Part 15

Asemies vei hänet ylös oikeanpuoliseen kylkirakennukseen, ja sieltä sai hän hyvin sisustetun huoneen. Vuode oli houkuttelevan pullea valkoisine lakanoineen, ja kun nuoruuden voima ei suinkaan vähimmin näyttäydy nukkumiskyvyssä, unhotti Sten pian koko maailman pehmeässä vuoteessa.

Sentähden ei hän tiennytkään, että muuan vanha nainen oli ollut huoneessa, seissyt hetken häntä katsellen, pannut sen jälkeen pikarin pöydälle ja poistunut huoneesta.

Sten ei tiennyt mitään. Kun hän heräsi, oli aurinko korkealla taivaalla. "Olen nukkunut liian pitkään!" Näin tuumien hypähti hän vuoteesta.

Kummastellen, ettei kukaan asemiehistä ollut käynyt häntä herättämässä, kiirehti hän pukeutumaan. Ennenkuin hän oli sen tehnyt, avautui ovi nopeasti ja huoneeseen astui valkopartainen munkki. Hän näytti niin pelästyneeltä ja syöksyi sellaisella kiireellä pöydän luo ja otti pikarin, ettei Sten tiennyt, mitä hänen oli ajateltava.

"Jumala ja hänen pyhimyksensä olkoot ylistetyt!" huudahti munkki. "Hän ei ole juonut!"

Nyt muisti Sten myrkytetyn juoman, joka oli ollut aiottu hänen isälleen. "Kutsuttiinko minut tänne myrkytettäväksi?" kysyi hän.

"Nuori herra", vastasi munkki, "arkkipiispa on viaton."

"Mistä sen tiedätte?"

"Pahantekijätär on juuri ollut ripillä."

"Hän on siis nainen?"

"Rouva Bonti."

"Miksi hän tahtoo kuolemaani?"

"Hän sanoo, että hänelle on luvattu palkaksi autuus."

"Kuka on luvannut?"

"En tiedä, onko ilmoitus tosi. Mutta kun hän äsken uskoi minulle kamalan tekonsa, sanoin, että hänen rangaistuksensa saisi riippua teistä, jos elitte; jos olisitte kuollut, joutuisi hän maallisen lain käsiin."

"En ymmärrä miksi hän minua vihaa."

"Ettekö tiedä, että hyvä aina on pahan tiellä?" kysyi munkki.

Sten vitkasteli vastatessaan. Hän ei voinut väsyä katselemaan näitä jaloja kasvoja, korkeaa otsaa, vilpittömiä silmiä.

"En ole nähnyt teitä ennen", virkkoi hän kunnioittavasti.

"Minä olen ainoastaan haamu menneeltä ajalta", vastasi vanhus lempeästi hymyillen. "Isäänne tunnen vähän; mutta vanhemman herra Sten Sturen kanssa olin hyvä tuttu."

"Nimenne?"

"Isä Johannes."

"Mihin veljeskuntaan kuulutte?"

"En mihinkään, olen vain pappi."

"Olette pelastanut henkeni; sillä jollette olisi tullut, olisin varmaan tyhjentänyt maljan."

"Jumala ei sitä tahtonut. Kiitän häntä hartaasti siitä, että hän teki minut välikappaleekseen estääkseen sellaisen onnettomuuden."

"Isä, minä annan rikolliselle anteeksi."

"Ilman ehtoja?"

"Sellaisten asettaminen ei paljoa hyödyttäisi."

"Olette oikeassa. Sisäinen halu on voimakkaampi kuin ulkonainen pakko."

"Älkää ilmaisko arkkipiispalle mitään!"

"Tahdotteko niin?"

"Pyydän teiltä sitä."

"Olkaa varma, että tästälähin valvon heitä molempia."

"Voitteko tehdä sen?"

"Kyllä, niin kummalta kuin se näyttäneekin; olen molempain rippi-isä."

"Arkkipiispankin?"

"Hänen myös."

"Olette silloin mahtava mies?"

"Ja kuitenkin niin vähäinen."

"Oleskeletteko alituiseen piispantalossa?"

