Part 10

Sitten hän taas rohkaisi mielensä, kun oli kuljettu Gibraltarin salmen läpi ja päästiin Atlantin valtamerelle. Mutta se oli vain pieni huojennus. Tämä ääretön meri, yhä enenevä kuumuus, siirtolaisparkojen alakuloisuus ja hänen oma kasvava yksinäisyydentunteensa oli kerrassaan masentaa hänet. Kun päivät olivat niin tyhjät, niin toistensa kaltaiset, ei hän edes voinut erottaa niitä, vaan ne sulivat kaikki yhteen sellaiseksi sekasorroksi kuin sairaana ollessa. Hänestä tuntui, kuin hän olisi ollut merellä jo koko vuoden. Ja joka aamu herätessään hän tunsi uutta kauhua ajatellessaan pitkää matkaansa, yksinäisyyttään ja tätä suunnatonta vedenpaljoutta. Ja nuo lentävät kalat, jotka tuontuostakin kapsahtivat kannelle, kuuman vyöhykkeen ihmeelliset auringonlaskut veren- ja tulenpunaisine pilvineen, nuo öiset fosforivalot, jotka saivat koko meren loistamaan kuin hehkuvat laavavirrat, kaikki tämä tuntui hänestä paljon enemmän unennäöltä kuin todellisuudelta. Toisinaan taas, kun ilma oli sateinen ja myrskyisä, hänen täytyi istua kajuuttaan suljettuna, missä kaikki häilyi ja tärisi, kesken sairaiden valituksia ja hätähuutoja. Poika luuli viimeisen hetkensä tulleen.

Sitten oli meri taas tyyni ja herttainen, mutta silloin vallitsi sietämätön kuumuus ja ikävystyttävä yksitoikkoisuus. Ne olivat loppumattomia ja ikäviä päiviä, jolloin hikoilevat matkustajat viruivat liikkumattomina pöydillä ja tuoleilla ja näyttivät kuolleilta.

Matka ei tuntunut loppuvan koskaan. Vettä ja taivasta, taivasta ja vettä, tänään samoin kuin eilen, huomenna samoin kuin tänään -- aina ja iankaikkisesti. Tuntikausia hän seisoi nojaten laivan parrasta vastaan ja katseli tätä ääretöntä merta huolestuneena, levottomana äitiään muistellen, kunnes hänen silmänsä ummistuivat ja pää vaipui olkapäätä vastaan.

Unissaan hän sitten taas näki tuon tuntemattoman, joka säälien katseli häntä ja kuiskasi hänen korvaansa: "Äitisi on kuollut." Tämä ääni sai hänet yht'äkkiä havahtamaan ja taas avoimin silmin jatkamaan samoja unia ja tuijottamaan kohden taivaanrantaa.

Matkaa kesti kaksikymmentäseitsemän päivää. Mutta viimeiset päivät olivat parhaat. Ilma oli kaunis ja raikas. Hän oli tutustunut erääseen hyväntahtoiseen lombardialaiseen. Tämä matkusti Amerikkaan etsimään poikaansa, joka oleskeli maanviljelijänä Rosario nimisessä kaupungissa. Hän kertoi tälle vanhukselle kaikki perheolonsa ja huolensa, ja usein tämä sitten taputti poikasen päätä ja sanoi: "Rohkeutta vain, pienokainen! Sinä löydät vielä äitisi terveenä ja reippaana." Tämä seura vahvisti häntä, ja hänen surulliset aavistuksensa alkoivat vähitellen hälvetä ja hänen mielialansa kävi levollisemmaksi. Laivan etukannella istuen vanhan talonpojan vieressä, joka poltti piippunysäänsä, kauniin tähtitaivaan alla, keskellä laulavia maanmiehiään, hän kuvaili sata kertaa ajatuksissaan tuloansa Buenos Airesiin, näki jo itsensä sillä määrätyllä kadulla, löysi puodin ja hyökkäsi serkkua vastaan. "Mitenkä äitini jaksaa? Missä hän on? Tulkaa! Antakaa, minä menen heti hänen luoksensa!" He juoksevat yhdessä, rientävät portaita ylös, ovi avautuu... Mutta tähän päättyivät hänen äänettömät yksinpuhelunsa, ja mielikuvitus suli sanomattomaan hellyydentunteeseen.

