Part 1

SYDÄN

Kirja nuorisolle

Kirj.

EDMONDO DE AMICIS

Mukaillen suomentanut Maikki Friberg

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1913.

SISÄLLYS:

Tekijän esipuhe. Ensimmäinen koulupäivä. Opettajamme. Tapaturma. Toverini. Intomielisyyttä. Ensi luokan opettajattareni. Vinttikamarissa. Koulu. Nokikolari. Pieni padovalainen isänmaanystävä. Vainajain päivä. Ystäväni Garrone. Hiilikauppias ja herrasmies. Veljeni opettajatar. Äitini. Ystäväni Coretti. Nellin puolustaja. Luokkamme ensimmäinen oppilas. Kauppias. Ylpeyttä. Ensimmäinen lumi. Muurarimestari. Lumipallo. Haavoittuneen kodissa. Pieni firenzeläinen kirjuri. Tahto. Kiitollisuutta. Apuopettaja. Stardin kirjasto. Sepän poika. Viktor Emanuelin muisto. Köyhät. Franti erotetaan koulusta. Sardinialainen rummunlyöjä. Isänmaanrakkaus. Kateutta. Frantin äiti. Oikeaan osunut palkinto. Pieni juna. Ylpeyttä. Haavoittunut työmies. Vanki. Isän sairaanhoitaja. Paja. Sairas opettaja. Kadulla. Iltakoulut. Kiista. Kuolemansairas muurarimestari. Kevät. Isäni opettaja. Parantuminen. Työläis-ystäväni. Garronen äiti. Uhraus. Apennineilta Andes-vuorille. Kesä. Kuuromykkä. 32 astetta. Äitini viimeinen lehti. Loppututkinto. Hyvästi.

_TEKIJÄN ESIPUHE._

_Tämä kirja on aiottu etupäässä alkeisopistojen pojille, jotka ovat noin yhdeksän-kolmentoista vuoden iässä. Sille voisi antaa myös nimen: Lukuvuoden historia, jonka eräs italialaisen valtionkoulun kolmannen luokan oppilas on kirjoittanut. Kun sanon: eräs kolmannen luokan oppilas, en siltä tahdo väittää, että hän olisi sen kirjoittanut juuri niin kuin se on painettu. Hän kirjoitteli kykynsä mukaan vihkoon mitä oli koulussa ja sen ulkopuolella nähnyt, kuullut ja ajatellut, ja hänen isänsä korjasi vuoden lopussa nämä muistiinpanot koettaen mikäli mahdollista säilyttää pojan sanoja ja ajatuksenjuoksua. Kun poika kolme vuotta myöhemmin kävi kymnaasissa, luki hän vihon uudestaan ja lisäsi siihen vielä mitä muistissa oli säilynyt henkilöistä ja asioista. Lukekaa tätä kirjaa, rakkaat lapset! Minä toivon teidän saavan siitä sekä hupia että hyötyä._

ENSIMMÄINEN KOULUPÄIVÄ.

Maanantaina lokakuun 17 p:nä.

Tänään on ensimmäinen koulupäivä.

Kuin unennäkö kului kolmikuukautinen loma-aika maalla. Äitini saattoi minut tänä aamuna Barettin osastoon kirjoituttaakseen minut kolmanteen alkeisluokkaan; minä muistelin hauskaa kesäelämää ja kuljin allapäin.

Kaikki kadut vilisivät poikia. Molemmissa kirjakaupoissa tunkeili isiä ja äitejä, jotka ostivat koululaukkuja, paperia ja vihkoja, ja koulun ulkopuolelle kokoontui niin paljon väkeä, että poliisilla ja koulun vahtimestarilla oli täysi työ pitäessään sisäänkäytävää auki. Astuessani ovesta sisään taputti joku minua olkapäälle. Se oli toisen luokan opettajani, iloinen, punatukkainen mies, joka sanoi:

"Nyt olemme siis ainaiseksi erotetut, Henrik."

Minä tiesin sen kyllä, ja kuitenkin nuo sanat koskivat minuun.