"En, mutta käyn toisinaan täällä."

Joku koputti ovelle; tulija oli muuan arkkipiispan asemies, joka toi arkkipiispalta terveiset, että ritari heti saapuisi hänen luoksensa. Sten lupasi tulla ja kysyi sitten isä Johannekselta: "Milloin tapaan teidät?"

"Sallikaa minun pitää siitä huoli!"

Nuorukainen painoi ukon käden huulilleen ja pani sen sitten päänsä päälle.

"Jumala sinua siunatkoon, poikani!"

Täten he erosivat.

Arkkipiispan luona oli pidetty suuri kokous. Rauhanystäväin puolue oli ottanut siihen osaa. Uudelleen oli esitetty kaikki mahdolliset syytöskohdat. Tärkein oli yhä jatkuva rauhattomuus, ja siinä suhteessa ei tiedetty mitään muuta neuvoa kuin että herra Svante Niilonpoika luopuisi valtionhoitajan virasta ja alistuisi sekä alistaisi maan niihin ehtoihin, joita Hannu kuningas tahtoi ehdottaa ja joihin neuvosto katsoi täytyvänsä suostua. Kokous oli kestänyt neljä päivää ja oli pidetty kaksi istuntoa joka päivä, mutta kellään niistä herroista, jotka olivat ottaneet osaa, ei ollut tarmoa itsenäiseen toimintaan. He valittivat epäkohtia, mutta kukaan ei pystynyt niitä korjaamaan.

Kolmantena päivänä kirjoitti arkkipiispa "ritarille, herra Sten Sturelle" ja pyysi häntä pikimmiten tulemaan Upsalaan.

Herrojen kesken oli puhuttu Sten herran saavuttamasta hyvästä nimestä, ja hänen armonsa aikoi panna nuoren miehen koetteelle. Varhain aamulla olivat lukuisat vieraat lähteneet, ja suuret huoneet olivat aivan autiot, kun Sten kulki niiden läpi mennäkseen hänen armonsa työhuoneeseen.

Sten muisti vanhan sairaan miehen, jonka hän oli nähnyt Almarstäkissä, ja hämmästyi sentähden, kun häntä vastaan tuli kookas, ainoastaan hieman kumara olento, sulki hänet syliinsä ja sanoi häntä rakkaaksi pojakseen.

Arkkipiispa oli pukeutunut pitkään, mustaan samettitakkiin. Päässään oli hänellä runsaasti kullalla koristeltu myssy, ja hänen kaulassaan oli kallisarvoinen kultaketju.

"Minusta tuntuu tänä hetkenä aivan kuin Ruotsin tulevaisuus olisi käsivarsillani", sanoi hän.

Nuorukainen ei vastannut mitään, mutta hänen silmiensä tyyni, ujostelematon katse todisti, ettei ajatus ollut hänelle lainkaan vieras.

"Kuinka olette kasvanut", jatkoi piispa, "ja saanut hyvän maineen! Se ilahuttaa sydäntäni!"

"Olen vielä tehnyt vähän sitä ansaitakseni."

"Ehditte vielä. Kuinka viihdyitte Lyypekissä?"

"Sangen hyvin."

"Teille osoitettiin huomaavaisuutta?"

"Se oli tarkoitettu isälleni."

"Minulle on sanottu, että siellä tavoiteltiin henkeänne."

"Ei niin pahoin, etten olisi voinut puolustautua."

"No, se ilahuttaa minua. Mikään ei näytä minusta hirveämmältä kuin salahankkeet, joita harjoitetaan hiljaisuudessa ja joita vastaan on itsepuolustus mahdoton."

Sten iloitsi siitä, ettei arkkipiispa saisi tietää, mitä oli tapahtunut hänen omassa talossaan.

"Teidän isänne on edelleen Länsi-Göötanmaalla?"

"Niin, teidän armonne."

"Mutta eikö hän väsy?"

"Velvollisuus kieltää sen."

"Taistelut eivät vie mihinkään."

"Hän toivoo lopulta saatavan rauhan."

