Part 5

Kun Portugal täten Englannin suosiollisella avulla on saanut aikojen halki pelastetuksi kaistaleita suuresta ulkoisesta vallastaan, on rappio painanut leimansa yhä syvemmälle emämaahan. Vallitseva vaikutelma tästä yhteiskunnasta on köyhyys: köyhyys niin elinkeinoelämän kuin henkisen kultturin, niin yksityisyritysten kuin yleishengenkin alalla. Se seisoo tässä suhteessa Espanjan rinnalla vieläkin enemmän rappiolle joutuneena veljenä: »kaksi askelta yläpuolella hottentottia ja yhtä paljon alapuolella turkkilaista», sanoo isänmaallinen runoilija Herculano. Rehellinen yritys parantaa eduskuntaista surkeutta diktaturin tietä (_Franco_ 1907) johti kuningasmurhaan 1908 ja monarkian kukistamiseen 1910 — lähes kahdeksan vuosisadan olemassaolon jälkeen — siis hyvin Turkkiin verrattava kehitys. Onko valtiomuodon muutos Tajon varsilla kykenevä estämään sisäistä luhistumista paremmin kuin Bosporon rannoilla, on tietymätöntä. Mutta kansainvälisessä suhteessa avaa Portugalin vallankumous mahdollisuuden, jota pysähdymme hetkeksi silmäämään.

Portugalin vallankumoukselliset eivät liene toimineet ilman kosketuksissa-oloa Englannin kanssa, ja uusi tasavalta kiiruhtikin vakuuttamaan uskollisuuttaan vanhoille sitoumuksille. On kuitenkin syytä olettaa, että tasavaltalaiskiihoittelu soitteli myöskin kansallisia kieliä Englantia vastaan. Kuningaskunta — semmoinen on ajatuksenjuoksu — merkitsee vasalliutta, sillä se estää Espanjaan-yhtymisen, minkä johdosta paine selästä häviäisi ja siis myöskin vastapaineen tarve ulkoapäin. »Iberian keisarikunta», josta kyllä on haaveiltu, on tyhjä unelma; se nähtiin 1869, kun Lissabonin hovi kansanmielipiteen paineesta hylkäsi tarjona olleen Espanjan kruunun, se ilmeni viimeksi 1903 Portugalin sanomalehdistön lausunnoista — se raukeaa pienemmän osakkaan vanhaan sulautumispelkoon. Mutta iberialainen _tasavalta liiton_ perustalla, »la fédération iberique», Pyreneain Yhdysvallat, on toinen kysymys. Sen edellytyksenä on näet nykyisen Espanjan hajaantuminen joko historiallisen perusteen mukaan neljään suurempaan valtiomuodostumaan (4—5 milj. asukasta kussakin) jakamattoman Portugalin rinnalle, tai 14 maakuntaan (à 1—2 milj.) 6 portugalilaisen rinnalle (à ¼—½ milj.): kummassakin tapauksessa siis aluetasoitus portugalilaisten huolten tyynnyttämiseksi.

Näin ollen ei kummastuta, että Portugalin tasavaltalaiset, vanhoista kansallisvastakkaisuuksista huolimatta, ovat hartaita unioninkannattajia. Iberian federationin innokkaimpina esittäjinä tapaamme kaksi vallankumouksen päämiestä: Magelhaes Liman ja Bragan, edellinen tasavallan erikoisasiamies Parisissa, jälkimäinen sen ensimäinen (väliaikainen) presidentti. Ja tämä liike saa kannatusta rajan toisella puolen. Jo ensi kertaa esiintyessään puolen vuosisataa sitten oli Espanjan tasavaltaliike liittomielinen satunnaisen voittonsa jälkeen 1873 otti se päiväjärjestykseen unionisuunnitelman U. S. A:n malliin, ja tämä on yhä sen ohjelmassa, käsi ojennettuna (sitten _Primin_ ja _Zorillan_ päivien) portugalilaisille puoluetovereille.

