Part 20

"Minäkö? Ettekö häpeä!" huudahti Pernilla rouva kiihkeästi. "Hoitakaa asianne kuten hyväksi näette; minä en enää teistä välitä!"

Julmistuneena nousi hän ja poistui huoneesta.

Mahtoiko Knut olla sitä mieltä, ettei pikku rouvasta ollut hänelle ollut mitään hyötyä, selvisikö hänelle, että mitä hänellä nyt enää oli tehtävissä, se saattoi tapahtua ilman tämän apuakin, tai saiko kenties Pernilla rouvan mitätön persoonallisuus hänet tätä hyleksimään? Kuinka lie ollutkin, mutta muutamain minuuttien kuluttua alkoi hän vihellellä, ja kohta lähti hän tiehensä.

On mahdollista, ettei Pernilla rouva ollut alussa miettinyt seurauksia siitä askeleesta, johon hän oli aivan harkitsematta neuvonut Knutia. Tämän sanat ja vielä enemmän aavistus niistä ikävyyksistä, jotka odottivat häntä itseään, jos tuli tunnetuksi, että ehdotus oli hänen tekemänsä, ynnä tietoisuus siitä, että Knut aivan arvelematta paljastaisi heidän salaisuutensa, vei täydelliseen käännökseen.

Sitä paitsi oli Knut hänelle tästälähin tarpeeton. Neuvoston syytökset tulisivat varmaan tekemään tarpeellisen vaikutuksen. Hän saattoi hyötyä siitä, jos nuori mies joutui loitommalle...ja sitä ei hän tahtonut lyödä laimin. Sisarensa, herra Pietari Turenpojan emännän kautta oli hän tehnyt tuttavuutta herra Erik Juhananpojan emännän, Cecilia rouvan kanssa. Hän ymmärsi, että heidän täytyi Sten Sturen ja Kristina Gyllenstjernan kesken aiotun liiton johdosta kuulua valtionhoitajan puolueeseen. Mutta hän tiesi myös, että Erik herra oli ollut tanskanmielinen, ja jollei hän nyt enää ollut sitä, johtui se hänen emäntänsä vaikutuksesta.

Cecilia rouva vältti niin paljon kuin voi kosketusta niiden rouvien kanssa, joiden herrat ja miehet kuuluivat rauhanpuolueeseen. Siitä huolimatta päätti Pernilla rouva käydä hänen luonaan, ja päätös pantiin heti toimeen. Tällöin osoitti hän merkillistä käytösaistia. Sanallakaan ei hän puhunut heidän herrojensa valtiollisista mielipiteistä, mutta sitä vilkkaammin osanotostaan Kristina Gyllenstjernaa kohtaan. Suurella näppäryydellä houkutteli hän nuoren neitsyen puhumaan ja tuli pian vakuutetuksi, että hänen rakkautensa kuului Sten Sturelle.

Ennen lähtöään pyysi hän puhua muutamia sanoja kahdenkesken Cecilia rouvan kanssa, ja hänelle sanoi hän salavihkaan saaneensa tietoon, että kaunista Kristinaa uhkasi suuri vaara.

"Millainen se muka on?" kysyi Cecilia hämmästyksissään.

Sitä ei Pernilla rouva tiennyt niin varmaan sanoa. "Kenen puolelta se uhkaa?"

Niin, sitä ei hän voinut lainkaan sanoa. Mutta Cecilia tuumi, että Pernilla rouva oli velvollinen ilmoittamaan, mistä hän oli sellaisen tiedon saanut. Vastaus kuului, että Pernilla rouva oli kuullut sen ainoastaan ohimennen, ja hänen oli mahdoton muistaa keneltä.

Cecilia rouva mietti hieman ja kiitti häntä antamastaan varoituksesta, kuitenkin pyytäen vielä yhtä asiaa. Pernilla rouva ihmetteli, mitä se mahtoi olla, mutta Cecilia rouvan hyväksi tahtoi hän mielellään tehdä mitä voi.

