Part 3

Jo näkyvät Lappeenrannasta hämärät tulet. Pimeällä maantiellä erottuvat poliisien kasvot valoja vastaan. Heidän vierellään istuva Lappeen tuomiokunnan tuomari, jonka he väkivalloin ovat raastaneet virastaan ja kodistaan, ei ole vaihtanut sanaakaan heidän kanssaan. Koko matkan on vallinnut syvä hiljaisuus, jonka on katkaissut vain tien käänteissä kuuluva auton törähdys. Entistä synkempään pimeään katoaa jälleen maantie. Mutta ennenkuin Viipurin tulet alkavat näkyä, pysähtyy auto yht'äkkiä pimeässä metsässä. Siihen tullutta vikaa ryhdytään kiireellä korjaamaan, mutta sillä aikaa kuin autoa korjataan, palelevat poliisiupseerit miehineen ohuissa pukimissaan, hyppivät lumisella tiellä, paukuttavat käsiään ja palelevat sittenkin.

Hetken kuluttua auto jatkoi matkaansa. Taivaalla näkyivät heikkoina Viipurin valojen kajastukset. Maantiellä kiiruhti vastaan yksinäinen reki, väisti tiensyrjään ja jäi ihmetellen katsomaan mustaa autoa. Kohta piirtyivät eteen Viipurin linnan jäyhät muurit. Ne seisoivat synkkinä vartiopaikallaan, ja niiden piirteissä kuvastui vuosisatojen kärsimys. Ne olivat nähneet miespolven toisensa jälkeen elävän ja taistelevan Suomen puolesta, ja ne olivat itse suojelleet Karjalaa ja koko Suomea.

Tuntui kuin Viipurin linnan muurit seisoisivat tänä iltana ylpeinä vartiopaikallaan, sillä ne ovat jälleen nähneet uuden sukupolven puolustavan Suomen kunniaa. Ja vaikka linnan tornit kohoavat synkkinä öiselle taivaalle, satojen valojen ympäriltä sammuttua, piirtyvät niiden varjot kuitenkin, himmeinäkin, yhtä taipumattomina ja jäykkinä kuin vuosisadat sitten Suomenlahden väräjävään pintaan. Valot ovat sammuneet ympäriltä, mutta eivät kansan sydämistä. Siellä värähtelee vielä toivo isänmaan vapaudesta.

* * * * *

Samaan aikaan kuin auto vieri Salpausselän maantietä Viipuria kohden, oltiin kaupungissa kiireisessä toiminnassa. Pankinjohtaja Lundsonille oli puhelimitse ilmoitettu Svinhufvudin vangitsemisesta, ja hän oli heti tiedon saatuaan järjestänyt vahdit kaupungin tärkeimpiin paikkoihin, jotta voitaisiin saada selville, minne vanki viedään. Ensimmäiset vahdit olivat valleilla venäläisten kasarmien kohdalla, jonne arveltiin vangitsijain yrittävän piilottaa Svinhufvudin. Toiset vahdit olivat linnan sillalla ja kolmannet asemalla, koska pidettiin mahdollisena, että vangitsijat toisivatkin Svinhufvudin junaan joltakin väliasemalta ja johtaisivat siten etsijät harhaan.

Vartijoina olivat monet Lundsonin hyvät ystävät, kuten varatuomarit Severin Avellan ja Edvard Hällfors sekä toimittaja Mikko Puhakka. Lundson itse hoiti vartijain järjestelyä ja puhelinta. Kaikista näistä järjestelyistä huolimatta ei Svinhufvudin tuloa kaupunkiin huomattu, sillä vangitsijat olivat valinneet näkymättömän tien. Kaikkein vähimmin aavisti Svinhufvud itse, että hänen ystävänsä Viipurissa vartioivat häntä.