"Sellainen ajatus on hänelle kunniaksi, ja minä sanon suoraan, etten tunne Svante Niilonpoikaa kohtaan ainoastaan ystävän kiintymystä, vaan syvää kunnioitustakin."

"Hän ansaitsee sen, teidän armonne."

"Minä tiedän sen paremmin kuin te, nuori ystävä. Sentähden surettaa minua suuresti, kun näen hänen pyrkimystensä olevan hyödyttömiä."

"Hyödyttömiä?"

"Vihollinen on ylivoimainen!"

"Ei niin kauan kuin kansa on hänen tukenaan!"

"Kansa, kansa!... Se on pian lopen köyhtynyt. Kuka sille toimittaa elatuksen?"

"Luullakseni ne, jotka tahtovat isänmaan pelastusta."

"Heidän pitäisi tarkastella asiaa kaikilta puolin. Mieliala ei ole sodan jatkamisen puolella."

"Mielipiteitä on monenlaisia."

"Useimmat ovat vastaan!"

"Ikävä, jos niin olisi. Emmekö ole kyllin kärsineet tanskalaisten hallituksesta!"

"Hannu kuningas lienee sangen sovinnollinen mieleltään."

"Tahtovatko suurmiehet sitä jälleen koetella?"

Arkkipiispa heitti pikaisen katseen Steniin. Hän yskäisi, ennenkuin alotti uudelleen.

"Olen jo vanha mies ja minun olisi aikoja sitten pitänyt vetäytyä pois levottomasta maailmasta, mutta niin suuri on harrastukseni isänmaata ja valtionhoitajaa kohtaan, että voin hyvin sanoa, että rakkaus näihin molempiin pidättää minut paikoillani."

Hän huokasi syvään.

"Tiedätte kai, että täällä on pidetty kokous?"

"Olen kuullut siitä."

"Maan parhaiden miesten kesken!"

"Ei kaikkien, teidän armonne!"

"Siksi monien", huudahti arkkipiispa kärsimättömästi, "että kokouksella on mitä suurin merkitys."

"Erittäinkin sentähden, että se on pidetty täällä!"

"Se on suurin ystävyyden todistus, minkä olen antanut Svante Niilonpojalle! Kuka olisi pitänyt hänen puoltaan, jollen minä! Olen muistuttanut heille, mitä hän on tehnyt maan hyväksi!"

"He eivät tunnusta sitä!"

"Minä pakoitin heidät siihen!"

"Tosiaankin?"

"He tunnustivat yhdestä suusta, ettei kukaan heistä tahtonut ottaa niskoilleen sellaista vastuunalaisuutta..."

"Se oli ensi kerta..."

"Kukaan ei voi osoittaa sellaista persoonallista rohkeutta ja sellaista sitkeyttä."

"Teidän armonne sai heidät myöntämään tämän?"

"Niin tein."

"Oliko asia sillä ratkaistu?"

"Kaukana siitä. He sanoivat: 'Mitä se on hyödyttänyt, olemmeko siltä päässeet sen pitemmälle?'"

"Olemme torjuneet vaarallisen vihollisen pääsemästä kimppuumme."

"Olemme menettäneet Åke Hannunpojan!"

"Mutta meillä on jälellä Erik Turenpoika ja Hemming Gadd!"

Arkkipiispan oli Gaddin nimeä mainittaessa vaikea säilyttää malttiaan.

"Olen tehnyt kaiken minkä olen voinut kitkeäkseni pois ne eripuraisuuden siemenet, joita on kylvetty", sanoi hän, "mutta tunnustan, ettei sillä ole ollut suurta menestystä. Olen teidät pyytänyt tulemaan tänne pääasiallisesti sentähden, että teidän kauttanne toivoin voivani vaikuttaa isäänne..."

"Missä suhteessa, teidän armonne?"

"Hänen täytyy antaa myöten!"

"Rauhanystäville?"

"Niin, heille!"

"Olen kuullut isäni sanovan, että hän haluaa rauhaa yhtä hyvin kuin ken tahansa, mutta hän ei voi eikä tahdo sille uhrata maata."

