Part 12

Levantin kehityssuunnalla on hankaus ulospäin ollut vielä suurempi ja suoranaisempi, mutta tulos ulkonaisessakin suhteessa suotuisampi. Kaksi valtaa, — joiden kilpailua Saksa tuntee myöskin Kiinassa, mutta siellä näkymättömänä, kansainvälisten sopimusten laimentamana — on esiintynyt Bagdadinradan julkivastustajina, ne kun siinä näkevät omien toiveidensa ehkäisijän ja samalla vaaran omille pyrkimyksilleen. Ne ovat, kuten sanottu, Venäjä ja Englanti. Rata kääntää Vähän Aasian taloudelliset ja valtiolliset kasvot Venäjästä Keski-Europaa kohti, tekee tyhjiksi Venäjän toiveet uusista suurista markkinoista, saattaa sen nykyiset viljan ja paloöljyn kauppamarkkinat vaarallisen kilpailun alaisiksi Mesopotamiasta ja uhkaa tavallaan vähentää Siperian rautatienkin tulevaisuusmahdollisuuksia läpikulkutienä Europasta Itä-Aasiaan. Ottaen huomioon Saksan turkkilaisystävällisen politiikan ylimalkaan, on Bagdadinrata suorastaan esteenä Venäjän vanhoille vaatimuksille Turkin perintöön nähden. Toisaalta uhkaa siitä tulla Suezin kanavan kilpailija ja oikotie Intiaan, Europan luonnollinen tie sinne, ja se koskee siis mitä lähimmin Englannin puolustusjärjestelmää, samalla kuin se sotkee Englannin suunnitelmia oman rautatien rakentamisesta Egyptin ja Intian välille. Näiden suunnitelmien esittäminen kuuluu toiseen yhteyteen. Tässä huomautettakoon vain, että Willcocks (Assuanin-padon kuuluisa rakentaja) 1903 on esittänyt maanmiehilleen »toisen Pendshabin tai Egyptin» luomista Englannille Mesopotamiassa panemalla kuntoon muinaisbabylonialaisen kanavaverkon Tigris-virran varrella, että hän 1909 oli toimessa siellä nuorturkkilaisen hallituksen palveluksessa, sekä että hän 1910 täydensi suunnitelmaansa esittäen rautatien rakentamista Bagdadista suoraan länteen Palmyran kautta Damaskoon ja Beirutiin tai Syyrian Tripoliin.[38] Että Englanti on kääntänyt huomionsa tähän suuntaan, näkyi jo 1900, kun se otti suojelukseensa _Kuveitin_, radan luonnollisen päätekohdan Persianlahden rannalla; ja kun _Lansdowne_ toukokuussa 1903 pani vastalauseen jokaisen »meritukikohdan tai linnoitetun paikan» perustamista vastaan Persianlahden rantamille, niin ei tämä varoitus suinkaan ollut annettu ainoastaan Venäjälle sen persialaisten, vaan myöskin Saksalle sen anatolialaisten suunnitelmien suhteen.

Tässä kohden ovat siis Englanti ja Venäjä tavanneet toisensa yhteisessä pyrkimyksessä Saksaa vastaan; mikä ei ole ollut vähimpänä syynä niiden sopimukseen 1907. Tämän vastarinnan vuoksi ei saksalainen yhtiö päässyt nopeasti etenemään. Vielä 1908 ei oltu ehditty Koniasta kauemmaksi kuin Bulgurluun Tauruksen juurella, 20 peninkulmaa 240:stä. Saman vuoden toukokuussa onnistui Saksan diplomatian kuitenkin saada takeita rautatierakennuksen jatkamisesta Eufratiin saakka; marrask. 1910, keisarikohtauksen aikana Potsdamissa, luopui Venäjä vastarinnastaan ja suostui radan yhdistämiseen tulevaisuudessa omaan Persiassa suunnittelemaansa rautatiehen; ja maaliskuussa 1911 poistettiin ainakin paperillä viimeinen vaikeus, kun Saksa ja Turkki suostuivat siihen että viimeinen rataosa, Bagdad—Persianlahti, tehdään kansainväliseksi. Se oli myönnytys Englannille ja viittaus tulla mukaan; Saksan kannalta on näet radan loppuosa vähemmän tärkeä, kun Tigrisvirta siellä on purjehduskelpoinen (Rohrbach, Arndt). Tällä pohjalla on sitten ryhdytty diplomaattisiin neuvotteluihin Englannin kanssa, mutta toistaiseksi ei ole päästy mihinkään tuloksiin.

