Svante Niilonpoika Sture ja hänen aikalaisensa II: Lapsiuhri
Part 13
"Tuumitte, että voisimme toimia yhdessä?"
"Niin ajattelin!"
"Sanokaa minulle suunnitelmanne!"
"Siinäpä juuri pula onkin. Olen kai aika pöllöpää, koska en voi laatia sellaista. Sentähden ajattelin, että jos te voisitte olla päänä, olisin minä kätenä. Ainoastaan sillä tavoin voisitte olla minulle hyödyksi."
"Tahdotte siis tehdä mitä tahdon?"
"Valtionhoitajaan nähden! Sen tahdon!"
"Ja kuinka aiotte hankkia pääsyn hänen luokseen?" kysyi Breding epäluuloisesti.
"Minulla on hyviä suosituksia Saksasta."
"Näyttäkääs!"
"Antaakseni toisten salaisuudet teidän käsiinne! Ei kiitos, _niin_ tuhma en sentään ole!"
"Mutta tahdotte, että minun on uskottava teille omat salaisuuteni!"
"Enkö minä ota kaikkea niskoilleni? Enkö aivan yksin tahdo olla kätenä..."
"Tosin kyllä!..." Munkki näytti olevan aika hämillään. "Kuitenkin täytyy minun ajatella asiaa."
"Tehkää niin. Minä hankin sillävälin itselleni pääsyn valtionhoitajan luo."
"Milloin ensi kerran yhdymme?"
"Huomenna täällä metsässä samaan aikaan!" He erosivat, ja Esbjörn riensi Svante Niilonpojan luo.
Tämä oli jo melkein unhottanut keskustelunsa Stenin kanssa ja lupauksensa hänelle.
"Poikani lähti täältä jo viikko sitten", sanoi hän. "Miksi en ole koko tähän aikaan kuullut sinusta mitään?"
"Minä olen ollut teidän asioillanne, herra."
Ja nyt kertoi hän kaiken mitä tiesi.
"Asia on heti tutkittava!" huudahti ritari vilkkaasti ja tarttui kelloon.
"Ettekö tahdo lykätä sitä siksi, kunnes olemme päässeet koko joukkion jälille?"
"Kuinka se käy päinsä?"
"Asian on näytettävä siltä, kuin minä toimisin yksistä tuumin heidän kanssansa."
"Jos he epäilevät sinua, tekevät he pikaisen lopun asiasta."
"Olen valmis siihen!"
"Ja tahdot uhrata henkesi?"
"Nuori ritari on sen kerran lahjoittanut minulle. Siitä pitäen kuuluu se hänelle."
"Ole siitä sitten arka hänen tähtensä! Sinun täytyy joka päivä tehdä minulle selkoa mihin aiot mennä, jotta tiedän, mistä sinua saa etsiä."
"Huomenna menen kohtaamaan munkkia. Enempää en tiedä."
"Jos mahdollisesti saisit nähdä naisen..."
"Sitä juuri mietin."
"Jäätkö nyt luokseni?"
"Kyllä, ritari, ja asetun makuulle ovenne eteen, sillä koiraanne ei ole luottamista."
"Eikö?"
"Se on lahjottu sekin!"
Seuraavana aamuna, kun Svante Niilonpoika heräsi, tapasi hän Esbjörnin huonetta puhdistelemasta.
"Antakaa se tästälähin minun tehtäväkseni", sanoi hän. "Mutta antakaa minulle joku asiapaperi, joka ei ole tärkeä teille, mutta joka todistaa, etten minä haikaile ryhtyä mihin tahansa, mikä voi palvella minun ja rikostoverieni suunnitelmia."
"Sain juuri eilen Tukholmasta kirjeen, jossa varoitetaan minua petollisista juonitteluista ja sanotaan, että minua ympäröivät sellaiset. Kas, tuossa, ota se!"
"Vielä yksi asia, herra ritari! Tarvitsen viisikymmentä äyrityistä tuolle vestmanlantilaiselle."
"Etkö kenties tahdo antaa hänelle sataa?"
"Ei, en tahdo näyttää anteliaalta."