Tietenkin olisi sellainen kehitys omiansa herättämään uusia suurvalta-ajatuksia. Yhtenä syynä Pyreneain niemimaan valtiolliseen alasmenoon ja nykyiseen rappiotilaan on näet aina muistettava itse hajaantuminen kahteen valtioon. Se on heikentänyt molempia: Espanjaa riistämällä siltä niemen merenkulkuun otollisimman rannikon, Portugalia riistämällä siltä taas mantereisen ylämaan. Yhdistyminen merkitsisi niin ollen suurempaa voimanlisäystä kuin paljailla neliökilometri- ja asukasluvun lisääntymisnumeroilla voidaan osoittaa. Niemimaan vuosisataisista sumuista kohoaa tässä uuden suurvallan kangastus.

Eivätkä mahdollisuudet pysähdy edes tähän. Iberian yhdysvalta-aatteesta säteilee toinen vieläkin suurempi: _»latinalainen unioni»_ Länsi-Europan kaikkien suurten valtioiden välillä — Victor Hugon, Garibaldin, Mazzinin unelma — Iberian yhdistäminen Ranskan ja Italian kanssa valtiomuodostumaksi, jossa olisi yli 100 miljonaa asukasta, uusi kolmiliitto rodun ja oikeuden perustalla, romanilainen ryhmä germanilaista ja slaavilaista vastaan, ylivalta Europassa...

Ensimäistä kertaa kohtaa meitä tässä valtakunta-aate, joka tutkimustemme varrella on esiintyvä eri muodoissa: ajatus suuresta yhtymästä Europan vanhan valtiosikermän rajain ylitse. Tosin valunee paljon vettä ei vain Tajoa ja Ebroa, vaan myöskin Seineä ja Tiberiä pitkin, ennenkuin latinalaisen unionin voi ajatella saavan mitään toteutumishahmoa. Jo sen edellytys, Iberian yhdyntä, kohtaisi nykyään vastarintaa, ei ainoastaan (kuten jo 1873) Englannin puolelta, jonka yllämainituista syistä täytyisi siitä varoa vuosisataisen vaikutusvaltansa menettämistä Portugalissa, vaan myöskin Ranskan, joka jo Italian yhdynnässä osoitti kuinka vastenmielisesti se näki entistä suuremman valtiomuodostuman syntyvän rinnallensa. Näitä valtoja sopinee siis nyttemmin katsoa Espanjan kruunun äänettömiksi takaajiksi, sittenkun ne antoivat Portugalin kruunun pudota, oivaltaen edellisen merkityksen viimeiseksi suojaksi unioniajatusta vastaan niemimaalla.

Mielenkiintoista on ollut nähdä juuri nykyisen hallituksen miesten Portugalissa itsetietoisimmin omaksuneen tämän ajatuksen. Tasavallan voitto siellä saattaa siis merkitä askelta suurempiin valtioyhtymiin — osallisuutta korkeampaan olomuotoon kauan sitten ja hyvin perusteellisesti kuihtuneelle suurvallalle, joka nykyään on yhtä »trista figura» historiassa, kuin suurempi naapurinsa, vaikkei se koskaan tahtonut olla mikään »caballero» ritarillinen ylimys.

Olemme jo viitanneet, että _Hollanti_ tuli Portugalin historialliseksi perijäksi. Hollannille siirtyi 1600-luvun seuduilla ylivalta Intian valtamerellä ja Intian kauppa. Lissabonista siirtyi maailmankaupan keskusta Amsterdamiin. Tämän perinnön pohjalta nousi uusi suurvalta, ensimäinen germanilainen ja protestanttinen suurvalta, Reinin ja Maasin suistamolle.

