Part 18

Päällysmies oli edellisenä päivänä, valitettuaan linnanherralle, lähtenyt monien peninkulmien päähän jollekin asialle. Hän ei siis tiennyt, mitä oli tapahtunut. Makasiini oli kappaleen matkan päässä linnasta. Sielläkään ei ollut kuultu mitään.

Sakon, joka päivittäin kuljeskeli väen joukossa, oli herransa lähettänyt asialle hänetkin eikä häntä odotettu kotiin useihin päiviin. Päällysmies kertoi kovin kauhistuksissaan tapahtumasta ritarille.

"Suurin syy on teidän", sanoi tämä. "Te olisitte voinut estää pahan, jos olisitte heti kutsunut apua!"

"Älkää rangaisko minua! Olen köyhä mies!" vastasi mies langeten ritarin jalkoihin.

"Mutta laiminlyöntinne tähden pakoitatte nyt minut rankaisemaan kahtasataa miestä!"

"He löivät laimin työnsä -- -- --"

"Antakaa heille ero!"

"Mutta rangaistus?"

"Siinä on rangaistusta kylliksi, kun ei näinä leivättöminä aikoina voi enää ansaita mitään."

"Heidän palkkansa?"

"Kuinka pitkältä ajalta se on maksamatta?"

"Neljältätoista päivältä!"

"Saakoot he täyden palkkansa, mutta lähtekööt sitten heti täältä."

"Saavatko he tulla ilmaisemaan nöyrän kiitoksensa niin suuresta armeliaisuudesta?"

"Ei, en tahdo nähdä heitä!"

Päällysmies kumarsi maahan saakka ja riensi pois.

Sillä välin olivat työmiehet heränneet eleille, jos niin voi sanoa siitä puolihumalaisesta turrustilasta, missä he olivat. Yhteen ajautuneina kuten lammaskatras odottivat he äänettöminä tuomiotaan.

Päällysmies tuli. He katsoivat häneen kuten lampaat teurastajaan.

Hän antoi heille merkin seurata ja poikkesi nopeasti syvemmälle metsään.

"Rientäkää, joutukaa pois täältä!" sanoi hän. "Tiedän hyvin, mihin vaaraan antaudun alttiiksi, mutta kahtasataa ihmistä en voi rangaista niin ankarasti."

Miehet katsoivat hämmentyneinä häneen, he eivät ymmärtäneet hänen tarkoitustaan.

"Pois täältä!" toisti hän.

"Pois?"

"Kukin kotiaan!"

"Mutta rangaistus?"

"Sen saan kantaa minä yksin!"

"Ja palkkamme?"

"Sitä ei makseta."

"Ei kokonaiselta kahdelta viikolta?"

"Jollette lähde, odottaa teitä raipparangaistus."

"Saammeko silloin pitää palkkamme?"

"Ette, teidät ajetaan pois!"

Murina yltyi. Lopulta astui muuan mies joukosta esiin:

"Minä haluan puhutella ritaria!" sanoi hän.

"Sano sitten toisille jäähyväiset, sillä et palaa elävänä."

"Hän on kuitenkin ollut ennen hyvä herra."

"Mutta nyt hän on suuttunut ja lujasti päättänyt rangaista."

"Minä sanon hänelle, että meidät vei nälkä siihen."

"Ja sitten puhuitte te kaikesta siitä hyvästä, mitä oli saatavissa!" puuttui toinen puheeseen.

"Tahdotteko syyttää minua syntisistä himoistanne?" huudahti päällysmies. "Minua, joka teidän tähtenne antaudun vaaraan, että minutkin ajetaan pois?"

"Onko meidän palattava vaimojemme ja lastemme luo tyhjemmin käsin kuin sieltä läksimme?"

"Silloin oli meillä edes muutamia palasia leipää."

"Ja ne rahat, jotka lähetimme liiviläisen mukana?"

"Onko meidän menetettävä nekin?"

"Voinko minä sitä auttaa!"

"Hän oli kyllä petturi."

"Nyt ei meillä ole mitään!"

