Part 24

Tämä ei ehtinyt vastata, sillä samassa ajoivat kuuden valkoisen hevosparin vetämät vaunut pihaan, ja niitä seurasi suuri parvi ratsastavia asemiehiä.

Valtionhoitaja riensi alas ottamaan vastaan kunnioitettua vierastaan.

Jaakko Ulfinpoika oli pukeutunut täyteen arkkipiispalliseen juhlapukuunsa. Korkea hiippalakki säkenöi jalokivistä, ja kaapu oli runsaasti koristettu kallisarvoisilla kivillä. Rinnallaan kantoi hän smaragdiristiä.

Aavistiko hän viimeisen kerran esiintyvänsä niin loistavassa seurassa? Tahtoiko hän vielä kerran loistaa näissä muistorikkaissa suojissa ennenkuin katosi näyttämöltä? Puvunkin saattoi katsoa merkitsevän kunnioitusta Svante Niilonpoikaa ja ystävyyttä hänen poikaansa kohtaan.

Kuinka tahansa, kaikessa tapauksessa oli hän upea katsella käydessään korkeana ja suorana kuten muinaisina päivinä eteenpäin läpi huoneiden, tervehtien molemmille puolin, pudistellen korkeimpain arvohenkilöiden käsiä.

Kuten oli odotettukin, hätkähti hän Hemming Gaddin nähdessään, mutta ojensi kätensä Pietari Turenpojalle ja astui sen jälkeen Märta rouvan luo, joka rouvien ja neitsytten ympäröimänä oli noussut häntä vastaanottamaan.

Niin hyvin mietitty oli tällä hetkellä hänen esiintymisensä, että hänellä oli ilo vielä kerran herättää se sama hiljainen ihailun surina, joka niin usein oli ihastuttanut hänen korvaansa. Mutta näköjään siitä välittämättä kääntyi hän keskustellen milloin yhden, milloin toisen puoleen ja vastaili hymyillen niihin ihaileviin katseihin, joita häneen kiinnitettiin.

"Salliiko teidän armonne, että juhlamenot alkavat?" kysyi Svante Niilonpoika.

"Olen valmis!"

Valtionhoitaja loi merkitsevän katseen herra Niilo Erikinpoikaan. Tämän oli tuotava tyttärensä, hän itse taasen noutaisi poikansa.

Silloin lähestyi muuan asemies, melkein kalmankalpeana.

"Herra Sten Sture ei ole huoneissaan", sanoi hän.

"Mitä lörpöttelet?"

Svante Niilonpoika riensi nopeasti sinne. Ensimäinen, jonka hän kohtasi, oli Esbjörn. -- --

Meidän täytyy palata ajassa hieman takaisin.

Koskaan ei ollut Sten Sturesta aika tuntunut niin pitkältä; minuutit kasvoivat tunneiksi, tunnit päiviksi. Jokaisella oli omat tehtävänsä, kenelläkään ei ollut aikaa hänelle eikä hänelläkään ollut halua puhella kenenkään kanssa. Siitä hetkestä, jona Kristina saapui, oli yhä pahempaa. Kenellä oli suurempi oikeus nähdä ja puhutella häntä kuin hänellä? Ja keneltäkään ei häntä kuitenkaan pidetty niin piilossa. Varmaan ikävöi Kristinakin häntä suuresti, sen oli hän lukenut hänen silmistään viimeksi kuluneina sietämättöminä päivinä.

Esbjörn yksin ymmärsi valmistaa hänelle hieman vaihtelua. Hän oli nähnyt Kristinan tulevan, hän toi tiedot, milloin Märta rouva ja sittemmin Sigrid rouva poistui hänen luotaan.

"Nyt on hän yksin neitsyttensä ja neitostensa parissa."

"Luuletko, että ne panisivat pahakseen, jos menisin morsiameni luo?"

"Luulen, että he pitäisivät siitä", vastasi Esbjörn,

"Voitko auttaa minut sinne?" Esbjörn näytti avaimen. "Mihin sillä pääsee?"

"Rouvantupaan."