Katsahtaessa karttaan pistää heti silmään yhtäläisyys Hollannin ja Portugalin välillä; molemmat ovat maantieteellisiä reunamaita, sijaitsevat jokien suistamoiden ympärillä selkä mannerta kohti. Siinä yleiset merenkulkijakansan edellytykset. Mutta Portugal ei koskaan ollut niin ehdottomasti merelle käsketty kuin tämä suistomaa Saksan ja Ranskan suurten vesireittien suulla, vastapäätä Englannin suurta kulkuväylää Themsiä ja aivan Kanaalin rannalla, joka on pohjoisen Europan portti. Hollannin mahdollisuudet olivat niin paljoa suuremmat, kuin Rein-virralla on suurempi kultturiarvo kuin Tajolla, ja kuin keskusasema Englannin, Saksan ja Ranskan välillä ja mukava yhteys niiden kaikkien kanssa on yhdysliikkeelle suotuisampi kuin reunapaikka avoimen valtameren rannalla. Ennenkuin Saksa vielä oli kehkeytynyt miksikään lujaksi valtiomuodostumaksi, oli Hollanti suorastaan kaivattuna välirenkaana lounaassa ja koillisessa olevain valtiosikermäin välillä: verraton valtiollinen asema sen ajan kartalla.

Tällaiselta näyttää romanilaisen ja germanilaisen kauppavaltion vertaus jo maantieteen pohjalla. Vielä luonnollisemmalta on vuoronvaihto tuntuva historiallista ja psykologista taustaa vastaan.

Täällä Pohjanmeren porstuassa asui toisenlaatuista kansaa kuin etelän pehmeämpi ihmisrotu. Yleisessä kultturihistoriassa on harvoja näytelmiä, jännitykseltään niin draamallisia ja samalla sisällykseltään niin ylentäviä kuin se, joka käsittelee nykyisten Alankomaiden asumista yksissä neuvoin tai taistelussa kolmen tekijän kanssa: Pohjanmeren, Rein-virran ja batavialaisen kansan. Näytelmän juoni välkähtää ylväässä tunnuslauseessa: _deus mare, batavus litora fecit_, jumala teki meren, batavialainen rannat. Mitä maurilaiset olivat Pyreneain kansoille, sen antoi itse luonto hollantilaisille: vihollisen, jota vastaan sopi voimia karaista. Mutta tämä vihollinen oli sitä laatua, joka ei koskaan levähdä, se piti maata alituisessa piiritystilassa, eikä antanut väen edes ajoittain vaipua toimettomaan lepoon. Vasta 1400-luvulla näyttää sen ylivalta saadun murretuksi. Meren myrskyvyöryt eivät enää tehneet niin hirvittävää hävitystä, sen voima oli kesytetty ihmisen palvelukseen. Kansa alkoi ottaa takaisin mitä se pitkien aikojen kuluessa oli menettänyt, muuttaa merenpohjaa maaksi, siirtää rajaansa ulommas merta vastaan. Sellainen työ vuosisadasta toiseen jättää kansansieluun suuren varaston valppautta ja tarmoa. Tähän tulee vielä lisäksi yksi näkökohta: kamppailu merta vastaan vaati suuria kustannuksia patousrakennuksiin y. m. s., mutta maan yksitoikkoisuus ei suosinut pääomain muodostumista; tässä oli siis suoranainen pakko vahvistaa taloutta, ja tuttavuus meren kanssa sekä taistelussa että rauhassa osoitti tien.

Tämän voimakkaan kansan uskonvapautta ja kansallista olemusta uhkasi 1500-luvun lopulla Espanja, jonka kruunun alle se kuului. Sen historiallinen ratkaisuhetki oli tullut; ja valtiollinen vapautuminen — joka irroitti kansan ei vain isännästään Espanjasta, vaan myöskin luontaisesta äidistään, Saksan kansasta — puhalsi suurenmoisen paisuntahengen uuteen valtioon. Jo 1600-luvun alussa perustettiin sen kauppa- ja siirtomaavalta Intiassa. Samaan aikaan avattiin uusi »kultakaivos pohjolassa» sillinkalastuksella Pohjanmeren matalikoilla ynnä n. s. Grönlannin-kalastuksella, jolla erikoisesti tarkoitettiin valaanpyyntiä Huippuvuorien luona; siellä, lähes 80. leveysasteella, saattoi Smeerenbergin satamaan kokoontua sadoittain laivoja ja aina 12 000 mieheen samanaikaisesti, ja oli aikoja, jolloin Pohjoisyhtiö lienee kilpaillut itäintialaisen kanssa pääomia kokoovana mahtina.