"Parasta on painautua maahan ja kuolla!"

"Minä ainakin tahdon tehdä sen tupani lähellä, niin heidän ei tarvitse lähteä minua kaukaa etsimään."

Ja niin he lähtivät toinen toisensa jälkeen.

Mutta suurin joukko oli vielä jälellä. Nämä olivat sellaisia, jotka asuivat kauimpana metsissä, ja he neuvottelivat, eikö heidän ollut alistuttava rangaistukseen saadakseen jatkaa työtä...

Mutta silloin ilmoitti heille päällysmies, että tulossa oli kokonainen lähetys liivinmaalaisia. Ritarin aikomus ei missään tapauksessa ollut pitää heitä kauemmin.

"Sanoihan hän kuitenkin olevansa meihin tyytyväinen!"

"Liivinmaalaiset maksavat vähemmän."

"Mutta me kuolemme nälkään."

"Mitä se häntä liikuttaa!"

"Tyly herra hän on!"

"Varokoon itseään!"

"Uskallatteko uhkailla!" tiuskaisi päällysmies. "Pian pois täältä, minä en enää teitä sääli!"

Ja nyt hajosivat he kuten akanat tuuleen, ja kahdessasadassa kurjassa kodissa tuli kurjuus jos mahdollista vieläkin suuremmaksi.

Yksi ainoa vähäpätöinen teko voi olla kuin kipinä kuivassa metsässä; se _voi_ sammua tyhjiin, mutta yltyä myös kaikkea kuluttavaksi tuleksi.

Kun päällysmies oli nähnyt viimeisen työmiehen katoavan näkyvistään, vetäisi hän helpoituksen huokauksen ja palasi kotiaan. Näiden kahdensadan palkasta karttui yhteensä sievoinen summa, jonka hän saattoi lisätä säästöihinsä. Mies oli jumalaapelkääväinen sielu, ja sentähden kiitti hän pyhää neitsyttä siitä voitosta, jonka oli viisaudellaan saavuttanut.

Ritari oli lähtenyt alas kaivoksille. Hän odotti, että miehet lankeaisivat polvilleen ja pyytäisivät jäädä paikoilleen, ja hän oli taipuvainen siihen suostumaan.

Mutta ketään ei tullut, ketään ei näkynyt. Päällysmies sai vihiä, että ritari oli alhaalla kaivoksella, ja hän riensi sinne ja vakuutti syvään kumarrellen, että työ alkaa muutamain päivien perästä uudelleen.

"Tulevatko he takaisin?" kysyi ritari.

"Eivät nämä, mutta minä olen jo lähettänyt kutsumaan toisia, joiden luulen olevan parempia."

"Mistä he ovat?"

"Luullakseni Liivinmaalta", änkytti mies.

"Lähettäkää sitten peruutus! Työ saa pysähtyä toistaiseksi!"

Muuan Erik herran periaatteista oli, että piti aina ensin lakaista oman ovensa edusta, ennenkuin meni muiden kynnyksille, öin ja päivin mietti hän keinoja, miten lieventää hätää Suomessa, ja ottaisiko hän nyt työhön vierasta väkeä oman väen edellä? Jos pieni osa siitä olikin osoittautunut kelvottomiksi, ei siltä ollut mitään syytä epäillä kaikkia.

Ensi kertaa juolahti hänen mieleensä, ettei päällysmieheen kenties ollut luottamista.

Mutta kaikki väki oli poissa, hän ei tiennyt mitään keinoa päästäkseen totuuden perille.

Kun Sakko palasi takaisin ja vanhan tapansa mukaan riensi kaivokselle tapaamaan ystäviään, hämmästyi hän nähdessään heidän kaikkien olevan poissa. Silloin sai hän kuulla kertomuksen siitä hirveästä rikoksesta mikä oli tehty. Hän pudisti päätänsä eikä voinut käsittää, kuinka asianlaita oli. Mutta ritarille ei siitä uskaltanut puhua hän eikä kukaan muu.

Mutta tästä lähtien pisti silmiin sangen merkillinen seikka.

