Part 2

Iisakkia kauhistutti ja inhotti ja hän aikoi hylätä koko tytön. Mutta toisekseen, mitä yhteistä suutarin vaimolla oli hänen tyttönsä kanssa? Suutarin vaimo oli siellä pikkukaupungissa kasvanut otus, mutta hänen tyttönsä oli hieno ja sivistynyt nainen, niin miellyttävä ja suloinen ja sitte entäs se ääni!

Muut juoksivat oopperoissa ja Laulajaisissa kuulemassa yhtä ja toista, mutta Iisakki pysyi tytöllensä uskollisena. Hänen tyttönsä se laakeria niitti yleisöltäkin, vaikka laulu oli aiottukin ainoastaan Iisakille. Sanomalehtienkin täytyi tyttöä ylistää ja keksiä hänelle aina uusia nimiä. Mitäs ne nimet tekevät? Tyttöhän se kuitenkin oli tuo yleisön lemmikki, pysyväinen lemmikki, vaikka hänelle annettiinkin eri nimiä. Tyttönsä näki Iisakki näyttämöllä ja konserttisalissakin, tyttönsä aina, eikä koskaan muita. -- Synti olisi ollut hylätä häntä, josta oli niin paljo huvia. Se olisi ollut samaa, kuin potkaista onnensa soppeen, mutta sitä ei Iisakki tehnyt, vaan eli onnellisena, hyvin onnellisena.

Kumisevanmäen mökki.

"Hyvä isä nähköön! Vieläkö sinä pattio vuoteella venyit ja minä jo olen astunut kolme virstaa edestakaisin -- Kulmalan kauppamiehestä kahvin ostossa?"

Sillä tavoin tervehti eräs nainen pitkää, luisevaa miestä astuessaan ovesta Kumisevanmäen mökkiin. Mies ojensihe vähäsen vuoteellaan haukotellen, mutta ei antanut mitään vastausta. Tuskinpa sitä nainen lienee odottanutkaan, koska hän vaan ihan rauhallisesti rupesi kahvinkeittämispuuhiin.

Tyytymättömän näköisenä ja tylsin katsein katsoa tuijotti mies oveen, jonka vaimo oli jättänyt auki. Siitä syöksi sisään voimakas valovirta, seisahtui hiukan, mutta alkoi sitte taas rohkeasti tunkeutua joka soppeen. Päreillä paikattujen, likasen kirjavien akkunaruutujen läpi tunkeutui toisia valonsäteiden joukkoja ja ne panivat noesta mustuneet katon alaiset paikoitellen oikein kiiltelemään. Ikäänkuin pikkuisen suuttuneena tuosta parsien ja orsien välähtelemisestä, lähetti mies laipioa kohden suustaan oikein paksun, vaalean harmaan savupilven. Se taas pian muuntui hienoiksi, kiemurteleviksi säikiöiksi sekin, ja säikeet yhtyivät valon kanssa vallattomasti kisailemaan lattian ja laipion välillä.

Mies katseli vähän aikaa tuota, mutta se rupesi häntä väsyttämään. Täytyi siirtää silmänsä katsomaan, mitä se eukko nyt niin hartaasti häärii. -- Paljo se jaksaakin puuhata tuo Maija Liisa ja kekseliäs se on, kuin kettu. Eikös nytkin vaan ole riuhtonut irti kahvinaulaa, vaikka koko talossa ei ole niin penniä rahan tapaista. Pulska se on kanssa näköjäänkin. Olisipa ehkä pulskempikin, jos sillä olisi pikkuista pienempi tuo mahan kellukka ja leveämpi otsa. Saisi se kentiesi tuo nenänykerökin olla hiukkasta kookkaampi, mutta on siinä semmoisenaankin paljo kauniita paikkoja. Leuka on pyöreä kuin kerä ja hampaat ovat terveet niin, jotta saavat selvän kovastakin kannikasta. Silmät sillä kumminkin ovat kaikista paraat, niin kiiltävät ja vilkkaat. On minulla kuin onkin kerrassaan pulska muija ja muutoinkin kaikin puolin terve työ-ihminen, kun vaan ei olisi niin kahviin menevä.