Tällä tavoin näyttää kuitenkin tuo suuri yritys nyttemmin saadun turvatuksi. Vuonna 1916 lasketaan radan ehtineen Bagdadiin; jo 1913 tai 1914 toivotaan yhdysradan Bulgurlu—Aleppo (50 penink.) olevan selvän, jotenka Hedshasinrata joutuu rautatieverkkoon ja Mekka tulee rautatieyhteyteen Konstantinopolin kanssa (I osa, siv. 52). Sinänsäkin tämä on jättiläisyritys, jonka perustamiskustannukset nielevät vähintään miljardin. Sen merkitys Turkin valtakunnan koossapysymiselle on päivänselvä; mutta tämän takana häämöittää maailmanhistoriallinen näköala. Bagdadinrata saksalaisena yrityksenä avaa näköpiirin _Suur-Saksaan_, laadultaan yhtä omituiseen kuin suurisuuntaiseen. Tässä on itse asiassa edessämme yksi nykyajan kaikkein huomattavimpia tulevaisuuden suurvaltakartan suunnitelmia — »latinalaisen unionin» vastine, mutta hahmoittelultaan lujempi, jo alkuunpantu.

Jo 1840, »Zollvereinin» alkuaikoina, oli Friedrich List koettanut kiinnittää Saksan-Itävallan huomiota Turkin valtakuntaan siirtomaatoiminta-alueena. Toimeen ryhdyttäessä 1880-luvulla huomautti Paul Dehn tätäkin mahdollisuutta useissa kirjoitelmissa; hän ajatteli Levanttia koko kolmiliiton yhteisenä, puhtaasti taloudellisena toimipiirinä, Englannin vastapainoksi.[39] Mutta vasta toisen siirtomaakauden ja erikoisestikin keisarin Palestinanmatkan yhteydessä alkaa tätä koskeva keskustelu vilkastua. Venäjän sanomalehdistö alkoi soiton virittämällä sitä kieltä, että Saksan rautatiepolitiikka Levantissa oli »rauhallinen keino vallata sulttaanin aasialaiset alueet». Tämän kaukonäköisyyden silmissä ei Itävalta ollut muuta kuin »elävä silta, jonka yli Preussin jalkaväen raskaat saappaat marssivat Konstantinopoliin» (»Peterb. Wjedomosti», lokak. 1903); koko itämainen kysymys esitettiin pohjaltaan taisteluksi germaanien ja slaavilaisten välillä maailmanherruudesta — sama katsantokanta, jonka _Windthorst_ jo Saksan suuressa valtiopäiväkeskustelussa 19/2 1878 oli asettanut Bismarckin »pikkusaksalaista» näkökantaa vastaan. Nämä panslavistien huolet (Uhtomsky ja »venäläinen seura», sanomalehdistössä erikoisesti »Novoje Vremja») saivat vastakaikua sekä tsekkiläisliikkeessä (I osa, siv. 158), että myöskin Ranskassa (Leroy-Beaulieu) ja Englannissa. Merkittävimmän ilmaisun näille ajatuksille antoi Harry Johnston — yksi Englannin kuuluisia partiolaisia, brittiläisen Keski-Afrikan järjestelijä — 1903 kirjoitussarjassa Saksan tulevaisuuspolitiikasta (»Finanz-Chronik»): siinä piirrettiin valtava valtiollinen kuva, valtio-oikeudellinen yhtymä Saksan, Itävalta-Unkarin ja Turkin välillä (Syyriaa ja Arabiaa lukuunottamatta), Konstantinopoli ja Smyrna vapaakaupunkeina, Böömi, Unkari, Serbia, Bulgaria, Albania ja Makedonia uusina omina kuningaskuntina valtakunnassa, Mesopotamia valtakunnan-maana, sekä Romania ja Kreikka laivaveneinä vanavedessä — siis yhteys Pohjanmeren ja Persianlahden välillä, pinta-alaltaan 250 milj. hehtaaria ja väkiluvultaan noin 150 miljonaa ihmistä.