"Kuka antoi sinulle sen?"

"Muuan neitosista."

"Sinä mielistelet aina jotakuta heistä."

"Teen sen ainoastaan teidän tähtenne, herra."

"Ainoastaan minun tähteni?"

"Tietysti koituu jotakin minunkin hyväkseni."

Sten Sture oli pikimmiten järjestänyt pukunsa; hän ripusti nyt ylle ritariketjunsa.

"Olenko hyvä näin, Esbjörn?"

"Olette pulska nuori herra, mutta ette hänen vertaisensa. Hän on ihanin Jumalan enkeli mitä olen nähnyt täällä maajalassa."

"Ja tämä enkeli on minun, ja sinun on nyt vietävä minut hänen luoksensa, Esbjörn!"

Ei ollut helppo välttää tulevia ja meneviä, mutta vihdoin oli Esbjörn vienyt onnellisen sulhasen ovelle, jonka takaa iloiset, nuorekkaat äänet hälisivät heitä vastaan.

"Avain on reiässä sisäpuolella."

"Teidän täytyy saada heidät avaamaan."

"Jos hän kieltäytyy?"

"Ei vaaraa! Nyt menen minä sanomaan, mistä teitä on etsittävä. -- Olen vain vaivainen, syntinen ihminen, ja täällä olisi vaarallista viipyä", mutisi Esbjörn lähtien pois.

Sten Sture koputti ovelle. Iloinen nauru vaikeni heti. "Kuka se voi olla?"

"Kuka se?" kysyi pikku Margareta pannen kätensä lukon kahvalle.

"Joku, joka tahtoo tavata Kristina neitsyttä."

Sisällä oli hiiskumattoman hiljaista.

"Katsonko minä, kuka siellä on?" kuiskasi Margareta.

"Ei, ei, älä koske lukkoa!"

"Rakkahin Kristina!"

"Se on Sten herra!" huusi tyttö. "Saa kai hän tulla sisään?" Ja ovi lennähti auki.

Kimakasti kirkaisten pakeni koko neitsytparvi erääseen huoneen nurkkaan.

Ritari seisoi liikahtamatta.

"Olkaa huoletta, jalot neitsyet!" sanoi hän. "Jollette salli sitä, en tule askeltakaan lähemmäksi. Minut veti tänne ikävä nähdä Kristinaa, josta nyt olen pian ollut erossa kolme viikkoa."

Kristina seisoi maahan luoduin katsein, kaikki toiset silmäilivät toisiinsa.

"Miksi teidän tarvitsisi lähteä?" puuttui Margareta puheeseen. "Kristina kyllä sallii teidän jäädä, ja minä myös!"

"Jumala siunatkoon sinua ja kaikkia, joilla on sääliväinen sydän!" puuskahti Sten ja nosti tytön ylös. Tuumittiin ensin sangen hiljaa, sitten yhä äänekkäämmin, että ritari sai kernaasti jäädä.

Pikku Margareta teki sen käytännöllisimmin; hän veti sulhasen mukanaan Kristinan luo.

"Kaikki muut ovat saaneet ihailla sinua, salli minunkin tehdä niin!" sanoi Sten viimeksi mainitulle, ihastunein silmin tähystellen armasta olentoa.

"Mitä on rakas äiti sanova...!"

"Kun hän saa tietää sen, olet sinä jo minun, ja silloin olen minä ainoa, jolla on oikeus sinuun."

Näin sanoen tarttui Sten Kristinan käteen ja vei hänet penkille.

Niin istuivat he jutellen rinnatusten, ja koko nuori parvi seisoi puoliympyrässä heidän ympärillään.

"Valtionhoitaja odottaa!" huusi äkkiä Esbjörn pistäen päänsä ovesta.

"Kristina, nyt olet minun!" huudahti Sten herra, Kristina sai polttavan suudelman huulilleen, ja ennenkuin hän tiesikään, oli ritari poissa.

Seuraavana minuuttina astui Niilo herra sisään, jälestä tulivat rouvat Sigrid ja Cecilia.