"Kuules Maija Liisa! Minkätähden sinä menit Kulmalasta asti niitä kahvia hakemaan?"

"Vielä häntä kysyy, vaikka tiedäthän sen sinäkin, juttu eivät kirkonkylän kauppiaat meille enää papuakaan velaksi uskoisi", vastasi Maija Liisa.

"No, antoiko se Kulmalainen mielellään?"

"Tinkihän se alussa vähän vastaan sekin, kun sattui Kotilan emäntäkin puotiin, mutta antoihan tuo sitte kumminkin, kun kahden kesken jäätiin."

"Paljonko se noista kahvistaan nyt ottaa?"

"Eihän tuo ottanut mitään, vaan minun piti luvata sinut ensi yöksi soutamaan hänen viinavenettään Kurkiniemestä."

"Ole nyt! En minä sinne lähde, enkä jaksakaan nyt soutaa."

"Mikäs sinua sitte vaivaa? Kyllä sinä jaksat, kun vaan tahdot. Teethän sinä työtä, kuin kaksi, jos vaan milloin viitsit."

"Kyllähän minä, kun terveenä olen, mutta kovin nyt tuntuu ruumis levottomalta ja hellältä tällä kertaa", sanoi mies.

"Niinhän tuota valitat aina, kun pitäisi työhösi lähteä, vaan pitäähän sitä toki jotakin tehdä, varsinkin näin huonoina aikoina. Mitenkäs se henki muutoin mielen hyvinä pysyisi?"

"Ei kai se, vaan en minä kuitenkaan sinne viinaveneen soutuun lähde", tuumaili mies. "Sattuisi tulemaan vielä vallesmannin korville, niin saisi vaan ilman edestä käräjissä kulkea ja joutuisi ihmisten vihoihin suotta."

"Mistäpä se vallesmanni sen saisi tietää", vastasi vaimo. "Tee muutoin, niinkuin tahdot, vaan minä arvelin silloin, kuin Kulmalainen siitä puhui, jotta sinä menisit mielelläsikin -- -- ja ehkä neuvottelisit jonkun ankkurin itsellesikin."

"Milläpä sitä köyhä niin paljo irti saisi, vaikka hyvähän se viina olisi olemassa, kun tuota on kerran niin raihnaiseksi käynyt."

"Niin ja, kun taas tukkilautat tälle kohdalle joutuvat, niin voisihan sitä toisellekin antaa. Kyllä tarvitsisivat tukkilaisetkin ryypyn lämmikkeekseen, kun saavat päiväkaudet märkinä vedessä rypläästää, vaan tulehan nyt ottamaan sinäkin lämmin kuppi sydämeesi."

Ensimmäisen kupin juotua kysäsi vaimo: "miltäs maistui?"

"Ka, miltäpäs muulta kuin hyvältä."

"Sitähän minäkin", jatkoi vaimo puhetta, "mutta olisi taitanut olla vieläkin parempaa, jos kermaksi olisi ollut pikkuisen karvaampaa sekaan --."

Mies ei ollut kuulevinaankaan, puhdistelihan vaan piippuansa. Sen tähden jatkoi vaimo: "kyllä tässä pitäisi keksiä keinoksi jotakin, jolla aina rahapennin irti saisi. Oikein minua säälittää se Perttukin, kun kuuluu hoitohuoneella pitävän olla työssä aivan aamusta iltaan ja tietäähän sen minkälainen sillä on hoitokin siellä, ihan vieraissa ihmisissä. Eikä edes osaa mykkäparka vieraille puutteitaankaan valittaa. Voi, voi, kuin saikaan poika sinne annetuksi!"

"Milläs sitä olisi täälläkään kotona elätetty", örähti mies. "Vai luuletko sinä, jotta meille maa itsestään leivän kasvaa, niinkuin talonpojille; ja valittelevathan nuo nekin, jotta heidät häviö perii. Kotilaankin oli kuulutettu sunnuntaina taas huutokauppa kappamiesten rästeistä, vaikka mies raataa yön päivän kanssa niin, jotta tuskin on jouten joulunakaan."