* * * * *

Svinhufvudin ryhtyessä istumaan Luumäen käräjiä yritettiin Viipurin lääninhallituksesta soittaa pitäjän nimismiehelle ja tiedustella asiain kulkua. Siitä huolimatta, että yritystä uusittiin viiteen eri kertaan, ei yhteyttä Luumäelle saatu. Puhelimen ilmoitettiin olevan epäkunnossa.

Seuraavana aamuna soitti kuitenkin Luumäen nimismiehen rouva lääninhallitukseen ja ilmoitti miehensä sairastuneen. Tämä oli tietysti tekosyy, sillä nimismies ei tahtonut ryhtyä vangitsemaan Svinhufvudia, vaan tekeytyi hänen neuvostaan mieluummin sairaaksi. Kun rouvalta tiedusteltiin, kuka istui Luumäen käräjiä, sanoi hän, ettei hän sitä tiennyt. Silloin päättivät viranomaiset tiedustella asiaa erään yksityishenkilön välityksellä. Tämä pääsikin puhelinyhteyteen Luumäen kanssa ja sai tietää, että:

— Kyllä se on se vanha ukko itse, joka istuu käräjiä!

»Saatuani nämä tiedot» -— niin kertoo vääristellen Viipurin läänin kuvernööri Anatol Aleksandroffin laatimassa salaisessa venäjänkielisessä kirjelmässä kenraalikuvernöörille — »minä heti määräsin Viipurin kaupungin apulaispoliisimestarin kapteeni Grigorjeffin matkustamaan Luumäelle, jonne tämä komissaari von Grossin ja kolmen konstaapelin seurassa saapui kello neljän jälkeen iltapäivällä. Käräjiä pidettiin parhaillaan, ja puheenjohtajana istui Svinhufvud tuomarinpöydän takana. Poliisin astuessa oikeussaliin vaikeni hän ja kalpeni huomattavasti. Yleisö sitävastoin ei ollut poliisin tulosta sanottavasti milläänkään. Julistettuaan kovalla äänellä istunnon päättyneeksi kapteeni Grigorjeff astui Svinhufvudin luo ja julkiluki määräyksen hänen vangitsemisestaan. Svinhufvud halusi antautua kapteenin kanssa joihinkin keskusteluihin, mutta tämän ilmoitettua, ettei hän voi ottaa kuullakseen mitään selittelyjä, Svinhufvud yritti ruveta pitämään puhetta läsnäoleville, minkä kapteeni Grigorjeff kuitenkin keskeytti heti alkuunsa. Nähdessään, ettei hänen onnistuisi puhua yleisölle, Svinhufvud kääntyi jälleen Grigorjeffin puoleen ja pyysi lupaa saada muuttaa pukua, mikä hänelle myös sallittiin. On merkille pantava, että Svinhufvudilla, joka asuu 3—4 km:n [todellisuudessa 6 km:n] päässä oikeuspaikalta olevalla tilallaan, oli viereisessä huoneessa pito- ja liinavaatteita y.m. sisältävä matkalaukku, jonka hän otti mukaansa autoon. Ajateltavissa on, että Svinhufvud oli varustautunut kaikkien tapausten varalta. Mitään vihamielisyyttä ei kokoontuneen yleisön taholta havaittu; vasta sitten kun auto ja siinä ollut pidätetty lähti liikkeelle, kuultiin muutamia 'eläköön'-huutoja.»

* * * * *

Jossakin hyvin kaukana leimahtelevat taivaalla kirkkaat salamat, ja valtaisa tykkien jyrinä kantaa penikulmien päähän. Ne ovat koston salamoita, mutta ne eivät näy Suomen taivaalle. Ne ovat vapauteen pyrkivän poljetun oikeuden jyskettä, mutta ne eivät kuulu Viipurinlinnan porteille. Eivät ainakaan vielä tänä yönä.

VANKINA VIIPURISSA.