"Tule, tyttäreni", sanoi liikutettu isä ja tarttui hänen käteensä.

Edellinen kohtaus oli kohottanut heleän punan Kristinan poskille, ja hän antoi hyvän syyn siihen ihailun hyminään, jonka synnytti hänen astumisensa esiin.

Soitto soi, kirkonkellot helkkyivät, mutta Kristinan korvissa humisi, ja hänen näköään häikäisi. Hän ei nähnyt suurta juhlakulkuetta, joka rivi riviltä kulki linnankappeliin. Hän ei kuullut kansan huutoja kun se tunkeili päästäkseen sisään. Hän piteli isänsä kädestä, ikäänkuin ei koskaan tahtoisi siitä irtautua. Vasta kun valomeri virtaili häntä vastaan, huomasi hän korkean ylipapin, joka herkeämättä katseli häntä. Mutta korkealla papin ja alttarin yläpuolella oli madonnan kuva, ja Kristinan oikealla puolella seisoi Sten Sture. Silloin kävi kaikki hänelle yhtäkkiä selväksi.

Arkkipiispan ääni kajahteli täyteläänä kuten muinaisina päivinä. Hän luki vihkimäkaavan, ja nuoret lausuivat lupauksensa kirkkaasti ja selvästi. He polvistuivat alttarin eteen, ja hän siunasi heitä.

Urkulehterillä viritettiin ihana laulu; se oli ilohymni, kiitosuhri.

"Tule, Kristina!" kehoitti rakkautta uhkuva ääni. Hän tunsi sen, se oli _hänen_, jolle hän oli juuri luvannut uskollisuutta; _hänen_, jota hänen oli seurattava ilossa ja surussa.

"Minä tulen!" vastasi hän ja pani kätensä hänen kainaloonsa. Hän ei huomannut, että heitä ympäröivät sadat ihmiset ja että he nyt palasivat linnaan.

"Rakkahin, mikä sinua vaivaa?" kysyi Sten.

"Ei mikään! Minä vain kuljen kuin unissani."

"Nyt kuulumme toisillemme, Kristina!"

"Niin, niin!"

Suurissa linnansuojissa olivat hääpöydät katetut. Suurimpaan niistä istuutui morsiuspari, heidän lähimmät sukulaisensa ja ylhäisimmät vieraat. Herra Niilo Eskilinpoika (Banér) toimi drotsina, ja Vesteråsin piispa Otto leikkeli ja jakeli ruokalajeja. Märta rouva istui sulhasen vieressä ja hänen rinnallaan arkkipiispa. Tämä ylisti Kristinan kauneutta ja puhui Sten Sturesta, jaloimmasta nuoresta miehestä, mitä hän oli milloinkaan tavannut. Mutta vanhat vaipuivat mielellään muistoihinsa, ja Jaakko Ulfinpoika tunsi tarvetta puhua niistä.

"Muistatteko pitkälle taaksepäin, Märta rouva?" kysyi hän.

"Kyllä, teidän armonne. Muistan vielä itseni pikku tyttönä, kun minut ja Iliana Gäddan talutti Elsa Posse teidän luoksenne."

Vanhuksen kasvoilla vilahti melkein nuorekas ilme, mutta heti sen jälkeen vanhenivat ne huomattavasti.

"Oliko se täällä sisällä?" kysyi hän innokkaasti.

"Oli, teidän armonne. Täällä ikkunankomerossa!"

"Aivan oikein, niin olikin!... Niin kaunis kuin hän ei toki ole kukaan."

Toisessa pöydässä johti Hemming piispa puhetta. Hänellä oli ympärillään joukko porvareita, ja sellaisissa tilaisuuksissa ei hän lyönyt laimin lausua sisimpiä ajatuksiaan. Hehkuva tanskalaisviha pääsi silloin valloilleen, mutta samalla myös lämmin isänmaanrakkaus. Sanat sinkoilivat hänen huuliltaan, väliin terävinä kuin naskalit, väliin ylevinä ja suurisuuntaisina, alituiseen kehoittaen miehekkääseen toimintaan.

