Part 6

Hiljainen, aivan kammottavan hiljainen oli se yö. Ei ollut enää pakenevia hirviä eikä muita metsän otuksia. Ei kuulunut edes tavin kurnutusta järven rannoilta. Sekin oli nähtävästi jo paennut minne lie paennutkin poikasineen. Järven äänettömät kalat olivat Jereä ja hänen perhettään lukuunottamatta ainoat elämän edustajat Piilovaaran tienoilla. Muu elämä oli paennut kuulumattomiin tai menehtynyt savuun.

Monenlaisia aatoksia, välistä pelkoakin pyrki yön hiljaisuudessa Jeren mieleen hiipimään. Mutta hän terästi tahtonsa ja tuijotti kulmat yhä tuimemmassa rypyssä synkän savukaton ja yön hämärän läpi vaaralle päin, jossa hänen mökkinsä oli, tuijotti tuntikaudet yön hetkien verkalleen vieriessä.

Ja vihdoin aamuyöstä sai Jere nähdä kauan odottamansa turmanhetken: Ensin alkoi Piilovaaran takaa näkyä savun ja yön hämärän läpi palon kaamea kajastus. Sitten erotti jo ilmaan kohoavat kipunat ja vihdoin viimein myös korkealle lyövät tulenlieskat.

Jere arvasi silloin tulen ennättäneen mökkinsä luona olevaan metsäniemekkeeseen. Sen jättisuuret naavakuuset paloivat kuin öljyllä valellut heittäen liekit korkealle kohti taivaanlakea. Jere kuuli ihan selvästi tulen vonkumisen ja rätinän, kun se hurjasti kirmasi kuusten naavaisia oksia ylöspäin.

Veri kohosi Jeren päähän ja hänen sydämensä alkoi lyödä kiihkeästi. Tulen punertavassa valossa hän näki vaaran laelta mökkinsä häämöttävän. Se näytti värisevän lähenevän tuhon pelosta. Kipunoita räiskyi parvittain sen yläpuolella. Ne kaartelivat ja kaartelivat yhä lähemmä. Niitä alkoi sataa tuohista tehdylle katolle. Hetkisen se kesti, mutta vain lyhyen hetkisen. Sitten kuivat tuohet leimahtivat tuleen. Jere oli kohonnut seisalleen nähdäkseen paremmin mökkinsä palon. Hyvin se paloikin. Korkealle kohosivat liekit kuin parhaasta juhannuskokosta, kirkkaan antoivat tulen vuosikymmeniä kuivuneet honkahirret. Oli se toista kuin sakeaa savua tunkeva metsäpalo, se kajasti kauas sakean savumeren keskelläkin.

Juuri palon parhaillaan lekottaessa iski Jeren mieleen taasen muisto siitä Viina-Vasilin kahvitulesta, se kanervien juuressa litvetellyt valkea. Jere näki sen tällä hetkellä niin elävästi, aivan kuin se olisi litvetellyt siinä hänen jalkojansa nuoleskellen. Synkeä kirous pääsi hänen huuliltaan.

Samassa luhistui palava mökki kasaan heittäen ilmaan taajan kipunasuihkun. Sitten alkoi palo nopeasti heiketä, ja pian kajasti vain hohtava kekälekasa yhä sakenevan savun keskeltä.

Jere vaipui takaisin kivelleen ja jäi katselemaan mökkinsä riittyviä raunioita. Ei hän enää mitään ajatellut, ei mitään tuntenut. Istui vain kokoon painuneena ja tuijotti savusta tulehtunein silmin siihen yhteen ainoaan kohtaan, tuijotti vielä senkin jälkeen, kun hehkuva kekälekasa oli jo kadonnut sakean savumeren peittoon.

Mutta vaaran laelta alkoi palo laskeutua pitkin rinnettä järven rantaan. Pian saavutti se rannan lengot naavakuuset, ja rätisten ja vongahdellen heittäytyivät liekit niihin syytäen tulta ja kipunasuihkuja kauas järvelle. Tumman peilipinnan alla kuvasteli palon roihu ja lensivät toiset kipunasuihkut. Koko Piilolampi näytti muuttuneen palavaksi ja sakeata tulikiven savua tunkevaksi, öiseksi tulijärveksi.

Ja sen tulijärven keskellä istui pienen saaren rantakivellä yksinäinen mies, istui kuin unohdettu manalan lauttamies, jolla ei viimeisenä Jumalan vihan yönä ole enää mitään tekemistä.