Tuskin pääsimme kulkemaan. Eteinen ja portaat olivat täynnä herroja, rouvia, kansannaisia, käsityöläisiä, upseereja, isoäitejä ja palvelijoita, kukin taluttaen toisella kädellä poikasta ja pitäen toisessa todistusta, ja niin ne porisivat, että tuntui siltä, kuin olisi oltu markkinatorilla. Minä katselin ilolla alakerroksen tuttua eteistä, jota nyt kolme vuotta joka päivä olin kulkenut ja jossa oli ovet seitsemään luokkahuoneeseen. Siellä oli tungosta. Naisopettajat kulkivat edestakaisin. Opettajattareni ensi luokan ajoilta tervehti minua ovessaan seisoen ja sanoi: "Henrik, tänä vuonna sinä joudut yläkerrokseen. En saa edes nähdä sinun käyvän tästä ohi!" Ja hän silmäili minua sangen surullisesti.

Koulun johtajaa ympäröivät levottomat äidit, sillä koulussa ei ollut enää tilaa heidän lapsilleen. Minusta tuntui siltä, kuin johtajan parta olisi viime vuodesta käynyt valkeammaksi.

Näin poikia, jotka olivat kasvaneet ja vanhentuneet. Pohjakerroksessa, missä järjestäminen jo oli päättynyt, nähtiin monta ensiluokkalaista, jotka eivät millään ehdolla tahtoneet astua luokkahuoneeseen, vaan käyttäytyivät kuin mitkäkin vastahakoiset pienet aasinvarsat; väkisin oli heitä sisään vedettävä. Muutamat pakenivat taas penkeistään, toiset, jotka havaitsivat vanhempiensa poistuvan, rupesivat itkemään, ja niin täytyi näiden jälleen palata heitä joko lohduttamaan tai mukaansa ottamaan. Opettajattaret olivat ihan epätoivoon joutumaisillaan.

Pikku veljeni joutui ensi luokalle opettajatar Delcatille, minä yläkerrokseen opettaja Perbonille.

Kello 10 olimme kaikki luokkahuoneissamme. Meitä oli minun luokallani 54 poikaa, mutta näistä oli tuskin 15 tai 16 entisiä tovereitani toiselta luokalta. Näiden joukossa oli kuitenkin Derossi, joka aina saa ensimmäisen palkinnon. [Italian kouluissa jaetaan eteville oppilaille palkintoja.]

Minusta tuntui luokkahuone pieneltä ja synkältä muistellessani metsiä ja vuoria, missä olin kesäni viettänyt. Muistelin myöskin toisen luokan opettajaani, joka aina oli niin hyvä, aina nauroi kanssamme ja sitäpaitsi oli niin pieni, että näytti ihan toveriltamme. Oikein kipeästi koski minuun ajatus, etten enää saisi nähdä häntä ja hänen punaisia, pörröisiä hiuksiaan.

Nykyinen opettajamme on kookas, parraton, harmaahapsinen, otsassa poikittainen poimu. Hänen äänensä kaikuu kolealta, ja hän tarkastelee meitä kaikkia vakavasti, aivan kuin tahtoisi tunkea meidän sieluihimme. Hän ei koskaan naura.

Minä tuumin itsekseni: "Tämä on ensimmäinen päivä. Vielä on yhdeksän kuukautta. Voi kuinka paljon työtä, kuinka paljon kokeita, kuinka paljon vaivaa!" Halusin tavata äitiäni. Ulos mennessäni juoksin hänen luoksensa ja tartuin hänen käteensä. Hän kuiskasi: "Rohkeutta, poikani! Oppikaamme yhdessä." Sitten palasin tyytyväisenä kotiin.

Mutta ei minulla ole enää entistä opettajaani ystävällisine hymyineen, eikä koulukaan tunnu yhtä hauskalta kuin ennen.

OPETTAJAMME.

Tiistaina lokakuun 18 p:nä.