"Mitä hyödyttää meitä puhe siitä, mitä olemme?" sanoi hän. "Teot ovat todisteita, jotka parhaiten pitävät paikkansa!"

Silloin näki hän pöydässä vastassaan nuoren pojan, joka hyvin tarkkaavaisesti kuunteli hänen sanojaan. Hans kysyi vierustoveriltaan, kuka poikanen oli, ja vastaus kuului:

"Se on Ekan herran, Erik Juhananpojan (Vaasan), ja Cecilia rouvan vanhin poika. Muistaakseni on hän Kustaa nimeltään."

"Herra Kustaa Erikinpoika, tahdotteko kilistää kanssani?" kysyi piispa.

"Se on niin suuri kunnia, etten unhota sitä koskaan", vastasi nuorukainen punastuen ja iski pikarinsa Hemming piispan pikariin.

Sillävälin juoksivat hovipojat ympärinsä tarjoillen viiniä ja olutta, soittajat puhalsivat kappaleen toisensa jälkeen, äänten hälinä kävi yhä vilkkaammaksi, ja kun vieraat nousivat pöydästä, oli kaikki jäykkyys aivan kuin pyyhkäisty pois ja keskustelu kävi kuin vanhojen ystävysten kesken.

Nyt seurasi karkeloa ja leikkejä, mutta morsiuspari ei saanut paljoa ottaa siihen osaa; heidän täytyi jutella vanhemman väen kanssa.

Arkkipiispa tarttui heidän molempain käteen. Hän vakuutti heille ystävyyttään ja uskollisuuttaan.

"Jos teidän herranne joskus unhottaisi sen", sanoi hän Kristinalle, "niin muistuttakaa hänelle, että hänellä on aina minussa uskollinen ystävä!"

"Teidän armonne", vastasi hän, "sellaista lupausta ei hän enkä minä voi koskaan unhottaa."

Hän toivotti vielä kerran heille taivaan siunausta ja sanoi jäähyväiset. Hänen aikomuksensa oli vielä samana yönä palata Upsalaan.

Turhaan koetti valtionhoitaja ja Märta rouva taivuttaa häntä viipymään muutamia päiviä; hän oli kutsunut useita piispoja kokoukseen eikä tahtonut jäädä pois. Niin jätti hän iloiset hääpidot, jotka jatkuivat seuraavan aamun valkenemiseen.

Seuraavana päivänä oli loistavat turnajaiset, ja sulhanen herätti tällöin huomiota sekä ritarillisella ryhdillään että sillä taitavuudella, jolla hän miekkaili.

"Mitä pidätte Kristinasta?" kysyi Märta rouva Hemming piispalta.

"Hän on ihana katsella."

"Oletteko puhutellut häntä!"

"Hän on vielä kuin sulettu kirja, mutta huomaa hyvin, että siinä on sisältöä, ja minä tahdon odottaa."

Vasta neljäntenä päivänä päättyivät hääjuhlallisuudet, ja nuorikkojen oli enää vain sanottava jäähyväiset ystäville ja sukulaisille ja sitten lähdettävä uuteen kotiinsa Örebrohon. Nyt vuodatettiin monet kyyneleet, eikä tahtonut tulla koskaan loppua syleilyistä, kehoituksista ja varoituksista.

Vasta kun Sten Sture oli sijoittanut Kristinan vaunuihin ja itse heittäytynyt ripeän ratsunsa selkään, tunsi hän itsensä oikein vapaaksi. He lähtivät matkalle, jälellejääväin toivotellessa onnea. Ensimäisessä levähdyspaikassa sanoi Sten Kristinalle:

"Nyt loistaa tähtemme kirkkaimmillaan, Kristina! Nyt kuulumme toisillemme."

10.