"Pyytäkää valtionhoitajaa olemaan varuillaan! Täällä tehdään teräviä muistutuksia häntä vastaan. Minä en tahdo niitä kertoa hänen pojalleen! Hän ei liene itsekään niistä tietämätön."

"Minä kysyn häneltä!"

Piispa nousi.

"Kuinka kauan viivytte täällä kaupungissa?" kysyi hän.

"Tulin teidän armonne kutsusta. Lähden heti, kun ei ole syytä viipymiseeni."

"Viipykää huomiseen! Olen vielä kovin rasittunut edellisen päivän ponnistuksista, mutta tahdon mielelläni vielä keskustella kanssanne."

Sten teki syvän kumarruksen.

"Minä tahdon noudattaa teidän armonne tahtoa."

"Olette edelleen vieraani. Luulen, että teillä on monia tuttavia Upsalassa?"

"Olen tehnyt erään uuden tuttavuuden, jota toivon voivani jatkaa."

"Kenen kanssa?"

"Isä Johanneksen."

"Kuinka häneen tutustuitte?"

"Hän tuli huoneeseeni."

"Mistä syystä?"

"Luullakseni osanotosta isääni kohtaan."

"Isä Johannes ei tavallisesti ole utelias. Kuinka voi niin vanha mies tehdä seuraa niin nuorelle?"

"Olisin sangen kiitollinen, jos teidän armonne sallisi minun viettää päivän hänen seurassaan."

"Isä Johannes ei ole minun käskyvaltani alainen. Hän tekee miten katsoo hyväksi."

"Silloin tahdon itse koettaa onneani!"

Nuorukainen lähti, ja arkkipiispa katsoi kauan mietteissään hänen jälkeensä.

Ei kestänyt kauan ennenkuin vanha pappi ja kukoistava nuorukainen poistuivat piispantalosta.

Sten tunsi niin rajatonta luottamusta isä Johannesta kohtaan, että hän kertoi tälle keskustelustaan piispan kanssa ja hänen armonsa aikeista käyttää poikaa isäänsä vastaan omien suunnitelmainsa äänitorvena.

"On ilmeistä, että hän itse on tanskalaismielinen!" huudahti Sten.

"Hän oli sitä, kun te puhuitte hänen kanssansa", sanoi pappi.

"Aivan varmaan!"

"Kuka tietää, jollette ole muuttanut hänen vakaumustaan."

"Onko se niin horjuva?"

"Hän tahtoo olla kaikkien kanssa hyvissä väleissä!"

"Se on totta, olen kuullut siitä kerran ennenkin", huudahti Sten nauraen.

"Keneltä?"

"Hemming piispalta!... Ah!" lisäsi hän. "Olette sama isä Johannes, josta hän on puhunut!"

"Muistaako hän vielä minua?" sanoi vanhus hieman punastuen.

"Hän arvelee, että se oli hänen paras aikansa, kun te alituiseen olitte yksissä."

"Eikö hän ole minulle suutuksissaan!"

"Hän sanoo, että arkkipiispa on valinnut teidät rippi-isäkseen ollakseen mielinkielin hyvälle Jumalalle."

"Hän se ei opi koskaan valitsemaan sanojaan", virkkoi Johannes. "Luulen, että tuollaisia sutkauksia on tullut piispan ja muiden suurmiesten korville. Ne ovat herättäneet pahaa verta."

"Niissä, jotka eivät näe mitä hyvää tohtori Hemming on tehnyt maalle."

"Pelkään, että herroilla on silmiä näkemään ainoastaan sitä, mikä lähinnä koskee heitä itseään."

"Niin sanoo piispakin. Hän luulee, että kuta kauemmin hän elää, sitä enemmän hän oppii ihmisiä halveksimaan. Onko se teidänkin ajatuksenne, kunnianarvoisa isä?"

"Ei. Minä ainoastaan surkuttelen heitä, surkuttelen syvimmästä sydämestäni."

"Sitäkö, etteivät ihmiset ole hyviä?"