II.

Miesmuistiin ei niillä perukoilla ollut sellaista metsäpaloa sattunut. Se teki raivoisaa hävitystyötään kolme kokonaista viikkoa ja ammottavat iski se aukot koskemattomiin ikimetsiin kahden puolen rajaa. Ei palon aiheuttamaa vahinkoa kukaan markoissa ja penneissä arvioinut, mutta huikeisiin summiin se varmaan olisi kohonnut. Vielä miespolvien jälkeen näkyvät silloin iskettyjen haavojen arvet; palon maahan sortamat korpikuusikot ja seisalleen kuivuneet hongikot kertovat salojen kulkijalle mykällä kielellään niiden yli kulkeneesta Jumalan vitsauksesta. Vasta pitkien aikojen kuluttua paranevat arvet kokonaan umpeen, ja suurten sinisalojen hiljainen, sitkeä elämä jatkaa taasen tasaista latuaan peittyneillä ja hävinneillä haudoilla.

Aunuksen miehet uskoivat palon sammuttamisen kokonaan Isä-Jumalan huoleksi, ja niinpä palahtikin sillä puolen hyvä lohkare kuulun Egyptin korven reunamaita. Paloivat rajan ja Soimijoen väliset salot kutakuinkin putipuhtaiksi. Vielä käväisi tuli muutaman peninkuorman Soimijoen takanakin, ja taisi se yksin tein korvennella hiukan Himolan järven rantametsiäkin.

Suomen puolella hävitteli palo Haapajoen yläjuoksun saloja, leviten sieltä pitkät matkat sekä pohjoiseen että etelään. Poltteli pohjoisessa jo Pielisjärven ruununsalojen reunoja ja etelässä Syväjärven sekä Joutsenkivaaran saloja.

Palon ilmoille tunkema sakea savu levisi pitkällisen tyvenen vallitessa arvaamattoman laajoille aloille. Koko itäinen Ilomantsi, Kuolismaan suuret salot, oli kitkerän savun peitossa. Koitereen yläpuolella viiden peninkuorman päässä palopaikalta leijailivat savupilvet monta monituista viikkoa hämärtäen päivän ja pannen sikäläiset malminnostajat pahasti aivastelemaan. Niinikään tuntui palon katku voimakkaana Pielisen kanavilla ja eteläisillä Pielisen vesillä. Vieläpä niinkin kaukana kuin Kolinvaaralla, linnuntietä sadan kilometrin matkan päässä palopaikalta, voitiin hyvin tuntea palon lemu ja nähdä palon yläilmoihin nostama savuauer. Se synnytti kauniita rusoja auringon nousun aikaan koilliselle ilmanrannalle, ja ihmetellen sitä matkailijat tähystelivät ottamatta ensinkään todeksi, kun kerrottiin sen aiheutuvan Aunuksen rajamailla riehuvasta metsäpalosta. Se tuntui heistä suoranaiselta sadulta, eihän muka metsäpalo voinut moista ilmiötä aikaansaada.

Mutta se sai sen aikaan ja vielä paljon muutakin. Koitereen ympäristön metsät ja Uimaharjusta itään olevat salot ilmestyivät täpösen täyteen hävityksen alaiseksi joutuneelta seudulta ja sen lähettyviltä paennutta metsänriistaa. Tuli laumottain Aunuksesta asti vaeltaneita hirviä ja muita pienempiä nelijalkaisia. Ilmestyi myös karhuja, jotka varsinaisilta kotiseuduiltaan pois joutuneina muuttuivat kiukkuisiksi ja verenjanoisiksi sekä aiheuttivat suurta tuhoa harvaan asuttujen seutujen vähälukuisessa kotieläimistössä. Metsälintuja ja oravia oli niin paljon, että niitä näki metsissä liikkuessaan miltei jokaisella askeleella.

