Part 5

"Tule poikani vähän ensin tänne," sanoi Wirtanen. "Näethän pojan tässä! hän löysi raha-kukkarosi jouluiltana; hän on sama, josta yövartia, joka toi kukkaron, kertoi. Silloin lupasit antaa hänelle lahjan; molempain täytyy meidän hävetä, että olemme unhottaneet koko asian. Mene nyt äitisi puheelle ja sano, että tuon vieraan kanssani kahville; me tulemme kohta perästä! -- Tahdotko, lapseni, tulla kahvia juomaan kanssamme?" sanoi hän kääntyen poikaan päin.

Poika, kuin tiesi saavansa hyvän aamiaisen, punastui; kaikki lapset juovat mielellänsä kahvia ja Wille ei pitkään aikaan ollut maistana tätä juomaa, mutta muisti mestarin ja sanoi, ollen kahdan vaiheella: "minä kiitän -- mestari saattaisi torua minua -- jo on myöhä!"

"Minä laitan mestarilta kysymään lupaa," vastasi Wirtanen; hän soitti kelloa ja palvelia tuli sisään: "Anton," sanoi hän tälle, "mene suutari-mestari N:n luoksi, ja sano hänelle, että hänen oppi-poikansa on meillä ja että minä pyydän häntä antamaan pojan olla täällä vielä tunnin verran aikaa, minä saatan itse hänet sitte kotiin!"

Maalaaja vei nyt poikaa kädestä ruokasaliin; rouva otti hänet vastaan ystävällisesti, Laura ja Aunu katselivat häntä uteljaisuudella, niinkuin kaikki pienet tytöt tavallisesti tekeevät. Kaikki istuivat suuren pöydän ympärillä, opettaja ja opettajatar olivat myös saapuvilla. Wille sai istua Jyrin ja hänen isänsä välissä, Wirtasen rouva antoi hänelle suuren kupin kahvia ja siihen lisäksi koko joukon vehnäsiä. Tämäpä oli aamiainen!

Wille joi pitkällisesti kahvinsa, kasti vehnäsiään ja nautti niitä nähtävästi mielellään; suurinta vehnäsistään piteli kädessään, hän käänteli sitä ja katsoi herraa ja rouvaa silmiin. Häntä käskettiin sitä syömään, mutta hän ravisti päätään. Toiset lapset olivat jo lopettaneet aamiaisensa, mutta Wille katseli aina vielä kainustellen leipäänsä, ja ei saanut sitä menemään samaa tietä kuin ne vehnäset, jotka jo oli syönyt. Vihdoin virkkoi hän: "Saanko viedä tämän myötäni Liisalle."

"Liisalle?" kysyivät kaikki kummeksien, "kuka se on?"

Nyt kuin poika kerran oli ilmoittanut mielialansa, niin tuli rohkiammaksi. Hän kertoi kaikki mitä tiesi pienestä ystävästään, puhui kuinka se piti paljon arkkuisestaan, sen ilosta kuin hän vei sille leipää ja antoi puolet aamiais-keitoksestaan, ja sen mielipahasta kuin rouva oli saanut tiedon heidän tuumastaan. Hän puhui myös että Liisa sai provessorilta joka viikko kaksi rossa, aina siitä päivin kuin hän oli lähettänyt hänet sinne.

Ne toiset lapset kuuntelivat tarkasti ja ilo mielin hänen kertomusta, ja kun kuulivat että heidän rakas isänsäisä oli asiaan sattuvainen, niin se enensi heidän mielihyväänsä.

"Meidän pitää saaman Liisalle jotakin kokoon!" sanoi Jyri.

"Jok'ainuasta päivällisestä pitää meidän paneman hänelle tallelle ruokaa!" virkkoi Laura ja Aunu sanoi: "Jaa, ja nyt kaadetaan pieneen putelliin kahvia ja lähdetetään Willen keralla putelli Liisalle!" Riemulla otettiin tämä viimeinen esitys vastaan. Laura juoksi hakemaan putellia, ja Wirtasen rouva ei ollut vastaan, että kaasivat tähteet kahvi-pannusta siihen, sokuri ja maidon päällys eivät jääneet unhotukseen, jonka perästä putellin suuhun pantiin tulppa. Jokainen lapsista panivat vehnä-leipäsen pieneen koriin, joka oli salissa, ja Willen piti kantaman kaikki tyyni pienelle ystävälleen.

"No, tuo on kaikki hyvin", sanoi Wirtanen, "mutta Jyrin pitää muistaa, että on velassa Willelle. Jyri pudotti kukkaronsa kaikkine rahoineen, kuin hän jouluaatto-iltana tuli kotiin isänsä-isän luota; kultarahansaki silloin putosi, jonka oli saanut äidinsä isältä."

"Mitä sanoit, Jyri, silloin, kuin havaitsit vahinkosi?" kysyi maalaaja pojaltaan.

"Minä sanoin", virkkoi Jyri heti, "että lahjoittaisin kaikki kukkarossa olevat hopiarahat sille, jolta saisin kukkaroni takaisin; ainuastaan kulta-rahan, jonka äitini isä lahjoitti minulle, pitäisin itselläni."