"Sitä, etteivät he ymmärrä omaa onneaan. Olen nähnyt ihmisten kilvoitellessaan saavuttaakseen maallisia aarteita uhraavan kunniansa ja tunnonrauhansa. Olen nähnyt toisten, nauttiessaan maallista ihanuutta, ympärillään kaikkea, mikä voi antaa elämän iloa, kantavan sydämessään oasta, joka ei koskaan lakkaa haavoittamasta, joka tekee heidän yönsä unettomiksi ja heidän hilpeytensä teennäiseksi."

"Niin kyllä onkin!"

"Olen myös nähnyt niitä, jotka taistelevat hätää ja huolia vastaan; mutta heidän hyvä omatuntonsa on pitänyt heidän voimiaan yllä, ja Herra auttaa omiaan."

"Sen uskon!"

"Ajatelkaas näitä molempia heidän elämänsä päivän vaipuessa mailleen!... Toinen heistä ei voi ottaa aarteitaan mukaansa eikä ostaa toisenkaan aarteita. Kumpiko heistä lähtee täältä iloisemmin mielin?"

"Kuinka ihmiset voivat olla tätä ajattelematta?"

"He ajattelevat ainoastaan hetkeä, elävät ainoastaan nykyisyydelle. Jos katumus toisinaan saa heidät valtaansa, ovat he ikäänkuin horroksissa ja lankeavat kaikenlaisiin hullutuksiin."

"Minä en ymmärrä", sanoi Sten, "mitä etua rouva Bontilla saattoi olla minun kuolemastani. Mutta merkillisintä on, että olen kaksi kertaa ollut saamaisillani surmani arkkipiispan talossa."

"Kaksi kertaa?"

Nyt kertoi nuorukainen tapauksen Almarstäkissä ja kuinka ihmeellisesti hän silloin pelastui.

Isä Johannes kuunteli tarkkaavaisesti, ja kun hän palasi kotiin, oli hänellä pitkä keskustelu arkkipiispan kanssa. Päivällisellä sanottiin, että tämä oli äkkiä sairastunut eikä voinut nousta vuoteestaan. Kun Sten illalla meni huoneeseensa, kertoi muuan asemiehistä, että talossa vallitsi suuri hälinä. Rouva Bontin oli käsketty muuttaa pois; mutta vaikka hän tällä hetkellä olikin poissa, ei kukaan uskonut, ettei hän enää palaisi.

Asemiehet olivat saaneet käskyn maata ritarin huoneen edessä olevassa huoneessa. Mitään syytä tähän ei ollut ilmoitettu.

Seuraavana aamuna kutsuttiin Sten herra, samaan aikaan kuin edellisenäkin päivänä, hänen armonsa luo. Nytkin otettiin hänet vastaan avoimin sylin. Arkkipiispa kysyi suurella levottomuudella hänen terveydentilaansa ja sanoi, että hän oli suureksi säikähdyksekseen kuullut, että hänen talossaan oli eräällä henkilöllä ollut pahoja aikeita hänen rakasta vierastaan vastaan.

Asia ei ollut niin paha kuin isä Johannes oli luullut; juomaa oli koetettu muutamaan koiraan, joka oli nukkunut siitä ja herännyt kahdentoista tunnin kuluttua. Mutta yritys oli niin rohkea, että rikollinen oli karkoitettu talosta, ja suru siitä, että jotakin sellaista oli saattanut tapahtua hänen talossaan, oli vienyt hänen armonsa itsensä sairasvuoteeseen.

Sten pyysi häntä uskomaan, että hän olisi mieluummin nähnyt, ettei hänen kunnianarvoisuutensa olisi koskaan saanut tietää asiasta.

"Eikö kertomus tästä ole pian leviävä kautta kaupungin ja maan?"

"Ei minun kauttani!"

"Aiotteko pitää sen salassa?"

"Kaikilta!"

"Isältännekin?"

"Häneltäkin!"

"Jos pidätte sananne, olette totisesti harvinainen nuori mies."

"Teidän armonne voi luottaa minuun."

"Niinpä on minunkin todistettava ystävyyteni teitä kohtaan. Sanokaa rakkaalle ystävälleni Svante Niilonpojalle, ettei vanha arkkipiispa ole unhottanut, kuinka monta kappaa suoloja hän on syönyt yhdessä hänen kanssansa, ja sikäli kuin voin, tahdon suojella hänen selkäänsä hänen vastustajiltaan. Jos tahdotte, voitte lisätä, että teen sen etupäässä hänen jalon poikansa tähden."