Tavallisesti kansa toi linnaan metsänotuksia enemmän kuin siellä tarvittiin, mutta Erik herra oli käskenyt, ettei ketään saanut lähettää pois tyhjin toimin, vaan kaikille oli annettava syötävää.

Mutta nyt ei tullut ketään. Vahinko oli tosin pieni, sillä linnan omat metsämiehet voivat yllin kyllin tyydyttää tarpeen, mutta se herätti kummastusta. Ja samoin herätti ihmettelyä se, että niin aniharvat tulivat pyytämään apua.

Oltuaan muutamia päiviä kotona teki Sakko muutaman tavallisia retkiään, kukaan ei tiennyt mihin. Mutta kun hän palasi takaisin, ei hän ollut entisensä kaltainen, ja kun kysyttiin syytä siihen, löi hän asian leikiksi.

* * * * *

Oli kulunut noin kaksi kuukautta siitä, kun kaivostyö pysähtyi. Oli elonaika käsissä, ja ritari arveli, että nyt jos koskaan olisi kansalla työtä elatuksekseen. Sitä paitsi oli hänen aikansa hyvin täpärällä. Asema Ruotsissa ei ollut ilahuttava. Hän oli tarmonsa takaa varoittanut liitosta hansakaupunkien kanssa ja ennustanut, ettei näihin ollut luottamista. Kun liitto siitä huolimatta, etupäässä Hemming Gaddin kehoituksesta, tehtiin, piti hän tarkoin silmällä Suomen rannikoita ollakseen valmis vastustamaan tanskalaisten mahdollisia hyökkäyksiä. Kun sitten tuli tieto, että Hannu kuningas oli tehnyt Lyypekin kanssa sopimuksen molemminpuolisesta avusta, silloin hän näki, kuinka uhkaavat pilvet kasaantuivat yhä sankemmiksi, mutta pelottomana päätti hän ei ainoastaan tehdä kaikkensa Suomen suojelemiseksi, vaan myös varustaa laivoja Ruotsiakin puolustamaan.

Tässä tarkoituksessa kirjoitti hän Suomen piispalle, linnanisännille ja voudeille, että he olisivat valmiit noudattamaan ensi kutsua.

Itäisen vihollisen uskoi hän pystyvän panemaan kaikki hänen laskunsa mullin mallin. Ritari Turenpoika ei tiennyt, että hänen pahimmat vastustajansa olivat häntä paljon lähempänä.

Kuolevaisuus oli tänä ja edellisenä vuotena ollut suuri Suomessa. Johannes piispa kuoli aivan äkkiä ja oli valittava seuraaja. Monia kelpo miehiä seurasi piispaa hautaan, mutta viikatemies kaasi myös tuhansia, joita ei kukaan laskenut ja joiden kuolemasta ei kukaan tiennyt. Hätä ja kurjuus heidät oli näännyttänyt!

Mutta oli käsittämätöntä, ettei enää näyttänyt olevan samaa luottamusta kuin ennen. Kansa ei tullut enää hänen luoksensa valittamaan hätäänsä, apua ei otettu enää vastaan kuten isän kädestä. Heidän välillään oli jotakin... Hän luki epäluottamusta kansan silmissä, hän vainusi sitä tuhansissa pikkuseikoissa, ja hän kyseli itsekseen: mikä voi olla syynä?

Gunilla rouvalla oli tapana retkeillä ympäri vieden lahjoja köyhille ja sairaille, ja hänen tuloaan tervehdittiin aina ilolla ja siunauksella. Tavallisesti saivat hänen molemmat vanhimmat lapsensa tulla mukaan, ja pikku Kaarina oli hyvin tuttu tuvissa useiden peninkulmien alalla. Kun tuli talvi, retkeilivät he reellä, eikä mennyt ainoatakaan viikkoa heidän tekemättä paria retkeä.

Muutamia viikkoja ennen joulua sairastui Erik herra. Hän toipui kuitenkin pian sen verran, että voi nousta vuoteestaan, niin että yhdessä voitiin viettää joulu ilossa ja riemussa.