Niin varustettuna lähti Esbjörn sovittuun kohtaukseen metsään. Tiellä yhtyi hän Ekiin; tämän muoto näytti riutuneelta, silmät olivat turvonneet ja hän vapisi pelosta.
"Te saatte vastata minulle!" huusi hän vimmoissaan ja hyökkäsi Esbjörniä kohden.
"Kas, tuossa!" sanoi tämä ja ojensi hänelle rahat.
Hän tuijotti ymmällään, kasvojen ilme muuttui.
"Ette siis tahdo pettää minua?" sanoi hän.
"Onko joku sanonut niin?"
Hän katseli varovaisesti ympärilleen. "Olkaa varuillanne. Täällä on ketun häntä huiskamassa!"
"Palvele minua uskollisesti, minä kyllä palkitsen sen!"
"Luottakaa minuun!"
Kuului kuivien oksien rapinaa. Ek riensi nopeasti pois. Breding, tai oikeammin munkki, tuli kohta sen jälkeen näkyviin.
"Oliko se Ek?" kysyi hän hymyillen.
"Se hävytön ihminen uskaltaa minua soimata", vastasi Esbjörn. "Jos meidän kesken tulee yhteishommista mitään, toivoisin teidän hänestä suoriutuvan erilleen."
"Sitä olen ajatellutkin."
"Jos hänet antaisi ilmi, loitontaisi se kaikki epäluulot meistä."
"Jollei hän juuri suuntaisi niitä meihin", huomautti munkki tutkistelevin katsein.
"Se kai voitaisiin estää."
"Millä tavoin?"
"Ilmianto ja vangitseminen. Kuulustelu ei voi tulla kysymykseen ennenkuin seuraavana päivänä. Yön kuluessa on syytetty ottanut samanlaista pulveria kuin hän pani valtionhoitajan iltajuomaan."
"Te olette rohkea ehdotuksissanne."
"Se on ainoa keino, millä voimme onnistua."
"Oletteko ollut valtionhoitajan luona?"
"Siellä on jo kotinikin."
"Onko se mahdollista?" kysyi munkki hämmästyksissään.
"Todistuksena siitä on tämä kirje, jonka otin hänen kirjoituspöydältään."
"Eikö se herätä epäluuloja?"
"Jotakin toista kohtaan, sitä juuri tahdonkin!"
Munkki avasi kirjeen ja luki:
"Rakas herra, ollessanne Länsi-Göötanmaalla neuvon teitä ennen kaikkea varomaan kavaloita juonia. Pitäkää uskollisia kelpo miehiä luonanne, jotka suojelevat teitä ja valvovat asioitanne."
"Oh", huudahti munkki. "Meitä jo vaanitaan! Toisin sanoen, haudotaan arvottomia epäluuloja!" lisäsi hän nopeasti ja luki sen jälkeen kirjeen loppuun. Kun se oli tehty, sanoi Esbjörn:
"Ettekö nyt tahdo antaa sitä minulle takaisin?"
"Mitä sillä teet?"
"Näytän sen muillekin."
"Samoin minäkin tekisin."
"Minä en anna sitä hallustani."
"Sinä epäilet minua!"
"Samoin kuin tekin minua!"
Munkki seisoi kotvan epätietoisena. "Seuraa minua!" sanoi hän sitten.
"Antakaa minulle ensin kirje!"
"Etkö käsitä, että on sama, jos se on minullakin", kuului äreä vastaus, mutta samassa heitettiin kirje hänelle. "Tule nyt!" sanoi munkki ja suuntasi askeleensa pienelle metsäpolulle.
"Ei aivan!" jupisi Esbjörn ja seurasi äänetönnä hänen kintereillään.
Taivallettuaan pysähtymättä puolen tuntia kapeita, raivaamattomia metsäpolkuja olivat he odottamatta erään luostarin edessä, joka oli aivan metsänreunassa. Munkki kolkutti portille, jonka palveleva veli heti avasi. Vaihdettiin muutamia sanoja, ja molemmat astuivat sisään ilman että Esbjörniä olisi kehoitettu seuraamaan tai jäämään ulos. Tämä seisoi kotvan aikaa epäröiden, mutta saadakseen selville, vartioitiinko häntä, meni hän loitommalle ja maantielle, joka oli luostarin toisella puolen. Silloin kuuli hän nopeita askelia takaansa ja näki saman palvelevan veljen, joka oli avannut portin.
