armahtamatta. Hänen täytyi kantaa raskaita taakkoja häränruokaa ja mennä pitkien matkojen päästä vettä tuomaan. Eikä hän edes öisin saanut nukutuksi, vaan vaunujen ankara tärinä, kovat puuvieterit ja rattaiden alituinen kolina vaivasivat häntä lakkaamatta.

Päällepäätteeksi nousi tuuli. Hieno, punertava pöly, joka peitti kaiken, tunkeutui vaunuihinkin, täytti silmät ja korvat, tunkeutui vaatteidenkin alle, vaikeutti näkemistä ja hengittämistä ja teki olon sietämättömäksi. Väsymyksen ja unettomuuden valtaamana, likaisena ja rikkirevittynä, parjattuna ja pahoin kohdeltuna aamusta iltaan Marco parka joutui päivä päivältä yhä surkeampaan tilaan ja olisi varmaan tykkänään menettänyt rohkeutensa, ellei kulkueen johtaja aika-ajoin olisi sanonut hänelle ystävällistä sanaa. Usein hän salaa itki vaunun nurkassa, pää painettuna laukkua vastaan, joka tuskin sisälsi enää muuta kuin riekaleita. Joka aamu hän nousi yhä heikompana ja alakuloisempana ja sanoi itsekseen katsellen tuota ääretöntä, tylyä tasankoa: "Tämän päivän iltaa en enää näe. En näe. Tänään kuolen tielle." Ja vaivat lisääntyivät ja huono kohtelu yhä eneni. Eräänä aamuna, kun hän oli hiukan myöhästynyt vedentuonnissa, eräs miehistä löi häntä päällikön läsnäollessa. Ja siitä päivästä rupesivat muutkin samaa tapaa noudattamaan. He pitivät häntä pilkkanaan, antoivat käskyjen ohessa myöskin korvapuustin sanoen: "Pistä se reppuusi, maankulkija, ja vie äidillesi!" Viimein hän ei enää kestänyt. Hän sairastui. Kolme päivää hän makasi kuumeessa peitteen alla vaunuissa eikä nähnyt ketään muuta kuin päällikön, joka tuli antamaan hänelle juomista ja koettamaan hänen valtimoaan. Hän luuli menehtyvänsä siihen paikkaan ja huusi epätoivossaan äitiään, mainiten hänen nimeään satoja kertoja. "Voi äiti, äiti! Auta minua! Tule luokseni, sillä minä kuolen! Voi äiti rukka, en saa enää nähdä sinua. Äiti rukka, sinä löydät minut kuolleena tieltä." Ja hän pani kädet ristiin rinnalle ja rukoili. Vähitellen hän kuitenkin rupesi paranemaan päällikön huolehtiessa hänestä ja tuli terveeksi. Mutta samassa myöskin lähestyi kauhea päivä, jolloin hänen täytyi jäädä yksin. He olivat jo olleet kaksi viikkoa matkalla, kun tulivat sille kohdalle, missä Tucumaniin kulkeva maantie eroaa Santiago dell' Esteron tiestä. Päällikkö ilmoitti nyt, että heidän oli erottava. Hän antoi pojalle muutamia neuvoja tien suhteen, sitoi laukun hänen selkäänsä, jottei se olisi kävellessä haittana, ja sanoi hänelle hyvästi lyhyesti, aivan kuin olisi pelännyt osoittavansa liikutusta. Poika sai tuskin tilaisuuden puristaa hänen kättänsä ja kiittää. Toisetkin miehet, jotka olivat häntä tylysti kohdelleet, näyttivät tuntevan jonkinlaista sääliä nähdessään hänen nyt jäävän yksin ja viittoivat hyvästiksi poistuessaan. Marco vastasi kättään heiluttaen ja katseli vaunujonoa, kunnes se katosi tasangon punaiseen pölyyn, ja sitten hän alakuloisena jatkoi matkaansa.