"Asettukaa minun asemaani", vastasi tämä, "ja sanokaa minulle sitten, mihin varokeinoihin ryhtyisitte".

Tähän oli Pernilla rouva niin valmistumaton, että hän punastui aivan hiusmartoaan myöten.

"Mihin varokeinoihin?..." toisti hän aivan ymmällä.

"Olen varma, ettei kukaan voi minulle antaa tässä parempaa neuvoa kuin juuri te, Pernilla rouva."

"Minun on mahdoton tietää..."

"Nainen, jolla on teidän tavaton ymmärryksenne, voi selittää paljon -- jos tahtoo", lisäsi Cecilia rouva.

"Josko tahdon?"

"Osoittakaa olevanne ystäväni! Varoitus, jonka olette minulle antanut, on herättänyt minussa pelkoa; mutta minä olen tietämätön, millainen vaara en. Jollette sano mitään enempää, katson olevani pakoitettu viemään Kristinan takaisin Ekaan. Enkä suinkaan pidä sitä minään salaisuutena, että minut on teidän puolinainen viittauksenne saattanut siihen."

"No niin; luulen, että on tarkoitus ryöstää neitsyt -- mutta varmasti en sitä tiedä."

"Tarkoituksessa estää avioliitto?"

"Muuan onneton rakastaja!"

"Herra Knut Alfinpoika?"

Nyt punastui Pernilla rouva vielä helakammin kuin ennen. Hän tunsi, ettei maksanut vaivaa kieltää, ja huudahti kiihkeästi: "Älkää ilmaisko minua!"

"Ettehän ole sanonut mitään!"

"Luulen, että se on vain joutava päähänpisto. Mutta hän rakastaa neitsyttä intohimoisesti."

"Kiitän teitä sydämestäni", virkkoi Cecilia rouva. "Nyt tiedän kaiken, mitä tarvitsen."

"Älkää mainitko minua!"

"Luottakaa minuun, kyllä vaikenen!"

Mutta kun Pernilla rouva palasi kotiinsa, ei hän suinkaan ollut tyytyväinen vierailuunsa. Hänestä tuntui, kuin Cecilia rouva olisi osoittanut paljon suurempaa viisautta kuin hän itse, ja se suututti häntä, sillä hän tahtoi mielellään olla kaikkia muita naisia viisaampi ja ymmärtäväisempi.

Vielä oli yhtenä syynä levottomuuteen se, että hänen ollessaan poissa oli herra Knut Alfinpoika käynyt hänen kotonaan ja ollut hyvin pahoillaan, kun ei tavannut häntä. Hänenhän ei koskaan pitänyt enää tulla, ja mistä syystä hän nyt kuitenkin teki niin?

* * * * *

Syytekohdat Svante herraa vastaan olivat lyhykäisesti seuraavat:

Valtionhoitaja oli jättänyt menemättä Kalmarin kokoukseen 1505 ja vastoin valaansa riistänyt niiltä, jotka olivat matkustaneet Tanskaan rauhanasioissa, heidän lääninsä ja saattanut heidät huonoon huutoon, jonkatähden kukaan ei enää tahtonut mennä sinne niin kauan kuin hallitus oli yksistään Svante Niilonpojan käsissä.

Edelleen ei hän ollut noudattanut neuvoston neuvoa, vaan sen vastaisesti pitkittänyt sotaa, jonkatähden oli se vaara tarjona, että rahvaan miehet ottaisivat jälleen vastaan kuninkaan ja hänen poikansa, vastoin sekä Svante Niilonpojan että herrojen tahtoa.

Se rahasumma, jota kuningas vaati rauhan ehtona ja jota Svante Niilonpoika ei tahtonut suostua maksamaan, oli niinikään yhtenä syytekohtana.

Herrat eivät itsekään suostuneet siihen mielellään, Jumala nähköön, mutta hätä ei lue lakia, ja heistä näytti suurelta järjettömyydeltä sanoa haluavansa rauhaa, mutta olla antamatta tilaisuutta rauhan saantiin; valtakunta olikin saanut kärsiä paljon enemmän vahinkoa sekä maalla että merellä kuin vaadittu rahasumma oli arvoinen, erittäinkin Åke Hannunpojan kuoleman kautta, menetyksen, jonka rinnalla Kalmarin ja Borgholman takaisinsaaminen ei merkinnyt mitään.