Tunti sitten oli auto pysähtynyt vankilan oven eteen. Oli seisottu jossakin ahtaassa kansliassa tarkastettavana ja tutkittavana. Paperit oli otettu pois, vieläpä vyöltä puukkokin, jota ei koskaan ollut tarvinnut toiselle antaa. Se oli uskollisesti heilunut kupeella vuodesta toiseen ikäänkuin uhman merkkinä. Nyt oli sekin otettu pois.

* * * * *

Sinä iltana valvottiin Kotkaniemessä myöhään eikä nukuttu yölläkään. Koko illan olivat puhelimet soineet Viipuriin. Oli touhuttu ja pakattu. Ellen-rouvan tuli jo aikaisin seuraavana aamuna matkustaa Viipuriin. Niin oli sovittu pankinjohtaja Lundsonin kanssa, jonka kodin turviin tuomarin puoliso kutsuttiin.

Oli vielä pimeä, kun reki vierähti Kotkaniemen portailta talviseen pimeään, sama reki, joka päivää, kahta aikaisemmin oli kuljettanut käräjätalolle Luumäen tuomaria. Nyt istui samassa reessä hänen vaimonsa oudoin aavistuksin. Edessä oli synkkä tie, mutta vielä synkempi oli itse elämä.

Asemalla, junaan noustessa, näkyi laiturilla tuttuja kasvoja, joilla kuvastui vakava osanoton ilme. Mutta junassa istui vieraita, tuntemattomia ihmisiä, jotka välinpitämättöminä, melkein ynseästi, katsoivat uutta matkustajaa. Juna vihelsi niinkuin ennenkin, lähti nytkähdellen liikkeelle ja vauhtiin päästyään kiiti hyvää kyytiä kohti tuntematonta. Vain muutamille asemille se pysähteli hetkeksi viheltämään ja ajoi suoraan Viipuriin.

Yksinäisiä jalankulkijoita kiiruhti Viipurin katukäytävillä, ja aseman edustalla kuului kimeä sanomalehtipojan ääni. Elämä tuntui sykkivän Viipurissa samassa tahdissa kuin ennenkin. Aamun sanomalehdissä oli kyllä uutinen Svinhufvudin vangitsemisesta, mutta se oli lyhyt ja asiallinen. Koko maan sanomalehdistö kertoi tapahtuman vain lyhyin uutisin, uskaltamatta sanallakaan sanoa mielipidettään sen johdosta. Tuntui kuin noissa sanomalehtiuutisissa olisi kaikkein elävimmin kuvastunut kansan ahdistus. Ne eivät voineet julkaista uutista edes suurin, sanovin otsikoin, puhumattakaan vastalauseista. Julkisen sanan piti vaieta silloinkin, kun oli kysymyksessä kansan pyhimpien oikeuksien puoltaminen.

Mutta Suomen kansa oli oppinut lukemaan rivien välistä. Kädet puristuivat nyrkkiin, kun tuli tieto eduskunnan monivuotisen puhemiehen vangitsemisesta, ja viimeisetkin velvollisuussiteet Venäjään katkesivat.

* * * * *

Kun Lappeen tuomiokunnan tuomari aamulla rauhattoman päivän ja yön jälkeen istui koppinsa vuoteen vieressä, kuului käytävällä askelten kaiku. Vartija avasi oven ja kehoitti vankia seuraamaan mukana kansliaan. Siellä oli tuomarin puoliso jo odottamassa. Outo väristys kävi läpi molempien ruumiin. Eilen omassa kodissa ja tänään vieraassa vankilassa. Katseet puhuivat ja sanat vaikenivat.