Tällä tavoin, toinen juurensa Intian kaupassa, toinen napaseutujen kalastuksessa, syntyi vapautussodan kansallissuorituksen taustaa vastaan merimahti ja kaupallinen suurvaltio, jonka vertaista mitoiltansa ei oltu ennen nähty. Sen laivoja liikkui pian kaikilla vesillä Arkangelskin ja Nagasakin, Riian ja Smyrnan välillä. Huhut kertoivat, että tällä vallalla oli enemmän aluksia kuin taloja maassaan; Colbert arvioi hollantilaisen laivaston 80 %:ksi koko Europan laivoista.

Se oli »uudenlaatuinen paino, joka nyt laskettiin valtiolliseen vaakaan» (Heeren). Itse asiassa näemmekin tässä valtiosikermän ensimäisen poliittisen suurvallan ja ensimäisen valtion, joka selkeästi on käsittänyt aineellisten elinkeinojen kantavan merkityksen valtioelämässä. Se on yhä kyllä samaa muotokuntaa kuin Portugal, mutta Portugal ei koskaan ehtinyt muuntaa taloudellista voimaansa valtiolliseksi vaikutusvallaksi; Hollanti ottaa osaa Europan politiikkaan koko sillä itsetunnolla, minkä rikkaus antaa, tosin myöskin sillä häikäilemättömällä itsekkäisyydellä, jonka katsotaan seuraavan kaikkea »kauppiaspolitiikkaa». Toiselta puolen se ei tuhlannut rikkauttansa niinkuin Espanja, vaan teki sen korkoakantavaksi kukoistavassa teollisuudessa samoin kuin komeassa laivastossaan.

Ylimalkaan oli tämä mahti Filip II:n vallan suoranainen vastakohta. Sen periaatteina olivat työ, vapaus, itsehallinto. Kaupan suurvalta oli samalla ajatuksen vapaavaltio, protestanttisen suvaitsevaisuuden esitaistelija, Europan edelläkävijä kansainoikeuden opissa (Grotius) samoin kuin valtiotaidon käytännössä: Haag jäi olemaan »maanosan valtiollisen tähtitaivaan suurena observatoriona» (Treitschke), senkin jälkeen kun »Oranian leiri» oli lakannut olemasta Europan yleisenä sotakouluna.

Sellainen oli batavialainen suurvalta, jonka Macaulay katsoo saavuttaneen huippunsa noin v. 1688, mutta Treitschke jo ennen Westfalin rauhaa. Sen varsinainen suuruudenaika tuli lyhyeksi, sitä kesti tuskin kauempaa kuin vuosisadan. Hollanti oli sattuva esimerkki siitä laista, jonka alaisia Ratzelin määritelmän mukaan ovat Kartagon malliset vallat: nopea kasvu ja nopea kukistus. Sillä merenkulun ja kaupan edut sitovat tosin nopeasti yhteen, mutta eivät anna sitä kittiä, joka pitää kauan yhdessä — ellei satamilla ole riittävää samaan valtioon kuuluvaa takamaata.