Edelleen, lausuttiin, oli raha niin huonontunut, että kruunulta, kirkolta ja ritaristolta hupeni pois viides osa heidän vuotuisista koroistaan, ja sellaista ei kukaan kuningas tai herra ollut täällä tai muissa valtakunnissa rohennut tehdä ilman neuvoston perinpohjaista tutkimusta. Siihen sijaan, että rahanlyönnin ennen toimittivat valantehneet rahamestarit, tapahtui se nyt linnassa, neuvostolta kysymättä, vastoin vanhaa käytäntöä, rehellisyyttä ja valtionhoitajan valaa.

Maalle oli sälytetty laittomia veroja neuvostoa kuulematta; moni oli vastoin lakia ja oikeutta menettänyt perintömaansa. Valtionhoitaja otti viljan lääneistään, mutta pani sitten väkensä vierailemaan talosta taloon, yksinpä pappien ja vapaamiestenkin luona, ja hänen rehumarskinsa panivat hänen hevosensa neuvoston talonpoikien maille, näiden ollessa päivisin päivätöissään. Lopuksi oli valtionhoitaja vastoin neuvoston tahtoa jättänyt Hemming Gaddin eroittamatta Linköpingin hiippakunnasta ja sitä paitsi eroittanut ja asettanut kihlakunnantuomareita ja laamanneja vastoin lakia.

Oheenliitetyssä kirjelmässä oli neuvosto antanut käskyn, että tämä kirjoitus oli otettava valtakunnan rekisteriin ja Tukholman kaupungin muistikirjaan sekä vielä kuulutettava kaikkialla valtakunnassa, niin että kaikki tietäisivät heidän puolustuksensa ja että onnettomuudet, joita mahdollisesti tapahtui, olivat valtionhoitajan aiheuttamat.

On selvää sanomattakin, että tämä kirjoitus, jonka vaikutuksista ennen olemme maininneet, oli herättävä suurta huomiota. Se nostatti puolueet toisiaan vastaan; kukaan ei jäänyt välinpitämättömäksi, jokaisen täytyi olla myöten tai vastaan.

Nyt ei enää neuvosto taistellut ase kädessä vihollistaan vastaan, kynällä hänet koetettiin kukistaa. Tämä ehdotus oli lähtöisin herra Erik Trollesta ja molemmista piispoista. He tiesivät aivan hyvin, ettei maan suurmiesten joukossa ollut ketään joka olisi kelvannut johtajaksi. Svante Niilonpoika sitävastoin saattoi turvaantua, paitsi omaa kykyään, myös vihattuun Hemming Gaddiin.

Mutta vielä enemmän merkitsi se, että näiden molempain takana oli koko Ruotsin kansa, joka ei tahtonut tietää kenestäkään muusta hallitusmiehestä kuin Svante Niilonpojasta.

Sten Kristerinpoika oli poissa suunniltaan. Useimmat rauhanpuoluelaiset vetääntyivät syrjään. Mitäpä maksoi vaivaa ryhtyä hommaan, kun kerran tiesi, että valtionhoitajan puolue oli voimakkain!

"Aikapahan näyttää", sanoi Mathias piispa.

"Herran käsi voi ylimielisen kurittaa", lisäsi Otto piispa tehden ristinmerkin.

"Luulen, että sen tulee Hannu kuningas tekemään", jupisi Erik herra.

"Hänestä kenties tulee se rankaiseva sankari, jonka Herra lähettää täyttämään tahtoaan", selitti Otto piispa.

"Mutta me emme tule katsomaan syrjästä, vaan ojentamaan kätemme avuksi", huusi Sten herra.

"Sitähän toivoimmekin."

"Kuka masentaa kansan niskoittelun?"

"Heille ei voi kukaan mitään."

"Arkkipiispa voisi."