Nykyinenkin opettajani miellyttää minua tämän päivän aamusta alkaen. Astuessamme luokkaan hän istui jo paikallaan. Ovelle ilmaantui vähän väliä hänen viimevuotisia oppilaitaan tervehtimään vanhaa opettajaansa.

Iloisesti he huusivat: "Hyvää päivää, herra opettaja, hyvää päivää, herra Perboni!"

Muutamat astuivat sisään, antoivat hänelle kättä ja hiipivät jälleen ulos. Selvään huomasi, että he rakastivat häntä ja olisivat mielellään jälleen palanneet hänen luokkaansa.

Hän vastasi: "Hyvää päivää", ja puristi heidän käsiänsä, mutta ei katsonut kehenkään erikseen. Tervehtiessään hän pysyi hyvin vakavana, kasvot ikkunaan päin käännettyinä, ja katseli vastapäätä olevan talon kattoa. Sen sijaan että tervehdykset olisivat häntä ilahduttaneet, ne näyttivät häntä pikemmin vaivaavan. Sitten hän katseli meitä vuoroin kutakin hyvin tarkasti.

Kirjoitusta sanellessaan hän astui pulpettien väliä edestakaisin, ja kun hän huomasi erään pojan, jonka kasvot olivat punaiset ja turvonneet, hän keskeytti sanelemisen, otti poikasen kasvot käsiensä väliin ja katseli häntä. Sitten hän kysyi, mikä häntä vaivasi, ja kosketti hänen otsaansa tunnustellakseen, oliko se kuuma.

Sillä aikaa eräs oppilas käytti tilaisuutta noustakseen seisomaan penkille opettajan takana ja teki käsivarsillaan vekkulitemppuja niinkuin nukke. Yht'äkkiä opettaja käännähti. Poika silloin kiireimmiten istuutui ja odotti allapäin rangaistusta. Opettaja pani kätensä hänen päälaelleen sanoen: "Älä tee sitä toiste!" Siinä kaikki. Sitten hän palasi pöytänsä ääreen ja jatkoi sanelua. Kun kaikki oli valmista, katseli hän meitä hetkisen äänetönnä ja sanoi sitten karkealla, mutta kuitenkin ystävällisellä äänellään:

"Kuulkaa, meidän on kokonainen vuosi oltava yhdessä. Koettakaamme käyttää tämä vuosi hyvin. Oppikaa ja olkaa kunnollisia! Minulla ei ole perhettä. Te olette minun perheeni. Viime vuonna oli minulla vielä äitini; hän on nyt kuollut. Yksin olen jäänyt. Minulla ei ole ketään koko maan päällä, minulla ei ole ketään muuta rakastettavaa, ketään muuta ajateltavaa kuin teidät. Te olette minun poikiani. Minä rakastan teitä, ja tärkeätä on, että tekin minua rakastatte. Toivon ettei ketään tarvitse rangaista. Osoittakaa minulle, pojat, että teillä on sydäntä, silloin koulumme on oleva kuin perhe, ja te olette minun lohdutukseni ja ylpeyteni. En tahdo teiltä mitään suullista lupausta, olen varma siitä, että teidän sydämenne jo ovat suostuneet. Ja minä kiitän teitä siitä."

Samassa vahtimestari avasi oven ja ilmoitti, että tunti oli päättynyt. Me astuimme aivan hiljaa paikoiltamme. Poika, joka tuonoin oli noussut penkissään pystyyn, läheni opettajaa ja sanoi vapisevalla äänellä: "Opettaja, antakaa minulle anteeksi!"

Opettaja silitti hänen päätään ja sanoi: "Mene, poikaseni!"

TAPATURMA.

Perjantaina lokakuun 21 p:nä.

Lukukausi on alkanut onnettomuudella. Kun tänä aamuna kävelin kouluun isäni saattamana ja juuri par'aikaa kerroin hänelle mitä opettaja oli sanonut, näimme kadulla suuren ihmisjoukon, joka oli keräytynyt koulun oven ulkopuolelle.

Isäni sanoi heti: "Onnettomuus! Vuosi ei ala hyvin."