Sitä ei Hollannilla ollut. Sillä oli aseman kaikki edut, mutta siltä puuttui tilavuutta. »Suurvalta ilman maata on sittenkin luonnottomuus» (Treitschke); sillä täytyy olla riittävän laaja maaperusta; täytyy olla olemassa joku puhtaasti maantieteellinen tasapainosuhde emämaan ja siirtolain välillä, jotta edellinen voisi ajan oloon kannattaa jälkimäisiä ja saada voiman ylijäämää suurpoliittisia tehtäviä varten. Tämän tasapainopisteen sivuutti jo Portugal, mutta vielä enemmän tuo pieni suistamovaltio Reinin suulla. Sillä on ollut liian vähän maantieteellistä ydintä; mistä muun muassa johtuu että se ei ole voinut »syöttää» siirtoloitaan omalla lihallaan ja verellään ja siten tehdä niistä jotakin muuta kuin taloudellisia lypsylehmiä. Ja tämän lisäksi tuli sitten se onneton seikka, että siltä puuttui luontaisia rajoja senkin pienen tilansa ympäriltä. Siinä suhteessa oli Portugalkin suotuisammassa asemassa. Alankomaat eivät ole mitään muuta kuin Pohjois-Saksan tasangon kolkka, niinkuin sen kielikin on alafrankkilaismurretta; Lamprecht käsitteleekin kauan sen historiaa osana saksalaisesta. Kauas valtiollisten rajojen ulkopuolelle johtavat Rein, Maas ja Shelde laivaliikettä manteren sisäosiin. Semmoinen on heikko raja, joka voi kannattaa suurvaltaa ainoastaan erikoisen suotuisain konjunkturien edellytyksellä.

Niinpä on Hollanti kukoistanut enemmän toisten heikkouden kuin oman voimansa nojalla. Saksan sisäosista sai se tarpeellisen lisämäärän työväkeä ja palkkalaisia. Kun Brandenburg kasvoi siellä voimakkaaksi vallaksi, oli selvää, ettei Hollanti enää voisi pysyä suurvaltana maalla.

Toinen kuolemansyy oli maan valtiomuodossa. Pitkä yhteistyö maan puolustamisessa merta vastaan oli luonut kansanvaltaisen hengen, ja kun vieras hallitsija karkoitettiin, omaksui uusi valtio tasavaltaisia liittomuotoja. Irrallisempaa valtioliitosta saman kansan keskuudessa on maailma harvoin nähnyt. Sitä on nimitetty »2000 hallitsijan harvainvallaksi»; sillä tosin oli eduskunnalla nimellisesti hallitusvalta, mutta tämän liittokokouksen muodostivat ohjeita saaneet maakuntakokousten edustajat, ja maakuntakokoukset vuorostaan olivat samanlaisia kuntien edustajakokouksia, ja kaikilla oli niillä »liberum veto», epäys-oikeus, jopa oikeus neuvotteluihin ulkomaidenkin kanssa. Tämä hajallisuus oli epäilemättä suotuisa vapaudenhengelle ja suvaitsevaisuudelle, mutta kouraantuntuvan turmiollinen valtion sisäiselle voimalle.

Että semmoinen valtio lainkaan on saattanut pysyä koossa, vieläpä tuntuvasti vaikuttaa maanosan kohtaloihin, on selitettävissä Amsterdamin rikkauteen perustuvan Hollannin maakunnan todellisen ylivallan ja käskynhaltijalaitoksen perustalla, jonka häälyvää asemaa on verrattu Barkas-suvun sotapäälliköiden asemaan kaikkien kauppavaltojen alkumuodossa, muinaisessa Kartagossa. Mutta toisaalta toi tämä valtiolliseen elämään uuden hajaannuksen siemenen, keskitykseen pyrkivän oranialaisen »tyrannian» ja paikallisvaltaa kannattavain suursukujen välille. Pitkän aikaa oli käskynhaltijanpaikka tyhjänä, ja kun se 1700-luvun puolivälissä jälleen täytettiin, oli suurvalta jo alkanut aleta sekä ulkoisten että sisäisten puutteiden vuoksi.