Kahdentenakymmenentenä seitsemäntenä päivänä Genovasta lähdettyä he pääsivät perille. Oli kaunis, valoisa toukokuun aamu, kun laiva laski ankkurin mahtavassa La Plata-joessa, jonka varrella tuo suuri Buenos Aires, Argentiinan tasavallan pääkaupunki, sijaitsee.

Tämä ihana ilma oli hänestä kuin hyvä enne. Hän oli ihan pakahtua ilosta ja malttamattomuudesta. Äiti oli enää vain muutaman penikulman päässä. Jonkin tunnin kuluttua hän saisi jo nähdä hänet. Ja nyt hän siis oli Amerikassa, uudessa maailmassa, ja hänellä oli ollut uskallusta tulla tänne aivan yksin. Koko pitkä, vaivalloinen matka ei nyt enää merkinnyt mitään. Se tuntui kuin unennäöltä, josta hän juuri oli herännyt. Hän oli niin onnellinen, ettei hän kummastunut eikä huolestunut, vaikka tarkastellessaan taskujaan huomasi toisen rahakäärönsä olevan poissa. Hän oli näet jakanut pienen aarteensa kahtia, jotta ei kadottaisi kaikkea yht'aikaa. Se oli laivassa varastettu, ja nyt oli hänellä vain muutamia liiroja jäljellä. Mutta mitä hän siitä, nyt kun oli äitinsä läheisyydessä. Laukku selässä hän astui monen muun italialaisen keralla pieneen laivaan, joka kuljetti heidät rannan läheisyyteen, sitten taas Andrea Doria nimiseen veneeseen, josta hänet laskettiin satamassa maihin, puristi vanhan lombardialaisen ystävänsä kättä ja läksi pitkin askelin astumaan kaupunkiin päin. Päästyään ensimmäiselle kadulle hän pysähdytti ohikulkevan miehen ja pyysi häntä neuvomaan tietä "Taiteidenkadulle".

Sattumalta hän tuli puhutelleeksi erästä italialaista työmiestä. Tämä katseli häntä uteliaasti ja kysyi, osasiko hän lukea. Poika nyökäytti päätään. "No hyvä", sanoi työmies osoittaen katua, jota oli kulkenut. "Mene vain yhtämittaa suoraan eteenpäin ja lue tarkkaan kaikissa kulmissa katujen nimet. Viimein kyllä löydät senkin kadun, jota etsit." Poika kiitti ja läksi astuskelemaan pitkin edessään olevaa katua.

Se oli suora, loppumattoman pitkä ja kaita katu. Molemmin puolin oli pieniä valkeita taloja, jotka muistuttivat huviloita. Katu oli täynnä käveleviä ja ajavia, vaunuja ja rattaita, jotka synnyttivät huumaavan melun. Siellä täällä liehui ilmassa suuria, erivärisiä lippuja, joihin oli isoilla kirjaimilla kirjoitettu mihin aikoihin laivat lähtivät eri kaupunkeihin. Vähän matkaa kuljettuaan hän näki oikealla ja vasemmalla poikkikatuja, jotka nekin kulkivat aivan suoraan niin pitkälle kuin silmä kantoi, olivat matalien valkeiden huoneiden reunustamat ja täynnä vaunuja ja ihmisiä.

Kaupunki tuntui ihan siltä, kuin sillä ei olisi ollut alkua eikä loppua. Tuntui, että vaikka olisi kulkenut päiviä ja viikkoja, olisi yhä vain kestänyt noita suoria katuja, aivan kuin koko Amerikka olisi ollut pelkkinä katuina. Hän katseli tarkkaan katujen nimiä. Ne olivat niin outoja, että hän tuskin osasi niitä lukea. Joka kadun kulmassa hän tunsi sydämensä rajusti sykkivän ajatellessaan, että se ehkä oli etsitty katu.