Sakko oli ollut milloin poissa, milloin kotona. Koko hänen käytöksessään oli ihmeellistä levottomuutta, enimmäkseen puuhaili hän lasten kanssa, mutta hän ei tahtonut päästää heitä menemään kauas linnasta.

"Täällä on sekä susia että karhuja", sanoi hän Gunilla rouvalle. "Tulee kova talvi, ne uskaltavat tulla lähemmäksi kuin ennen. Pitäkää lapsia tarkoin silmällä, jalo rouva!"

"He ovat Jumalan suojeluksessa", vastasi Gunilla rouva.

"Hän on jättänyt heidät teidän suojelukseenne", vastasi Sakko, "ettekä te koskaan saisi lohdutusta, jos heille tapahtuisi jotakin!"

Tosin Gunilla rouvasta poika puhui hyvin rohkeasti, mutta viime aikoina oli Sakkoon nähden totuttu sietämään paljon. Nytkin tyytyi linnanrouva äänettömyydellään osoittamaan hänelle tyytymättömyytensä.

"Teettehän kuitenkin, kuten itse tahdotte!" lisäsi poika kylmästi.

Jo edellisenä syksynä puhuttiin, että kansa piti metsissä kokouksia ja neuvotteluja, mutta kun kaikki kävi rauhallisesti, ei kukaan siitä välittänyt. Mutta näiden kokousten tarkoituksesta liikkui ihmeellisiä huhuja. Valmyra oli ollut näiden ihmisten joukossa eräänlainen papitar, hänen tahtonsa oli heidän lakinsa.

Mutta hänen kuoltuaan ei päästy yksimielisyyteen johtajasta, joko sitten ei ketään pidetty ansiokkaana tai mielipiteet muuten jakaantuivat.

Niiden työmiesten joukossa, jotka oli lähetetty pois kaivokselta, oli muuan vanha mies, Jorma nimeltään. Hän oli heistä ainoa, joka ei ollut mukana murtautumassa makasiiniin eikä kellariin, mutta siitä huolimatta jakoi uskollisesti toveriensa kohtalon eikä pitänyt sitä minään ansionaan.

Seuraavassa kokouksessa puhuttiin uudestaan johtajasta, ja silloin huusivat monet sadat siksi Jormaa. Useimmat läsnäolijat eivät häntä tunteneet, mutta silloin sanottiin, kuinka hän oli menetellyt, eikä näistä ihmisistä näyttänyt mikään suuremmalta kuin se kiusaus, jonka hän oli kestänyt. Jorma valittiin yksimielisesti, ja hänelle riennettiin siitä ilmoittamaan.

Kauas metsään, melkein esiinpistävän kallionkielekkeen alle, oli hän laittanut pienen kotansa. Lähettiläät löysivät hänet sairaana ja nälinkuoliaana. Mutta se kuumeenhehku, joka paloi hänen silmissään, näytti heistä jumalalliselta valolta. Ja arvelematta tempasivat he hänet sammalvuoteeltaan ja kantoivat hänet kokouspaikalle.

Hänelle annettiin syötävää ja juotavaa ja sanottiin, mikä tärkeä tehtävä hänelle oli uskottu. Ja tahdonlujuudella, joka antoi voimaa kuihtuneelle ruumiille, nousi hän pystytetylle lavalle, jolta hän saattoi nähdä tuhansiin nousevat kuulijansa.

Hänen katseensa harhaili heidän ylitseen, huulet värähtelivät. Silloin ojensi hän käsivartensa ja huudahti kimakalla, vihlaisevalla äänellä: "Uhratkaamme!"

Oli kuin sanalla olisi ollut nuolenkären terävyys ja tämä nuoli osunut jokaisen rinnassa olevaan sydämeen. Kansa heittäytyi alas maahan, ulvottiin ja huudettiin, itkettiin ja naurettiin.

Jorma oli vaipunut alas lavalle; hän ei jaksanut puhua enempää, mutta sanassa olikin kylliksi; se ilmaisi ikävöimisen, joka tajuamatonna piili joka sydämessä.