Suurella vaivalla pääsimme sisään. Avara eteinen oli täynnä vanhempia ja lapsia, joita opettajat eivät saaneet siirtymään luokkahuoneisiin. He olivat kaikki johtajan huoneeseen päin kääntyneinä ja sanoivat vähän väliä: "Poika parka, Robetti rukka!"

Yli joukon näkyi poliisin kiiltävä kypäri ja johtajan kalju pää. Samassa astui korkeahattuinen herra huoneeseen, ja kaikki sanoivat heti: "Tuossa on lääkäri."

Isäni kyseli eräältä opettajalta: "Mitä on tapahtunut?"

"Pojan jalka on joutunut pyörän alle", vastasi opettaja. "Hänen jalkansa on katkennut", sanoi toinen. "Eräs toisen luokan poika näki kadulla kouluun tullessaan pienen ensiluokkalaisen lankeavan muutaman askelen päässä lähestyvästä raitiovaunusta ja kävi uskaliaasti häneen kiinni pelastaen hänet. Mutta itse hän ei kyllin nopeasti vetänyt jalkaansa pois, ja raitiovaunun pyörä kulki sen yli. Hän on erään tykistökapteenin poika."

Meille tätä kerrottaessa eräs nainen syöksyi saliin kuin mieletön työntäen väkijoukon tieltänsä. Hän oli Robettin äiti, joka oli saanut tiedon tapahtumasta.

Toinen nainen juoksi häntä vastaan ja heittäytyi nyyhkien hänen syliinsä. Se oli pelastetun lapsen äiti. Molemmat riensivät huoneeseen, josta kuului sydäntäsärkevä huuto: "Voi minun Julioni, minun lapseni!"

Samassa vaunut pysähtyivät oven eteen ja johtaja astui kamarista poikanen käsivarsillaan. Lapsen kasvot olivat kalmankalpeat, silmät olivat ummessa, ja pää nojasi johtajan olkapäätä vastaan. Kaikki olivat äänettömiä. Kuului vain äidin nyyhkytys.

Johtaja pysähtyi hetkeksi. Hän oli kalpea ja kohotti poikasta vähäisen, jotta kokoontuneet näkisivät hänet. Opettajat, opettajattaret, vanhemmat ja pojat, kaikki kuiskailivat: "Urhokas Robetti, uljaasti tehty, rakas lapsi." Ne opettajattaret ja pojat, jotka olivat aivan lähellä, suutelivat hänen käsiänsä ja käsivarsiansa.

Hän raotti silmiänsä ja sanoi: "Minun koululaukkuni." Pelastetun lapsen äiti näytti sitä hänelle itkien ja sanoi: "Rakas enkeli, kyllä minä tuon sen." Hän tuki myöskin runneltuneen lapsen äitiä, joka peitti kasvonsa molemmilla käsillään.

He astuivat ulos, asettivat poikasen mukavasti vaunuihin ja ajoivat pois. Me muut astuimme hiljaa kouluun.

TOVERINI.

Lauantaina lokakuun 22 p:nä.

Eräs tovereistani miellyttää minua muita enemmän. Hänen nimensä on Garrone. Hän on suurin kaikista, kohta neljäntoistavuotias. Hänellä on iso pää ja leveät hartiat. Hän on hyväluontoinen, sen näkee hänen hymystään, mutta tuntuu siltä, kuin hänellä jo olisi täysi-käisen ajatukset.

Tunnen jo useita tovereitani. Eräs nimeltä Coretti miellyttää minua myöskin. Hän käyttää aina ruskeata takkia ja kissannahkaista lakkia.

Hän on aina hyvin iloinen. Hänen isänsä, joka on puukauppias, oli sotavuonna 1866 Umberto-prinssin rykmentissä ja sai, kuten kerrotaan, kolme mitalia.

Sitten on pikku Nelli, kyttyräselkäinen raukka, nääntyneen näköinen, laihakasvoinen. Eräs toinen on erittäin hienosti puettu; hän pyyhkii aina tarkoin pölyn vaatteistansa ja on nimeltään Votini.