"Mutta hän ei tahdo."

"Kuinka niin?"

"Syytä ei tiedä kukaan."

"Minä tahdon puhua kansalle!" huusi Sten.

"Se ei hyödytä mitään!"

"Teitä ei pidetä kyllin arvossa."

"Jokainen _tietää_, että olette tanskanmielinen."

"He lähettävät Hemming Gaddin kimppuunne."

"Se mies on säätynsä häpeäpilkku", puuttui hurskas Mathias piispa puheeseen.

"Hän on ainoastaan ja yksistään soturi."

"Se ei ole hänen suurin rikoksensa."

"Irstailusta en ole kuullut häntä syytettävän."

"Sellainen luetaan heikkoudensynteihin. Hän ei anna hänen pyhyydelleen paaville, ei kirkon pääpapeille eikä ruhtinaille sitä kunnioitusta, joka heille kuuluu. Maan kuninkaista puhuu hän aivan kuin ne olisivat tavallisia ihmisiä. Mitä eroa hän tekee halvan talonpojan ja jonkun maan suurmiehen välillä? Olen kuullut hänen antavan etusijan edelliselle."

Ja pyhän kauhun valtaamana teki piispa Mathias ristinmerkkejä useaan kertaan.

"Tässä on riittävästi syytä julistaa hänet kirkon pannaan!" huudahti Otto piispa.

"Ja arkkipiispastamme, kuinka onkaan Hemming Gadd puhunut hänestä!... Uskaltanut moittia hänen toimiaan!"

"Pysyn siinä, että valtionhoitajan suurin rikos on, kun hän kannattaa tätä kadotettua syntistä; ja häpeällistä on, kun pakoitetaan muitakin oleskelemaan hänen läheisyydessään", vastasi Otto herra.

"Sentähden kirjoitin herra Svante Niilonpojalle, ettei niitä asemiehiä ja palvelijoita, jotka olen asestanut, velvoitettaisi palvelemaan sellaisen miehen komennettavina."

"Eroitus papin ja tämän langenneen ihmisen välillä on yhtä suuri kuin taivaan ja maan välillä."

"Hemming Gaddille on ihminen vain ihminen, ei mitään enempää."

"Mutta sellainenhan on yhteiskunnan mullistusta; siten revitään kaikki olemassa oleva maahan!" huudahti Otto piispa.

"Pelkään sen vievän siihen!"

"Ja arkkipiispa sietää moista?"

"Jaakko Ulfinpoika on liian vanha; hänen seuraajansa on oleva parempi."

"Sanotaan sen olevan herra Kustaa Trollen."

"Hän on eroittava vuohet laumastaan!"

"Onko Erik herralla vaikutusta poikaansa?"

"Suuressa määrin, sanotaan!"

"Meidän täytyisi kenties..."

"Niin me tosiaankin lyömme hänet laimin."

Ja molemmat isät lähestyivät Erik Trollea, joka edellisen aikana oli koettanut vakuuttaa Sten herralle kuinka välttämätöntä oli malttaa toistaiseksi mieltänsä. Hengelliset herrat yhtyivät tähän ja poistuivat sitten yhdessä sen kanssa, jonka suosiosta he tästälähin tulisivat erityisesti hyötymään.

Tämä keskustelu oli tapahtunut Sten Kristerinpojan kotona. Pernilla rouva oli ollut näkymättömänä kuulijana. Hänen tapansa oli siten ottaa selkoa olosuhteista. Sten herra tosin tavallisesti ilmaisi hänelle mielipiteensä, mutta sen hän tiesi ennaltaan, ja hänelle oli tärkeää tietää, mitä muut ajattelivat.

Kun Sten herra oli jäänyt yksin, purki hän ensin harminsa ja kiukkunsa ilmoille polkaisemalla jalkaa lattiaan ja lyömällä nyrkkiä pöytään mehevästi kiroten; sitten lähti hän rouvantupaan.

Neitoset sanoivat hänelle, että heidän hallitsijattarensa oli mennyt salakamariin kirjoittamaan sisarelleen. Siellä odotti hän herraansa, jos tämä halusi häntä puhutella.