Sovitus ja unhotus! Jokaisella oli raskas omatunto rinnassaan ja jokainen tahtoi päästä taakastaan. Uhri ei sisältänyt sovitusta ainoastaan korkeamman olennon kanssa, vaan myöskin kaikkien välillä; mutta siihen vaadittiin, että kaikkien oli uhrattava ja uhrattava puhtaimpansa ja parhaansa.

Useimmat näistä ihmisistä olivat kastetut kristinuskoon, mutta se oli heille ainoastaan ulkonainen toimitus. Valkoinen Kiesus oli kyllä hyvä herra, mutta hän oli heille vieras. Heidän isänsä eivät tunteneet häntä, ja he tahtoivat pitää kiinni isiensä uskosta. Ja sentähden oli heidän nyt valmistauduttava uhraamaan. Oli tutkisteltava itseään ja tuumittava, oliko uhri ankaralle Jumalalle otollinen. Sellainen oli se ainoastaan silloin, jos uhrattava oli uhraajalle yli kaiken kallis.

Ajaksi, jolloin uhri oli toimitettava, määräsi Jorma tulevan vuoden uuden kuun ensi päivän. Ja sanakapula pantiin siitä kiertämään ympäri maan. Viesti kulki suusta suuhun, lapsilta vanhoille, miehiltä naisille, ja niin tuli se huhuna niidenkin kuuluviin, joiden ei siitä pitänyt tietämän, ja he värisivät kauhusta, ettei uhri tarkoittanut ainoastaan valkoisia karitsoita, lehmiä, hevosia, vaan myös niitä lapsia, jotka erityisesti olivat vanhemmilleen rakkaat.

Huhu tästä oli saapunut Gunillankin korville, ja hän kysyi Sakolta siitä.

"Se on mahdollista!" vastasi tämä.

"Etkö tiedä mitään varmaan?"

"Tiedän vaieta siitä, mistä minulla ei ole oikeutta puhua."

"Kuka kieltää sinulta oikeuden?"

"Veljeni!"

"Eikö sinusta heidän oppinsa ole hirvittävä?"

"Ei, se on hyvä!"

"Mutta, Sakko, sanotaan, että he uhraavat lapsia?"

"Jos lapsi on isälle hyvin rakas, täytyy hänen uhrata se. Täten sovittaa hän kaikki ne, joita vastaan on rikkonut. Kun he näkevät, että hän on katunut ja sovittanut syntinsä, rakastavat ja uskovat he häntä yhtä suuresti kuin ennenkin."

"Mutta jos hän kieltäytyy?"

"Silloin hänet pakoitetaan!"

"Mutta äiti, Sakko!"

"Hän kyllä rauhoittuu!"

"Minä en saisi koskaan lohdutusta sellaiselle surulle!" puuskahti Gunilla. "Siitä koituisi kuolemani!"

"Vaikkapa se olisikin herranne pelastus?"

"Puhut syntisesti! Eikö lapsestakin ole tuleva riippumaton ihminen Jumalan edessä?"

"Lapset kuuluvat vanhemmille."

"Kyllä, niin kauan kuin ne tarvitsevat heitä."

"Siinäpä sanoitte!" huudahti poika säkenöivin silmin. "Heidän on annettava henkensäkin toistensa puolesta!"

"Vapaaehtoisesti, niin!"

"Se riippuu eri uskoista!"

"Sinä uskot puukuviin, kuten pakanat, ja uhraat niille."

"Täytyyhän johonkin turvautua!"

"Kristinoppi on rakkauden ja anteeksiantamuksen oppi. Sovituksen, jota me etsimme, löydämme nöyrästä uskosta häneen, joka kuoli meidän kaikkien puolesta."

"Kun te sanotte sen, käsitän minäkin tarkoituksen," vastasi Sakko; "kunnianarvoisat isät sotkevat sen."

"Kuule sitten minua! Minä tahdon mielelläni sanoa sinulle niin paljon kuin ymmärrän."