Hän tarkasteli kaikkia vaimoja siinä toivossa, että ehkä jo kadulla tapaisi äitinsä. Hän näki erään edessään kulkevan, joka pani hänen sydämensä seisahtumaan. Hän saavutti hänet ja huomasi, että se olikin neekerivaimo.

Taaskin hän tuli kadunristeykseen, luki ja jäi seisomaan kuin maahan kiinni kasvanut. Se oli Taiteidenkatu. Hän kääntyi kulmasta ja luki n:o 117. Serkun puoti oli 175. Hän kiirehti kulkuaan, juoksi pikemmin kuin astui. N:o 171:n luona hänen täytyi seisahtua hengähtämään. Hän sanoi itsekseen: "Oi äiti, äiti! Onko totta, että minä jo kohta saan nähdä sinut?" Hän juoksi eteenpäin ja saapui pieneen rihkamakauppaan. Siinä se nyt oli. Hän astui sisään. Kauppapöydän takana oli harmaapäinen nainen, joka katsoi häneen silmälasiensa läpi ja kysyi espanjankielellä:

"Mitä tahdot, poika?"

"Onko tämä", kysyi poika saaden vaivoin sanan suustaan, "onko tämä Francesco Merellin puoti?"

"Francesco Merelli on kuollut", vastasi nainen nyt italiankielellä.

Pojasta tuntui siltä, kuin hän olisi saanut piston rintaansa.

"Milloin hän kuoli?"

"Kyllä siitä jo on aikoja", vastasi nainen, "useita kuukausia. Kauppa kävi huonosti, ja hän etsi itsellensä toista paikkaa. Kerrotaan, että hän muutti Bahia Blancaan, kauas täältä. Mutta tuskin hän sinne ehti, ennenkuin jo kuoli. Puoti on nyt minun."

Poika kalpeni. Sitten hän sanoi nopeasti: "Merelli tunsi minun äitini, joka palveli erään herra Mequinezin luona. Hän yksin olisi saattanut sanoa minulle, mistä voin löytää äitini. Olen tullut Amerikkaan äitiäni etsimään. Merelli lähetti meille usein kirjeitä. Minun täytyy löytää äitini."

"Poika parka", sanoi nainen. "Nyt ovat hyvät neuvot kalliita. Minäpä kysyn puotipojalta. Hän tunsi Merellin juoksupojan. Ehkäpä hän tietää jotakin."

Hän meni puodin perälle ja kutsui poikaa, joka heti tuli. "Muistatko", kysyi nainen, "veikö Merellin poika silloin tällöin kirjeitä eräälle vaimolle, joka palveli eräässä argentiinalaisessa perheessä?"

"Mequinezilläkö?" sanoi poika. "Kyllä, rouva, aina joskus. He asuvat tuolla Taiteidenkadun päässä."

"Voi rakas rouva, kiitoksia", huusi Marco. "Sanokaa minulle myös talon numero! Ettekö tiedä? Antakaa jonkun johdattaa minut sinne! Tule sinä, poika! Minulla on vielä soldoja."

Hän puhui niin lämpimästi, ettei puotipoika edes odottanut emäntänsä käskyä, vaan sanoi: "Mennään sitten!"

Hän riensi nopein askelin ovesta ulos.

Kiireesti, sanaakaan vaihtamatta he menivät eteenpäin, kunnes pääsivät pitkän kadun päähän, astuivat erään valkoisen talon porttikäytävään ja pysähtyivät kauniin rautaristikon eteen, jonka takana levisi piha täynnä istutuksia.

Marco soitti kelloa.

Eräs neitonen tuli avaamaan.

"Täällä asuu eräs perhe Mequinez, eikö niin?" kysyi poika levottomasti.

"Asui", neiti vastasi, ääntäen italiankieltä kuin espanjaa. "Mutta nyt me asumme täällä."

"Ja mihin he sitten ovat muuttaneet?" kysyi Marco vavisten.

"Cordovaan."

"Cordovaan!" huusi Marco. "Missä on Cordova ja se henkilö, joka palveli heidän luonaan, minun äitini! Palvelija oli minun äitini. Ovatko he ottaneet äitini mukaansa?"