"Ettekö tahdo tulla luostaripihaan levähtämään?" kysyi hän mielistelevästi. "Toverini ei kai sitä salli."
"Kuka hän on?"
"Tuhma koira! Siinä kaikki, mitä tiedän!"
"Sallikaa minun tarjota pikari viiniä, käy kylmä syysviima."
"Sellaista en pane suuni sivuitse."
Munkki meni edeltä, ja Esbjörn seurasi hänen jälessään luostariin. He tulivat nelisnurkkaiseen pihaan. Rakennuksen seinustaa pitkin olivat pylväskäytävät, joita kannattivat raskaat pilarit. Näillä käytävillä hurskaat isät luultavasti hengittivät raitista ilmaa, sillä munkit eivät saaneet mennä ulos portista. Tämä oli katumusluostari, sanoi palveleva veli, ja siellä pidettiin ankaraa kuria.
Portinvartiahuone oli kirkkaasti valaistu. Heti heidän sinne päästyään otti veli esiin pullon ja pani pikarin sen viereen.
"Juokaa ja olkaa iloinen!" sanoi hän. "Minulla on muuta hommattavaa."
"Mitä, ettekö juo kanssani?"
"Kyllä, kyllä; odottakaahan minä tulen pian takaisin!"
"Vai niin", jupisi Esbjörn itsekseen, jäätyään yksin. "Täällä on siis itse ahjo. Onpa hauskaa nähdä, kuinka pääsen täältä."
Hän kaasi kipon täyteen ja antoi sen sitten olla hetken aikaa koskematta. Liekö se ollut kuvittelua vai mitä, mutta hän oli näkevinään kalvon muodostuvan pinnalle. Hän otti siitä hieman sormensa kärellä ja pani kielelleen; sillä oli katkera maku, aivan vieras viinille.
"Aivan oikein", jupisi hän ja kaasi kipon sisällön takkaan. "Sääli voimakasta, tulista viiniä!"
Vielä kerran täytti hän kipon ja uhrasi sen sisällön liekeille. Mutta kuumuus kävi sietämättömäksi, ja hän päätti mennä ulos pihalle. Hänen ällistyksekseen oli ovi sulettu.
Ennen on ainoastaan ohimennen mainittu, ettei Esbjörn ollut tietämätön pappien juonista ja munkkien metkuista. Lyypekkiläisen luostarin apotti oli käyttänyt häntä useita kertoja, ja Esbjörn oli yksi niistä, jotka sokeasti tottelivat sitä, joka maksoi. Kun Sten tuli, joutui hän ensi kerran elämässään suureen kiitollisuudenvelkaan, ja tämä ikäänkuin avasi oven jalommille vaistoille. Hän piti velkaansa rajatonna, ja jos hän ennen oli palvellut pahaa yksistään välikappaleena, ymmärsi hän nyt käyttää, mitä siihen aikaan oli oppinut, hyväkseen uuden herransa ja hyvän palveluksessa.
Neuvotonna, mutta ei lohdutonna seisoi hän portinvartiahuoneessa ja katseli ympärilleen. Hänen viekkaat silmänsä tutkistelivat tarkoin kaiken. Mitään ikkunaa ei ollut, pieni huone sai ainoan valonsa takasta, ja siinä oli tuli melkein riittynyt, mutta vaikka puita olisi ollutkin enemmän, ei hän olisi niitä pannut tuleen, niin tukehduttava oli kuumuus. Ovelle kolkuttaminen olisi auttanut yhtä vähän kuin huutaminen ja parkuminenkaan. Hän kopeloi tarkoin pitkin seiniä, oliko mitään nappulaa tai epätasaista paikkaa salaoven merkkinä, mutta kaikki oli turhaa.