Minun edessäni istuu poika, jota kumppanit nimittävät muurarimestariksi, koska hänen isänsä on muurari. Hänellä on pyöreät kasvot kuin nauris ja nykerö nenä. Hänellä on eräs erityinen taito. Hän osaa näyttää jäniksennaamaa, ja tätä tahtovat kaikki nähdä ja sille nauraa. Hän käyttää pientä valkeata huopahattua, jonka hän rutistaa kokoon kuin nenäliinan ja pistää taskuunsa.

Muurarimestarin vieressä istuu Garoffi, pitkä ja laiha poika, jolla on haukannenä ja pienet silmät. Hän kauppaa kyniä, kuvia ja tulitikkulaatikoita sekä kirjoittelee läksyt kynsiinsä luntatakseen sitten salaa.

Onpa meillä eräs pieni herrakin, sangen ylpeän näköinen, joka istuu kahden miellyttävän pojan välillä. Toinen niistä on sepän poika, jonka takki roikkuu polviin asti. Hän on kalpeanlainen, niin että luulisi häntä aina kipeäksi. Hänen kasvonsakin näyttävät aina pelästyneiltä, eikä hän koskaan naura. Toinen on punatukkainen, ja hänen käsivartensa on hervoton, jonka tähden hän kantaa sitä aina siteessä. Hänen isänsä on matkustanut Amerikkaan ja äitinsä myy vihanneksia.

Omituinen veitikka on vasemmanpuolinen naapurini, Stardi. Hän on pieni, paksu ja kaulaton, pieni jöröjukka, joka ei puhu kenenkään kanssa. Tuntuu siltä, kuin hän ei varsin paljoa ymmärtäisikään, mutta aina hän tarkkailee opettajaa silmiään räpäyttämättä, otsa rypyssä, suu tiukasti suljettuna. Ja kun häneltä jotakin kysäisee opettajan puhuessa, ei hän ensimmäisellä eikä toisella kerralla vastaa mitään ja kolmannella hän polkee kysyjää jalalle.

Hänen vieressään istuu hävyttömän näköinen poikanen nimeltä Franti, joka jo kerran on erotettu eräästä toisesta osastosta.

Sitten meillä on veljekset, aivan toistensa näköiset ja samalla tavalla puetut. Molemmilla on riikinkukon töyhtö hatussaan. Mutta kaunein ja taitavin kaikista on kuitenkin Derossi, joka varmaan tänäkin vuonna tulee ensimmäiseksi, ja opettajamme kysyy häneltä aina silloin, kun muut eivät tiedä.

Minä pidän myöskin Precossista, sepän pojasta, hänestä, jolla on pitkä takki ja joka aina näyttää kipeältä; muut sanovat, että hänen isänsä lyö häntä. Hän on sangen arka, ja joka kerta kun hän jotakin kysyy tai jotakuta koskettaa, hän sanoo: "anteeksi"; ja hän katselee meitä hyvillä, surullisilla silmillään.

Mutta Garrone on paras ja suurin.

JALOMIELISYYTTÄ.

Maanantaina lokakuun 24 p:nä.

Tänä aamuna oli minulla tilaisuus oikein tutustua Garroneen. Kun astuin luokkaan -- olin hieman myöhästynyt, sillä ensi luokan opettajattareni oli hiukan viivyttänyt minua kysellessään mihin aikaan hänen huomenna sopisi käydä meitä tervehtimässä -- ei opettaja vielä ollut siellä, ja kolme, neljä poikaa kiusasi Crossia, vihanneksienmyyjän punatukkaista, heikkokätistä poikaa. He pistelivät häntä viivoittimilla, heittivät kastanjankuoria hänen kasvoihinsa ja nimittivät häntä raajarikoksi ja epäsikiöksi matkien hänen tapaansa pitää kättänsä.