Luonnollisesti tämä odottamaton pakolaistulva aiheutti pahaa hämminkiä metsien entisen, varsinaisen asujamiston keskuudessa. Metsien vanhat, totutut liikkuma-alueet ja riistamaat täytyi jakaa kodittomien, pakomatkallaan pahasti nälkiintyneiden tulokkaiden kanssa. Olemassaolon taistelu muuttui siten yhdellä iskulla entistään monin verroin ankarammaksi, liika-asutus uhkasi tuhoisilla seurauksillaan sekä seudun entisiä isäntiä että uusia tulokkaita. Heikommat alkoivat sortua nälkään, sadat ja tuhannet saivat surmansa joka korven kolkassa, jokaisen kuusen alla piileskelevän vainolaisen kynsissä. Metsien syvässä hiljaisuudessa taisteltiin monta katkeraa taistelua niukasta einemurusesta ja asuinsijaksi kelpaavasta louhenkolosta tai vanhan lahopuun ontelosta. Eikä lopuksi muu auttanut kuin heikompien lähteminen uudestaan vaellusmatkalle uusia, tuntemattomia kohtaloita kohti. Näin levisi hämminki ja sekasorto yhä kaukaisemmille seuduille, ehkä lopulta kokonaan toisiin maakuntiin, joissa metsien asujanten odottamaton tulva ja vaellushalu antoi runsaasti päänvaivaa luonnontieteen harrastelijoille sekä aiheutti monenlaisia arveluja ja ennustuksia tulossa olevista tuhoisista onnettomuuksista ja nälkävuosista taikauskoisen väestön keskuudessa.

Semmoiset olivat sen karkuun päässeen kahvitulen seuraukset. Ummelleen kolme viikkoa se riehui hirvittävällä voimalla.

Suomen puolella koetettiin kyllä palon hävityskululle panna rajoja. Vähitellen saivat palouhan alaisilta seuduilta saapuvat hätäviestit ruununmiehet hereille ja sekä Ilomantsin että Pielisjärven reunakylistä komennettiin väkeä paloa sammuttamaan. Taisi olla lopulta kaikkiaan kolmisensataa miestä sammutustyössä.

Mutta se oli kerrassaan liian vähän. Palo oli ennättänyt paisua jo niin laajaksi, että olisi tarvittu tuhansia miehiä, kun mieli puhettakaan yhtenäisen suojelusketjun laittamisesta paloa vastaan. Ja katkonainen ketju, paikottainen tulenarimpien seutujen suojeleminen ei taas paljoa hyödyttänyt.

Kaikki paikat olivat nimittäin yhtäläisesti tulenarkoja. Pitkälliset poudat ja polttava kuumuus olivat kuivanneet kaikki nevat ja vetisimmätkin suot, niin että niiden paksussa sammaleessa palo kulki kuin tappuroissa. Vieläpä se oli niissä miltei vaarallisempi kuin kuivilla, kovaperäisillä kangasmailla. Se kaivautui näet syvälle sammaleeseen ja korpien komokoihin ja jäi sinne kytemään pitkiksi ajoiksi. Päältäpäin sai palo näyttää jo sammuneelta, mutta savu kohosi yhä maasta, ja aivan odottamatta voi tulikin leimahtaa jälleen ilmoille uusia tuhoja tekemään.

Hyvin niukkoja hedelmiä kantoikin näissä oloissa sammutustyö. Jossakin paikassa saatiin palon hävityskulku ehkä suurilla ponnistuksilla pysähtymään, mutta sillä aikaa karkasi se jo sivustoilla sammuttajien ohi. Sytyttivätpä välistä ilmassa kulkevat kipunat aivan odottamatta palon kaukana sammuttajien takana. Monta kertaa olivat suuret miesjoukot täydellisesti saarroksiin joutumassa riehuvan tulimeren keskelle, ja saivat taistella henkensä edestä, ennenkuin viime tingassa saivat raivatuksi itselleen pakotien.

Kuumuus oli hirvittävä monien kilometrien alueella palorintaman lähettyvillä ja savu niin sakeaa, että miehet eksyivät toisistaan, kun vain sattuivat joutumaan hiukankin kauemmas joukkueestaan. Tämän tästä täytyi tuohisen merkkitorven toitotuksella kutsua miehet koolle nähdäkseen, oliko mahdollisesti joku eksynyt ja menehtynyt. Monet menehtyivätkin ja täytyi heidät tajuttomina viedä pois sammutusketjusta, niinkuin tappotantereelta kannetaan kaatuneita ja haavottuneita. Välistä, varsinkin kun palo riehui ikivanhoissa korpikuusikoissa, syntyi niin ankara vonkuna ja kohina, että kaikki muut äänet siihen hukkuivat. Ei erottanut enää huutoja, ei tuohitorven puhallusta, ei mitään. Se oli kuin raivokas, aistit sekaisin viepä rajumyrskyn tohina, se oli komeiden ikimetsien kaameata kuolinsoittoa. Ja siitä soitosta näytti palo ihan kuin villiytyvän. Se heittäytyi syöksyttäin pitkiä matkoja eteenpäin. Ilmassa lensi tulta sataen pitkien matkojen päähän ja sytytellen naavakuusia kuin iskevät ukonnuolet Palo muuttui silloin riehuvaksi, kohisevaksi helvetiksi, hurjasti eteenpäin vyöryväksi tulimereksi, ja nopea pako piti silloin sammutusjoukkojen ottaa, kun mieli nahkansa pelastaa.