Näissä hommissa puuhaillessaan oli hän huomaavinaan, kuinka eräs paikka lattiasta hieman lonkahteli hänen allaan. Hän heittäytyi lattialle ja tunnusteli tarkoin -- siinä oli tosiaankin luukku. Mutta ei ollut mitään, millä vääntää se auki. Hän koetti veitsellään, se riuskahti poikki. Luukkua ei kenties ollut avattu moneen vuoteen.
Nyt olivat hyvät neuvot kalliit. Huone pimeni yhä enemmän. Hän ajatteli tuokion ajan, että kantaisi hehkuvat hiilet ovelle ja sytyttäisi sen, saadakseen sen sillä tavoin auki, mutta ennenkuin se onnistuisi, olisi hän tukehtunut savuun.
Mutta mahdollisesti voi hän kavuta ylös savutorvesta! Sopihan koettaa. Hän kaapi syrjään hehkuvat hiilet ja hyppäsi takalle. Hän poltti kätensä ja jalkansa... turhaan, savutorvi oli niin pieni, ettei lapsikaan olisi voinut päästä siitä ylös.
Lattia tarjosi siis ainoan pelastuksen. Taasen tähysteli hän ja vaani ympäri huonetta. Nyt oli jo melkein pimeä.
Silloin huomasi hän seinällä jotakin välkkyvän hiilien kajossa. Se oli rautatanko, terävä toisesta päästään. Häneltä oli vähällä päästä ilohuuto. Luultavasti käytettiin sitä tulen kohentelemiseen. Kaikin voimin koetti Esbjörn tunkea tankoa luukun ja lattian väliin. Se onnistui vihdoin, ja nyt väänsi hän luukun auki. Häntä vastaan puhalsi vilvakka tuuli, ja hän veti syvään henkeään.
Nyt oli aivan pimeä ja hän tunnusteli käsillään tikapuita tai portaita, joita myöten pääsisi alas. Mitään sellaisia ei ollut.
Saattoi olla hengenvaarallista heittäytyä rentonaan alas, kun ei tiennyt aukon syvyyttä. Silloin juolahti hänen mieleensä, että hän oli aina nähnyt munkkien säilyttävän tuluksiaan laatikossa vuoteen vieressä. Hän hypähti pystyyn, kopeloi makuupaikan vierustaa ja löysi tosiaankin tulukset. "Pyhä neitsyt olkoon ylistetty!" Hän iski tulta ja valaisi alas. Se oli viini- ja olutkellari, jossa oli tynnyri toisensa vieressä. Korkeus oli kymmenisen jalkaa, hän saattoi siis hypätä alas.
Vuoteen vierestä hän löysi kasan kuivia päretikkuja, ja otettuaan niitä nipakan ja sytytettyään yhden hän hyppäsi alas.
Enempää arvelematta riensi Esbjörn tynnyrin luo, avasi tapin ja maisteli sisällystä. Löydettyään viinilajin, joka oikein kävi hänen makuunsa, pani hän suunsa tapinreiän alle ja joi.
"Luulenpa melkein, että tätä samaa lajia minulle tarjottiin tuolla ylhäälläkin!" jupisi hän. "Tämä virottaa ihmisen jälleen henkiin!"
Nyt oli löydettävä tie väljään, mutta mitään sellaista ei näkynyt. Silloin oli hän kuulevinaan kolinaa ylhäältä. Silmänräpäyksessä oli hän sammuttanut päretikun ja oli aivan liikkumatonna.
Munkki siellä tuntui avaavan oven portinvartiahuoneeseen. Käytävä sen edessä oli pimeä, hän ei siis saattanut eroittaa mitään.
"Merkillistä, kuinka täällä tuntuu viileältä", virkkoi hän. "Ah, tuolla mies makaa!... Minä sytytän kynttilän."
Hän kulki muutamia askeleita ja putosi suinpäin alas kellariin:
"Kaikki pyhimykset minua auttakoot!"
Esbjörn pysyttäytyi hiljaa, ja niin teki munkkikin.
Mutta kotvan kuluttua kuuli edellinen, kuinka toinen varovasti liikkui ja munkkien tavan mukaan jupisi ääneen:
"Kuinka hitolla tämä on tapahtunut... Enkö nähnyt hänen makaavan kuolleena lattialla... Mahdotonta on päästä ylös tätä tietä, minun täytyy koettaa päästä tynnyrin luo."