Hän istui äärimmäisenä penkissään kuunnellen aivan kalpeana näitä herjauksia ja katseli vuoroin toista, vuoroin toista rukoilevin silmin, päästäkseen rauhaan. Mutta toiset vain pilkkasivat yhä enemmän, ja viimein hän alkoi vavista ja vihasta vimmastua.

Yht'äkkiä Franti kiipesi eräälle penkille ja ollen kantavinaan koppaa kummallakin käsivarrellaan matki Crossin äitiä, niinkuin oli nähnyt tämän tekevän poikaansa odotellessaan koulun ulkopuolella. Nyt hän on sairaana. Moni rupesi ääneensä nauramaan. Silloin Crossi suuttui silmittömästi, sieppasi mustepullon ja viskasi sen kiusaajaansa kohti suurella voimalla. Mutta Franti väistyi taitavasti, ja mustepullo lensi päin opettajaa, joka samassa astui huoneeseen. Kaikki hiipivät äänettömästi paikoilleen ja olivat hiljaa ja peloissaan.

Opettaja nousi aivan kalpeana lavalle ja kysyi värisevällä äänellä: "Kuka sen teki?"

Ei kukaan vastannut.

Opettaja toisti kovemmalla äänellä: "Kuka sen teki?"

Silloin Garrone, joka sääli Crossi parkaa, nousi nyreästi seisoalleen ja sanoi päättäväisesti: "Minä sen tein!"

Opettaja katseli häntä, katseli myöskin hämmästyneitä oppilaita ja sanoi sitten maltillisella äänellä: "Sinä se et ollut." Ja hetkistä myöhemmin: "Syyllistä ei rangaista. Hän nouskoon seisoalleen." Crossi nousi istualtaan ja sanoi itkien: "He löivät ja häpäisivät minua, minä raivostuin ja heitin -- --"

"Istu", sanoi opettaja. "Ne, jotka ovat häntä ärsyttäneet, nousevat seisomaan." Neljä nousi allapäin. "Te", sanoi opettaja, "olette kiusoittaneet erästä toveria, joka ei ole tehnyt teille mitään, te olette pilkanneet erästä onnetonta, te olette hyökänneet heikon kimppuun, joka ei mitenkään saattanut itseään puolustaa. Tämä on kaikkein alhaisimpia ja hävyttömimpiä tekoja, joilla inhimillinen olento voi itseään tahrata. Hyi teitä kunnottomia!" Tämän sanottuaan hän astui pulpettien väliin, pani kätensä Garronen leuan alle, kohotti hänen päätään, katsoi häntä vakavasti silmiin ja sanoi: "Sinä olet jalo sielu. Älä kuitenkaan toiste poikkea totuudesta edes hyvässä tarkoituksessa."

Garrone käytti tätä tilaisuutta ja kuiskasi jotain, en tiedä mitä, opettajan korvaan. Tämä kääntyi syyllisten puoleen ja sanoi tuimasti ja lyhyesti: "Minä annan teille anteeksi."

ENSI LUOKAN OPETTAJATTARENI.

Tiistaina lokakuun 25 p:nä.

Opettajattareni piti sanansa ja tuli meitä tänään tervehtimään, juuri kun olin äitini kanssa menossa vaatteita viemään eräälle köyhälle vaimolle, jota sanomalehtikin oli kehoittanut auttamaan. Kokonaiseen vuoteen emme olleet nähneet opettajatarta luonamme. Me tervehdimme häntä kaikki hyvin iloisesti. Hän on aina samanlainen ja yhtä pieni, viheriäinen huntu hatussa, yksinkertaisesti kammattu ja puettu, sillä hänellä ei ole aikaa eikä halua itseään koristella. Vähän kalpeampi hän kuitenkin on kuin viime vuonna, muutamat hiuskarvat ovat jo valkeat, ja aina hän yskii. Äitini sanoi hänelle: "Mitenkä jaksatte, rakas opettaja? Te ette ollenkaan säästä itseänne." -- "Ei se mitään tee", vastasi hän surumielisesti hymyillen. -- "Te puhutte liika kovaa", lisäsi äitini. "Te huolehditte pojistanne liian paljon."