Sinne saavuttuaan alkoi Sten herra heti päivitellä, mitä kurjia raukkoja nämä kaikki valtaherrat olivat. He kyllä lorusivat suuria sanoja, mutta heillä ei ollut tarmoa mihinkään toimintaan.

"Oletteko te parempi?" kysyi Pernilla rouva hymyillen.

"Mitä minä voin yksin?"

"Luullakseni ette mitään."

"On kyllä totta, että voisin asestaa viisisataa miestä; mutta mihin se riittäisi?"

"Paljoonkin, jos ne ovat urhoollisia ja niitä johtaa suuri ja mainio soturi."

"Ketä tarkoitatte?"

Hän odotti armollisen rouvansa vastaavan: herra Sten Kristerinpoikaa. Sentähden oli hän kaikkea muuta kuin mieluisasti yllätetty, kun tämä sanoi: "Herra Hemming Gaddia."

"Mitä te tiedätte hänestä?"

"Että hän on suuri soturi, sitä eivät voi kieltää hänen vihollisensakaan."

"Oikea karhu!"

"Ei, leijona!"

"Tunnetteko hänet?"

"Tahtoisin tuntea."

"Seitsenkymmenvuotias ukko."

"Mutta nuori sielu!"

"Ruma kuin synti."

"Mutta suuri ajatuksiltaan!"

"Hahahaa!" nauroi Sten herra. "Niin, jos rakastutte häneen, niin kernaasti minun puolestani. Minä tahdon, kuten ainakin myöntyväinen herra, valmistaa teille tilaisuuden tehdä tuttavuutta hänen kanssaan. Siitä voitte saada sopivaa huvia ollessamme poissa."

"Aiotteko lähteä pois?"

"Kyllä, viidensadan urhoni keralla."

"Sillävälin tahtoisin koettaa, voinko saada Hemming piispan siirtymään meidän puolueeseemme."

"Yhtä hyvin voitte koettaa kuuta käännyttää."

"Toimittakaa hänet vain tänne luokseni."

"Onko se täyttä totta?"

"Täyttä totta."

"No, hullumpaa en ole kuullut. Mutta ollessani poissa en ole vastuunalainen teidän hommistanne. Tehkää kuten hyväksi näette!"

Kun neuvoston yritys saada valtionhoitaja eroamaan oli mennyt myttyyn, vetääntyivät useimmat osanottajat noloina syrjään. He päättivät odottaa ja antaa ajan kulua. Sten Kristerinpoika sitä vastoin oli kuin kahden tuulen tempomana, milloin eteenpäin, milloin taapäin. Viisaus vaati häntä taipumaan muiden mukaan, mutta hänen oma levoton, seikkailuja janoova sielunsa kehoitti häntä alottamaan omin päin yllyttelyn, joka vähitellen laajentuisi yli koko maan. "Hankkia sillä tavoin itselleen nimi, nousta henkilöksi, johon kaikkien täytyisi katsoa ylös, olisi jonkin arvoista", sanoi Pernilla rouva kiinnittäen terävät silmänsä häneen.

Sten herra ajatteli, kuinka monta kertaa hänet oli välinpitämättömästi torjuttu, kun hän oli tahtonut antaa neuvoja puolueen keskuudessa, kuinka vähän hänestä yleensä välitettiin. Hänen emäntänsä sanat soivat hyväilevinä hänen korvissaan, ja ajatus kypsyi päätökseksi. Hänelle oli sanottu, että rosvousta harjoitettiin hänen läänityksessään Okselsuntissa, aivan Nyköpingin porttien edustalla. Sinne hän lähtee ja hillitsee väkivaltaisuudet; mitä sitten tapahtuu, sen saavat tulevaisuus ja olosuhteet määrätä.

"Pidättekö yhä kiinni siitä, että tahdotte tavata Hemming Gaddia?" kysyi hän emännältään ennen lähtöään.

"Niin luulen!"