Esbjörn kuuli munkin lähestyvän. Huomattuaan tämän olevan aivan lähellä, tarttui hän häneen kovin kourin ja pani kätensä hänen suulleen:
"Sana vain ja olet kuoleman oma!"
"Armoa! Sääliä!"
"Missä on uloskäytävä?"
"Kolmannessa tynnyrissä nurkasta vasemmalle."
"Mihin se vie?"
"Ylös luostariin."
"Miksi tahdoit riistää henkeni?"
"Minäkö, kuinka voitte luulla moista?"
"Vaiti ja vastaa kysymyksiini!"
"Myrkky annettiin minulle."
"Kuka antoi?"
"Vieras nainen."
"Kuka hän on?"
"Minä en tiedä, tiedän ainoastaan, että hän on korkeasukuinen rouva, hyvin rikas ja hyvin julma."
"Tahdotko ostaa henkesi?"
"Mitä on minun tehtävä?"
"Toteltava minua kaikessa."
"Vannon sen Jumalan äidin ja kaikkien pyhien kautta."
"Vaiti! Kaikki munkit ovat valapattoja. Tänne kätesi! Panen sen jalkani alle. Jos liikahdatkaan vetääksesi sen pois, lupaan, että saat sen takaisin murskana!"
"En liikahuta jäsentäkään."
Munkin kalpeat, vääristyneet kasvot todistivat, ettei jalka juuri painanut häntä keveästi. Esbjörn iski tulta.
"Näytä minulle uloskäytävä!"
Suureen oluttynnyriin oli nerokkaasti laitettu ovi. Kun se avattiin, oli edessä portaat, jotka veivät ylös luostariin.
"Voiko sen sulkea ulkoapäin?"
"Kyllä, samalla avaimella."
"Mikä on nimenne, veli?"
"Efra."
"No hyvä, Efra, mihin oli teidän vietävä ruumiini?"
Munkki kyyristäytyi vavisten kokoon.
"Vastaa!"
"Tuolla loitompana on vanha kaivo!" Hän viittasi kellarin toiselle reunalle.
"Teillä on kai useinkin tänne asiaa. Kuinka saattoi luukku olla niin lujassa?"
"Olitte avannut lattian väärästä paikasta."
Esbjörnin oli vaikea pidättää rähänaurua.
"Jos olisin avannut oikean luukun, niin olisitte huomannut vaaran!"
"Se ei ole mahdotonta."
Jos Esbjörnillä olisi kellariholvin sijasta ollut taivas päänsä päällä, olisi hän varmaan kohottanut sinne kiitollisen katseen Nyt hän vain huokasi keveästi.
"Ylhäällä kai luulevat nyt..."
Tässä keskeyttivät hänet askeleet ylhäältäpäin.
Tulijalla mahtoi olla kynttilä mukanaan tai häntä opasti alhaalta vilkkuva valo. Hän tuli aukon luo. Mutta sitä ennen oli Esbjörn ehtinyt kuiskata:
"Vastaa aivan kuin kaikki olisi käynyt laskujen mukaan, henkesi on käsissäni!"
"Efra!" kuului ylhäältä.
"No, veli!"
"Sinä vapiset, raukka. Eikö se ole käynyt hyvin?"
"On!"
"Hän oli kuollut?"
"Niin."
"Hautaatko nyt hänet?"
"Hautaan!"
"Et kai ole unhottanut kirjettä?"
"Mitä kirjettä?"
"Enkö sanonut sinulle, että hänellä on kirje, joka rouvan täytyy saada."
"Minä otan sen."
"Tarvitsetko apua?"
Efra heitti pikaisen katseen Esbjörniin, mutta tämä oli uhaten kohottanut nyrkkinsä, ja hän vastasi hieman arveltuaan:
"Eikö mitä, minä kyllä suoriudun ilmankin."
"He, sinä pelkäät että täytyy luovuttaa jollekin toiselle osa ansiosta. Kuinka paljon saat?"
"Viisikolmatta äyrityistä."