Olipa kuitenkin eräs seikka, joka lohdutti häntä alusta pitäen. Monipäiväisen matkan jälkeen aavalla, yksitoikkoisella tasangolla hän näki nyt edessään mahtavan, korkean, sinisen vuorenselänteen valkeine huippuineen, joka miltei muistutti Alppeja ja herätti hänessä sellaisen tunteen, kuin hän olisi lähestynyt kotia. Se oli Andien vuorijono, Amerikan mannermaan selkäranka, joka ulottuu Tulimaasta Pohjois-Jäämereen asti läpi sadankymmenen leveysasteen.

Sekin seikka lohdutti häntä, että ilma kävi yhä lämpimämmäksi kuta kauemmin hän astui, sillä hän läheni kuumaa vyöhykettä. Pitkien matkojen päässä hän tapasi huoneryhmiä ja pienen kauppapuodin, josta hän osti jotakin syödäkseen. Hän tapasi ratsastavia miehiä ja näki usein vaimoja ja lapsia, joiden ihonväri oli mullankarvainen, silmät viistot ja poskipäät ulkonevat, liikkumattomina istuvan maassa. He katselivat häntä tuijottaen ja seurasivat häntä silmillään vielä kauan aikaa kääntäen päätään hitaasti kuin koneet. Ne olivat intiaaneja.

Ensi päivänä hän kulki, kunnes voimat loppuivat. Sitten hän nukkui puun alle. Seuraavana päivänä hän ei enää jaksanut kävellä niin paljon, ja rohkeus alkoi vähetä. Kengät olivat rikki, jalat aristuneet ja vatsa huonosta ruoasta heikontunut. Illempänä hänet valtasi sanomaton kauhu. Kotimaassaan hän oli kuullut puhuttavan Amerikassa olevan käärmeitä. Hän luuli jo kuulevansa niiden sihinää, seisahtui, jatkoi taas kulkuaan, ja kylmät väreet kulkivat pitkin hänen selkäänsä. Välisti hän hiljalleen itki eteenpäin laahustaessaan. Sitten hän taas ajatteli: "Voi kuinka äitini kärsisi, jos hän tietäisi miten minua hirvittää!" Ja tämä ajatus taaskin rohkaisi hänen mieltään. Sitten hän pelkoaan haihduttaakseen rupesi ajattelemaan äitiä, muisteli kaikkia hänen sanojaan hänen Genovasta lähtiessään, tuota tuttua liikettä, jolla hän asetti peitteen hänen ympärilleen iltaisin vuoteessa, ja miten hän kantoi häntä ennen pienempänä käsivarsillaan. Ja hän sanoi itsekseen: "Saanenkohan koskaan enää nähdä sinua, rakas äiti? Pääsenkö matkani perille, äiti?"

Ja yhä eteenpäin hän kulki, eteenpäin, läpi outojen metsien, laajojen sokeriruokoviljelyksien, äärettömien ruohoaavikkojen, ja aina hän näki edessään nuo mahtavat siniset vuoret, vuoret, joiden korkeat huiput näyttivät ulottuvan taivaaseen asti. Neljä päivää, viisi päivää -- kokonainen viikko kului. -- Hänen voimansa vähenivät yhä, hänen jalkansa vuotivat verta. Vihdoin eräänä iltana auringon laskussa hänelle sanottiin: "Tucuman on viiden penikulman päässä täältä." Hän päästi riemuhuudon ja joudutti käyntiään, aivan kuin tuo sanoma olisi antanut kaikki hänen voimansa takaisin. Mutta se oli vain hetkellinen harhatunne. Voimat raukesivat yht'äkkiä, ja hän kaatui aivan uupuneena erään ojan partaalle. Mutta sydän sykki ilosta. Tuo tumma, tähdikäs taivas ei ollut milloinkaan ennen tuntunut hänestä niin ihanalta. Hän katseli sitä pitkällään ruohikossa maaten ja ajatteli, että äiti ehkä juuri samaan aikaan loi katseensa tähtitaivasta kohti. Ja hän sanoi: "Oi äiti, missä olet? Mitä teet tällä hetkellä? Muisteletko poikaasi, ajatteletko Marcoasi, joka on niin lähellä sinua?"