Näköpiiriin kohoaa tässä alueellinen tulevaisuudenkuva _Berlin—Bagdad_ eli _Elbe—Eufrat_: viteeseen vanhan maailman läpi kulkeva leveä vyöhyke, puskuri Länsi-Europan ja Venäjän valtakunnan välillä, Saksan johdossa. Samana vuonna 1903 otti Rohrbach valaistakseen kuvaa saksalaiselta katsantokannalta. Antautumatta yksityiskohtiin omaksui hän kehyksen Saksa — Itävalta-Unkari — Balkanin valtiot — Turkin Aasia, mutta vain taloudellista yhtymää varten. Niinpä hän torjuu sekä ilmastollisista että valtiollisista syistä ajatuksenkin Saksan ylivallasta Anatoliassa; hän vastustaa siirtolaisuuttakin siellä eikä suunnittele saksalaisen vaikutuksen kannattajiksi sillä maankulmalla muita kuin koulunopettajia ja lääkäreitä. Tässä ohennetussa muodossa suosittelee hän suunnitelmaa. Hänen mielestään on »Saksan politiikan suurin päämäärä tämän ja tulevan miespolven aikana» tämmöisen yhtymän toteuttaminen; ja hän katsoo hyväksi enteeksi sitä, että nämä maat luontaisesti täydentävät toisiansa »jokseenkin itsenäisenä ja suljettuna tuotanto- ja kulutusalueena» s. o. yhdellä sanalla sanoen, autarkiapiirinä.

Saksan elinehto, varmain markkinain saanti, olisi täten lopullisesti toteutettu. Tähän saakka on voitu tyytyä vapaaseen pääsyyn vieraille vapaille kauppa-alueille, ja me tapaammekin Saksan kaikkialla kannattamassa avoimien ovien politiikkaa. Mutta nykyaikana on suurilla kauppavalloilla ilmeinen pyrkimys eristäytyä kukin alueelleen. Englanti, joka niinikään kauan on oman etunsa vuoksi tahtonut pitää vieraita ovia avoinna, on viime aikoina alkanut siirtyä tähän _suljettujen toimintapiirien_ järjestelmään. Ei pidetä enää lukua kansallisuudesta edes avoimia ovia varten, jaetaan heikompien alueet keskenään ja suljetaan sitten ovet. Näin ollen täytyi myöskin Saksan varata itselleen markkina-alue, niin laaja ja sen laatuinen, että se saattoi vastata sen tarpeita. Tahtoen tai tahtomattaan työntyy Saksakin _imperialistisille_ teille, jos se tahtoo säilyttää ja kehittää itseänsä.