LOPPU

Kun päivä lähestyy loppuaan, levenevät varjot; ne laskeutuvat yhä raskaampina, kunnes yö lankeaa ylitse. Sellainen on elämänkin tavallinen kulku. Mutta poikkeukset ovat lukuisat. Saattaa tapahtua, että elämän päiväpaisteisimmalla hetkellä sanoo kuolema: "Tähän asti saat mennä, mutta et etemmäksi!" Ja pimeinä päivinä sattuu väliin, että juuri se kaatuu, jonka yksin luultiin pystyvän pitämään pystyssä horjuvaa rakennusta.

Svante Niilonpoika luuli seisovansa elämänsä uuden vaiheen kynnyksellä. Hänen poikansa oli monin jaloin teoin saavuttanut yleisen kunnioituksen ja luottamuksen. Hänellä oli sitä paitsi itsellään luja luottamus, joka oli puuttunut hänen isältään. Yhdistettynä muutaman maan jaloimman suvun kanssa, kasvatettuna aivan kuin kansan sylissä, oli hänellä kaikkialla kiintokohtia, joiden täytyi useimmat saada katselemaan ylös häneen. Mikä tuki ja apu olikaan tästä Svante Niilonpojalle itselleen! Varmempana kulkee hän tästedes tietänsä; arkkipiispa oli osoittautunut sangen suopeaksi, ja Hemming Gadd...?

Muutamia päiviä häiden jälkeen ja hiljaisuuden palattua linnaan teki piispa jäähyväiskäyntinsä.

"Olet luvannut tulla takaisin kevääksi", sanoi valtionhoitaja.

"Niin onkin aikeeni, jos Jumala terveyttä suo."

"Sinä elät kauemmin kuin minä."

"Monien juhlien jälkeen te nyt vain näytätte sairaalloiselta", väitti piispa. "Kun veli on saanut levätä muutamia päiviä, niin siitäpähän voimistuu jälleen."

"Ja kuitenkin aikoo hän nyt heti lähteä Taalainmaahan", puuttui Märta rouva puheeseen.

"Siellä on ilma terveellisempi kuin täällä."

"Mutta tähän vuodenaikaan..."

"Samantekevä! Raikkaat tuulet voivat palauttaa terveyden kuolinsairaallekin. Tukehduttava ilma, joka on täynnä myrkkyä ja sappea, voi surmata terveimmänkin."

"Siksikö sinä lähdet täältä?"

"Niin juuri, tunnen kuinka pahuus saa minut yhä enemmän valtaansa. Aion matkustaa pitkin rannikkoa, kunnes löydän aluksen, joka menee yli meren."

"Silloin käyt kai Nyköpingissäkin?"

"Niin luulen!"

"Herra Sten Kristerinpoika makaa pahoin sairaana."

"Niin sanotaan!"

"Ihmettelen, kuka valmisti Pernilla rouvan Sten Sturen käyntiin?"

"Mahdollisesti tein minä sen!"

"Kirjoitatte siis toisillenne?"

"Toisinaan!"

Piispa nousi ja sanoi jäähyväiset.

Mutta kun Svante Niilonpoika ja Märta rouva jäivät yksin, sanoi viimeksi mainittu:

"En olisi koskaan luullut, että joku nainen saa Hemming Gaddin valtaansa."

"Ei ole saanutkaan!"

"Miksikäs hän sitten joutui niin hämilleen? Kenties ei hän tahdo tunnustaa sitä itselleenkään, mutta varmaa se on."

"Niin ruma nainen!"

"Hän on ehtinyt siihen ikään, jolloin ei kiinnitetä huomiota ulkonäköön. Hänellä on terävä pää."

"Ei se siitä riipu!"

"Mistäs sitten?"

"Hemming piispasta ei ole välittänyt ennen kukaan."

"Etkö sinäkään ole?"

"Minä olen pelännyt häntä, kuten kaikki muutkin. Minulle on hän osoittanut ystävyyttä ainoastaan teidän tähtenne, mutta että hän nyt seitsemänkymmenen korvilla..."

"Siinä näet, kerran elämässä sen täytyy tulla!"

"Mutta Pernilla rouva ei toimi tarkoituksittaan. Jos hänen herransa kuolee, mihin tarkoitukseen aikoo hän käyttää piispaa?"