Se onkin aivan totta, aina hänen äänensä kuulee. Muistan vielä hyvin sen ajan, jolloin kävin hänen koulussansa. Aina hän puhuu, jotta poikien ajatukset eivät lähtisi lentoon, eikä hän istu ainoatakaan silmänräpäystä. -- Olin ihan varma siitä, että hän tulisi tänään, sillä hän muistaa aina entisiä oppilaitaan. Vuosien takaa hän vielä muistaa heidän nimensä, kuukausitutkintojen aikana hän aina menee johtajan luo kysymään, millaisia arvosanoja hänen entiset poikansa ovat saaneet; hän odottaa heitä koulusta tullessa ja tarkastelee heidän ainekirjoituksiansa nähdäkseen, ovatko he edistyneet, ja monet heistä, jotka jo ovat lukiossa ja käyvät pitkissä housuissa ja ovat saaneet oman kellonkin, pistäytyvät häntä tervehtimässä. Tänään hän palasi aivan uupuneena taulukokoelmasta, jonne hän oli johtanut poikiansa, kuten hänellä on tapana tehdä joka torstai. [Italian kouluissa ei lueta torstaisin.] Opettajatar parka, hän on käynyt yhä läpikuultavammaksi. Mutta aina hän vain on hyvin vilkas ja joutuu helposti haltioihinsa, kun on kysymys hänen koulustaan. -- Pian hänen taaskin oli mentävä tervehtimään erästä oppilastaan, satulasepän poikaa, joka oli sairastunut tuhkarokkoon. Päällepäätteeksi oli hänellä vielä koko kasa korjattavia vihkoja, joissa kyllä oli työtä koko illaksi, ja vielä ennen yötä hänen täytyi antaa yksityinen laskentotunti. "Henrik", sanoi hän minulle mennessään, "vieläkö sinä pidät entisestä opettajastasi, vaikka jo osaatkin ratkaista vaikeita laskuesimerkkejä ja kirjoittaa pitkiä aineita?" Hän taputti minua ja sanoi vielä rappusia alas mennessään: "Eikö totta, sinä et unohda minua?" Voi hyvä opettajani, enpä milloinkaan sinua unohda! Suureksi tultuanikin olen aina sinua muisteleva ja etsivä sinut poikiesi keskestä. Ja joka kerta, kun tieni johtaa jonkin koulun ohitse ja kun kuulen jonkun opettajattaren äänen, muistan niitä vuosia, jotka olin sinun koulussasi, missä opin niin monta asiaa, missä usein näin sinut kipeänä ja väsyneenä, mutta aina toimeliaana, aina lempeänä, missä välisti tuskastuit, kun joku piti kynää hullusti, missä vapisit, kun tarkastaja meiltä kyseli, missä olit onnellinen, kun me käyttäydyimme siivosti, missä aina olit hyvä ja hellä kuin äiti. En minä koskaan maailmassa opettajaani unohda.

VINTTIKAMARISSA.

Keskiviikkona lokakuun 26 p:nä.