"Kyllä kai sitä on huolta heilläkin, kun on maksettava pipit ja papit, kanttorit ja senkin seitsemät sästyt", myönsi vaimo. "Mutta surkealta se äidin sydämestä tuntuu, kun tietää ainoaa lastansa vennon vieraissa niin rääkättävän. Ei sitä ole köyhällä puolta eikä oikeutta maailmassa. Ei ole, sen minä sanon. -- Vastaani tuotiin Sirviön Mattiakin äsken ja ihan oli pantu jalkarautoihin. Oikein ajattelutti minua, kun hänen täytyy linnaan lähteä siitä, jos on joskus lähimmäistään auttanut, kun siihen sijaan Kulmalainen ja muut kauppamiehet vaan herrojen kanssa kestiä käyvät, eikä heidän viinakauppaansa olla näkevinäänkään."

"Mitäs kun ei saada toteen", selitti mies keskeyttäen.

"Onhan tuo niinkin; ja tuhmastihan se Matti sitä myikin", tuumaili vaimo. "Kun olisi minun ottanut yhteen juoneen, niin ei olisi ollut --"

"Muuta kuin sinuakin olisi sakotettu ja olisit saanut käydä vettä leipää popsimassa", pisti mies taas väliin.

"En kies'avita olisi käynytkään!" penäsi vaimo vastaan.

"Ethän vain", lausui mies epäillen, "mikäpäs siinä olisi auttanut muu kuin totuus."

"Sepähän sitte olisi nähty. Minä, kun olisin Pertun opettanut viinaa antamaan, hän minkä selvän olisivat ottaneet."

"Olisivat pilanneet meidän molempain vanhusten papinkirjat niin, jotta ei olisi saatu kunniallista hautausta kuoltuammekaan", väitti mies vastaan.

"Johan olisivatkin! Pyh ja viis! Olisi antanut ostajien antaa rahan pojalle ja sitte Perttu olisi ollut sitä jostakin kylältä juoksevinaan", intti vaimo ja kavala hymy huulilla katseli syrjästäpäin äänettömäksi käynyttä miestään.

Pannu oli sillä välin juotu kuiviin ja mies lähti, aamiaisen syötyä, työlleen sanaakaan vaimolleen virkkamatta. Vaimo sitte toimitteli kotiaskareita, niinkuin tavallisesti, mutta näytti kuitenkin vähän levottomalta. Päivällispöydässäkään ei sanaa vaihdettu, mutta vasta puukkoaan tuppeen pistäessään tuumaili mies: "minäkin olen nyt asiaa aprikoinut ja niin se on minustakin, jotta synti se on meille vanhemmille, jos kauemmin antaa Perttupojan siellä hoitohuoneessa olla. Jos tahdot, niin käy yön seutuna poika pois kotiin, eikö tuolla kuitenkin liene siellä ikäväkin -- -- vieraissa."

Mies katseli alaspäin pitkin sillan rakoa, eikä vaimo hänen mietteistään sen parempaa selkoa saanut, mutta ei hän mitään kysynytkään. Vasta, nähdessään miehen jo lähtemään hankkiutuvan, kysäsi vaimo: "hankinko minä putelia yksin tein?"

"Jospa heitä hankit joitakuita", puhui mies puoliääneen, "vaikka kyllä minua vähän peloittaa, jotta Kulmalainen nostaa melun, jos nassakat eivät ole kaikki tallella."

Vaimo ei ollut kuulevinaankaan miehensä sanoja, vaan akkunasta tielle päin katsellen alkoi kertoa: "kyllä se on hyvä ihminen tuo Kotilan emäntä. Sanoi tän'aamuna, jotta hänellä olisi ihan selvät näytökset Kulmalaisen viinan myynnille, vaan kun ovat niin naapurukset, niin ei sanonut ilkiävänsä. Kun olisi pahempi naapuri, pian taitaisi olla se Kulmalaisen kauppamiehen 'vulumahti' ruununmiesten käsissä."