"Nyt on liian myöhä!"

"Liian myöhä?"

"Minut on heitetty ulos kuten kivi ikkunasta, nyt täytyy minun pudota."

"En ymmärrä sinua!"

"Kerran kyllä teette sen, kenties piankin!"

Näin sanoen kumartui hän maahan, painoi Gunilla rouvan hameen liepeen huulilleen ja juoksi ulos.

Päällysmies, josta ennen olemme puhuneet, oli yhä jäänyt ritarin palvelukseen. Hän oli eräänlaisena palvelusväen valvojana, mutta huolimatta pehmeästä, mielistelevästä käytöksestään oli hän kaikkea muuta kuin suosittu heidän keskuudessaan. Sakko varsinkaan ei voinut sietää häntä, ja toinen maksoi hänelle samalla mitalla. Ei mennyt päivääkään ilman muistutuksia, kyselyjä, missä hän oli oleskellut, ja salaviittauksia, ettei häneen ollut luottamista. Tämä oli varovaisin sanoin sanottu ritarille niin moneen kertaan, että tämä melkein vastoin tahtoaan alkoi epäillä Sakkoa ja pitää hänkin puolestaan pojan alituista poissaoloa jokseenkin kummallisena.

Eräänä päivänä, kun nuorukainen palasi oltuaan poissa kokonaisen viikon, jollaikaa mies oli viittaillut kaikenlaista pahaa hänestä, kutsuttiin hänet heti ritarin luo. Täällä sai hän ankaria sanoja ja nuhteita. Hänen oli joko pysyttävä linnassa ja tekemällä jotakin hyödyllistä ilmaistava kiitollisuuttaan kaikesta hänelle osoitetusta hyvyydestä tai lähdettävä tiehensä eikä koskaan palattava.

Sakko seisoi äänetönnä ja kunnioittavassa asennossa, mutta kalpein poskin, ja kuunteli ankaraa herraa. Kun tämä oli lopettanut, sanoi hän liikutuksesta vapisevalla äänellä:

"Minä en kelpaa mihinkään vakavaan työhön, ja te olitte luvannut minulle, että minä saisin tulla ja mennä milloin tahdoin. Kiitollisuuttani voin kenties osoittaa muulla tavoin, mutta koska te tahdotte, niin minä lähden."

Näin sanoen kumarsi hän syvään ja riensi pois. Ritari oli vähällä huutaa hänet takaisin. Hän katui katkerasti lausumiaan ankaria sanoja. Sakko ei ollut tehnyt mitään pahaa, ja hän oli tosiaankin antanut pojalle luvan mennä ja tulla milloin itse tahtoi.

Sakko ymmärsi, ketä hänen oli tästä kiittäminen, ja hän päätti kostaa. Kun hän sentähden kohtasi tiellä saman liiviläisen, joka työmiesten puolesta oli matkustanut Turkuun ostamaan leipää, juolahti heti hänen mieleensä, että tämä saattoi antaa hänelle keinot siihen.

He puuttuivat puheihin, ja liiviläinen kertoi, että hän tuli vaatimaan päällysmieheltä rahoja, jotka tämän täytyi suorittaa.

"Mistä hyvästä?" kysyi Sakko.

"Väestä, jonka pestasin Liivinmaalta, mutta joka täytyi lähettää takaisin."

"Sanoihan ritari edeltäpäin, ettei hän tahtonut niitä", selitti Sakko.

"Mutta uudet miehet olivat jo pestatut aikoja ennen."

Nyt alkoi asia Sakolle valeta.

"Päällysmies tahtoi päästä miehistä", sanoi hän.

"Siinä hän tekikin viisaasti", vastasi tämä.

"Niin, oikein ovelasti!" nauroi Sakko.

"Tiedättekö siitä?"

"Minähän olin mukana juonessa."

"Ajatelkaas, sitä minä en luullut! Mutta sanokaa minulle silloin, saivatko talonpojat takaisin leipärahat, jotka hän otti minulta?"