Neitonen katseli häntä ja vastasi: "En tiedä. Ehkä isäni voi antaa jonkinmoisia tietoja. Hän tutustui heihin ennen heidän poismuuttoaan. Odottakaa hetkinen!"

Hän riensi pois ja palasi kohta isänsä kanssa, joka oli kookas, harmaapartainen herra. Tämä katseli vähän aikaa genovalaisen pojan miellyttävää vartaloa, valkeita kiharoita ja kotkannenää ja kysyi sitten huonolla italiankielellä:

"Äitisi on genovalainen?"

"On", vastasi Marco.

"Hyvä, tämä genovalainen palvelija on seurannut heitä, sen tiedän ihan varmaan."

"Ja minne he ovat menneet?"

"Cordovan kaupunkiin."

Poika huokasi ja sanoi sitten kohtaloonsa nöyrästi alistuneena:

"No sitten minäkin lähden Cordovaan."

"Voi poika rukka", sanoi herra katsellen häntä säälien. "Cordovaan on täältä sata penikulmaa."

Marco kalpeni ja nojautui rautaristikkoon.

"Katsotaanpa -- katsotaan mitä tässä voisi tehdä", sanoi herra osaaottavaisesti ja avasi oven. "Tule hetkeksi tänne sisään. Ehkäpä tästä vielä selviää jokin keino." Hän käski häntä istumaan ja kertomaan koko elämäkertansa, kuunteli kaikkea hyvin tarkasti ja kysyi sitten lyhyesti: "Sinulla ei ole rahaa, eikö totta?"

"On minulla vielä... vähäisen", vastasi Marco.

Herra mietti hetkisen. Sitten hän istui pöytänsä ääreen, kirjoitti kirjeen, sulki sen ja antoi pojalle sanoen: "Kuule, pieni italialainen, ota tämä kirje ja mene Bocaan. Se on pieni, puoleksi genovalainen kaupunki kahden tunnin matkan päässä täältä. Kuka tahansa saattaa neuvoa sinulle tien sinne. Mene sinne ja etsi se herra, jolle tämä kirje on kirjoitettu ja jonka siellä kaikki tuntevat. Hän pitää huolen siitä, että pääset huomenna Rosarion kaupunkiin, ja siellä hän taas voi mainita jonkun henkilön, joka auttaa sinua, niin että pääset Cordovaan ja löydät siellä Mequinezin perheen ja äitisi. Ota kuitenkin tämä." Ja hän laski muutamia liiroja hänen käteensä. "Mene nyt! Ole uskalias! Kaikkialla tapaat maanmiehiäsi, eivätkä he jätä sinua avutta. Hyvästi!"

Poika vastasi: "Kiitos!" Muita sanoja hän ei löytänyt, vaan astui laukkuineen ulos. Erottuaan pienestä oppaastaan hän käänsi askelensa Bocaan päin, sydän täynnä surua, mutta myöskin hämmästystä, nähdessään tämän suuren meluavan kaupungin, jonka katuja hän nyt asteli.

Kaikki mitä tapahtui tästä hetkestä seuraavaan päivään asti, jäi hänen muistiinsa epäselväksi ja sekavaksi, kuin kuumetautisen houreet, niin väsynyt, levoton, toivoton ja kiihtynyt hän oli. Yönsä hän lepäsi halvassa majassa Bocassa erään satamalastaajan vieressä ja istui sitten miltei koko päivän lankkukasan päällä katsellen kuin unissaan tuhansia laivoja, proomuja ja veneitä. Seuraavan päivän iltahämärässä hän istui suuressa, hedelmillä lastatussa purjelaivassa, jota kaksi auringon paahtamaa genovalaista kuljetti Rosarioon. Näiden maanmiesten ääni ja tuo rakas, tuttu murre, jota he puhuivat, lohdutti taas vähän hänen mieltään.

He lähtivät, ja matkaa kesti kolme päivää ja neljä yötä ja herätti pienessä matkustajassa yhtämittaista ihmettelyä.