"Tahdon katsoa, mitä voin tehdä", vastasi hän. Ja niin tapahtui, että Pietari Turenpoika, Sten Kristerinpojan pyynnöstä, koetti taivuttaa Hemming piispaa käymään Pernilla rouvan luona.

"Minä en kuljeskele ympäri näyttelemässä itseäni", vastasi tämä äreästi.

"Hän haluaa tutustua teihin."

"Tietääkö hän, että olen seitsenkymmenvuotias?"

"Hän tietää sen."

"Luonnoltani kuin pippuri ja suola!"

"Se on juuri hänen makuunsa."

"Mutta naiset eivät ole koskaan olleet minun makuuni."

"Teidän pitäisi kuitenkin hyvän asian tähden."

"Mitä yhteyttä on hyvällä asialla ja naisella?"

"Pernilla rouvalla on suuri vaikutus herraansa."

"Muuten ei hän olisikaan niin hullu kuin on."

"Hän oli hullu jo ennen kuin Pernillan nai."

"Silloin oli hän naimisissa toisen kanssa."

"Teistä on siis nainen aina syypää?"

"Aina!"

"Mutta nyt on Pernilla rouva mitä syvimmästi ihastunut teihin."

"Luuletteko hänen olevan ensimäisen?"

"En, en suinkaan, mutta..."

"Samoin kuin kaikki miehen nimelliset olen minäkin ollut heidän ahdistelujensa uhrina."

"Mutta ette ole koskaan antanut houkutella itseänne?"

"Jos niin on tapahtunutkin kerran aikaisimmassa nuoruudessani, on siitä jo niin kauan, että olen ehtinyt sen aikoja sitten pyyhkiä pois muistostani."

"Tympeydellä!"

"Inholla! Nainen on astunut kärmeen sijaan; hän on paholaisen edustaja."

"On poikkeuksiakin."

"Tiedän, että nainen on välttämätön paha suvun jatkamiseksi, mihinkään muuhun ei hänen pitäisi koskaan ryhtyä."

"Luulin, että olette tuntenut monia ylevämielisiä ja jaloja naisia."

"Niin olenkin; erittäinkin yhden... Hän melkein pani periaatteeni horjumaan."

"Elääkö hän?"

"Ei, Herralle kiitos!"

"Ilahuttaako se teitä?"

"Pelkäsin alituiseen saavani kuulla hänestä jotakin, joka saisi minut ajattelemaan: 'Hän ei ole parempi kuin muutkaan'."

"Hän kuoli kuten oli elänytkin?"

"Ja minä sain pitää uskoni."

"Asetatte siis sittenkin naisen korkealle."

"Poikkeus ei kumoa sääntöä."

"Mutta sen pahan, minkä muuan suuresta enemmistöstä saisi aikaan, voitte nyt estää."

"Millä tavoin?"

"Pernilla rouva noudattaisi tahtoanne."

"Silloin on hänellä joku juoni mielessä."

"Minä en ymmärrä, millainen se olisi."

"Ette, sen kyllä uskon. Kuka käsittää naisten juonet! Ne ovat kuin hiekkajyväset meressä."

"Mutta te ette pelkää niitä?"

"Ei, minä en niitä pelkää", huudahti piispa kiihkeästi; "mutta hän voi kutsua jonkun paremman ihailijan."

"Hän tarvitsee jotakin aivan päinvastaista."

"Jonkun joka lukee lakia hänelle?"

"Vakavasti ja ankarasti."

"Hän pyörtyy kuullessaan sellaista."

"Ei, hän antaa sanan sanasta."

"Sen jättää hän kauniisti sikseen, jos joutuu minun kanssani tekemisiin."

"Silloin olisitte te ensimäinen, jolle hän jäisi vastauksen velkaan."

"Hyvä, minä tulen sitten!"

Ja piispa Hemming Gadd meni samana päivänä tervehtimään rouva Pernilla Niilontytärtä.