Marco parka, jos olisit nähnyt missä tilassa äitisi tällä hetkellä oli, olisitpa tehnyt äärimmäisen ponnistuksen päästäksesi muutamia tunteja varhemmin perille. Hän oli sairaana, vuoteen omana erään komean talon alakerroksessa. Siinä talossa asui Mequinezin perhe. Tämä oli suuresti mieltynyt palvelijaansa ja toimitti hänelle mitä huolellisinta hoitoa. Vaimo parka oli jo silloin kivulloinen, kun insinööri Mequinez muutti Buenos Airesista, eikä Cordovan terveellinen ilmakaan häntä voimistanut. Kun hän ei sitten saanut vastausta kirjeisiinsä, ei mieheltä eikä serkulta, valtasi hänet surullinen aavistus, että varmaankin hänen omaisiaan oli kohdannut jokin onnettomuus. Yhtämittainen levottomuus, epätietoisuus siitä, mitä oikeastaan piti tehdä, lähteäkö vai jäädä, kalvava pelko saada huonoja sanomia kotoa päin, kaikki tämä oli huonontanut hänen tilaansa.

Jo kaksi viikkoa hän oli ollut vuoteen omana. Hänen henkensä pelastamiseksi oli leikkaus tarpeen. Samassa hetkessä kun Marco häntä huusi, seisoi isäntäväki hänen vuoteensa ääressä ja koetti lempeästi houkutella häntä suostumaan tähän leikkaukseen, mutta hän vain kieltäytyi itkien. Eräs taitava lääkäri oli jo viikko sitten turhaan käynyt talossa siinä tarkoituksessa. "Ei, rakas isäntäväkeni", hän sanoi, "ei se ole miksikään hyödyksi, sillä minulla ei ole kyllin voimia. Minä vain kuolisin lääkärin käsiin. Antakaa minun ennen kuolla näin. Minulla ei ole enää mitään tässä maailmassa. Parempi on, että kuolen, ennenkuin kuulen niistä onnettomuuksista, jotka ovat kohdanneet perhettäni."

Hänen isäntäväkensä koetti kyllä kaikin tavoin rohkaista häntä ja johtaa hänen ajatuksensa toiseen suuntaan, sanoen, että hän saisi kyllä vielä vastauksen viimeiseen kirjeeseensä, joka oli lähetetty suoraan Genovaan. Hänen pitäisi nyt vain suostua tuohon leikkaukseen perheensä, rakkaiden poikiensa takia. Mutta tämä ajatus vain lisäsi sitä tuskaa ja alakuloisuutta, joka jo kauan oli painanut hänen mieltänsä. Hän purskahti itkuun ja huusi käsiään väännellen: "Voi minun lapseni, minun poikani! Ehk'eivät he enää ole elossakaan. Paras on, että minäkin kuolen. Minä kiitän teitä, hyvä isäntäväkeni, kiitän teitä kaikesta sydämestäni. Mutta parempi on kuitenkin, että kuolen. En minä kuitenkaan enää paranisi leikkauksen jälkeen, siitä olen varma. Kiitän teitä ystävällisestä huolenpidostanne. Turhaa on, että lääkäri taas ylihuomenna tulee. Minä tahdon kuolla. Se on nyt kerran sallittu, ja minä olen valmis."

Mutta toiset vain koettivat häntä lohduttaa ja sanoivat aina uudelleen: "Älkää toki sellaista puhuko!" Ja he tarttuivat hänen käteensä eivätkä herenneet häntä kehoittamasta. Mutta hän ummisti silmänsä ja nukkui kuolonkaltaiseen uneen. Ja isäntäväki jäi hetkeksi hänen vuoteensa ääreen seisomaan ja katseli säälien tätä ihmeteltävää äitiä, joka perhettään auttaakseen oli tullut tänne ja nyt oli paljon kärsittyään kuolemaisillaan kuudentuhannen penikulman matkan päässä kodistaan. Onneton, rehellinen, kelpo vaimo rukka!