Kolme päivää ja neljä yötä tällä mahtavalla Parana-virralla, jonka rinnalla Italian suuri Po-joki on kuin pieni puro ja jonka pituus on kuin monta Italiaa. Laiva kulki hitaasti tätä ääretöntä vesitietä ylöspäin. Kuljettiin ohi pitkien saarien, jotka ennen muinoin olivat olleet käärmeiden ja tiikerien pesäpaikkoja ja nyt oranssipuiden ja pensaikkojen peittämillä muistuttivat vedessä uiskentelevia metsiä. Väliin mentiin ahtaita kanavia, joista tuskin enää luuli ulos pääsevänsä; sitten saavuttiin taas aavoille ulapoille, jotka olivat kuin suuret, tyynet järvet; sitten taas purjehdittiin mutkikkaita salmia tiheäkasvuisten saarien välissä. Kaikkialla vallitsi syvä hiljaisuus. Kuta kauemmaksi he kulkivat, sitä alakuloisemmaksi tämä suuri virta teki Marco paran. Hän kuvitteli äitinsä olevan sen lähteillä ja matkan kestävän vuosikausia. Kahdesti päivässä hän söi laivamiesten kanssa kuivaa leipää ja vähäisen suolaista sianlihaa. Kun laivamiehet näkivät hänet alituisesti surumielisenä, eivät he puhutelleet häntä. Öisin hän makasi kannella ja heräsi usein yht'äkkiä säikähtäen kuun kirkasta loistetta, joka valaisi näitä äärettömiä vesiä ja kaukaisia rannikoita, ja silloin sydän ihan kuin pusertui kokoon.

"Cordova!" Hän toisti tätä nimeä: "Cordova!" Se oli kuin noiden ihmeellisten kaupunkien nimet, joista saduissa puhuttiin. Mutta sitten hän ajatteli: "Äitinikin on kulkenut tätä samaa tietä, nähnyt nämä saaret ja rannat." Ja silloin nämä seudut eivät enää tuntuneet niin oudoilta ja yksinäisiltä, koska äidin silmäkin oli niitä katsellut...

Yön hiljaisuudessa eräs laivamies lauleskeli. Tämä ääni johdatti hänen mieleensä ne laulut, joilla äiti oli tuudittanut hänet pienenä nukuksiin. Kun hän viimeisenä yönä kuuli nämä sävelet, hän rupesi nyyhkimään. Laivamies keskeytti laulunsa. Sitten hän huusi: "Rohkeutta, rohkeutta, poika! Ei sovi, että genovalainen itkee, siksi että on kaukana kotitienoilta. Genovalaisethan vaeltavat halki maailman voitonriemuisina ja jalomaineisina." Nämä sanat rohkaisivat pojan mieltä. Hän tunsi genovalaisen veren virtaavan suonissaan, kohotti uljaasti otsaansa ja laski puristetun nyrkkinsä peräsimelle.

"No hyvä", puhui hän itsekseen. "Vaikka minun pitäisi marssia läpi koko maailman, vielä matkustaa vuosikausia, kulkea jalan satoja penikulmia, niin eteenpäin vain olen pyrkivä, kunnes löydän äitini. Vaikka sitten puolikuolleena pääsisinkin perille ja heti vaipuisin hengettömänä hänen jalkainsa juureen, kun hänet vain kerran vielä saan nähdäkseni." Ja sitten hän saapui rusottavassa aamuauringon valossa rauhoittuneena, miltei juhlallisin mielin Rosarion kaupunkiin, joka sijaitsee Parana-virran aavalla rannalla, missä satojen eri maista tulleiden laivojen liputetut mastot kuvastuivat veteen.