Näännyksissä olivat sammutusjoukot ja näännyksissä sammutustyön johtajat. Kaikki yskivät alituisesta savun nielemisestä, monet sylkivät verta ja saivat ikuisia vammoja hengityselimiin. Äänet painuivat käheiksi, silmät sokenivat ja korvat lumpeutuivat, niin että lopulta kaikki hoipertelivat aivan pökertyneinä ja puolitajuttomina.

Eikä kuitenkaan palon voittokulkua saatu estetyksi, eipä se edes sanottavasti hidastunutkaan. Se ajoi edellään sammutusjoukkoja, niinkuin voittoisa vihollinen ajaa hajalle lyömänsä vastustajan sotajoukon viimeisiä rippeitä. Ajoi siihen saakka, kunnes pitkät poudat vihdoinkin loppuivat ja rajut ukkossateet alkoivat kostutella metsiä.

Silloin vasta lannistui palon hävityskulku. Aivan täydellisesti se ei kyllä sittenkään sammunut. Palon hävittämiin komokkokorpiin jäi tuli kytemään syvälle maanpinnan alle, ja tämän tästä se sieltä vielä monien viikkojen kuluttuakin leimahteli ilmoille.

Siksi täytyikin paloalueiden reunamaille jättää vartioita, jotka pitivät silmällä, ettei palo pääsisi enää uusille alueille karkaamaan. Vasta syksysateiden jouduttua voitiin viimeiset näistä vartiomiehistä poistaa...

* * * * *

Piilovaaran Jere Juntunen jäi perheineen parhaan paloalueen keskelle. Monta vuorokautta kesti Piilojärven ympäristömetsien palo. Ne olivat kauttaaltaan jylhiä korpikuusikoita, ja niinpä niissä olikin loputtomat määrät tulen ruoka-ainetta.

Mutta puhdasta jälkeä teki palo. Kun se oli ensin hihkuen ja vonkuen korventanut pystyssä seisovan metsän, painautui se läpipääsemättömään juuriryteikköön ja alotti sen poroksi panemisen. Se teki työtään kuin sitkeä, hellittämätön urakkalainen, kaivautui yhä syvemmälle ja syvemmälle ja aina löysi se maan sisästä uutta mitä mieluisinta ravintoa.

Lopulta paloivat pystyyn korventuneiden kuusten juuretkin niin tarkoin, että puut alkoivat kaatua rojahdella maahan lyöden palavaan murrokkoon mätkähtäessään ilmaan sakeat pilvet poroa, kipunoita ja tultakin. Siitä sai palo uutta yllykettä ja leimusi hetkisen korkealle lyövinä lieskoina, kunnes taas painautui tasaiseen hävitystyöhönsä, nävertämään toisen kuusijättiläisen juuria, valmistelemaan sen sortumista.

Öillä kuvasteli palon roihu nokikerroksen peittämästä, yhä sameammaksi muuttuvasta Piilojärven vedenkalvosta. Päivillä painui jysmä, järven yläpuolella asuva savupilvi niin alas, että vain aivan vedenpintaa pitkin katsoen jäi sen ja vedenkalvon väliin mitätön tyhjä aukko, kapea rako, joka kauempana hävisi kokonaan olemattomiin.

Saaressakin oli savua niin paljon, että majassa oleskeleminen kävi vähitellen mahdottomaksi. Ainoastaan vedenkalvoa lähellä olevilla rantakivillä voi vielä jotenkuten hengittää. Siinä viettikin Jeren perhe kaiket päivät, Jere itse synkeänä rantakivellä istua murjotellen, pojat pyöriskellen puolialastomina isänsä ympärillä sekä Liena puuhaillen lehmänsä kanssa, joka ei hievahtanutkaan rantavedestä.