_Levantin_ ohjelma, sellaisena kuin sen Rohrbach näin on esittänyt, tarkoittaa tämän tehtävän ratkaisemista ulkopuolella vanhan valloituspolitiikan karkeita puitteita. Se ei ole ainoa ratkaisuehdotus. Emme kiinnitä tässä huomiota vanhempiin suunnitteluihin, jotka riippuivat kiinni yksinomaan kansallisissa näkökohdissa ja niin ollen pysähtyivät vain levenemiseen »Germania irredentan» alueelle — aina Reimerin (1905) kauas Venäjälle ja Ranskaan ulottuvaan »suurgermaniseen Saksaan» — ja vielä vähemmän merkitystä panemme haaveiluun »Germania triumfans» (1894) yli läntisen ja eteläisen Venäjän Mustallemerelle. Vakavaa huomiota ansaitsee Levantin eli Kaakkois-Europan ohjelman ohella n. s. _Keski-Europan_ suunnitelma, jossa Balkanin maailma vaihdetaan ympärystän heimolaisvaltioihin, Saksan »seuralaistähtiin» (Lair): Hollantiin, Belgiaan ja Sveitsiin. Siitä tulisi n. 130 milj. hehtaaria ja 135 milj. asukasta. Ajatukset vaihtelevat tässäkin puhtaasta valtioliitosta (lentokirja »Gross-Deutschland» 1895) yksinkertaiseen tulliliittoon (Waltershausen 1902: Sveitsi ja Hollanti ensin, Belgia ja Tanska sitten). Julius Wolf (1901) puolestaan yhdistää molemmat pääsuunnitelmat esittämällä Saksan, Itävalta-Unkarin ja Sveitsin lähempää yhteenliittämistä ensin ja sen jälkeen sitten Alankomaiden ja Balkaninvaltioiden liittymistä tähän (portaina »Europan Yhdysvaltoihin»).[40]

Kuten näkyy hapuilevat ajatukset vielä kiinteätä päämaalia. »Suur-Saksa» ei ole vielä kiteytynyt varmaan muotoonsa kansan mielessä. Onkin silmiinpistävää, että viime aikoina puhutaan itämaisesta suunnitelmasta varovammin kuin ennen (myöskin Rohrbach itse myöhemmissä painoksissa ja teoksissa). Valtiollisen aseman arkaluontoisuus vaatii tätä. Tästä ei suinkaan seuraa, että suunnitelmista olisi luovuttu. Arthur Dix sanoo suoraan (1911), että »suursaksalaiset valtiomiehet sekä Saksassa että Itävallassa ovat jo kauan sitten tottuneet katsomaan valtiollista tulevaisuutta siltä kannalta, että saksalainen edelläkävijävalta voi levitä ainoastaan pienimmän vastustuksen suuntaan s. o. kaakkoon». Tarmokas käytännöllinen paikallistyö todistaakin tähän suuntaan: pankkiasiain keskittäminen Saksalaiseen Itämaanpankkiin 1906, uudet laivaliikelinjat Levanttiin, lennätinkaapeli Konstanzasta Korstantinopoliin (jatkettu Kairoon 1907), koulut Syyriassa, sairaalat strategisilla kukkuloilla Palestinassa. Siinä näyte erikoisen turkkilaisystävällisestä politiikasta, jota Saksa yhä noudattaa — paikalla monivuotisen lähettiläänsä _Marschallin_ edustamana (1897—1912).

Suur-Saksan suunnitelmat Europassa eivät kuitenkaan työnnä syrjään pyrkimyksiä siirtomaiden saantiin muissa maanosissa, kaikkein vähimmin siinä löyhässä ja epämääräisessä muodossa, jossa edelliset vielä ovat. Johnston tutkii mainitussa kirjoitussarjassaan Saksan jatkuvan levenemisen mahdollisuuksia ulkona maailmassa ja havaitsee semmoisia Levantin ulkopuolella kaksi. Toinen olisi Etelä-Amerika, missä kolmannes miljonaa saksalaista maahanmuutettuaan 1850-luvulla asuu jokseenkin suljetulla alueella eteläisessä Brasiliassa säilyttäen karsallisuutensa; toista ajattelee hän englantilaisella alueella, Etelä-Afrikassa tai Australiassa, voitollisen sodan jälkeen. Viimeksimainitussa kohdassa säestää häntä Stead (1902), joka nojautuu siihen tosiasiaan, että saksalaiset siirtolaisperheet suurenevat paljoa ripeämmin kuin anglosaksilainen väestö samoilla paikoilla. Jätämme nämä mielikuvat arvoonsa; myöskin Brasilian-suunta, mikäli kysymys on enemmästä kuin luonnollisista kauppamarkkinoista, on nykyään katsottava suljetuksi Yhdysvaltain ankaran valvonnan vuoksi.[41] Suoranainen siirtomaaohjelma rajoittuu yhä Afrikaan, mutta on viime aikoina alkanut tuottaa hedelmiä, jotka näyttävät ennustavan suurta kehitystä.