Heti rantaan laskettua hän astui laukkuineen kaupunkiin etsiäkseen sitä argentiinalaista herraa, jolle hänellä oli vietävänä suosituskirje Bocasta. Rosario oli hänestä kuin vanha tuttu kaupunki. Siellä olivat nuo samat, pitkät, suorat kadut, samat valkoiset, matalat talot. Kattojen yli kulki joka suuntaan sähkö- ja puhelinlankoja, jotka näyttivät jättiläissuurelta hämähäkinverkolta. Kaikkialla oli hevosten, ihmisten ja vaunujen synnyttämää melua. Hän miltei huumautui ja luuli uudestaan olevansa Buenos Airesissa ja kulkevansa serkkua etsimässä. Tunnin verran hän näin käyskenteli, kääntyi väliin sinne, väliin tänne ja luuli aina vain tulevansa samoille kaduille. Uudistettujen kyselyjen avulla hän viimeinkin löysi uuden suosijansa talon. Hän soitti. Ovella näyttäytyi iso, vaaleaverinen äreä mies, joka näytti jonkinlaiselta taloudenhoitajalta ja kysyi tylysti, vieraasti ääntäen:

"Mitä sinä tahdot?"

Poika mainitsi herran nimen.

"Herra" -- vastasi taloudenhoitaja -- "matkusti eilen illalla perheineen Buenos Airesiin".

Poika jäi mykäksi.

Sitten hän sammalsi: "Mutta minä... minulla ei ole ketään täällä. Olen aivan yksin." Ja hän antoi kirjeensä.

Taloudenhoitaja otti sen, luki ja sanoi sitten nyreästi: "Minä en voi sinua auttaa. Kun herra kuukauden kuluttua palaa, annan sen hänelle."

"Mutta minä, minä olen yksin, olen avun tarpeessa", huudahti poika rukoilevalla äänellä.

"Ei se minuun koske", vastasi toinen. "Sinun maastasi on Rosariossa jo yllin kyllin roskaväkeä. Korjaa vain pikimmiten luusi täältä ja kerjää Italiassa." Ja hän sulki portin hänen silmäinsä edessä.

Poika jäi seisomaan kuin kivettynyt.

Sitten hän hitaasti nosti laukun selkäänsä ja poistui murtunein sydämin. Tässä kauheassa mielenliikutuksessa häntä vaivasivat tuhannet surulliset ajatukset. Mitä tehdä? Minne mennä? Rosariosta Cordovaan oli vielä kokonaisen päivän junamatka. Hänellä oli vain muutamia liiroja. Mutta kun niistä tämän päivän menot maksettiin, ei jäänyt juuri mitään. Mistä saada rahoja rautatielipun lunastamiseen? Hän osasi tehdä työtä! Mutta keneltä sitä pyytää? Rupeaisiko kerjäämään? Ei, ei. Tulla poisajetuksi, herjatuksi, nöyryytetyksi niinkuin äsken. Ei koskaan, ei koskaan, ennen vaikka kuolla!

Ja näin ajatellessaan ja tuota silmänkantamatonta katua uudestaan mittaillessaan hän tunsi rohkeutensa menneeksi. Hän heitti laukkunsa katukäytävälle, istui sille nojaten muuriin, ja kätki kasvonsa käsiinsä äänettömässä epätoivossa.

Ohikulkevat tyrkkivät häntä. Vaunujen tärinä täytti kadun. Muutamat poikaset jäivät suu avoinna töllistelemään häntä. Näin hän istui jonkin aikaa.

Yht'äkkiä eräs ääni sai hänet säpsähtämään, ääni, joka puhutteli häntä italiankielellä sanoen:

"Mikä sinua vaivaa, poika?"

Hän kohotti päätään, hypähti jaloilleen ja päästi kummastuneen huudon: "Te täällä!"

Se oli tuo vanha lombardialainen talonpoika, joka oli matkalla osoittanut hänelle ystävyyttä. Talonpojan hämmästys ei ollut vähempi. Poika ei antanut hänelle aikaa kyselyihin, vaan kertoi kiireesti kaikki vaiheensa. -- "Nyt olen rahatta. Minun täytyy tehdä työtä. Voi, hankkikaa minulle jotakin tehtävää, jotta voisin saada kootuksi muutamia liiroja! Voin tehdä kaikkea, kantaa tavaroita, lakaista katuja, toimittaa asioita, työskennellä pellolla. Olen varsin tyytyväinen karkeaan leipään, kun vain saan niin paljon, että pääsen matkustamaan, että saan tavata äitini. Tehkää minulle se palvelus ja etsikää minulle työtä! Jumalan tähden työtä, muuten olen hukassa!"