"Pidä hyvänäsi! Ole hyvilläsi! Älä vain unhota kirjettä!"
Näin sanoen meni munkki tiehensä. Esbjörn oli heti tuntenut Bredingin, hänen, joka tuskin koskaan avasi suutansa ja nyt yhdellä kertaa oli käynyt niin puheliaaksi. Efra seisoi melkein menehtyneenä.
"Ennenkuin käyt työhön, otat kai tavallisesti ensin vahvistusryypyn?"
"En, vasta jälkeenpäin."
"Koska nyt olen säästänyt sinulta vaivat, voimmehan alkaa sillä. Missä on väkevintä viiniä?"
"Tuossa!" Hän viittasi pieneen nassakkaan. "Mutta se on ainoastaan apottia varten."
"Saat hyvin antaa minun maistaa sisältöä."
Efra huokasi ja meni erään oluttynnyrin luo, joka aukeni samalla tavoin kuin ensiksimainittu, mutta näkyi sisältävän useita hyllyjä, joilla oli kaikenkokoisia kippoja. Hän otti erään aivan pienen. "Mitä ajattelet, Efra? Tänne suurin!" Esbjörn täytti sen ja maisteli. Se oli tavattoman hieno juoma, voimakas ja makea. Hän maiskutti kieltään.
"Niitä on tällaisia juomatavaroita ainoastaan luostarissa", sanoi hän ja nosti kipon jälleen suulleen. Sattumalta tuli hän luoneeksi katseen Efraan. Tämän katse oli kiiluva, ja hän jätti yhtäkkiä juomisen sikseen.
"Luuletko, että se juovuttaa?" kysyi hän. "En tiedä."
"Juo!" Hän ojensi kipon hänelle. "Ei, kunnianarvoisa isä on kieltänyt sen suurena syntinä."
"Jos hän antaa sinulle synninpäästön siitä, että otat hengen muilta ihmisiltä, niin annan minä sen sinulle niin pienestä synnistä. Juo nyt!"
Efra lankesi polvilleen. "Minä juovun", sanoi hän. "Etkö muuta? Juo!"
Munkki otti kipon, se putosi hänen kädestään ja meni tuhansiksi kappaleiksi. Esbjörn ei tiennyt, nousiko hänen päähänsä viini vai munkin menettely, mutta hän ei ollut ensi kertaa luostarissa ja hän hillitsi itsensä.
"Meidän on noudettava pari kippoa lisäksi", sanoi hän pakotetulla tyyneydellä ja vei munkin mukanaan kaapille. Nyt otti hän kaksi kippoa mukaansa, suuremman ja pienemmän.
Suurempi täytettiin uudelleen, ja Esbjörn kaasi siitä pienempään.
Oli merkillistä nähdä tällöin munkkia. Koko ruumis värisi ja hampaat kalisivat vastatusten. Hän veteli rukousnauhaa melkein kouristuksentapaisesti käsiensä välitse, samalla jupisten rukouksen toisensa jälkeen. Hän seurasi Esbjörnin kaikkia hommia levottomin katsein, ja kun tämä pani pois suuremman kipon ja lähestyi häntä pidellen pienempää kädessään, heittäytyi hän suulleen maahan.
Esbjörn käänsi hänet ympäri ilman suurempaa vaikeutta, pani hänen päänsä polviensa väliin ja tarttui hänen nenäänsä pakottaakseen hänet avaamaan suunsa. Sen jälkeen antoi hän hänelle aikaa niellä hyvin joka kulauksen.
Esbjörn nousi nopeasti pystyyn, mutta munkki sitä vastoin makasi useita minuutteja aivan liikkumatonna.
Äkkiä hän kääntäysi.
"Miksi teit sellaista tenää?"
"En tahtonut joutua teidän valtaanne;"
"Oletko sitten nyt?"
"Olen."
"Tuo juomako on tarkoitettu sellaiseen?"
"Niin."
"Olen kuullut puhuttavan moisesta. Kuka on rouva, jolle kirje on vietävä?"
"Hänen oikeaa nimeään en tiedä, mutta..."
"Sano pois!"