* * * * *

Sinä vuonna, jolloin Lappeen tuomiokunnan tuomari tuotiin vankina Viipuriin, oli lääninvankilan päällikkönä Arvid Stråhlman. Hänen apulaisenaan oli nuori Walter von Gerich, jonka mieltä laiton vangitseminen vavahdutti niinkuin koko Suomen kansaakin. Hän koetti parhaansa mukaan lievittää sitä loukkausta, joka oli kohdannut hänen maanmiestänsä. Jo seuraavana päivänä siirrettiin vanki hänen toimestaan yksinäisestä kopistaan tilavaan ja valoisaan sairaalahuoneeseen. Hänen avullaan pääsi Ellen-rouva joka päivä, toisinaan kahdestikin, tervehtimään miestään. Ja monet tuttavatkin saivat käydä tapaamassa vangittua tuomaria, niiden joukossa pankinjohtaja Lundson ja vanha hovioikeudenneuvos G.W. Homén. Vankilassa käyneiden joukossa olivat myös tohtorit von Numers ja Granberg, jotka tutkivat hänen terveyttään ja myöhemmin hankkivat hänelle runsaasti lääketarpeita.

* * * * *

Matkastaan Viipuriin ja sielläolostaan Svinhufvud kertoo:

— Käräjätalosta lähdettiin matkalle avonaisella autolla, ja minä tarkenin siinä hyvin, kun minulla oli turkkini ja karvalakkini, mutta poliiseja paleli koko lailla, sillä niillä oli liian vähän vaatetta. Kun ajettiin Kotkaniemen tienristeyksen sivu, ei tiellä näkynyt eikä kuulunut mitään. Matka meni koko hyvin muuten, mutta tiellä Lappeenrannan ja Viipurin välillä joutui auto epäkuntoon, ja siinä viivyttäessä poliisit palelivat ja voivottelivat pakkasta.

Vihdoin päästiin perille Viipuriin, ja siellä otettiin ystävällisesti vastaan. Ensimmäisen yön minä makasin kopissa, en muista missä kerroksessa, mutta seuraavana aamuna vietiin minut lääkärien määräyksestä sairaalaan. Se oli iso huone, jossa oli neljä sänkyä, mutta minä sain asua siellä yksin. Siellä olikin erinomaisen hyvä olla. Ruoat tuotiin kaupungilta, eikä siellä ollut mitään hätää. Ja sinne sai vähitellen tulla tervehtimäänkin. Vaimoni pääsi jo heti alusta.

Hyvä mies vankilassa oli luutnantti Walter von Gerich, josta oli paljon apua. Ståhlman oli vähän arempi ja pysytteli enemmän syrjässä, mutta Gerich järjesti kaikki hyvin. Hän kävi useamman kerran päivässä minua tervehtimässä, ja me juttelimme asioista hyvin paljon.

* * * * *

Eräänä marraskuun harmaana päivänä avautui lääninvankilassa jälleen sen huoneen ovi, jossa asui Lappeen tuomiokunnan tuomari. Sisään astui vanha tuttu, silloinen ratsumestari Hannes Ignatius. Hänellä oli paljon mielenkiintoista kerrottavaa. Ulkomailta juuri palanneena oli hänellä Ruotsin lehtiä mukanaan. Niissä kerrottiin jostakin muustakin kuin ryssien voitoista, joista kotimaan lehdet olivat olleet uutisia täynnä. Ruotsissa ei sotasensuuri pakottanut sanomalehtiä selittämään tappioita voitoiksi, vaan antoi esittää tosiasiat sellaisinaan. Ja ne olivat ryssille vähemmän mieluisia. Marraskuun lopulla oli itärintamalla, Kutnon ja Lipnon luona, käyty ankaria taisteluja. Hindenburg oli antanut venäläisille vahvasti selkään ottaen vangiksi kokonaisia rykmenttejä. Tieto saksalaisten voitoista oli vangille iloinen uutinen. Maailmansota saattaisi ehkä murtaa Venäjän vallan ja antaa Suomelle vapauden.

KARKOITUSMÄÄRÄYS.