"Isääni on suuresti ilahuttava, että teette sen maan ja hänen tähtensä."

"Sanokaa mitä tahdotte" -- tässä sai ääni vienomman sävyn -- "ainoastaan kerran ennen elämässäni olen kohdannut ihmisen, jonka sydämen puhtaus ja viattomuus on ollut niin läpikuultava... Ensimäisen näin nuoruudessani, toisen kohtaan elämäni iltana. On suuri armo, että ihmistä siten ilahutetaan kaksi kertaa elämässään, ja siihenkin liittyy katkeraa surua... surua tuntiessaan, tietäessään... ettei kaikki ole kuten voisi ja pitäisi..."

Vanha piispa piteli Stenin kättä kädessään; hän uskoi vielä kauniiseen ja hyvään. "Kiitos siitä, että tulitte luokseni", sanoi hän. "Taivuttakaa päänne, että saan teitä siunata!"

Sten lankesi polvilleen, ja arkkipiispa laski kätensä hänen päänsä päälle ja sanoi:

"Herra kaikkivaltias, siunaa tätä lasta, jolle olet jo suonut niin runsaita lahjoja! Suojele ja varjele häntä kiusauksista, älä suo hänen sortua, vaan mieluummin ajoissa päästä täältä, ennenkuin hänen jumalallinen luontonsa turmeltuisi maailman kovissa kamppailuissa. Herra olkoon sinun kanssasi!"

"Ja nyt hyvästi, poikani!"

Syvästi liikutettuna Sten lähti ylipapin luota.

Vielä kerran hän tapasi isä Johanneksen. Tämä toivotti hänelle kaikkea hyvää ja lähetti terveisiä Hemming piispalle.

"Ettekö tahdo käydä hänen luonansa?" kysyi Sten.

"Jos hän haluaa sitä."

"Aivan varmaan!"

"Tiemme kulkevat erillään!"

"Mutta samaan maaliin!"

"Niin kyllä!"

Sten palasi Tukholmaan.

Taipaleella lähestyi häntä asemies, joka oli maannut hänen huoneensa oven edessä edellisenä yönä. "Saanko ilmoittaa teille jotakin, herra?" kysyi hän. "Mitä sitten, Erik?"

"Yöllä avattiin huoneen ovi kaksi kertaa, mutta kun minä nousin, sulkeutui se yhtä nopeasti."

"Sinä et suonut itsellesi mitään rauhaa?"

"Isä Johannes neuvoi minua olemaan valveilla, koskei ovissa ollut salpoja."

"Kuinka ei ollut?"

"Ne oli otettu pois."

"Minä olisin mielelläni tahtonut tietää aiotun käynnin tarkoituksen."

"Eilen tulin kuulleeksi keskustelun isä Johanneksen ja eroitetun rouvan kesken. Ainoastaan ohut lautaseinä eroitti minut heistä. Rouva kävi kiihkein sanoin hänen kimppuunsa sentähden, että hän oli rikkonut ripin pyhyyden. Hän vastasi, että hänen velvollisuutensa oli estää sitä pahaa, jota nainen tahtoi saada aikaan, ja siihen ei ollut mitään muuta keinoa kuin ilmoittaa niin hyvin piispalle kuin ritarillekin, jotta he voisivat olla varuillaan."

"Eikö nainen sanonut syytä vihaansa!"

"Hän puhui pyhäksijulistuksesta. Minusta tuntui, kuin hän olisi toivonut, että hänet julistetaan pyhimykseksi."

"Se ei ole mahdollista!"

"Isä Johannes sanoi: 'Luuletteko, että taivaan autuus aina odottaa sitä, joka maan päällä kantaa pyhimyskehää päässään?'"

"Siitä oli rouva Bonti luonnollisesti vakuutettu?"

"Hän kirkui ja huusi, ettei isä Johannes ollut mikään todellinen pappi, jos sitä epäili, ja että hän tekee siitä syytöksen hänen kunnianarvoisuudelleen."