Jeren perhe mustui mustumistaan ilmasta satavasta ja iholle pinttyvästä noesta. Lopulta muistuttivat kaikki puhdasverisiä murjaaneja, joiden ihosta ei olisi löytänyt valkoista paikkaa, vaikka miten tarkoin olisi etsinyt. Sekä Jere että pojat kävivät kyllä tämän tästä haaleassa, keitettyä muistuttavassa vedessä itseänsä vilvottelemassa. Pojat lopulta asuivat vedessä melkein aina. Mutta ei vesikään enää kyennyt ihon pinttymää puhdistamaan, se kävi uimisesta vain yhä kiiltävämmäksi, niin että lopulta ihan välähteli.

Kaikkea muuta kuin puhdasta oli vesikin. Sen pinnalla uiskenteli paksu nokikerros, joka vähitellen kasaantui rantakiville ohkaiseksi valliksi, aivan samalla tavoin kuin kevättulva ajaa rannoille jäiden irrottamia vesikasvien jätteitä. Uimaan mennessään täytyi vedenpintaa ensin melalla läiskytellä saadakseen pinnalla uiskentelevaan nokikerrokseen sen verran aukkoa, että siihen voi paksuja nokilönttejä iholleen saamatta pulahtaa.

Lienalle tuotti lehmänsä ruokkiminen riittämään asti huolta. Saaressa ja sen rannoilla ei kasvanut paljoa lehmän ravinnoksi kelpaavaa heinää. Siksi Lienan täytyikin soudella päivät päästään savun kattamalla järvellä ja hamuta sen rannoilta kaisloja, vesiruohoa ja mitä vain sai hoidokkinsa ravinnoksi. Lienaa odotellessaan, ja aivan kuin siten tulkitakseen yleisen mielenmasennuksen ja nuutumisen, ammui lehmä hellittämättä yksitoikkoista ammuntaansa. Savu painoi sen äänen vähitellen käheäksi, niin että sen kidasta läksi vain heikkoja pihahduksia, ja se näytti siellä vedessä seisoessaan vajoavan yhä syvemmälle. Lopulta mujuinen, musta vesi lipoi jo sen selkäpiitä, mutta yhä ojenteli se kaulaansa tasaisessa tahdissa, yhä päästeli se käheätä ammuntaansa.

Kovalle koetukselle se alituinen savun nieleminen pani ihmistenkin hengityselimet. Jeren nainen Liena, joka jo luonnostaan oli kuivettunut ja heikkorintainen nainen, alkoi pian ankarasti yskiä. Hänen poskensa painuivat kuopalleen, ja vähitellen tulivat yskäkohtaukset niin ankariksi, että päättyivät veren syleskelemiseen. Pojat ja itse Jere kestivät aluksi paremmin, mutta lopulta iskeytyi kuiva, hinkuyskän tapainen ryvittäjä kaikkiin. Silloin alkoivat terveet pojanmukulatkin ihan silmissä laihtua, ja Jere tunsi omien voimiensa heikkenevän, niin ettei enää uskaltanut oikein seisalleen nousta pyörtymisen pelosta. Korvat suhisivat yhtenään ja ajettuneita silmäluomia kirvelsi niin vietävästi, että välistä piti pitkät ajat niitä haudella ja hieroskella haalealla rantavedellä. Sanalla sanoen, koko Jeren perhe näki loppunsa lähenevän, vitkalleen, kiduttavana.

Eikä savu järven yläpuolella hiventäkään ohentunut, vaikka palon päärintama vähitellen painui kuun kuulumattomiin. Ei tullut tuulenhengähdystä savuseinää rikki repimään. Päivät kuluivat kuolettavan vitkaan tuntuen iankaikkisuudelta. Ja ne päivät tulivat ja menivät aina samanlaisina, savun peittäminä, tukehuttavan kuumina, hiottavina. Ei Jere enää muistanutkaan, miten kauan hän perheineen oli saaressa ollut. Hänen aistinsa olivat tylsistyneet, ei hän kyennyt mitään ajattelemaan. Istui vain ja tuijotti tulehtunein silmin järven yllä raskaana, kuolleena lepäävää savuelementtiä sekä sen ja järvenkalvon välissä olevaa yhä ohenevaa rakoa.