Tämä otti hänet vastaan syvällä kunnioituksella. Hänelle tarjottiin mukavin lepotuoli ja pöytään tuotiin hänen mieliruokiaan. Talon emäntä kuunteli ihaillen hänen puhettaan, ja vaikka hän alussa olikin ankara ja harvasanainen, pehmeni hän vähitellen. Kun hän kysyi Pernilla rouvalta, tahtoiko tämä katsella häntä kuten mitäkin ihmeotusta, vastasi toinen, että hän voisi tehdä saman kysymyksen hänelle.

"Mutta miksi olette sitten pyytänyt minua tulemaan tänne?" huudahti piispa ojentautuen mukavasti pehmeään nojatuoliin.

"Voisin vastata", lausui Pernilla rouva, "että olen pyytänyt teitä tulemaan osoittaakseni teille kunnioitustani ja ihailuani."

"Vai niin, vai se on syynä", virkkoi piispa välinpitämättömästi ja hieman ivallisesti.

"Niin, muuten olisin hiljaisuudessa tyytynyt seuraamaan teitä toiveineni."

"Yhä parempaa!... Mitä siis toivotte?"

"Että voittaisitte vihollisenne."

"Kotoiset voi ulkomaiset?"

"Viimeksi mainitut voitatte rukouksittanikin."

"Edellisiä taasen halveksin."

"Siinä teette väärin."

"Kuinka niin?"

"He ovat vaarallisimmat."

"Te olette yksi heistä."

"Olen vain näön vuoksi."

"Ettekö todella?"

"Ei ole ainoatakaan miestä, jota kohtaan tunnen niin syvää ja rajatonta kunnioitusta kuin Hemming Gaddia kohtaan."

"Sellaista karhua."

"Leijona hän on rohkeudessa ja urhoudessa."

"Katkera sanoissaan."

"Suuri ajatuksissaan ja toimissaan."

"Häikäilemätön."

"Kuten totuus."

"Taipumaton."

"Kuten oikeus."

"Vihattu ja inhottu."

"Pikkumaisuuden kadehtima."

"Tekö häntä otatte puolustaaksenne!" kivahti piispa ylen kiihkeästi.

"Sitä olen tehnyt kauan."

"Ja mitä olette voittanut?"

"En mitään!"

"Näettekös! Sellaisia ovat ihmiset!"

"Minäkin halveksun heitä."

Ja taitavuudella, jonka Pernilla rouva oli paljolla harjoituksella saavuttanut, kertoi hän yksityisestä elämästä pikku juttuja, jotka kaikki koskivat piispan ystäviä. Hän teki sen näppärästi ja hauskasti, ja Hemming piispalla oli siitä suurta huvia.

Kun hän ensi vierailunsa jälkeen sanoi jäähyväiset, sanoi Pernilla rouva hänelle, ettei niin äkkipäätä voinut muistaa kaikkea, mitä piti hänelle sanoa. Se tulisi mieleen vähitellen. Heidän keskustellessaan saisi piispa vähitellen tietää paljon, mikä häneltä oli pidetty salassa.

Hemming piispa oli seurannut Tukholmaan sen taalalaislähetystön mukana, joka oli lähetetty vakuuttamaan Svante Niilonpojalle kansan järkähtämätöntä uskollisuutta neuvoston syytöksiä vastaan. Hän viipyi sittemmin kaupungissa pitääkseen silmällä rauhanhäiritsijöitä; niiksi nimesi hän rauhanystäviä. Jos nousisi taistelu, saisi hän lähteä jälleen.

Sten Sture pyysi häntä olemaan läsnä hänen häissään, ja piispa suostui, ei niinkään tehdäkseen hänelle mieliksi kuin sentähden, että tiesi olevan niin monta, joita suututtaisi hänet nähdessään.