"Olen ottanut vastaan kirjeen, jonka päällä luki: 'Sigbrit rouvalle'."
"Onko täällä useampia vieraita kuin hän?"
"Monet korkeat ruotsalaiset herrat tulevat tänne."
"He ovat liitossa hänen kanssaan?"
"Hän lupaa heille kaikkea, mitä he tahtovat, kun hän vain saa elävänä tai kuolleena valtionhoitajan valtaansa. Mieluimmin tahtoo hän hänet elävänä."
"Sinunhan oli jätettävä hänelle kirje?"
"Nyt saat sinä tehdä sen minun sijastani."
"Se onkin aikomukseni. Minä otan sinun kaapusi."
Munkki nousi heti pystyyn ja riisui sen.
"Tuossa on", sanoi hän. "Se sopii hyvin, sillä sen tihutyön jälkeen, joka luullaan tehdyksi, ei syyllinen saa kohottaa huppukaulustaan ennenkuin sielumessun jälkeen. Pidä nyt varasi ja hiivi täältä pois!"
"Missä tapaan Sigbrit rouvan?"
"Hänen huoneensa on heti käytävän yläpäässä."
"Sano minulle, mikä on nimeltään se munkki, joka oli täällä hetki sitten?"
"Veli Hiljainen!"
"Olenko varma siitä, ettet petä minua?"
"Annahan minulle kipponen lisää, niin nukun."
"Miksi pelkäsit niin alussa?"
"Luostarin salaisuuksien ilmaiseminen on kuolemansynti, suurempi kuin muut."
"Mutta kun se on pakollinen?"
"Kukaan ei usko sitä!"
Horjahdellen otti hän täyden kipon. Se oli tyhjennetty muutamilla siemauksilla.
"Nyt nukun tuomiopäivään", sanoi hän laskeutuen maahan.
Mutta Esbjörn ei voinut vastustaa halua nähdä paikkaa, johon hänet oli tahdottu haudata. Hän meni sentähden osoitettuun suuntaan ja löysi vaikeuksitta pienen lautaoven, joka oli ainoastaan säpissä. Avattuaan sen näki hän kummikseen vedellä täytetyn haudan, jonka luja pato eroitti luostarista. Sen etupuolella, mutta ilmeisesti yhteydessä sen kanssa oli rakennukseen kiinni muurattu kaivo pumppulaitoksineen, kaikki tyyni vanhaa ja rappeutunutta.
"Tässä pohjattomassa syvyydessä minun siis piti saada hautani", ajatteli Esbjörn.
Täälläkin oli hänellä siis uloskäytävä, jos hän tarvitsi, ja hän päätti ottaa kellarin avaimen mukaansa.
Sanottu ja tehty. Kirje kädessään hän nousi portaita ylös. Huppukaulukseen tehtyjen pienten reikien kautta saattoi hän nähdä tulematta itse nähdyksi. Hän pysähtyi munkin mainitsemalle ovelle, mutta kun kuuli sisällä kiihkeitä ääniä ja kannusten kilinää, ei hän tahtonut häiritä keskustelua, jonka sisällön hän halusi tietää.
Silloin avautui lähimmän huoneen ovi. Sieltä tuli veli Hiljainen, mutta ei päähineessään kuten tavallisesti, vaan ajeltu pää oli yhtä kiiltelevä kuin kasvotkin.
"Kaikki tehty?" kysyi hän.
Esbjörn nyökkäsi myöntävästi.
"Tule sisälle tänne, täällä kuulee kaiken!"
Hän noudatti heti kehoitusta, mutta ei ollut vähän hämmästyksissään nähdessään kuusi tai kahdeksankin munkkia, jotka istuivat sisällä kuunnellen. Se oli samaa kuin mennä leijonan kitaan, mutta olisi ollut vielä vaarallisempaa kääntyä takaisin, ja luottaen siihen, että onni auttaa rohkeita, astui hän aivan pelottomasti sisälle.
Ainoastaan lautaseinä eroitti hänet puhujista. Munkit osaksi seisoivat, osaksi istuivat ympäri huonetta, kaikki korvat hörössä kuulostellen keskustelua. Esbjörn katsoi edullisimmaksi istua, silloin kiinnitettäisiin häneen vähemmän huomiota, ja hän teki samanlaisia keinuttelevia liikkeitä kuin oli huomannut Efrankin tekevän.