Tämänlaatuinen valtiomuodostuma ei saattanut näet pysyä ensi sijalla edes merillä, sittenkun Englanti, jolla oli aseman edut, mutta lisäksi tukeva maaydin ja luonnon kaikkein parhaat rajat, oli voittanut valtiomuotonsa synnytystuskat ja saavuttanut sisäisen sopusuhtaisuuden korkeimman asteen. Englanti tulikin siten Hollannin perijäksi ja samalla välillisesti Portugalin. Kun Englannin kauppavaihto noin v. 1650 oli viittä kertaa pienempi kuin Hollannin, oli se noin v. 1750 ehtinyt melkein sen tasalle ja v. 1792 oli sen suhde Hollantiin niinkuin 5:2. Sitten tuli uusi konetekniikka ja lisäsi sen etua vielä enemmän. Tässä oli siis vuoronvaihdos nähtävissä myöskin ulkoisessa suhteessa, siirtomaakilpailussa; se tapahtui Napoleonin sotien aikana ja niiden jälkeen, Etelä-Afrikassa ja Intiassa.

Ei mikään voi paremmin osoittaa aineellisen kukoistuksen merkitystä puhtaasti valtiollisena voimatekijänä kuin tämä sisäistä valtioyhteyttäkin puuttuva hollantilainen suurvalta. Se on piirre, joka on tälle vallalle aivan erikoinen. Mutta sen nopea kukistuminen osoittaa myöskin, että valtio-oikeudellisen järjestelyn täytyy olla oikeassa suhteessa yhteiskunnankehitykseen, jos vallasta on tuleva pysyväistä. —

Nykyään on Alankomaiden kuningaskunta päässyt samaan keskitykseen hallitusjärjestelmässä kuin perustuslailliset valtiot yleensä ja siis voittanut yhden Yhdistettyjen Alankomaiden tasavallan epäkohtia. Mutta nyt on liian myöhäistä ajatella sen uudestasyntymistä suurvallaksi. Konjunkturi on mennyt. On ilmaantunut uusia kilpailijoita, joiden kanssa ei mikään kilpailu ole mahdollinen. Nyt on myöskin paisuntavaisto sammunut — alituiset pikkusodat pohjoisen Sumatran ja muiden malaijisaarien niskoittelevia heimoja vastaan ovat oikeastaan puolustustaisteluita — eikä kansalla ole muuta harrastusta suurpolitiikkaan kuin itsesäilytyksen, itsensä ja jäljelläolevien siirtolainsa suhteen.

Vielä nytkin kuuluu Hollantiin siirtomaita, jotka ovat alaltaan 62 ja väkiluvultaan 6 à 7 kertaa suuremmat emämaata. Siirtomaiden puolella on siten epäilemättä yhä edelleen epäsuhtainen ylipaino. Emämaa ei voi täyttää siirtomaiden tarvetta teollisuustuotteihin nähden, ei ylläpitää kauppamonopolia niiden suhteen, vaikka se on muuttunut melkein yksinomaan niiden tavaravaihdon lastauspaikaksi ja satamaksi. Kauppavaihdossaan ovat sen sivuuttaneet kaikki suuremmat naapurit Englanti, Ranska ja Saksa; ja vaikka se vielä pysyttelee neljännellä sijalla Europan ja viidennellä maailman kauppatilastossa — numeroiden ollessa niin suuria kuin yli 5½ miljardia omien tarpeiden tuonti- ja 4½ omien valmisteiden vientipuolella (v. 1908) ja nämä vielä tasaisesti kasvavat — niin ei se kuitenkaan voi pienellä 6-miljonaisella väestöllään ylläpitää niitä ulkonaisia mahtikeinoja, joita ilman pääomavoimakaan ei voi saavuttaa välitöntä vaikutusta nykyajan suurpolitiikkaan.