* * * * *

Yhä tiheämmin ja tiheämmin alkoi siitä lähtien tekeytyä vieraita Kumisevanmäen mökissä pistelehtiä vieraita. Eivätkä ne vieraat siellä tavallisesti kaukaa viipyneet, jolleivät Maija Liisalla keitättäneet itsellensä kahvia ja pyytäneet talonväeltä lupaa saada siellä pikkuisen "eväitään" maistella, johon lupa tavallisesti annettiinkin. Saipa itse mökin mieskin silloin aina "vierasten eväistä" joko "pikku paukun poskeensa" tahi "pienen silmänkääntäjän." Toiset, taas ystävällisesti tarjosivat hänelle "kylmästä tultua" taikka "kello kuutta" tahi "kahvinaukun" ja jotkut myöhäisimmät, iltaisin mökissä kävijät oikein pakoittamalla pakoittivat isännän ottamaan "kirppuryypynkin." Sen päälle kuului niin makeasti nukkuvan.

Maija Liisa nuhteli joskus noin puolin sanoin miestänsä ja sanoi pelkäävänsä hänen "ruvenneen juomaan näinä viime aikoina." Mies väitti kuitenkin kiven kovaan sitä vastaan ja selitti, että hän ei milloinkaan ollut jaksanut niin hyvin, kuin "juuri näinä viime aikoina", jos kohta syönti ei tahtonut oikein käydä.

Arvattavasti olikin mies terveempi, sillä nyt hän aina oli päivillä erittäin iloinen ja vilkas ja nukkuikin erinomaisen sikeästi yöllä. Mökin varatkin olivat paranemaan päin ja kaikenlaista uutta kalua oli siihen alkanut ilmestyä, vaikka velatkin oli kaikki tyyni saatu maksetuiksi. Siihen sijaan oli mökin väellä jo pieniä saamisia yhdeltä ja toiselta, varsinkin renkimiehiltä.

Kumisevanmäen mökki se aikojen kuluessa muodostuikin monen kyläkunnan nuorten miesten yhteiseksi kokouspaikaksi, vaikka kävi siellä paljo vanhempaakin väkeä. Eipä sillä, että se olisi ollut mikään siisti taikka soma paikka, vaan paremmin päinvastoin, mutta kuitenkin istuskeli siellä ihmisiä iltakaudet. Siinä oli isäntämiehiä ja käsityöläisiä kammarissa talliperän puolella pirttiä, tukkilaisia, loisväkeä, kulkevia mustalaisia, laukkuvenäläisiä ja jos joitakin muu mökki täynnä. Täydellinen veljellisyys, vapaus ja yhdenvertaisuus vallitsi Kumisevanmäen mökin katon alla, jos kohta sopu ei siellä aina asunutkaan, eikä ilmakaan ollut kaikkein raittiinta.

Tupakan savu lepäsi aina iltaisin pilvenä, parin kyynärän korkeudessa lattialta ja varsinkin oli se paksua eräänä iltana, Keyrin tienoilla, jona pirtti oikein kuohui vieraista. Mökkiin olivat näet nuoret miehet toimittaneet tanssiaiset siksi illaksi. Yksi talikynttilä paloi silloin rätisten pöydällä ja toinen oli asetettu uunin korvalle "pelimannin" viereen. Lattia oli likainen ja kostea syksyisestä loasta tai sylestä ja pöytä huleisillaan jotakuta löyhkävää nestettä, joka ei varmaankaan ollut vettä. Kähisevät mies-äänet sekaantuivat vähän väliin tuolla täällä remahtaviin naurun hohotuksiin. Puolikymmentä paria pyöri viulun äänen mukaan keskellä huonetta toisiaan survien ja kaikki olivat mitä herttaisimmalla tuulella, niin naiset kuin miehetkin.