Alussa oli hänen vaikea koota ajatuksiaan, hänen oma seikkailijan asemansa teki hänet levottomaksi vastoin tahtoaankin, mutta pian pääsi hän kiinni keskusteluun, ja silloin kuunteli hän yhtä tarkkaavaisesti kuin muutkin.
"Sanon teille", virkkoi muuan ääni, "hyvällä ei häntä saada siihen taipumaan."
"Syytöksiä voimme häntä vastaan tehdä kuinka monta tahansa", vastasi toinen. "Aina on muutamia valtaneuvoksia, jotka asettuvat hänen puolelleen, ja niin raukeavat parhaitenkin laaditut suunnitelmat tyhjiin."
"Ja kuitenkin ovat useimmat heistä yksimieliset, että hän on vastoin valtaneuvoston mieltä jatkanut sotaa; ja niiltä, jotka rauhanasioissa ovat matkustaneet Tanskaan, on hän riistänyt heidän lääninsä ja saattanut heidät huonoon huutoon. Niin ettei nyt enää tahdo kukaan mennä sinne", sanoi kolmas.
"Kuinka raha onkaan huonontunut viime aikoina", puuttui nyt muuan hieno ääni puheeseen.
"Pahempaa on", sanoi ensimäinen puhuja, "että kun ennen rahanlyönnin suorittivat valantehneet rahamestarit, tapahtuu se nyt linnassa, neuvostolta kysymättä, vastoin kaikkea vanhaa käytäntöä, rehellisyyttä ja valtionhoitajan valaa."
"Minä voin todistaa, että laittomia veroja on sälytetty maan kannettavaksi neuvostoa kuulematta", virkkoi muuan uusi ääni.
"Minulle on sanottu", virkkoi toinen puhuja, "että valtionhoitaja otattaa viljan lääneistään, mutta sitten vierailuttaa hevosiaan talosta taloon, pappien ja vapaamiesten luonakin, joiden kai pitäisi olla vapaat sellaisesta."
Nyt puuttui kolmas jälleen puheeseen. "Minusta näyttää kuitenkin moitittavimmalta kaikesta, että hän vastoin neuvoston tahtoa on jättänyt Hemming Gaddin eroittamatta Linköpingin hiippakunnasta."
"Jalot herrat, minusta näyttää, että olette loitonneet asiasta", lausui voimakas naisääni. "On kyllä totta, että Hemming piispa on saanut huonon nimen Tanskassa, mutta kukin asia erikseen, ja me tahdoimme ensin selvittää tilimme valtionhoitajanne kanssa, tuon majesteetinrikkoja, joka nuoruudestaan saakka ei ole tehnyt muuta kuin valehdellut ja pettänyt."
"Kysymys on, mitä on tehtävä."
"Eroittaa ette voi tai tahdo häntä?"
"Hänellä on monta kannattajaa."
"No hyvä, käyttäkää sitten viekkautta!"
"Onhan jo koetettukin."
"Huomaan, että tahdotte lähettää toiset edestänne tuleen. Minulle on myös sanottu, että on olemassa useampiakin, jotka tähtäävät samaan suuntaan, mutta me emme tunne tarkoituksianne, ja sentähden olen toimituttanut ilmiantajan tieltä pois."
"Mitä tarkoitatte?"
"Olkoon sanotussa kylliksi. Sanokaa minulle, tahdotteko olla avulliset tässä asiassa?"
"Tahdomme, tahdomme!" vastasivat useat äänet.
"Onko teillä mitään suunnitelmaa?"
"Ei, ei!"
"Minä olen laatinut sellaisen!"
"Antaapas kuulua!"
"Se on sangen yksinkertainen. Houkuttelette hänet tänne ja vangitsette hänet!"
Kukaan ei vastannut.
"Te epäröitte?"
"Ajatelkaas, että olisi pettureita."
"Teidän joukossanne?"
Kuului suuttumuksen murinaa.