Ajan oloon on toinen vanhoista puutteellisuuksista paisunut vaaraksi valtakunnan itsenäisyydelle. Tarkoitamme luontaisten rajojen puutetta Europan mantereen puolella. Tästä johtuva vaara ilmenee kahdella taholla. Ensinnäkin, vaikka pienempänä, siinä että Alankomaiden hallussa on Shelden suu, joka nuorelle Belgian valtiolle on vielä suurempiarvoinen kuin Götajoen suu oli Kustaa Aadolfin aikuiselle Ruotsille; Hollanti on portinvartija Belgian talossa, Vliessingenistä voi tulla Antwerpenin salpa; siitä suuri melu Belgiassa 1910 kun suunnitelmat Vliessingenin linnoittamisesta tulivat päiväjärjestykseen. No, se on oikeastaan naapurin vaara. Mutta toinen rajavaara on Alankomaiden oma, suuri ja vakava: ne salpaavat näet Saksan sen luonnollisesta pääväylästä länsimerelle. Alankomaiden selkäpuolella on Reinin ympärille kehittynyt Saksan valtakunnassa yksi maailman suurimpia teollisuusalueita, ja sen kauppatien Reiniä myöten, jota vuosittain kyntää yli 20 000 laivaa, pitää nyt kulkea toisen maan lävitse. Alankomaiden valtiomiehet eivät voi olla huomaamatta, että heidän valtionsa on kaikkein arkaluontoisimmalla paikalla: estämässä suurvaltaa levenemästä luonnollisimpaan satamaansa. Entisaikoina ei tämä asema häirinnyt, sillä silloin oli hollantilaisten rajan takana vain hajallinen joukko saksalaisia pikkuvaltoja; nyt on rajalla uuden Saksan valtakunnan keskitetty jättiläisvalta, ja tämä valta etsii tulevaisuuttansa merellä. Tälle vallalle ei voi olla mieluista, että sen tiellä on tämmöinen »Wacht am Rhein», Reinin vartija. Tarkastaessamme Saksan suurvaltaa tulemme vielä selvemmin näkemään tämän seikan luonnottomuuden nykyaikaiselta suurvaltakannalta katsottuna.

Samanlaatuinen asema sai Portugalin heittäytymään Englannin syliin ja kuitenkin on Portugalin voimasuhde Espanjaan kaikissa suhteissa suotuisampi kuin Alankomaiden Saksaan. Mistä voi sitten Hollanti saada tukea? Jälleenyhtyminen Belgian kanssa tulee silloin tällöin puheeksi, vuodesta 1907 kokoontuu hollantilais-belgialainen komissioni vuosittain taloudellista yhdistymistä, keskinäistä lainsäädäntää ja yleistä veljestymistä varten; mutta tämä »entente Hollando—Belge» — Hollannin ja Belgian liitto — ei missään tapauksessa riitä Hollannin valtiolliseen tarpeeseen. Vain merivalta voi sen tehdä, sillä vaara ei koske ainoastaan emämaata, vaan myöskin siirtomaita, joita Hollanti ei saata toivoa omalla voimallaan kykenevänsä puolustamaan suurvaltaa vastaan paremmin kuin Espanja puolusti omiaan Yhdysvaltoja vastaan. Tämä kysymys sitoo Hollannin kansan vielä suurpolitiikkaan.

Ne vallat, jotka suojaksi Saksaa vastaan tulevat kysymykseen, ovat Englanti, Ranska ja Yhdysvallat. Mutta liittoa vastaan Englannin kanssa puhuvat sekä muinaisen kauppakilpailun perimykset että tuoreemmat muistot Englannin politiikasta Hollannin heimolaisia vastaan Etelä-Afrikassa. Liittyminen Ranskaan sisältäisi melkein saman vaaran kuin se, jota tahdotaan välttää. Yhdysvallat taas ovat liian kaukana Hollannin emämaasta, mutta — Filippinien miehittämisen jälkeen — liian likellä sen siirtomaita, voidakseen oikein soveltua takaajan arkaluontoiseen tehtävään.