"Ei, niitä he eivät saaneet!"

"Enkös jo arvannut! Ja sitten maksatti hän minulla pestirahat sentähden, että minä muka olin pitänyt liian kiirettä pestaamisessa. Mutta nyt olen ollut tuomarin puheilla, ja minä kyllä saan oikeuteni."

"Tuolta tulee ritari! Puhukaa hänelle!"

Nyt paljastui petos. Sana sakeni sanasta. Ritari oli maksanut väen palkat, mutta päällysmies oli pitänyt ne omina hyvinään.

Oli merkillistä nähdä tällöin Sakkoa. Ensin tuijotti hän eteensä, että saattoi luulla silmien muljahtavan hänen päästään pois, sitten pääsi metsäläinen valloilleen. Hän heittäytyi maahan pitkäkseen, päästi raikuvan riemuhuudon, teki korkeita hyppyjä, itki ja nauroi vuoronperään. Mutta lopulta hän heittäytyi polvilleen ritarin eteen, suuteli hänen käsiään ja pyysi häntä ottamaan puukon ja pistämään sen hänen sydämeensä, koska hän oli voinut epäillä sellaista isäntää.

"Luulit siis, että minä tahdoin pettää työmiehiä?" kysyi Erik herra, melkein hämmästyksissään.

"Täytyihän minun, herra!"

"Nyt ymmärrän heidän ynseytensä! He luulivat niin hekin!"

"Minä ilmoitan heille!"

"Et tunne heitä kaikkia."

"Kyllä, herra, mutta kosto ennen kaikkea!"

"Tahdotko pitää huolen päällysmiehen vangitsemisesta?"

"Tahdonko?" huusi Sakko. "Heti, heti!"

Ja hän melkein lensi takaisin linnaan.

Mutta lintu oli jo lentänyt matkoihinsa. Luultavasti oli hän huomannut keskustelijat ja arvannut, että hänestä puhuttiin. Tyhjä lipas vain oli jälellä keskellä lattiaa hänen huoneessaan. Siinä oli hän pitänyt syntirahoja kätkössä, ja ainoastaan nämä oli hän ottanut mukanaan.

Sakko itki raivosta.

"Mikä hullu olin!" huudahti hän. "Mutta minä kyllä löydän hänet!"

Asia koski kovasti Erik herran mieleen. Nyt oli hän saanut selityksen rahvaan kummalliseen käytökseen, ja syvemmin kuin hän tahtoi tunnustaa harmitti häntä se, että heillä oli näennäisesti päteviä syitä epäluuloon.

Päällysmiehen kaikki kapineet tutkittiin mitä tarkimmin. Ritari toivoi löytävänsä työmiesten nimiluettelon voidakseen siten nimismiesten kautta toimittaa takaisin heidän omansa. Mutta siihen kului pitkä aika.

Oli kaunis tammikuun päivä kuun lopussa. Gunilla rouva oli kuormittanut koko reen täyteen ruokia ja juomia, jakaakseen ne köyhien majoissa. Hän itse ajoi Kaarinan ja kahden neitosen kera reessä, Akseli taasen seurasi muutaman poikasen kanssa ratsain. Erik herra oli muutamain asemiesten ja palvelijain kanssa, niiden joukossa Sakkokin, lähtenyt käräjäpaikalle eräiden levottomuuksien johdosta. Gunilla rouva lähti aivan päinvastaiselle suunnalle.

Ripeästi kiitivät korskuvat hevoset eteenpäin, ja iloisesti kilisivät kulkuset raikkaassa aamuilmassa. Oli satanut lunta paljon, niin että paikoittain oli vaikea päästä kinosten läpi. Vasta puolipäivän rinnassa saapuivat he määräpaikkaansa.

Tauti ja nälkä oli tehnyt kamalia tuhoja. Täällä makasivat kuolleet ja sairaat vieretysten. Gunilla rouva pani heti kaikki kädet työhön; hän toimitti sijan kuolleille ja antoi ruokaa eläville. Hän kulki ympäri pienessä tuvassa kuin siunauksen enkeli, ja kun hän muutamain tuntien jälkeen ajoi tiehensä, seurasivat häntä kiitolliset katseet ja palavat esirukoukset.