Oli marraskuun 28:s päivä. Vanki istui vuoteensa reunalla ja tutki edessä olevaa ranskankielistä Venäjän historiaa. Siinä kerrottiin, kuinka Venäjän kansa oli kolmatta sataa vuotta kantanut orjan kahleita. Tataariheimo oli hallinnut suurta kansaa, jolla ei ollut voimaa karistaa päältään vierasta iestä. Kun valta vihdoin oli tullut kansan omille miehille, oli Venäjän kehityksessä alkanut uusi kausi. Vieraita heimoja orjuutettiin, niiden joukossa monia suomensukuisia kansoja, jotka, jos olisivat olleet yksimielisiä, olisivat ehkä voineet selviytyä voittajina taistelussa. Nyt oli heidät lyöty maahan, monet heimot olivat jo kuolleet, ja niiden viimeiset rippeet asuivat hajallaan yli laajan pohjoisen Venäjän. Vanha syrjääninoita Pam oli jo yli 600 vuotta sitten sanonut kansalleen, että Moskovasta ei meille voi tulla mitään hyvää, mutta hänen sanojaan ei uskottu. Seurauksena oli, että Venäjä oli voittanut ensin kaukaisemmat heimokansat ja tullut nyt Suomen porteille. Nevan rannalle oli Pietari-tsaari Isonvihan aikana rakentanut pääkaupunkinsakin. Sataa vuotta myöhemmin Venäjä valloitti Suomen kokonaisuudessaan, mutta ei sentään koskenut Ruotsin lakeihin ja suomenkieleen. Nyt sensijaan oli Venäjä tullut Suomen koteihinkin ja pyrkinyt salakavalasti kuin varas viemään kansalta oikeuden ja äidinkielenkin turvan.

* * * * *

Kun ovi jälleen avautui ja vartija tuli hakemaan vankia kansliaan, oli Svinhufvud yhä edelleen kirjansa ääressä ja ajatuksiinsa vaipuneena. Todellisuus karkoitti pian mietteet. Edessä seisoi Viipurin kaupungin poliisimestari, joka ryssiä kumartelemalla oli kohonnut asemaansa. Vangin astuessa sisään istui poliisimestari pöytänsä ääressä vakavan näköisenä.

— Kenraalikuvernööri on määrännyt teidät karkoitettavaksi Tomskiin!

— Määrätkää vain, karkoittakaa vain, yhtä laitonta on kaikki!

Poliisimestari ilmoitti edelleen, että vanki sai kolme päivää aikaa järjestääkseen asioitaan, minkä jälkeen oli lähdettävä matkalle.

Keskustelu päättyi siihen. Svinhufvudin kohtalo oli ratkaistu.

* * * * *

Maan sanomalehdissä oli lyhyt uutinen Svinhufvudin karkoittamisesta. Niinpä Helsingin Sanomat kertoi vain seuraavaa:

»Viime lauantaina ilmoitettiin Viipurin lääninvankilaan viedylle Lappeen tuomiokunnan tuomarille, asessori P E. Svinhufvudille, että kenraalikuvernööri oli määrännyt hänet karkoitettavaksi Tomskin kuvernementtiin Siperiassa sodan ajaksi.»

Ennenkuin yllämainittu uutinen tuli julkisuuteen, oli kenraalikuvernööri pitänyt hyvää huolta yleisen mielipiteen valmistelemisesta vastaanottamaan karkoitustietoa. Edellisen päivän sanomalehdissä oli nimittäin julkaistu kenraalikuvernöörin selitys vangitsemisen johdosta, mutta siinä oli esitetty vain Kasanskijn ja Svinhufvudin välinen kirjeenvaihto, ei muuta. Kenraalikuvernöörin erottamis- ja karkoittamispäätösten perusteluista ei mainittu sanaakaan.