Kun riemun remakka joskus liian korkea-ääniseksi kohosi, silloin kajahti aina melun yli Maija Liisan kimeä ääni tuolta hiiloksen luota, jossa hän pannujensa kanssa puuhasi. Silloin aina örähti hiukan joukkoon Kotilan vanha isäntäkin, joka oli, varovaisuuden vuoksi, nostettu nukkumaan uunille "pelimannin" taakse ja sen kuultuaan nauroivat hattupäiset miehet niin, että piippunysät hampaista toisten jalkoihin tipahtelivat.

Holkkilan silmäpuoli Leena, joka tanssi paraikaa Lusikka-Kustin kanssa, sattui muutaman tuommoisen naurupuuskan aikana sysäämään mökin mykkää Perttua niin kovasti, että Perttu kaatua rojahti pitkälle pituuttaan lattialle. Perttu luuli Lusikka-Kustin häntä puukanneen ja kävi julmaksi. Hän tempasi halon äitinsä edestä ja nähtävästi aikoi sillä iskeä Lusikka-Kustia takaapäin. Äiti hyppäsi säikähtyneenä väliin, sai kolahduksen päähänsä ja veri alkoi hänen päästänsä pulputa ihmisten jalkoihin, mutta mykkä töytäsi kuitenkin eteenpäin Kustia kohden. Useita käsiä ojennettiin mykkään päin, korvapuusteja vaihdettiin, kirouksia, itkua ja ulinaa kuului sekaisin ja viimein sammuivat molemmat kynttilätkin.

Silmänräpäyksen ajaksi pääsi silloin hiljaisuus vallalle ja "pelimanni" käytti tilaisuutta huutaakseen: "olkaa toki rakkaat kristityt vähän siivommalla!" Mykkä-Pertun kauhea ölinä haihdutti kuitenkin heti "pelimannin" sanojen vaikutuksen ja vasta paikalle haettu nimismies sai järjestyksen kuntoon, kun uhkasi ampua, jos eivät olisi hiljan.

Maija Liisan ruumis korjattiin kammariin; Perttu pantiin rautoihin, vaikka hänestäkin vuoti verta, kun oli saanut puukonpiston toiseen käsivarteensa; ja Holkkilan silmäpuoli Leena vietiin pöydällä kotiinsa, sillä häneltä oli jalka niukahtanut ja kovin paksuksi turvonnut.

Huomenna purettiin oikein talkoolla koko mökki maan tasalle, eikä sen entinen isäntäkään ollut sitä vastaan. Hän vaan itsekseen mutisi: "vaikka Maija Liisa oli niin viisas; vaikka Maija Liisa oli niin viisas!"

Pappilassa.

"Hohhoijaa!" huokasi Pallassalmen vanha Heta-muori noustessaan kyykyltään ylös puutarhan kukkapenkkien välistä. "Kyllä se ottaa vanhaan selkään, kun tuntikausia kitkee noita joutavia. Ja mitä siitä sitte on edes hyötyä? Panisivat peltonsa perunaksi, niin olisi toista, mutta niillä herrasihmisillä on aina omat mielitekonsa. Eikähän noiden neitihupakoiden mieltä henno pahoittaakaan, kun näkee, miten ne itsekin ovat innoissaan kukkiensa kanssa puuhaamisesta. -- -- Eikös totta toisen kerran Fanny ole nyt taaskin tuolla georgiineja sitelemässä. Hm! Niin se on, kuin sanotaankin; lapsi on lapsi kuninkaankin, minkä rovastinkin lapsi."

Heta-muori kyyristyi uudestaan työhönsä, mutta kohosi taas heti pystyyn, kun kuuli kärryjenjyrinää maantieltä päin. Hän varjosti silmiänsä oikealla kädellään ja uteliaasti näytti tirkistelevän tulijoita. Yht'äkkiä hän kuitenkin laski kätensä alas ja huudahti: "Fanny! -- -- Fanny-neiti kuulkaas! Katsokaapas tuonne!"

Nuori, kesäpukuinen neiti läheni Heta-muoria, astuessaankin kukkaiskimppua sitoen.

"Mitä siellä niin erittäin katsottavaa on?" kysyi neiti huolettomasti.