"Alan luulla, että Sten herra ainoastaan on ollut välikappaleena hänen käsissään. Meidän on pidettävä silmämme auki."

* * * * *

Valtionhoitaja matkusti Taalainmaahan ja Märta rouva Tukholmaan.

Muisto suurenmoisista hääjuhlallisuuksista, joihin oli kutsuttu jokainen jotakin merkitsevä henkilö, oli vielä kuin sokerikerros kaiken katkeruuden ja kateuden yllä, eikä Märta rouva mielestään ollut koskaan kokenut niin suurta hyväntahtoisuutta.

Tanskasta sai hän kirjeitä tytärpuoleltaan, Årstan kartanon Kristina rouvalta.

Tämän molemmat veljet oleskelivat nykyään Årstassa, mutta Knutin tarkoitus oli jonkun ajan kuluttua palata Ruotsiin.

Lopuksi kirjoitti hän: "Kuinka toiseksi olisikaan kaikki muodostunut, jos olisin jäänyt Ruotsiin! Silloin olisi veli parkani saanut mennä naimisiin valitsemansa neitsyen kanssa. Tunnen väliin katkeria tunnonvaivoja siitä, ettei ole niin tapahtunut."

Märta rouva kirjoitti takaisin Kristinalle, että oli kai parasta siten kuin oli tapahtunut, mutta Knut ei saanut piakkoin palata takaisin. Hän tiesi parhaiten, ettei Kristina Gyllenstjerna ollut koskaan Knutista pitänyt; mutta rikollisilla aikeillaan oli tämä tehnyt itsensä arvottomaksi oleskelemaan Kristinan läheisyydessä, eikä Märta rouvakaan tahtonut nähdä häntä jälleen ennenkuin entisyys oli ehtinyt unhottua.

Eräässä suhteessa näytti Hemming piispa olevan oikeassa: Taalainmaan ilma teki valtionhoitajalle erittäin hyvää, ja enimmän vaikutti kai siihen se hyväntahtoisuus, jota hänelle osoitettiin. Kuinka lukuisa seurue hänellä olikin mukanaan, koettivat kaikki kilvan saada majoitettavakseen niin monta kuin mahdollista. Ja hyviä lupauksia sai hän kaikilta tahoilta. Rahvas oli valmis sotaan eikä suinkaan aikonut pettää niin jaloa ja koeteltua herraa.

Hän kirjoitti Märta rouvalle:

"Täällä näyttää niin valoisalta ja toivehikkaalta! Ajatteles, jos hyvä Jumala kaikkien kestettyjen vaivojen ja vastusten jälkeen nyt avaisi pääsyn uuteen päivään! Mutta anna minulle nyt hyvä neuvo! En palaa mielelläni Tukholmaan, ja mieluimmin joisin jouluolueni Vesteråsissa. Yhdessä isä vainajani kanssa ja rakkaiden omaisten ja ystävien piirissä olen siellä monta kertaa viettänyt suurta joulujuhlaa, ja teen sen mielelläni kerran vieläkin. Olen varma siitä, että Sten ja Kristinakin tulevat mielellään sinne."

Ja Märta rouva ei vitkastellut vastatessaan. Hän kehoitti mitä hartaimmin "rakkahinta herraansa" viettämään joulunsa Vesteråsissa, ja hän tahtoi itsekin tulla sinne niin pian kuin suinkin mahdollista. Lopuksi kirjoitti hän:

"Kaikkivaltias Jumala suokoon minun tavata teidät terveenä ja reippaana, silloin unhotan kaikki suruni! Rakkahin herrani, teidän on veisattava pyhän Sebastianin messu, joka on tehokas kaikkia vaaroja vastaan, mutta silloin täytyy koko talonväellä olla kynttilä kädessänsä kullakin. Armahin sydän, tahdon ottaa mukaani pienen kultalusikan, jota teidän täytyy käyttää joka päivä. Se on ollut äitini oma, ja sen varressa on sellaisia pyhyyksiä, ettei ketään, joka sillä syö, voida myrkyttää."