"Kas niin", sanoi talonpoika, katsoen ympärilleen ja kynsäisten korvantaustaan. "Ikävä juttu! Tehdä työtä, se on pian kyllä sanottu... Katsotaanpa! Eiköhän olisi mahdollista täällä oleskelevien maanmiesten keskuudesta saada kootuksi kolmekymmentä liiraa."

Poika loi silmänsä häneen, ja toivo alkoi uudestaan elää hänen rinnassaan.

"Tule kanssani", sanoi talonpoika.

"Minne?" kysyi poika tarttuen laukkuunsa.

"Tule vaan!"

Talonpoika läksi astumaan, ja Marco seurasi häntä. He kulkivat pitkän matkan vieretysten sanaakaan vaihtamatta. Talonpoika pysähtyi erään pienen ravintolan edustalle, jonka kyltissä oli tähti ja sen ympärillä kirjoitus: "La estrella de Italia" [Italian tähti].

Hän kurkisti sisään ja sanoi sitten pojan puoleen kääntyen: "Me tulemme oikealla hetkellä." He astuivat suureen huoneeseen, jossa oli monta pöytää, ja niiden ympärillä istui miehiä syöden, juoden ja puhuen. Vanha lombardialainen läheni ensimmäistä pöytää, ja tavasta, millä hän tervehti siellä istuvia, saattoi päättää, että hän oli hiljattain istunut heidän seurassaan. He kilistelivät lasejaan ääneen puhuen ja nauraen. "Toverit", sanoi lombardialainen, pitemmittä mutkitta esitellen Marcon. "Täällä on eräs köyhä poika, meidän maanmiehemme, joka on tullut ihan yksinään Buenos Airesiin äitiään etsimään. Mutta siellä hänelle sanottiin: 'Ei äitisi olekaan täällä, hän on Cordovassa.' Hän astuu purjelaivaan ja saapuu kolmen päivän ja neljän yön perästä Rosarioon tuoden mukanaan pienen suosituskirjeen. Perille päästyään hän antaa kirjeensä. Se ei merkitse mitään. Herra on poissa. Hänellä ei ole ainoatakaan sentesimoa. Hän on täällä yksin ja aivan epätoivossa. Ja sillä pojalla on sydäntä. Katsotaanpa, emmekö voisi koota niin paljoa, että saisimme hänelle Cordovaan matkalipun, jotta hän löytäisi äitinsä. Emme suinkaan voi jättää häntä tänne kuin koiraa."

"Ei, ei millään ehdolla! Kukapa siihen suostuisi", kaikki huusivat yhteen suuhun ja löivät nyrkkinsä pöytään. "Meidän maanmiehemme! Tule tänne, pienokainen! Me olemme siirtolaisia. Katsokaa, kuinka pulska poika! Rahat esiin, pojat! Hyvä! Ja yksin sinä olet tullut. Kas siinä on sydän paikallaan. Kyllä me lähetämme sinut äitisi luo, usko pois."

Ja yksi nipisti häntä poskesta, toinen laski kätensä hänen olalleen, kolmas otti laukun hänen selästään. Nekin siirtolaiset, jotka istuivat vähän etäämpänä toisissa pöydissä, nousivat paikoiltaan ja tulivat lähemmäksi. Pojan elämänvaiheet kiersivät ympäri koko ravintolan. Lähihuoneesta tuli kaksi argentiinalaista miestä. Eipä kestänyt kymmentäkään minuuttia, ennenkuin lombardialainen oli saanut kerätyksi neljäkymmentäkaksi liiraa hattuun, jota piti kädessään.

"Näetkös", sanoi hän sitten poikaan kääntyen, "kuinka nopeasti kaikki käy Amerikassa!"

"Juo vähäisen", huusi eräs toinen kurottaen hänelle viinilasia. "Juo äitisi terveydeksi!" Kaikki kohottivat lasejaan. Ja Marco toisti: "Äitini terveydeksi!" Mutta ilo puristi hänen kurkkunsa kokoon, hän asetti lasin pöydälle ja heittäytyi vanhan ystävänsä kaulaan.