"Sitä ei kai toinen pelännyt?"

"Ei, hän pyysi eukkoa menemään heti ja tarjoutui lähtemään hänen mukaansa, mutta silloin eukko heittäytyi hänen jalkoihinsa ja kysyi mitä hänen oli tehtävä saadakseen syntinsä anteeksi -- 'katukaa syntejänne ja tehkää parannus!' sanoi isä Johannes."

"Se rehellinen mies!"

"En luule eukon siitä ottavan ojentuakseen, sillä tuntia myöhemmin sätti hän pahanpäiväisesti talonväkeä ja lupasi pitää kovaa komentoa palattuaan takaisin. Ja talossa uskoivat kaikki, että se tapahtuisi muutamain päivien perästä."

"Toivon, Erik, ettei tämä tapaus tule puheeksi Tukholmassa."

"Teidän tahtoanne noudatetaan, herra." Erik vetäytyi takaisin toveriensa luo ilmoittaakseen heille herransa tahdon.

Mutta lopulla matkaa kiitivät Stenin ajatukset kauas edelle. Hän uteli mielessään, oliko Knut saavuttanut Kristinan rakkauden. Mutta enimmän ihmetteli hän, oliko Kristinasta tosiaankin voinut tulla niin kaunis kuin Knut oli kertonut.

Taaskin muisti hän pienen, soman kymmenvuotiaan tytön, mutta nyt hän oli jo lähes seitsemäntoistavuotias. Sten sekä iloitsi jälleennäkemisestä että sitä pelkäsi.

Ei millään muotoa hän tahtonut asettua velipuolensa tielle. Jos Kristina oli tälle luvannut uskollisuutta tai ainoastaan antanut puolinaisiakin lupauksia tulevaisuuteen nähden, pitäisi Sten häntä siskonaan eikä olisi menneistä tietävinänsäkään.

Myöhään illalla ratsasti hän linnanpihaan, mutta hän ajatteli, että Märta rouva olisi vielä valveilla, ja riensi rouvantupaan. Siellä oli pilkkosen pimeää, ja palvelijatar, jonka hän kohtasi, vastasi, että hänen rouvansa oli herra Erik Juhananpojan (Vaasan) luona, joka oli pannut toimeen suuren juhlan.

Sten palasi surumielin huoneeseensa. "Kaikki on päätetty", tuumi hän itsekseen. "Minulla ei ole enää lupaa häntä ajatella."

Seuraavana aamuna lähetti Märta rouva hänelle kutsun ja odotti häntä kärsimättömästi. Silloin oli hän jo alistunut kohtaloonsa, mutta häntä loukkasi se ilo, joka hänen äitipuolensa silmistä loisti häntä nähdessään.

"Luulen, etten ole koskaan niin ikävöinyt sinua", sanoi Märta rouva ojentaen hänelle kätensä.

"Enhän ole kauan ollut poissa."

"Sillaikaa on tapahtunut merkillisiä asioita."

"Ilahuttaviako?" kysyi Sten.

"Toivon niin, mutta mikä sinua vaivaa?"

"Ei mikään! Onko Knut jo kihlannut rakastettunsa?"

"Ei! Mutta, Sten, mikä tyttö!"

"Hän miellyttää teitä hyvin?"

"En ole koskaan nähnyt mitään rakastettavampaa!"

"Ja Knut...?"

"On tykkänään hurmaantunut häneen -- kovaksi onneksi!"

"Miksi niin?"

"Tyttö ei rakasta häntä."

"Kuinka sen tiedätte?"

"Siitä on hän itse antanut vihjauksen."

"Mutta onhan Knut sorja ja muhkea."

"Kristina rakastaa toista."

"Niinkö!" sanoi Sten tukehduttaen huokauksen.

"Oikeastaan on se eräs muisto, jolle hän on pysynyt uskollisena."

"Muisto?"

"Niin, nuoresta poikasesta, jonka hän kohtasi lapsuudessaan -- luullakseni Ekan tilalla."