Ja Märta rouva piti niin kiirettä, että hän tuli Vesteråsiin useita päiviä ennen herraansa. Täällä järjesti hän kaiken niin, kuten tiesi herraansa parhaiten miellyttävän.

Ja siitä tuli joulu ajan tavan mukaan. Juhlasaliin pystytettiin suuria kuusia pitkin seiniä, ja niihin kiinnitettiin vahakynttilät. Lattialle pantiin olkia niin paksulta, että tarvittiin suurta tottumusta ennenkuin saattoi siinä kävellä. Aihetta yleiseen hauskuuteen antoi sekin, että toinen toisensa jälkeen kaatua romahti kumoon. Mutta joulupöytä sananmukaisesti notkui ruokalajien painosta. Kun nämä suurimmaksi osaksi olivat kylmiä saatettiin ne etukäteen kasata pöytään. Keskellä oli tavallisesti torttu, mutta Märta rouvalla oli vanha taulu, joka esitti Penningbytä, kartanoa, jossa hänen herransa oli syntynyt ja josta tämä aina puhui suurella rakkaudella. Hän oli teettänyt siitä sokerileivosjäljennöksen, ja se rehenteli keskellä pöytää.

Sen molemmin puolin oli kaksi suunnattoman suurta uunipannua. Toisella oli jättiläiskokoinen porsas paineen ja sorkkineen, toisella mullikka. Kuta suurempia elukat olivat, sitä enemmän kunniaa emännälle, joka oli tiennyt hankkia niin suuren uunin, että ne mahtuivat paloittelematta sinne paistumaan. Pannujen ympärille pantiin sammalta ja kuusenhavuja, niin ettei reunoja lainkaan näkynyt, ja kummankin elukan suuhun pantiin marjainen katajanlehvä: näytti aivan kuin ne kulkisivat laitumella.

Suuria kakkuja ja joulupullia oli kasattu päälletysten niin paljon kuin mahtui. Pöydän molempiin päihin oli jätetty tilaa riisipuurovadeille, linnuille, kaloille ja muulle, mutta nämä kaikki oli syötävä lämpimänä eikä niitä voitu tuoda pöytään ennenkuin viime hetkessä.

Jouluolut ja kirsimarjajuoma tuotiin sisään itsenään jouluiltana. Mutta seinähyllyllä oli suuri kokoelma juomasarvia, pikareja ja kippoja, josta saattoi valita mieleisensä.

Sillä tavoin oli herrasväen joulutupa varustettu. Kun vieraiden luku nousi useihin satoihin, ja samoin useimmissa muissakin tapauksissa, oli palvelusväellä oma joulutapansa. Siellä paloivat soihdut ristikkopihdeissään, ja siellä oli olkia vielä paksummalta lattialla. Talon luotettavimmalla väellä oli tuli valvottavanaan -- ja ettei onnettomuuksia useammin tapahtunut, se todistaa mitä huolellisuutta noudatettiin.

Palvelusväen joulupöydässä oli jokseenkin samat ruokalajit kuin edellä kuvailtiin, mutta keskimäisessä vadissa oli pieni vati tippaleipiä ja muita leivonnaisia. Lihaa ja silavaa tarjoiltiin rintalihan ja kinkun muodossa. Leipiä oli viljemmältä, mutta vehnäkakkuja ei kenties niin runsaasti kuin edellisessä paikassa.

Edellisinä päivinä puhdistettiin ja siivottiin kaikkialla.

Svante Niilonpoika oli viipynyt Taalainmaassa kauemmin kuin oli aikonut, mutta sittenpä hänellä olikin ilo Vesteråsiin saapuessaan puristaa syliinsä ei ainoastaan rakas, uskollinen puolisonsa, vaan myös Sten ja Kristina, jotka olivat saapuneet edellisenä päivänä.

He saivat olla yksissä neljän kesken, nämä neljä, joilla oli niin paljon sanottavaa ja kyseltävää keskenään.

"Oletko onnellinen, Kristina?" kysyi Märta rouva, kun he olivat jääneet kahden.