Tässä astuu siis etulalle kolmas Saksan laajennuksen päänäyttämöistä (siv. 178). Lukuunottamatta vähäisiä rajanjärjestelyitä ei vanhoissa siirtomaissa vuoden 1890 jälkeen ollut tapahtunut mitään muutoksia, kunnes Marokonkysymys Ranskan aloitteesta tuli polttavaksi. Täällä näytti nyt uusi »maapallon jako» olevan tekeillä eikä 1899 lausutun periaatteen mukaan (siv. 175) Saksa saattanut suostua siihen, että asia suoritettiin sitä ilman. Me olemme jo yhtäjaksoisesti esittäneet kysymyksen kehityksen; olemme nähneet Saksan johdonmukaisesti ylläpitävän avoimen oven järjestelmää ja viimeiseen saakka suojelevan maan koskemattomuutta, mutta lopulta luopuvan viimemainitusta kannasta korvausta vastaan Kongossa 1911.

Täten alkaa jälleen nousuaika Saksan valtakunnan kasvussa. Se on kolmas laajennuskausi, joka paikallisesti liittyy ensimäiseen. Suurille osille Saksan kansaa, jotka Agadirin-retkestä odottivat suoranaisia tuloksia siellä (siv. 39) — aivan uutta numeroa »suojelusalueiden» luettelossa — oli tämä pettymys. Saatua _Uutta Kamerunia_ pidettiin vain arvottomina rämeinä, riekaleina, joiden tarkoitus oli verhota diplomaattista tappiota, ja kartalle molempine »ankanjalkoineen» vanhan »ankannokan» sijasta vain naurettiin (_Bassermann_).[42] Siirtomaaministeri _Lindeqvistin_ ero tämän sopimuksen johdosta näytti antavan tälle arvostelulle vakavan taustan. Mutta pian ilmeni, että tämä arvostelu ei tosiasioita tuntenut. Ranskan puolelta valitettiin (Feillet), että tässä oli luovutettu »Keski-Afrikan parhaat avaimet»: alue, joka oli yhtä suuri kuin puolet Saksaa, yli miljona asukasta, ihanaa suurmetsää ja kaikkia kuuman vyöhykkeen antimia (etupäässä kautsua), ehdottomasti arvokkaampi kuin vanha Kamerun, ja sitäkin parempi kun hankitaan myöskin satamista rikas espanjalainen rantakaistale Guineassa (Rio Muni), johon Saksa nyt sai etuosto-oikeuden Ranskalta. Mitä siirtomaa- ja ulkoministeriön väliseen kiistaan tulee, ei se suinkaan johtunut siitä, että edellinen olisi pyrkinyt saamaan jalansijaa Marokossa, vaan eri käsityksistä Kongossa hankittavan alueen suhteen; edellinen tahtoi »siirtomaa»-ratkaisua, mahdollisimman lopullista järjestelyä laajentamalla Kamerunia itäänpäin (Schariin), mutta hallitus halusi »imperialistista» ratkaisua, _Bethmannin_ periaatteen mukaan, että »siirtomaapolitiikan täytyy tähdätä tulevaisuuteen» (puhe valtiopäivillä 9/11 1911).