"Mitä? Eikö Fanny-neiti näe, että siinä ne nyt tulivat Kivelän isäntä ja Kokon Kalle?" tuumaili Heta-muori hiukan nurisemista osoittavalla äänellä.

"Kyllähän minä nuo näin. Niillä on varmaan papalle jotakin asiaa", arveli neiti.

"Varmaan", toisti Heta-muori painolla. "No varmaankin tulivat ottamaan kuulutusta Kallelle ja sille mukanaan olevalle naiselle; ja eikös se ole synti ja surkeus?"

"Mikä se nyt Heta-muorista on semmoinen synti ja surkeus?" kuului samassa iloinen ääni ja vanhus tunsi pienten, pehmoisten käsien vallattomasti tarttuvan häneen kiinni takaa päin. Ennenkuin Heta-muori kumminkaan ennätti vastata, pyörähdytti tuo huomaamatta luokse päässyt tyttönen muoria ja veitikkamaisesti nauraen kuiskasi hänelle korvaan: "pappilan muori käski paistiaan pyöräyttämään!"

"Se Hanna se on aina semmoinen villikko, että siitä pitää vielä rovastille kieliä", sanoi Heta-muori, mutta oli nähtävästi mielissään leikistä.

"Sitä ennen sanokaa kuitenkin, -- sanokaa Heta kulta, mikä se Hetasta oli niin surkean äsken?" uteli Hannaksi puhuteltu neiti.

"Ilmanhan minä tässä vain Fanny-neidelle palpatin sitä, kun Kivelän isäntä toi Kokon Kallen kuulutuskirjan teettoon."

"Onkos se sitte niin surkeaa? Antakaa nyt, Heta kulta, Kokon Kallenkin saada emäntä", puheli Hanna. "Onhan teillä itsellännekin aikoinaan ollut mies."

"Onhan niitä ollut kaksikin, jos yksittäin luetaan, mutta sehän se minua suututtaa, kun ei Mikkolan Karliina lähtenytkään Kallen kanssa liittoon. Ja nyt tuotiin Kallea toisen kanssa pappilaan! Kuka lienee ollutkaan, ihan tuntematon, -- ja köyhältäkin tuo näytti."

"En minäkään sitä tuntenut", selitti Hanna. "Riikaksi ne sitä puhuttelivat ja vesipuolelta pitäjästä kai tuo lienee, koska oli niin päivettynyt."

"Vai Riikka, vai Riikka se on! No, oli se sille Riikalle onni, kun sai semmoisen miehen -- -- -- ja arvatenkin niin köyhä tyttö, että sillä ei ole muuta kuin kaksi tyhjää kämmentä", jahkaili Heta-muori. "Sanon vieläkin, oli se onni sille tyttö-rievulle!"

"Onko se Kokon Kalle sitte niin miesten paraita?" kysäsi Fanny.

"Onhan se jälilleenkin. On se erinomainen mies! -- Voi, voi sitä Karliina hupsua, kun ei älynnyt ottaa Kallea!" päivitteli Heta-muori edelleen.

"Teidän olisi vanhempana ja kokeneempana ihmisenä pitänyt sitte neuvoa Karliinaa", pisti Hanna ilakoiden väliin ja hymyili sisarelleen.

"Neuvoako? Väliäkös minä sille roinusin, mutta pysyykös se kantovesi kaivossa! Sanoi vaan, jotta: ei antanut luonto myöten. -- -- -- 'Ei antanut luonto myöten', vaikka Kallella on hevonen ja kaksi lehmää", lisäsi Heta-muori halveksivasti päätänsä puistaltaen.

Sillä aikaa oli sulhaismatkue mennyt sisään ja päässyt rovastin puheille. Vähän ajan perästä huusi rovasti avonaisesta akkunasta Heta-muoriakin virkahuoneesensa "vieraaksi mieheksi." -- "Täällä on nimittäin pariskunta taas tekeillä", ilmoitti rovasti Hetalle.