"Minä kuljen vielä kuin unissani", vastasi Kristina.

"Pelkäätkö heräämistä?"

"Koetan olla valmis!"

"Sinusta kyllä tulee apu Stenille!"

"Sitä rukoilen joka päivä!"

Samaan aikaan sanoi valtionhoitaja pojalleen:

"Älä anna onnen veltostaa itseäsi! Muista, että vaivat ja työ odottavat!"

"Olen valmis siihen, ja joka päivä puhun siitä Kristinan kanssa."

"Luuletko, että hän pystyisi..."

"Olen puhunut hänen kanssansa, kuinka Märta rouva pukeutui sotisopaan, kun hänen ensimäinen herransa kuoli kavalluksen uhrina, ja kuinka urhoollisesti hän löi vihollisen takaisin."

"No, mitä sanoi hän?"

"Että jos häntä kohtaisi sellainen onnettomuus, tekisi hän samoin."

"Se on hyvä!... Mutta toivokaamme, että Herra varjelisi hänet siitä."

Ja niin viettivät he joulupyhät ilossa ja riemussa. He saapuivat temppeliin ja veisasivat Herran kunniaa varhaisessa aamumessussa; he kiittivät ja ylistivät Häntä ja toivottivat Hänen siunaustaan maalle ja kansalle.

Mutta seuraavana päivänä huviteltiin joululeikeillä, karkeloilla ja laululla. Paljon nuorisoa oli koolla, ja Sten ja Kristina olivat iloisimmat kaikista. Neljäntenä joulupäivänä puhkesi niin raju lumipyry, että pelättiin kaikkien teiden menevän umpeen. Silloin täytyi nuorten lähteä, ja Svante herrakin oli kutsunut vuorimiesten kokouksen tammikuun toiseksi päiväksi.

Svante Niilonpoika ei ollut pitkiin aikoihin tuntenut itseään niin terveeksi ja vahvaksi.

"Minä olisin halukas tekemään muutamien päivien kuluttua heille vastavierailuni", sanoi hän Märta rouvalle.

Itsenään uudenvuodenpäivänä saapui suuri joukko vuorimiehiä ja rahvasta Vestmanlannin koillisosista. Salan luona oli löydetty uusi malmisuoni, ja he tahtoivat nyt neuvotella, kuinka sen suhteen oli meneteltävä, jotta kukin saisi oikeutensa. Valtionhoitaja sanoi heille leikkisästi, että ensin täytyi heidän tämä ja seuraava päivä olla hänen vierainaan, sitten ensimäisenä arkipäivänä puututaan asioihin.

Vuorimiehet ja talonpojat kiittivät ja jäivät mielellään. Heitä kestitettiin runsaasti, ja Svante Niilonpoika viihtyi kuten tavallisesti hyvin heidän seurassaan.

Niin päästiin tammikuun 2 päivään 1512, jolloin neuvottelut oli pidettävä ja kokoonnuttiin suureen kokoussaliin.

Kaikista ei valtionhoitaja näyttänyt oikein terveeltä, mutta hän sanoi, ettei pahoinvointi merkinnyt mitään. Suuri malminkappale oli pöydällä hänen edessään. Vuorimiehet näyttivät, että se oli hienoa ja puhdasta, ja puhuivat pitkältä ja laajalta sen oivallisuudesta. Mutta Svante Niilonpoika istui liikkumatonna ja tuijotti eteensä. Silloin huomasivat vuorimiehet, kuinka hän kalpeni kalpenemistaan. He vaikenivat kaikki ja katsoivat pelästyneinä toisiinsa.

Valtionhoitaja nousi nopeasti ja meni ovea kohden. Poikanen, joka neuvottelujen aikana oli seisonut hänen tuolinsa takana, seurasi jälestä, mutta tuskin oli hän poistunut huoneesta, ennenkuin hän vaipui maahan tainnoksiin.

Pelästynyt poikanen avasi heti oven saliin, jossa vuorimiehet istuivat, ja huusi heille, että he tulisivat ulos.