Sillävälin oli hän toimetonna, ja hän väitti, että juuri toimettomuutensa tähden hän meni Pernilla rouvan luo yhä useammin, kunnes se lopulta tapahtui joka päivä. Vanhalla piispalla ei ollut koskaan ollut ketään häntä vaalimassa, koskaan ei ollut naiskäsi tasoitellut lepotuolissa tyynyjä hänen päänsä alle tai ilahuttanut häntä päivällisellä. Kukaan ei ollut pannut parhaita paloja hänen lautaselleen tai kysynyt, mikä hänestä parhaiten maistui. Ne vaikuttavat kieltämättä viehättävästi kaikki nämä pikku huolehtimiset. Mies tuntee aina tämän sulon, eikä suinkaan vähimmin se, joka vasta seitsenkymmenvuotiaana pääsee sen makuun. Alussa pyysi hän hyvää rouvaa olemaan huolehtimatta hänestä, mutta pian viehättyi hän siihen aivan tietämättään.

Pernilla rouva pyysi häntä jokapäiväiseksi päivällisvieraakseen. Hän hylkäsi kutsun nauraen, mutta se ei estänyt häntä tulemasta joka päivä uudestaan. Väliin Pernilla rouva luki hänelle, kunnes hän nukahti pehmeään lepotuoliin. Herättyään meni hän etuhuoneeseen, josta hän tavallisesti löysi Pernilla rouvan yksin, askartelemasta käsitöineen. Piispa oli silloin tavallisesti parhaimmalla tuulella. Hän oli syönyt hyvin, nukkunut hyvin, kukaan ei ollut häntä suututtanut. Kaksi kaunista silmää oli valvonut hänen hyvinvointiaan, ja ainoaksi palkinnoksi siitä vaadittiin, että hän viihtyisi hyvin.

Pernilla rouva oli sanonut:

"Mitä tahdon teille sanoa, sen saatte tietää ainoastaan vähitellen."

Nämä sanat eivät koskaan menneet hänen mielestään; hän mietiskeli niitä. Tekemättä mitään suoranaisia kysymyksiä koetti hän tutkistella häntä ja sai ilmi ainoastaan sammumattoman vihan kaikkia omia vihollisiaan kohtaan. Ei mennyt ainoatakaan päivää Pernilla rouvan ilmoittamatta jotakin, mikä oli muistamisen arvoista. Mutta kaikki mitä hän sanoi, oli ikäänkuin karvas lääke hyvin sokeroituna. Se ei maistunut pahalle, mutta teki vaikutuksensa.

Piispan vihollisilla ei Pernilla rouva tarkoittanut ainoastaan rauhanystäviä, ei, hänen oma puolueensakin tuomitsi häntä ankarasti ja väärin.

"Minä tiedän sen, minä tiedän sen!" saattoi piispa toistella kävellen huoneessa edestakaisin.

"Herra Svante Niilonpoikakaan ei edes ole poikkeuksena."

"Hänessä se on ainoastaan heikkoutta."

"Pettää sellainen ystävä!"

"Sitä ei hän ole tehnyt."

"Luotettava hän ei ole."

"Sitä ei ole kukaan."

"Ettekö tekään ole ollut?... Milloin petitte hänet tai isien maan?"

"Sitä en ole tehnyt koskaan!"

"Enkö jo sanonut! Mutta millaisen kiitoksen olette saanut kaikesta mitä olette tehnyt?"

"Huonon kyllä."

"Jos olisin ollut teidän sijassanne, luulen, että olisin luopunut sellaisista kiittämättömistä."

"Olen rakastanut, olen palvellut tätä maata, ja kansa on seurannut minua urotöihin."

Sillä viehättävällä kaunopuheisuudella, joka oli hänelle suotu, kuvaili hän, kuinka hän oli kärsinyt ja taistellut, kestänyt kaikki tämän kalliin synnyinmaan tähden.

"Palkkanne on ollut kiittämättömyys, pilkka ja häväistys", puuttui Pernilla puheeseen.

"Minä vastaan samalla mitalla."

"Mutta se kirvelee."

"Viisi siitä! Vielä tulee mullistus, joka murtaa vanhan ja lahon."

"Kuka silloin pysyy puolellanne, jollei teillä ole ystäviä?"

"Minulla on kansa. Se ei petä minua."

"Kurja kansa, joka ei käsitä teidän arvoanne; teidän täytyy vihata sitä."

"Niin teenkin."