Huomattavan avoimesti on Saksassa jo ruvettu keskustelemaan siitä tulevaisuudesta, johon Uusi-Kamerun viittaa molempine »ulottimineen». Keskustelu on lähtenyt paljonpuhutusta salaisesta kohdasta vuoden 1899 saksalais-englantilaisessa sopimuksessa Portugalin siirtomaiden jakamisesta (I osa, siv. 69), ynnä Englannin uudistamasta vakuutuksesta (_Edward Grey_ 27/11 1911), että se ei halua tuottaa Saksalle mitään vaikeuksia Afrikassa. Kysymys ei ole enemmästä eikä vähemmästä kuin että Saksalle olisi vallattava _»Brasilia vanhassa maailmassa»_. — Felix Hänsch, joka tämän suunnitelman on esittänyt, ajattelee poikkivyöhykettä maanosan halki Intian valtamerestä Atlantin valtamereen, ja samalla kertaa Oranjesta etelässä Tsadiin pohjoisessa: »Keski-Afrikan talousaluetta», jonka pinta-ala olisi 650 ha ja asukasluku 33½ miljonaa; sen kolmena kulmakivenä olisivat nykyiset pääsiirtomaat, joiden lisäksi tarvittaisiin vain Angola ja Belgian Kongo (kauppaliittoon) ynnä Rio Muni. Tätä _ekvaattori_-ohjelmaa uumoilevat ranskalaiset (Baudin, Feillet) lähinnä, heidän arvostelunsa Kongon asiasta perustuu suureksi osaksi pelkoon, että Saksa aikoo rakentaa rautatien maanosan poikki Sansibarista Guineaan (Daressalam—Duala). Hans Delbrück on sitä vastaan esittänyt _meridionalista_ ratkaisua, suurta valtaa yksinomaan pitkin Atlantin rannikkoa, jota tarkoitusta varten Saksan Itä-Afrika vaihdettaisiin Englannin länsi-afrikalaisiin alueihin, joista Ranska sitten saisi Gambian, S. Leonen ja Kultarannikon 14. asteelle saakka ja jäljellä olevan osansa Kongoa; kun Belgian Kongo tietenkin tavalla tai toisella tulisi kuulumaan tähän alueeseen (erottamalla Katanga kaakossa Englannille), tulisi tulokseksi vielä suurempi valta, noin 800 milj. ha ja 45 milj. asukasta.[43] Tällä ohjelmalla on lisäksi edellisen rinnalla se ilmeinen taktillinen etu, että se ei suorastaan katkaise Englannin Kap—Kairo-linjaa.

Afrikan näyttämöllä samoin kuin Europankin jakaantuvat siis imperialistiset unelmat kahdelle suunnalle, joiden tosin ei tarvitse ehkäistä toisiansa. On silmiinpistävää, miten helposti valtiomiesten mielikuvitus nyttemmin — ranskalais-englantilaisen sopimuksen jälkeen 1904 ja vielä enemmän ranskalais-saksalaisen jälkeen 1911 — leikkii maidenvaihdolla ja uusilla karttakuvilla, kaikki samassa tarkoituksessa: koota suuria yksiöitä vanhojen hajatilkkujen tilalle. Niinikään on selvää, että vuoden 1911 sopimusta joka taholla katsotaan ainoastaan väliaikaiseksi. Saksa on jälleen joutunut laajennuskauteen. Kuinka pitkälle se nyt kykenee työntymään eteenpäin, yhteen tai toiseen suuntaan, riippuu etusijassa asemista ja oloista kotona Europassa.

Vuosikymmen on pian kulunut siitä, kun Johnston piirsi tulevaisuuskuvansa saksalaisesta maailmanvallasta, edellyttäen, että tämä voimakas kansa kaipasi liikuntatilaa omien ahtaiden kotorajojensa ulkopuolella. Kahdeksan uutta saksalaista miljonaa on sen jälkeen syntynyt vanhaan kotiin ilman että sen rajoja minnekään päin tai millään tavalla on laajennettu. Tämä ei voi ajan pitkään käydä laatuun. Saksan täytyy saada tilaa ja ilmaa. Nykyinen valtiollinen kartta alkaa yhä enemmän näyttää pienentyneeltä puvulta.