Eilen illalla menin äitini ja Silvia-siskoni seurassa erään sanomalehdessä mainitun vaimon luo vaatteita viemään. Minä kannoin myttyä, Silvialla oli sanomalehti, jossa oli osoite ja nimen alkukirjaimet. Me nousimme erään korkean rakennuksen vinttikerrokseen ja jouduimme pitkään käytävään, jossa oli ovia molemmin puolin. Äitini naputti äärimmäistä. Nuori, vaaleaverinen, riutuneen näköinen vaimo avasi meille oven. Minusta tuntui, kuin olisin hänet sinisine huiveineen jo ennenkin nähnyt. "Oletteko sen ja sen niminen sanomissa mainittu vaimo?" kysyi äitini. -- "Olen, armollinen rouva." -- "Tässä tuomme teille vähän vaatteita." Hän malttoi tuskin tauota meitä kiittelemästä ja siunailemasta. Sillä aikaa havaitsin tuon aution, pimeän huoneen nurkassa poikasen tuolin edessä polvillaan. Selkä oli meihin päin käännettynä, ja tuntui siltä, kuin hän olisi kirjoittanut. Ja todellakin hän kirjoitti. Paperi oli asetettu tuolille, ja mustepullo oli lattialla. Mitenkä hän saattoi kirjoittaa tässä hämärässä? Juuri kun tätä mietiskelen, tunnen Crossin, vihanneskauppiaan pojan punaisen tukan ja sarkatakin, luokkatoverini hervottomine käsineen. Kuiskasin sen äidilleni vaimon pannessa pois vaatteita. "Hiljaa", vastasi äitini. "Ehkä hän häpee nähdä sinua nyt, kun annat hänen äidillensä almua; älä kutsu häntä." Samassa Crossi kääntyi; minä olin hämilläni, mutta hän vain hymyili, ja nyt äitini työnsi minut eteenpäin hänen luoksensa. Minä tervehdin häntä, hän kohottausi ja tarttui käteeni. -- "Olen aivan yksin tämän poikani kanssa", sanoi Crossin äiti minun äidilleni. "Mieheni on ollut Amerikassa jo kuusi vuotta, ja minä olen sitäpaitsi kivulloinen, niin etten enää jaksa kulkea vihanneskoreineni ansaitakseni muutaman soldon. [Italialaiset rahayksiköt ovat: liira = n. 2 Suomen markkaa, soldo = n. 10 penniä, sentesimo = n. 2 penniä.] Ei ole edes jäänyt pöytääkään, jonka ääressä Ludvig rukkani saattaisi aineitansa kirjoittaa. Niin kauan kuin minulla vielä oli myymäpöytäni tuolla porttikäytävässä, sai hän edes sitä käyttää, mutta nyt on sekin minulta otettu. Eipä edes ole kynttilää, jonka valossa hän voisi lukea silmiään tärvelemättä. Jumalan kiitos, että kuitenkin voin pitää häntä koulussa, kun kunta antaa vihot ja kirjat ilmaiseksi. Ludvig rukka, hän tahtoo niin mielellään oppia."

Äitini antoi hänelle kaikki, mitä hänen kukkarossaan oli, hyväili poikasta ja miltei itki lähtiessämme. Ja kai hän oli oikeassa sanoessaan minulle:

"Katso millaisissa olosuhteissa tämän köyhän pojan täytyy työskennellä ja miten innokas hän kuitenkin on. Sinulla sitävastoin on kaikki mukavuudet, ja kuitenkin tuntuu sinusta oppiminen vaikealta! Yksi ainoa hänen päivätyönsä on ansiokkaampi kuin sinun vuosityösi. Semmoisille oppilaille olisi ensi palkinto annettava."

KOULU.

Torstaina lokakuun 27 p:nä.

_Niin, rakas Henrikkini, oppiminen käy sinulta kankeasti, kuten äitisi sanoo; vielä en näe sinun astuvan kouluun päättäväisin mielin ja säteilevän iloisena, kuten niin halusta soisin. Vastenmielisesti sinä yhä vain sinne lähdet._

_Mutta kuulepa. Ajattele hiukkasen, kuinka surkea ja arvoton elämäsi olisi, ellet koulua kävisi! Kädet ristissä sinä piankin kyllästymisestä ja häpeästä väsyneenä, leikkikaluihisi ja koko oloosi ikävystyneenä rupeaisit viikon lopulla kouluun pyrkimään._

_Kaikki, kaikki oppivat nyt juuri, poikaseni. Ajattele käsityöläisiä, jotka koko päivän aherrettuaan vielä käyvät iltakoulua; ajattele niitä kansannaisia, vaimoja ja tyttäriä, jotka viikon työt tehtyään käyvät sunnuntaikoulua, sotamiehiä, jotka väsyneinä harjoituskentältä palattuaan vielä tarttuvat kyniin ja vihkoihin. Ajattele mykkiä ja sokeita lapsia, jotka kuitenkin oppivat! Jopa vangitkin opettelevat lukemaan ja kirjoittamaan._