* * * * *

Samana päivänä kuin Viipurin poliisimestari ilmoitti Svinhufvudille karkoittamisesta, kävi Ellen-rouva tervehtimässä miestään. Tuskin oli hän saanut tietää surusanomasta, kun hän jo ilmoitti olevansa valmis seuraamaan mukana. Niin oli päättänyt tehdä Alma Hasselblattkin, Vaasan pormestarin puoliso, jonka miehen venäläiset jo muutamia kuukausia aikaisemmin olivat raastaneet Siperiaan. Etappitietä oli Ivar Hasselblatt saanut matkustaa kaukaiseen Taraan Omskin kuvernementissa. Puoliso oli tahtonut heti seurata miestään, mutta ei ollut löytänyt häntä. Vasta kuukausien kuluttua saapui Siperiasta kirje, joka kertoi kauheasta matkasta halki Venäjän lakeuksien. Silloin päätti Alma Hasselblatt matkustaa miehensä luokse. Tässä tarkoituksessa hän oli nyt saapunut Viipuriin ja pyytänyt saada yhtyä samaan matkaan Ellen ja P.E. Svinhufvudin kanssa.

Walter von Gerich oli heti tarjoutunut matkaan saattamaan, mutta hänelle ei annettu lupaa siihen. Syy saattajanhankkimis-ajatukseen oli se, että Ellen-rouva ei osannut lainkaan venättä eikä hän olisi voinut yksin matkustaa Venäjällä. Epätietoista myös oli, saisiko hän matkustaa yhdessä miehensä kanssa vai erikseenkö, ja ilman saattajaa ei kuitenkaan uskallettu toimittaa häntä matkalle.

* * * * *

Ensimmäisistä päivistään Viipurissa Svinhufvud kertoo:

— Olin siellä ollut muistaakseni pari kolme päivää, kun Pekonen kutsui minut ylös kansliaan ja sanoi, että kenraalikuvernööri oli karkoittanut minut Tomskiin. Sitten Pekonen kysyi, tahtoisinko kopion karkoitusmääräyksestä. Vastasin, etten siitä välitä; karkoittaminen oli yhtä laitonta kuin virastaerottaminenkin. Pekonen ilmoitti vielä, että sain kolme päivää järjestää asioitani, olematta kuitenkaan oikeutettu poistumaan vankilasta, ja että ihmisiä sai tulla vankilaan minua tapaamaan.

Kun tuli tieto karkoittamisesta, sanoi vaimoni, että hän lähtee matkaan. Seuraamme päätti yhtyä myös rouva Hasselblatt. Hänen miehensä, pormestari Hasselblatt, vietiin syyskuussa Siperiaan, ja hän sai matkustaa »etappitietä» kaikenlaisten rikollisten kanssa vankilasta vankilaan. Hän sai kärsiä parisen kuukautta, sillä vasta marraskuussa hän tuli perille Taraan. Rouva oli nyt tullut Vaasasta ja tahtoi seurata meitä Omskiin saakka.

Minulla oli vankilassa mukanani ranskankielinen A. Rambaud'n kirjoittama Venäjän historia. Se oli sangen mielenkiintoinen, sillä sen avulla saattoi jonkin verran tutustua Venäjän kansan vaiheisiin ja kirjaviin oloihin. Hannes Ignatius tarjosi jotakin muutakin luettavaa, mutta minä arvelin, etten tarvitse. Tuon Venäjän historian olin kyllä lukenut aikaisemmin käännöksenä, mutta nyt olin ostanut ranskalaisen alkuperäisen ja vähän myöhemmän painoksen.

* * * * *

Rauhaton päivä on jälleen hiljennyt illaksi. Valkeat lumikentät, jotka vielä eilen levittäytyivät yli seutujen, ovat päivän aikana ehtineet sulaa. Ilma on lämmennyt, ja syksyinen, musta maankuori on pilkistänyt uudelleen esiin. Tuuli, joka oli jo mennyt talveksi metsiin nukkumaan, on herännyt pimenevään syksyiseen ilmaan ja vinkuu rauhattomana nurkissa.