Olemme tässä tutkineet niitä suuntia, joilla odotetaan Saksan keisarikunnan kehittymistä planetarisella näyttämöllä; ja edessämme on häämöittänyt suunnitelmia aina 1 000 miljonan ha:n suuruuteen ja 200-miljonaiseen väestöön saakka, jos lähemmät ja kaukaisemmat kuvat yhdistetään. Kaksi erityistä seikkaa himmentää kuitenkin jo alunpitäen näiden tulevaisuudentoiveiden valoisuutta. Yhtäältä ei saksalainen imperialismi uskalla vaatia samoja kiinteitä omistusmuotoja kuin englantilainen, ranskalainen, venäläinen ja amerikalainen; me näemme osaksi häälyväpiirteisiä kuvia, löyhiä tulliliittoja tai kauppa-alueita, ja niiden keskustassa on vieraita muodostumia, Itävalta tai Turkin Anatolia tai Belgian Kongo. Epäilemättä on tämä heikkoutta Saksan ohjelmassa, verrattuna vanhojen maailmanvaltain ohjelmiin, missä, emämaa voi suoranaisesti hapattaa koko alueen hengellään ja vallallaan. Toisaalta on Saksa kilpailijoista jäljessä siinäkin suhteessa, ettei sen toiveiden laajimmassakaan kehyksessä näy mitään mahdollisuutta tyydyttää kaikkein läheisintä tarvetta: paikkaa valtakunnan omalle liikaväestölle. Ei mikään sen vallassa nykyään olevista alusmaista ole sopiva todelliseksi siirtolais-alueeksi, mutta ei myöskään mikään tulevaisuusmaista: liikaväestöinen Shantung yhtä vähän kuin ilmastoltaan epäsuotuisa Mesopotamia ja kansallisesti epäluuloinen Brasilia, puhumattakaan Keski-Afrikasta.

Saksan siirtomaahistoria on siis vahvistanut tunnetun kokemussäännön: »sero venientibus ossa!» (myöhään tulleille luut), Heikkoudet sen tulevaisuusohjelmassa johtuvat yksinkertaisesti siitä, että parhaat ruokalajit jo olivat loppuneet, kun Saksa saapui aterialle.[44] Ja ilman kokemusta kilpailuun kilpailijain kanssa, joilla oli vuosisataisia siirtomaaperimyksiä; ei kummakaan, ettei se heti alusta saattanut kulkea näiden kanssa yhtä rintaa. Se voi muuttua; mutta ymmärrettävää on myöskin, että tie eteenpäin on tämmöisissä oloissa täynnä vaaroja ja huolia. Yhtenäinen silmäys valtakunnan asemaan vieraisiin valtoihin nähden on yllinkyllin sen todistava.

Tunnemme jo, että suhde _Itävaltaan_ on lujan uskollisuuden pohjalla, jonka ovat luoneet maantieteelliset niinkuin historiallisetkin olot ja lujittanut miesiän kestänyt kumppanuus, joka ei ole horjunut vaikeissakaan koetteluissa (ennen kaikkea bosnialaisessa, I Osa, ss. 164, 167). Tämä on valokohta taulussa, Saksan järjestelmän kulmakivi. Tsekkiläisten ja madjarien epäluulot eivät voi järkyttää tätä hyvää suhdetta. Itävalta-Unkari ei näy myöskään pelkäävän Saksan levanttilaista kehityssuuntaa, vaan suorittaa mielihyvällä osuutensa siinä, tuntien että tämä edistyspyrkimys on valtakunnan oman säilymisen ja koossapysynnän parhaana takeena (I Osa, siv. 26).