Kuinka poika punastui! Mutta Märta rouva ei ollut sitä näkevinään. "Minä pyysin häntä kertomaan muistonsa, ja hän teki sen empimättä."

"Mainitsiko hän pojan nimen? Älkää kiusatko minua, äiti!"

Silloin kietaisi Märta rouva käsivartensa hänen kaulaansa ja veti hänet luoksensa. "Hän rakastaa sinua, Sten!"

"Tiedättekö sen varmasti?"

"Olen lukenut sen hänen kauniista silmistään. Ne tuikkivat kuin tähdet, kun on puhe sinusta."

"Mitä hän on sanonut?"

"Ei oikeastaan mitään, hän yhtä vähän kuin sinäkään. Mutta kuitenkin tiedän, että te rakastatte toisianne." Hän otti Stenin pään käsiensä väliin ja katsoi hänen silmiinsä. "Eilen näin sinun kuvasi hänen silmissään, ja nyt näen hänen kuvansa sinun silmissäsi. Te rakastatte toisianne!"

"Vaikkemme ole tavanneetkaan toisiamme -- mahdotonta!"

"Se on ennalta määrätty!"

"Mitähän Knut sanoo?"

"Hänen täytyy alistua."

"Mutta jos hän rakastaa häntä?"

"Silloin on hänen jo täytynyt nähdä, että kaikki se kiintymys, jota Kristina osoittaa hänelle, on sinun tähtesi."

"Sitä hän ei usko."

"Ole huoletta! Kristina sanoo sen hänelle jonakin päivänä."

"Oi, rakas äiti!"

Hän kietoi käsivartensa äitipuolensa kaulaan. "Kuinka tämä onkaan ilahuttava isääsi!"

"Tiedän, että hän on toivonut sitä!"

"Eilen", jatkoi Märta rouva, "puhui Kristinan sisarpuoli, kaunis Cecilia rouva, siitä hyvästä nimestä, jonka olit saavuttanut Lyypekissä. Olisitpa silloin nähnyt Kristinan! Hän tosiaan näytti siltä, kuin olisi kaikki ylistys tullut hänen osakseen."

"Älkää puhuko hänestä, äiti! Joudun pyörälle päästäni."

"Tahdotko käydä heidän luonansa, vai onko minun pyydettävä heitä tulemaan tänne?"

"En tahdo tehdä mitään, joka pahoittaa Knutin mieltä."

"Aina sinä palaat häneen. No niin, hänen syntymäpäivänsä on huomenna."

"Aiotteko kutsua heidät tänne?"

"Sitä ajattelin!"

"Tehkää se, äiti! Koetamme tehdä päivän niin viehättäväksi kuin mahdollista! Minun ratsuni miellyttää Knutia; hän saa sen."

"Osaisipa hän vain pitää sinua arvossa!..."

"Jos hänet, kuten minut, alituiseen asetettaisiin etusijalle, kadehtisin minä kenties häntä. Ja jos hän ottaisi minulta tytön, jota rakastan, en katselisi moista leppein silmin."

"Yhden vain tiedän: hän ei ole niin tunnontarkka kuin sinä!" vastasi Märta rouva.

Kun Sten kohtasi Knutin, alkoi tämä heti kertoa Kristinasta. Hän sanoi olevansa aivan varma tytön rakkaudesta.

"Pyydä hänen kättänsä", huomautti Sten.

"Sillä ei ole kiirettä."

"Joku toinen voisi tulla..."

Knut katsoi häneen. "Saattaisitko sinä tehdä sen?" kysyi hän.

"Neitsyt Kristina ja minä olemme olleet aiotut toisillemme jo monien vuosien ajan."

"Sen jälkeen kuin sisareni antoi sinulle rukkaset?"

"Jo ennen. Mutta minä sanoin Kristina Gyllenstjernalle, että minulla oli jo toinen mielitietty."

"Ja nyt aiot pitää hänet hyvänäsi?"

"Jos hänen sydämensä on vapaa ja me miellymme toisiimme, niin tahdon isäni toivomuksen mukaan pyytää hänen kättänsä."

"Vaikka hän rakastaisikin minua?"