Heta-muori pyyhkäisi hätäisesti käsiään nurmeen ja lähti astua kepittämään rovastin huoneesen. Siellä istui rovasti keinutuolissaan puhallellen paksuja savupilviä eteensä. Todistajain kuullen hän -- ensiksi saatuaan selville, että niin hyvin sulhasella kuin morsiamellakin oli "vapaaehtoinen ja kenenkään pakoittamaton aikomus mennä keskenään pyhään aviokäskyn säätyyn", -- alkoi pitää puhetta kristillisestä avioliitosta. Kauniisti ja elävästi kuvailikin rovasti noille nuorille, kuinka avioliitot taivaassa päätetään, kuinka avioliitto on perheen ja perhe yhteiskunnan perustus, ja kuinka koti on Herran taimitarha.

Niin liikuttavasti puhui rovasti, että Heta-muorin täytyi tuon tuostakin pyyhkäistä silmäinsä nurkasta kyynelkarpalo multaiseen esiliinaansa. Olisi sitä puhetta kelvannut kauemmankin kuunnella, mutta äkkipikainen loppu sille kumminkin tuli.

Rovasti näet kääntyi puhumaan rakkaudestakin, mutta ei päässyt vielä oikein alkuunkaan, ennenkuin Kivelän isäntä jo keskeytti hänet. Keskellä lausetta kiepsahti näet isäntä ylös sohvalta, jolla oli istunut ja alkoi kohteliaasti kumarrella rovastia. -- "Mitäs isännällä olisi ollut lisättävää?" tiedusti rovasti kesken puheensa.

"Sitähän minä vaan", lausui Kivelän isäntä, "jotta ei herra rovastin millään tavalla pidä luulla, jotta tässä olisi mitään rakkautta mukana. Minä tiedän ihan vissiin, että eivät nämä nuoret ole toisiaan ennen tunteneetkaan. Vastahan nämä eilen toisensa ensi kerran näkivätkin Jämsän markkinoilla niin, että ei tässä tarvitse ollenkaan luulla rakkautta olevan, tässä pelissä."

Rovasti kävi tuntuvasti hämille, kun ei ollut selvillä siitä, tekikö puhemies naittilaistaan pilkkaa, vai ymmärsikö hän rakkaudella jotain muuta kuin tavalliset ihmiset. Sentähden ilmoitti hän vaan lyhyesti aviokuulutuksen maksavan karttoineen 6 markkaa 60 penniä, ja varoittavasti katsahti toisen pöydän ääressä kirjoittavaan kappalaiseen. Sitte molemmat papit toivottivat onnea nuorelle parille ja hyvästelivät oikein kättä lyömällä sulhaista morsiamineen.

Ovessa tuli sulhaisväkeä vastaan Kotilan ontuva nuori isäntä, joka äskettäin oli isältänsä perinyt lautamiehen viran ja arvon, ja jota pidettiin erittäin ymmärtäväisenä miehenä.

"Hyvää päivää nuori herrastuomari!" tervehti rovasti tulijaa ja pyysi hänen "painamaan puuta" sillä aikaa kuin hän kävisi kutsumassa, sisään kahvia.

Vieras istahti oven suuhun ja miettivän näköisenä pyöritteli siinä lakkia polvillansa. Kappalainen ei saanut puhetta oikein sujumaan, mutta heti tuli rovasti uudestaan sisään kahvintuojan kanssa ja alkoi kysellä kuulumisia vieraaltansa.

"Kiitosta vaan", vastasi lautamies. "Kuuluuhan sitä nyt yhtä ja toista ikävää."

"Vai niin", mumisi rovasti. "Eikös otakaan asiat oikein luistaakseen, kun vanhan isänne pää kallistui?"

"Mikäpäs niitä asioita riskaisi, mutta niistä sisaristahan se nyt meille kiusan heitti", sanoi vieras vähän katkerasti.

"Kuinka niin ristin?" uteli rovasti. "Olivathan ne rippikoulussa siivoja tyttöjä."

"Kyllähän ne nyt muuten vieläkin, mutta kun se Kaarelan Hermanni ei lähdekään Mantan kanssa vihille. -- Eikä taas Annikaan ota mennäkseen Toppolaan emännäksi, vaan väen väkeen inttää lähtevänsä Kuuselan torppaan -- nälkää näkemään."