Akseli sanoi äskettäin kuulleensa, että metsään oli kokoontunut paljon kansaa, ja hän pyysi äidiltään, että he menisivät sinne. Läheisyydessä asui siellä eräs sairas, jota Gunilla rouva tahtoi mielellään nähdä, ja niin hän suostui.

Mutta kuta lähemmäksi he tulivat retkensä maalia, sitä useampien ihmisten ohi he ajoivat; tietä taivalsi miehiä, naisia ja lapsia sekaisin. He olivat kaikki puetut jommoisellakin huolellisuudella, mutta kaikki kulkivat tietään hiljaisina, vakavina ja alasluoduin silmin. Muutamat naisista kantoivat pieniä lapsia käsivarsillaan; he olivat kalmankalpeita ja saattoivat töintuskin laahautua eteenpäin.

Mutta kun Gunilla rouva katsoi taakseen, havaitsi hän, että jälestä tuli ihmisiä tuhansittain, ja yhtä suurelta näytti joukko hänen edelläänkin. Hän oli joutunut keskelle juhlakulkuetta, joka hitaasti asteli tietä myöten.

Silloin selvisi hänelle yhtäkkiä, että kulkue aikoi uhrijuhlaan; luultavasti oli se pidettävä tänä yönä. Reen molemmilla puolin kulki synkännäköisiä miehiä; he olivat aivan kuin hänen vartioinaan. Hän vilkaisi neitosiinsa; he olivat kalmankalpeita. Kaksi miestä tarttui hevosen suitsiin. Hän ei voinut ymmärtää syytä siihen.

Akseli pysyttäytyi aivan reen vieressä. Hän oli kalpea hänkin, mutta tahtoi näyttää rohkealta. Kuinka Gunilla rouvan sydän pamppaili pelosta! Hänen oli vastattava näiden hengestä!

Hän katsoi ympärilleen; kenen puoleen näistä vieraista hän kääntyisi? Silloin huomasi hän kapealla syrjätiellä vielä erään joukon, joka näytti tahtovan yhdistyä suureen kulkueeseen. Miehet kantoivat vanhaa miestä, joka istui katajilla peitetyillä paareilla. Hän istui pystyssä, mutta katse oli alituiseen suunnattuna taivasta kohden.

Gunilla tunsi hänet; hän oli muuan niistä miehistä, jotka olivat ottaneet osaa kaivostyöhön.

"Katsokaas, äiti, se on Jorma!" sanoi Kaarina.

"Pysähtykää!" huusi Gunilla ja tarttui paareihin, jotka juuri olivat pysähtyneet paikoilleen päästäkseen mukaan kulkueeseen.

"Tunnettehan kyllä minut, vanha Jorma!" kysyi hän.

Ukko katsoi alas häneen ja näytti muistelevan.

"Ritarin rouva!" sanoi hän välinpitämättömästi.

"Minä olen joutunut mukaan vastoin tahtoani, auttakaa minut täältä, vanha mies!"

"Sitä en voi tehdä. Olette jo kuoleman ympyrässä!"

"Tiedätte kai, etten kuulu teidän piiriinne. Mitä minulla on teidän uskonne kanssa tekemistä?"

"Miksi tulitte tänne?"

"Viedäkseni ruokaa muutamille sairaille!"

"Sellaisia olemme kaikki! Keiden luo aioitte?"

"Tuonne metsään vasemmalle!"

"Avatkaa sitten tietä!"

"Ei, ei, heidän täytyy tulla mukaan!" huusivat useat äänet.

"Hän ei ole tehnyt mitään pahaa!"

"Hänen täytyy olla uhrausta näkemässä!"

Gunilla tunsi jäätävää kylmyyttä jäsenissään. Hän vaipui alas rekeen.

"Olkaa hiljaa!" kuiskasi Jorma. "Minä teen teidän kärsimyksenne lyhyeksi."