Seuraavan päivän aamuna Marco astui laukku selässä, kumarassa ja ontuen, mutta täynnä toivoa Tucumaniin, joka on Argentiinan valtion nuorimpia, mutta kukoistavimpia kaupunkeja. Hän luuli uudestaan näkevänsä Cordovan, Rosarion ja Buenos Airesin. Samanlaiset kadut ja valkeat talot, mutta kaikkialla oli rehoittava kasvillisuus, sulotuoksuinen ilma, ihmeellinen valo ja niin kirkkaansininen taivas, ettei hän ollut sellaista nähnyt Italiassakaan. Katuja kulkiessaan hän tunsi taas samaa mielenjännitystä kuin Buenos Airesissakin. Hän tarkasteli kaikkia ikkunoita, ovia ja taloja, kaikkia ohikulkevia siinä toivossa, että näkisi äitinsä. Hän olisi tahtonut kysyä jokaiselta vastaantulijalta, mutta ei uskaltanut. Kaikki, jotka seisoivat joutilaina ovillaan, kääntyivät katsomaan tätä tomuista, repaleista poikaa, joka näytti tulevan kaukaa. Ja poika etsi kaikkien noiden ihmisten joukosta sellaista henkilöä, jonka puoleen voisi luottamuksella kääntyä taas tuota arkaa asiaansa tiedustelemaan. Samassa hänen katseensa osui kauppapuodin kylttiin, jossa oli italialainen nimi. Sisällä istui silmälasi-mies ja kaksi naista. Hän lähestyi hitaasti ja kysyi rohkaisten mieltään: "Voisitteko sanoa, hyvä herra, missä Mequinezin perhe asuu?"

"Insinööri Mequinezkö?" kysyi kauppias. "Niin, hän juuri", poika vastasi hiljaa. "Mequinezin perhe", sanoi kauppias, "ei ole Tucumanissa".

Pojalta pääsi kauhea tuskanhuuto, ikäänkuin hän olisi saanut surmaniskun.

Kauppias ja naiset säpsähtivät ja naapurit juoksivat katsomaan. "Mikä sinua vaivaa, poika?" kysyi kauppias, veti hänet puotiin ja käski istumaan. "Ei tässä toki ole syytä joutua epätoivoon. Mequinezin perhe ei tosin asu täällä, mutta eipä täältä etäälläkään, vain jonkin tunnin matkan päässä Tucumanista."

"Missä, missä?" huusi Marco hypäten paikaltaan kuin unesta herännyt.

"Vain viidentoista penikulman päässä", jatkoi mies, "Saladillo-joen rannalla, jonne aikovat rakentaa suuren sokeritehtaan. Siellä on herra Mequinezin talo, jokainen sen tuntee, ja jo muutaman tunnin kuluttua voit olla perillä."

"Noin kuukausi sitten olin siellä", sanoi eräs nuori mies, joka huudon kuullessaan oli kiiruhtanut paikalle.

Marco katseli häntä suurin silmin ja kysyi sitten yht'äkkiä kalveten:

"Näittekö herra Mequinezin palvelijan, italialaisen vaimon?"

"Genovalaisenko? Näin kyllä."

Marco puhkesi hermostuneeseen nyyhkytykseen, joka oli puoleksi naurua, puoleksi itkua. Sittenhän huusi kiihkeästi ja päättäväisesti: "Mitä tietä sinne mennään? Sanokaa pian... mitä tietä... minä menen nyt heti, näyttäkää minulle tie!"

-- "Mutta sinä tarvitset siihen matkaan koko päivän", sanoivat kaikki yht'aikaa. "Sinä olet väsynyt. Sinun pitää levätä ensin. Voithan huomenna aikaisin lähteä liikkeelle."

"Mahdotonta -- mahdotonta", vastasi poika. "Sanokaa minnepäin on mentävä! En odota enää silmänräpäystäkään. Nyt heti lähden liikkeelle, vaikkapa täytyisi kuolla tielle."

Kun he näkivät hänen järkähtämättömyytensä, eivät he enää koettaneetkaan vastustaa. "Jumala johdattakoon sinua", he sanoivat. "Seuraa vain metsätietä, ja onnea matkalle, pikku italialainen!"

Eräs mies saattoi hänet kaupungin ulkopuolelle, osoitti hänelle tien, antoi muutamia neuvoja ja jäi hänen jälkeensä katsomaan. Muutaman minuutin kuluttua katosi ontuva poika laukku selässä suurien puiden taakse, joita oli molemmin puolin tietä.