"No, no!" huomautti rovasti, "eihän Kuuselan emännän tarvitse nälkää nähdä. Onhan se elävä torppa ja Pekka on siisti nuorimies."

"Onhan tuo, mutta torppa on aina torppa. Eikähän siinä ole kartanoakaan. Ei lämmintä huonetta koko paikalla muuta kuin yksi ainoa tupapahanen -- -- ja sauna ja riihi", sanoi vieras naurahtaen ylönkatseellisesti. "Sitä vartenhan minä nyt oikeastaan lähdinkin teidän puheille, että eikö sitä Annia voisi niinkuin pakoittaa Toppolaan menemään?"

Kun rovasti ei vastannut mitään, jatkoi lautamies: "äiti sanoi, jotta ei hänkään ollut aikonut isävainajalle tulla, mutta minkäs sille voi, kun vanhemmat sen kerran olivat niin keskenänsä sopineet. Vielä oli äiti riskannut vastaan vihille lähtiessäänkin, mutta kun tätinsä oli oikein tukasta jutuuttanut ja sanonut, että 'selekääs tarvihteisit', niin olipas pitänyt lähteä, vaikka kyllä oli itkettänyt. Äiti sanoi vielä, jotta olisihan tuo häpeä koko meidän suvullekin, jos torpan mies sukuun tulisi -- varsinkin, kun ei ole pelkoa naimattomaksi jäämisestä, vaan Anni pääsisi taloonkin emännöimään."

"Vaikea sitä on pakoittaa", sanoi rovasti, "varsinkin, kun Toppolaisella on jo ennestään melkein Annin ikäisiä lapsiakin."

"Vaikeatahan se on", myönsi vieras. "Kyllä sitä on koetettu parastamme mekin -- minä ja äiti -- mutta ei sille saa mieltä päähän. Enkä minä ymmärrä, mikä sen Annin onkaan semmoiseksi vimmannut, vaikka Toppolassa on niin suuri kartanokin."

"Onhan siinä isot rakennukset", tiesi rovastikin, "mutta eihän niitä tyttöjä kartanoihin vihitäkään, vaan miehiin."

"Ei suinkaan kartanoihin, ei suinkaan", tuumaili lautamies, "vaan kovin se on kuitenkin jälyä se Annin menettely. Ette te voi arvata, hyvä rovasti, mitä Anni sanoi minulle, kun minä sanoin hänelle, jotta Kuuselassa ei ole kuin tupa asuinhuonetta?"

"Mistäpäs minä sen", arveli rovasti, "ehkä sanoi rakastavansa -- -- tahi tuota -- -- mieltyneensä Pekkaan?"

"Ei se siitä mitään virkkanut, vaan niin sanoa mäjäytti, jotta 'vaikka ei olisi tupaakaan', -- -- aatelkaas -- -- 'vaikka ei olisi tupaakaan', sanoi."

"Tahtookos se sitte Toppolan isäntä niin mielellään Annia?" kysyi rovasti. "Annihan on vielä ihan nuori tyttö ja hän jo harmaapäinen -- ja vielä päälle päätteeksi leskimieskin."

"Miinaahan se oikeastaan tuli Toppolainen katsomaankin, mutta kun Miina ei enää ollut joutilaana, niin viittasi Anniin ja sanoi, että ihminenhän se on tääkin."

"Mutta eikös teidän sopisi ottaa Kuuselan Pekkaa vävyksi Kotilaan. Minusta -- -- --"

"Me jo myytiin Kotila tässä toisella viikolla."

"Vai jo myitte! Mistä se ostaja niin äkkiä ilmaantui?"

"Tuollahan se on Hämeen puolelta", vastasi lautamies.

"Vai niin. No paljokos te Kotilasta saitte?"

"Kymmeneen tuhanteen se nyt meni", sanoi vieras.

"Mutta olisihan Särkän Joonas muistaakseni antanut siitä kaksitoistakin tuhatta", ihmetteli rovasti.