Tietenkin on _Turkin_ vaikeampi ruveta kolmanneksi mieheksi, sen kun täytyy tuntea heikomman puolen pelkoa alistumisesta. Näemmekin Stambulin kompassin, joka Abdul Hamidin aikana vakavasti viittasi Saksaa kohti, nyttemmin levottomana vaappuvan Saksan ja Englannin välillä. Niinpä aiheutti nuorturkkilaisten voitto 1908 käänteen Englannin ja Ranskan puolelle, ja uusi samanlainen käänne on havaittavissa juuri nyt, heidän kukistuttuaan, kesällä 1912. On selvää, että luottamus Saksaan on kärsinyt vahinkoa sen liittolaisen Italian hyökkäyksestä Tripoliin, samoin kuin sen omasta peräytymisestä Marokossa. Turkin luonnollinen mielihalu vetää sitä lähinnä Ranskan puoleen, jonka sivistystä sen edistysmiehet näyttävät ihannoivan ylinnä. Mutta niinkuin nuorturkkilaiset olojen pakosta palasivat takaisin saksalaiseen ryhmään, niin on täysi syy olettaa heidän seuraajainsakin tulevan tekemään. Heidän täytyy näet nähdä että Englanti, jolla jo on Egypti ja Kypro ja joka suosii Kreetan erottamista, nyttemmin tähtää koko valtakunnan hajoittamiseen, kun taas Saksan pyrkimystensä tähden täytyy puolustaa valtakunnan koskemattomuutta. Turkille on Saksaan yhtyminen siis vielä enemmän kuin Itävalta-Unkarille katsottava suoranaiseksi henkivakuutukseksi. Tämän kautta on Turkista tullut Saksan »luonnollisin liittolainen» (Bernhardi). Saksanhan puolestaan täytyy erikoisella huolenpidolla vaalia tätä tulevaisuusmahdollisuutta, joka samalla sisältää yhden lujimpia strategisia asemia ratkaisun tapahtuessa Englannin kanssa — maayhteytensä kautta Englannin Akilleenkantapään, Egyptin, kanssa.

Nämä näkökohdat ovat niin tärkeitä ja niin ilmeisiä, että viime aikoina on saatu kuulla saksalaisten esittävän »saksalais-itävaltalais-ottomanista liittoa» vieläpä vanhan kolmiliiton sijalle (esim. Trietsch, Deutschland und der Islam, 1912). Tämän voi hyvin käsittää. _Bismarck_ on kerran (15/4 1895) huomauttanut kolmiliiton ja vanhan roomalais-saksalaisen keisarikunnan yhtäläisyyttä: »Apuliasta Pohjanmerelle», ja hän esitti todistuksena »liittojen ja suhteiden sisäisestä täytymyksestä», että tämä suuri maa-alue jälleen on poliittisesti yhteenkuuluvaa. Ihailumme suuren valtiomiehen kaukonäköisyyttä kohtaan yli aikojen ja paikkojen ei saa kuitenkaan samentaa huomiotamme viimeisen puolen miesiän kokemukseen nähden (I Osa, siv. 167, 195, 201). Se osoittaa päivänselvästi, että Saksan ja Itävallan liitto on elimellinen yhteenkasvanta, mutta _Italian_ yhtyminen siihen vain diplomaattista koneompeletta, olkoonkin mestarillisesti tehtyä. Kaikkein parhaiten on tämä ilmennyt Italian hyökkäyksessä Tripoliin, mikä oli niin jyrkästi sen molempien liittolaisten etujen vastaista. Lähempi silmäys Bismarckin katsantokantaan selittääkin syyn: nykyisen ja silloisen välillä on se tuntuva ero, että Unkari on mukana, ja Unkari vetää kaakkoonpäin, bysanttilaista maailmaa kohti. Ei siis voi olla epäilemistäkään etteikö »itäroomalainen» suunta olisi Saksan kannalta maantieteellisesti paremmin perusteltu kuin nykyinen »länsiroomalainen»; ja jo mainituista syistä sopii ainakin kysyä, eikö se olisi myöskin valtiollisesti suuremmanarvoinen.