"Ja tätä lupaustasi et ole pitänyt", sanoi Wirtanen. "Se, poikani, ei ole oikeen tehty; kuinka hyvin olisi Wille käyttänyt rahat! hän olisi uskollisesti niillä auttanut nikkarin tytärtä ja sen vanhaa äidin äitiä."

"Minä tarjosin yövartiaalle rahat", sanoi Jyri hämille tulleena, "mutta hän ei ottanut niitä vastaan, kuin itse ei ollut löytänä kukkaroa."

"Hän puhui kuitenkin pojasta, joka oli antanut sen hänelle ja pyysi sinua silloin asiasta likemmin kuulustelemaan. Minä unhotin sen perästä muistuttaa sinua, mitä olit velkapää tekemään, ja olen siitä nyt pahoilla mielin; kuin sanoin, molemmat olemme tehneet väärin ja pitää nyt miettimämme, kuinka asia on autettava."

Moniaita päiviä tästä tapauksesta kirjoitti Wille ystävälleen Juliukselle:

Rakas Julius!

Mene hautausmaalle ja kerro rakkaalle äidilleni, että minusta nyt tulee maalaaja! Etpäs usko, minua neuvoo nyt piiruamaan sama herra, joka on maalanut sen kauniin munkin. Voi kun olen onnellinen! Mutta nyt tahdon kirjoittaa mitä minulle on tapahtunut. Sama herra, joka pani värit minun piirustukseeni, on mainio maalaaja; se on juuri hän, joka on maalanut sen hurskaan munkin ja hän opettaa nyt minua! Hän on puhunut huoltajani kanssa ja on saanut hänet pitämään minua koulussa, jossa nyt käyn jokapäivä ja opin paljon uutta. Kuin kello yksitoista pääsen koulusta, niin menen herra Wirtasen luoksi ja saan piiruta samassa huoneessa, jossa munkki riippuu. Perästä puolen päivän teen vasta kenkiä. Herra Wirtanen sanoo, että hän koettelee minua muutamia vuosia. Jos olen tottelevainen mestarille, koulussa ja piiruamisessa ahkera, niin sitte saadaan nähdä, olenko soveljas maalaajaksi ja kelpaako minun tukkunaan antauda tämän taiteen harjoittamiseen. -- Jos nyt sentähden herra Wirtanen muutamien vuosien perästä näkee minusta aikoja myöten tulevan oivallisen maalaajan, niin saan lakata kenkien teosta; mutta jos hän sanoo ei kelpaavani siksi, niin jään suutariksi.

Voi, Julius, kuinka tahdon olla ahkera! kuinka mielelläni tahdon tehdä kaikki, mitä mestari tahtoo! En nyt enään väkinäisesti paikkaa vanhoja kenkä-rania -- ja jos toisinaan en saa ruokaa tarpeeksi, niin en ole siitä milläänikään; -- minä olen kylläinen ilosta! Minulla on niin paljon kuin ilahuttaa minua! Herra Wirtasella on kolme lasta, jotka kaikki saavat kuukaus rahoja isältään; niillä aikoovat he auttaa Liisaa ja hänen mummoansa! Herra Wirtanen on lähettänyt erään lääkärin hänen luokseen, joka tekee hänen terveeksi, niin että taas voipi kehrätä. Liisa pannaan myös kouluun oppimaan neulomaan, että sillä keinoin vastedes, kuin tulee isommaksi, taitaisi elättää mummoansa.

Ja nyt jää hyvästi, rakas Julius, muista mennä hautausmaalle!

Sinun Willesi.

Enemmän kuin kymmenen vuotta myöhemmin nähtiin alkukesänä eräs nuori sälli astuvan sitä kaupunkia kohden, jonka hautausmaassa Willen vanhemmat lepäsivät. Kuin tuli hautausmaan kohdalle, poikkesi hän tieltä ja meni tähän rauhan asumasiaan.

Hautausmaa oli mäen rinteessä; matkustavainen katseli siitä kaupunkita ja silmänsä etsivät ylös kaikki tutut talot; ihmetellen silmäili hän erästä niiden seassa. Hän näkyi tuntevan sen oikeen hyvin, mutta siinä oli jotain, jota hän oudoksui; ennen oli se ollut keltanen, nyt oli se viherjäinen; katto oli ennen ollut laudoista, nyt oli se tehty kaakelista. Sälli valmistiikse kiiruhtamaan alas kaupunkiin, hän tahtoi ainuastaan vielä vähän katsoa ympärilleen hautausmaalla.

Tässäki näki ettei kaikki ollut entisellään. Hän tunsi hyvästi paikan, jossa ennen oli halpa hautakumpu; se oli vielä paikallaan, mutta sen ympäristö oli uusi! kummun ympärillä oli nimittäin viherjöitseväinen pensas-aita. Päällä kasvoi, niin kuin monta vuotta ennenki, neljä kauniisti kukkivaa kasvinta; entiset ei ne voineet olla, sillä ne olivat jo aikoja sitte kuivaneet; sen tiesi sälli. -- Tarkemmin katsoissaan näki hän kivi-liuskan kukkien välissä, jossa oli niiden kahden vainajan nimet, jotka lepäsivät kummussa.