Vuoteensa vieressä istuu Lappeen tuomiokunnan tuomari, joka saman päivän aamuna on saanut tiedon karkoitusmääräyksestään. Ajatukset liukuvat jonnekin kauas Siperian aroille, suureen tuntemattomaan, mutta aivan huomaamatta ne palaavat jälleen kotiin Kotkaniemeen. Muistuu mieleen pöydän ääressä istuva perhe, jonka kasvoille lampunvalo jakaa valoja ja varjoja. Muistuu Kotkaniemen ihana hiekkaranta ja Kivijärven kymmenet saaret. Vielä muistuvat mieleen pihakoivut ja niiden vieressä seisova solakka mäntymetsä. Ja vanha Osmokin muistuu mieleen. Tuntuu kuin se seisoisi siinä edessä häntäänsä heilutellen ja hyppien. Sen ilolla ei ole rajaa, sillä nyt mennään metsään.

— No — no — Osmo — oleppas nyt — oleppas nyt — kyllä sitä kohta jo mennään!

Mutta siihen katkesikin muistojen tie. Edessä pilkottivat pienestä ikkunasta vankilan vastapäiset synkät muurit. Ja jossakin niiden sivuseinillä erottui rautaristikoitakin.

* * * * *

Mutta ennenkuin yö tuli, kumartui vanki uudelleen kirjan ääreen. Hänen edessään ei ollut enää Venäjän historia, vaan suomalainen lakikirja. Siihenhän ne olivat kirjoitetut isien pyhät lait, joita nyt oli häväisty ja joiden puolustajat oli teljetty vankiloihin.

Näin kertoo Svinhufvud itse tästä lakikirjasta, jonka hän oli ottanut mukaansa kaukaiselle matkalle:

— Se oli tavallinen lakikirja, 1734 vuoden lakikirja, se on selvä, mikäs se muuten olisi ollut. Se on sentään suurenmoinen, kun sitä saa rauhassa lukea ja vertailla ja pääsee syventymään ja perehtymään siihen. Siitä voi juristi lukea kuinka paljon hyvänsä, ja aina siitä lähtee uutta irti. Jos tuli ikävä, ei tarvinnut muuta kuin ottaa se käsille vain, kyllä siinä aina sai ajan kulumaan.

* * * * *

Samaan aikaan kuin Svinhufvud tutki lakikirjaansa, kiiti yöjunassa Suomen pääkaupunkia kohden kirjelmä, jossa Viipurin läänin kuvernööri kertoi kenraalikuvernöörille toimenpiteistään. Kirje oli salainen ja venäjänkielinen, Anatol Aleksandroffin käsialaa, ja siinä sanottiin m.m.:

»Eilispäivänä toimittivat santarmieverstiluutnantti Peti ja poliisilaitoksen etsivän osaston komissaari Heinjärvi etsivien avustamina huolellisen kotietsinnän Svinhufvudin maatilalla, jolloin otettiin talteen hänen yksityinen kirjeenvaihtonsa. Etsinnän tuloksista en voi vielä ilmoittaa mitään, sillä everstiluutnantti Peti ja herra Heinjärvi palasivat viime yönä vasta kolmannella tunnilla matkaltaan eivätkä näin ollen ole ehtineet vielä käydä läpi kirjeenvaihtoa kokonaisuudessaan.

Svinhufvudin agitatorinen ja hallitukselle vihamielinen toiminta on siksi tunnettu Teidän Ylhäisyydellenne, ettei minun tarvitse siihen lisätä mitään. Päätöksellänne on hänet määrätty karkoitettavaksi Tomskin kuvernementtiin niin kauaksi aikaa, kuin sotatilaa Suomessa kestää. Sodan loputtua lakkautetaan sotatila ja Svinhufvud palaa Suomeen sekä kiukustuneena toimenpiteistä, joihin nykyjään on hänen suhteensa ryhdytty, rupeaa tietenkin jatkamaan hallituksenvastaista toimintaansa vielä laajemmassa määrässä kuin tähän saakka. Tämän estämiseksi, ettekö, Teidän Ylhäisyytenne, katsoisi tarkoituksenmukaiseksi niiden julkeiden rikkomusten vuoksi, jotka Svinhufvud viime aikoina on itselleen sallinut, lähettää häntä koskevat asiakirjat Sisäasiainministeriön Erikoiselle neuvottelukomitealle, joka on oikeutettu karkoittamaan, ellen väärin muista, enintään viiden vuoden ajaksi. Olen vahvasti vakuutettu, ettei Suomelle siitä ole muuta kuin hyötyä.»