Näin ollen onkin Hollannissa alettu keskustella siitä, eikö olisi tehtävä täytymyksestä hyvettä ja vapaaehtoisesti liityttävä lähempään yhteyteen Saksan kanssa. Se on ajateltu tapahtuvaksi tulli- ja puolustusliiton muodossa. Hollanti saisi siitä suoranaisiakin etuja: pääsisi paremmin käyttämään hyväkseen siirtomaitaan laajemman pääomainkäytön avulla, takeita tärkeälle välikaupalleen Saksan kanssa, jota vuodesta 1899 uhkaa Dortmund—Ems-kanavan kilpailu, mahdollisuuksia teollisuutensa vahvistamiseen, joka nyt on heikko maan nykyisessä asemassa välttämättömän vapaakaupan vuoksi. Saksa puolestaan voittaisi suuremman elinkeinoalueen, uusia houkuttelevia tilaisuuksia pääomainsijoitukseen, lujemman selkänojan Yhdysvaltoja vastaan, pääsyn Hiilisatamiin Panaman edustalla ja Intian-tiellä Kiinaan. Mutta Hampuri ja Bremen eivät iloitsisi likeisistä suhteista Rotterdamin kanssa, jonka asema maailmankauppaväylän varrella on vielä parempi. Yleensä näyttää Hollannin voitto yhdynnästä ilmeisemmältä ja suoranaisemmalta kuin Saksan. Samalla täytyy sen kuitenkin, samoin kuin Portugalin Espanjan suhteen, tuntea pienemmän osakkaan sulautumispelkoa; mutta siinä on sentään se rauhoittava seikka, että Saksalla jo on liittovaltion-luonne. Hollantilais-saksalainen valtakunta-ajatus on siis pikemminkin Iberian liiton kuin Portugalin ja Englannin välisen vasallisuhteen vastine.

Kuinka syvälle tämä ajatus lienee nykyään juurtunut? Kiertokysely Hollannin sanomalehdistössä sataluvunvaihteessa 1899—1900 (v. Waltershausenin selostuksen mukaan) näytti osoittavan elinkeinonharjoittajain ja käytännöllisen väen sitä kannattavan, kun taas viralliset piirit luonnollisestikin olivat torjuvalla kannalla; laajempiin kerroksiin kysymys tuskin vielä oli ulottunut, niissä ei vielä tunnettane rajattoman liikuntavapauden supistamisen tarpeellisuutta. Toisella puolen rajaa ovat ainoastaan »suursaksalaiset» (kuten Fritz Bley ja Hasse) pitäneet asiaa vireillä, vedoten vanhaan historialliseen yhteisyyteen ja heimolaisuuteen; heidän silmissään eivät hollantilaiset vieläkään ole muuta kuin alasaksalainen heimo[7] — hyvin tavallinen heimon ja kielen merkityksen ylittäminen kansallisuuteen nähden, jota vastaan Karl Menne täydellä syyllä on noussut tehdessään selkoa alankomaalaisen heimon kehkeytymisestä itsenäiseksi kansallisuudeksi.

Virallinen Saksa pysyttelee äänettömän odotuksen kannalla. On tosin pidetty paljon melua kirjeestä, jonka muka keisari Wilhelm olisi kirjoittanut Hollannin kuningattarelle vuonna 1904 uhaten miehittää maan sodan syttyessä, ellei sen linnoituksia laiteta parempaan kuntoon; mutta Hollannin hallitus julisti viimeksi v. 1910 mitä jyrkimmin tämän jutun perättömäksi. Se on ilmeisesti laskettu liikkeelle Englannista tai Ranskasta, jotka eivät laiminlyö mitään tilaisuutta peloitellakseen, että Saksa valtaa ja nielaisee Hollannin, niinkuin Japani Korean (Ellis-Barker); niille on näet erittäin tärkeätä, että Saksa ei mitenkään pääse Kanaalin rannalle.