Haudan kaivajan vaimo tuli kastelemaan kukkia; sen teki hän joka ilta, sillä sai maksun siitä, että vaali hautaa. Kuin hän likeni vesi-astianeen, kysyi sälli: "kuka on niin kauniiksi koristanut tuon haudan?"

Vaimo seisahti ja vastasi: "Sen on tehnyt se nuori maalaaja N., niiden poika jotka tässä lepäävät. Hänestä on tullut ylistettävä mies, jollen on hyvin käypä maailmassa."

Sälli kuunteli kiiltävillä silmillä vaimon puhetta. "Onko hän täällä?" kysyi hän innokkaasti sydämmensä tykyttäissä.

"On," vastasi vaimo, "hän asuu tuolla viherjäisessä pytingissä, jonka katto on kaakelista, erään leipurin luona, josta hän pitää paljon. Niistä molemmista osaan kauniin kertoelman. Leipoja oli usein auttanut maalaajata ja tehnyt hänelle hyvää, kuin viimemainittu oli pieni, ja silloin oli poika luvanut kasvattuaan isoksi maalata hänelle leipurin taulun. -- Mennä syksynä oli valkia valloillaan leipojan luona, tuli poltti katon ja koko joukon muuta tavaraa; vahinko oli suuri ja mies raukan täytyi kuluttaa paljon, ennenkuin sai huoneensa jälleen voimaan. -- Siihen tuli vielä että leivän ostajat välillä olivat jättäneet hänet, ja kuin taas alkoi leipoa, niin ei kukaan ostanut hänen leipiänsä.

"Nyt tuli myös menneenä syksynä se nuori maalaaja tänne ja kun sai kuulla leipojan onnettomuudesta, maalasi hän hänelle taulun, niin kauniin, että kaikki ihmiset seisahtivat sitä katselemaan! Mutta se onkin niin luontiasti maalattu, että oikeen mieli tekee haukkaamaan siitä maalatusta leivästä! Nyt alkoi taas ostajat toinen toisensa perään ilmestyä hänen puotiinsa ja menekki on nyt niin suuri että tuskin kerkiää saada leivotuksi tarpeeksi asti. -- Ei kauan sitte tuli maalaaja taas tänne, sillä leipuri odottaa poikaansa kotiin, joka kuleksi ympäri sällinä. Tätä tapaamaan on hän nyt tullut, sillä ne molemmat lieneevät hyvät ystävät. Leipurin poika ei tiedä mitään siitä kuin on tapahtunut; siitä eivät ole hänelle mitään kirjoittaneet; ensin ei isä tahtonut tehdä poikaansa murheelliseksi surkeilla sanomilla, kuin onnettomuus sen kautta ei kuitenkaan olisi tullut autetuksi, -- ja onnellaan taas tahtoo ilahuttaa poikaansa vasta kuin tulee kotiin!"

Tarkasti kuunteli sälli kertomusta; kaksi suurta vesipisaretta juoksi hänen päivettyneitä poskiansa myöten. Hän kiitti ystävällisesti vaimoa, joka niin hyväntahtoisesti oli vastanut hänen kysymyksilleen ja lähti käymään hautausmaalta. Yhtäkkiä astui hänen eteensä nuori mies, joka jo vähä ennen oli ilmestynyt paikalle, vaikka ei vaimo ja sälli häntä hoksaneet, -- ja ystävät, Julius ja Wille seisovat vastakkain ja syleilivät toinen toistaan.

Willestä oli niin muodoin tullut maalaaja! -- Siksi oli Wirtanen havainut hänen kelpaavan ja oli mielellään opettanut tätä erinomaisilla luonnon lahjoilla varustettua poikaa. Nyt oli Wille jo kauan ollut kuuluisa ja monesta teoksestaan saanut sekä rahaa että kunniaa, ja ensimmäisen suuren hinnan, kuin sai eräästä kauniista taulusta, oli käyttänyt muistomerkiksi ikuisesti muistossaan pysyväisten vanhempainsa haudalle.

Tulevana vuotena aikoo hän matkustaa Italian maahan saamaan täällä taideiten kotimaassa vielä enemmän oppia. Hänestä on tullut nuori mies, jota kaikki pitäävät, niinkuin hän hyvin ansaitseekin, kunniassa; Wirtanen rakastaa häntä niinkuin omaa lastansa. Hän on ahkera, innokas ja hänellä on vielä lapsellinen mielensä; äitinsä hurskaita opetuksia ja päätöstänsä, että äidillensä vielä taivaassakin olla iloksi, ei ole unhottanut, ja ei vastakaan ole unhottava, sillä

Mihin uskollisuus juurtuu, siihen kasvaa Jumalan siunauksesta hedelmä-puu.

End of Project Gutenberg's Suutarin oppi-poika, by Thekla von Gumpert