KAUNIS ESIMERKKI.

Kieltäytyessään vangitsemasta Svinhufvudia oli nimismies Nordström toiminut omantuntonsa vaatimusten mukaisesti. Hän joutuikin ensimmäisenä kärsimään menettelystään rangaistuksen viranomaisten taholta. Viipurin läänin kuvernööri kiiruhti vielä samana päivänä, jolloin Svinhufvud vangittiin, erottamaan hänet virastaan.

Raportissaan kenraalikuvernöörille 28.11.1914 Viipurin läänin kuvernööri sanoo Nordströmin toiminnasta seuraavaa:

»Koska Luumäen piirin nimismies Nordström, joka kahdesta kiertokirjeestäni huolimatta ei ainoastaan ollut ryhtymättä mihinkään toimenpiteisiin estääkseen Svinhufvudia omavaltaisesti aloittamasta käräjiä — hän jätti tekemättä minulle ilmoituksenkin siitä, joten Svinhufvudille oli käynyt mahdolliseksi laiton tuomarinviran hoitaminen lähes kahden päivän aikana —, vaan vieläpä, kuten jälkeenpäin on selvinnyt, tahallaan sulki puhelimensa tehdäkseen lääninhallitukselle mahdottomaksi päästä yhteyteen hänen kanssaan, on osoittanut ilmeistä tottelemattomuutta ja täydellistä epäluotettavuutta, minä viipymättä marraskuun 12/25 päivänä erotin hänet virasta.»...

Selitettyään senjälkeen määränneensä tutkimuksen toimitettavaksi Nordströmin toiminnasta kuvernööri ilmoittaa aikovansa saattaa hänet vankeusrangaistukseen, jos vain käy ilmi, ettei hän ole toimittanut kuvernöörin määräyksiä poliisikonstaapeleille, niinkuin näyttää todennäköiseltä. Tämän uhkauksen kuvernööri panikin täytäntöön: Nordström sai istua kolme kuukautta vankeudessa.

* * * * *

Saatuaan hovioikeudenauskultantti Elias von Hertzenin 22.11.1914 päiväämän kirjeen, jossa hän ilmoitti kieltäytyvänsä istumasta Luumäen käräjiä, vaati Viipurin hovioikeus kirjelmässään 26.11.1914 häneltä selitystä menettelyynsä. Vastauskirjelmässään 7.12.1914 ilmoitti Hertzen m.m.:

»Koska Hov. asessori P.E. Svinhufvud ei kuitenkaan ollut laillisesti virasta erotettu, oli Hovioikeuden Hov. ausk. Tapanaiselle antama määräys pätevyyttä vailla. Samasta syystä ei Hovioikeus voinut määrätä myöskään minua hänen sijaisenaan istumaan mainittuja käräjiä, vaan oli sekin Hovioikeuden toimenpide pätevyyttä vailla. Tästä syystä en voinut istua noita käräjiä, vaan jäivät ne tuomiokunnan varsinaiselle tuomarille Hov. asessori P.E. Svinhufvudille toimitettaviksi.»

Tästä selityksestä välittämättä tuomittiin Hertzen kärsimään 5 kuukauden vankeusrangaistus. Vuoden 1916 alussa hän suoritti Kuopion lääninvankilassa rangaistuksensa.

Taistellessaan vuonna 1918 Vienan-Karjalassa sairastui Hertzen siellä ja menetti henkensä.

* * * * *