Mutta lopulta eräänä iltapäivänä tapahtui muutos. Ensin alkoi savu hiljakseen liikahdella, vaikka tuulta ei tuntunut Sitten se rupesi painumaan vedenkalvoa vasten, niin että siinä kuultava rako hävisi kokonaan olemattomiin. Samalla ilma alkoi entisestäänkin nopeasti hämärtyä, pian vallitsi synkeä, äänetön pimeys. Oli kuin mustasiipi tuonen jättilintu olisi levittänyt lentimensä ja alkanut laskeutua maata vasten sulkien kaikki, koko järven ja saaren sekä sen viheliäiset eläjät tukehuttavaan viime syleilyynsä. Hätääntyneinä kyselivät pojat isältään, mitä nyt oli tulossa.

Jere tunsi itsekin tukehuttavaa ahdistusta, mutta murahti yhtäkaikki:

— Mitäpäs tässä enää sen kummempaa voisi tulla. Menkää veteen, senkin nokitontut, ja antakaa minun olla rauhassa!

Pian kuitenkin selvisi, että kummempaa oli tällä kertaa tulossa. Kaukaa alkoi kuulua kumeita jyrähdyksiä, raskas savuverho rupesi vavahtelemaan. Eikä aikaakaan kun singahti ensimäinen salama repäisten järven yläpuolella jysmän savupilven ja lyöden huikaisevan kirkkaana melkein vedenkalvoon asti. Salamaa seurasi äkillinen, paukahtava jyrähdys, joka pani rantavaarat vapisemaan ja löi korvat kerralla lukkoon.

Ja sitten se alkoi. Salamoita rupesi iskemään tuhkatiheään, ne risteilivät ja halkoivat savumerta polveilevina, huikaisevina, sinelle vivahtavina. Ne löivät rannan kallioihin ja repivät sirpaleiksi palon pystyyn jättämiä alastomia kuusi- ja honkajättiläisiä. Koko tienoon täytti huumaava jyrinä ja pauke, se kierteli vaaroja, kertautui kymmeninä kaikuina, kunnes hukkui uusiin maata vapisuttaviin räjähdyksiin.

Pian alkoi tulla tuulta ja sadettakin. Ensin kuului raskaita kohahduksia, sitten ryntäsivät myrskypuuskat vinkuen ja tohisten temmeltämään. Ensimäiset raekuurot löivät maahan kuin äkilliset, vihaiset ruoskaniskut. Rakeet olivat maahan tullessaan nokimustia ja roiskuttivat märkää nokitahmaa ympärilleen. Savumeri alkoi aaltoilla ja repeillä myrskyn käsissä, jo erotti salamoiden valossa ylhäällä vinhaa vauhtia esille ryntäävät ukkospilvet, joiden reunat punersivat yläilmoissa yhtenään palavien tulien kajastuksessa.

Myrsky kiihdytti rannan ryteiköissä kytevän tulen suuriin liekkeihin, niin että pian näkyi kaikkialla vain tulta, ylhäällä välähteleviä salamoita, alhaalla punervaa paloa. Koko vapiseva maaperä ja ilmaelementti taivaan navoille saakka oli tulessa, ja rajuna riehuva myrsky löi silmiä vasten kitkerää savua, raekuuroja ja nokisina roiskuvia sadepisaroita.

Liena ja pojat pakenivat hätääntyneinä majaansa, joka jotenkuten suojasi heitä pahimmalta sateelta. Mutta Jere ei hievahtanut rantakiveltään; hän antoi salamoiden singahdella, ukkosen jyristä ja raesateen ruoskia korviaan. Hän ei näyttänyt mitään kuulevan eikä tuntevan, istui vain hartiat kokoon painuneina ja tuijotti kulmat rypyssä ympärillään riehuvaa maailmanpaloa.

Koko illan ja suuren osan yötäkin kesti ukonilma, välillä hiukan heiketen, mutta kohta taasen entistä rajummaksi yltyen. Yhteen menoon purki taivas pitkien viikkojen varrella säästämänsä tulen ja antoi myrskyn valtoinaan lakaista savun täyttämiä ilmanpihoja sekä kuumuudesta ja savunkatkusta tukehtuvaa maapoloisen pintaa. Ja myrskyn mukana sekä sen kantapäillä tuleva rankkasade puhdisti ilman noesta, vilvotti janosta huutavan maaperän ja sammutteli kiihkeänä kulkevat palonroihut...

* * * * *

Ensi kerran pitkien, pimeiden viikkojen perästä vaikeni oikea luojan päivä. Koko ilmapiirin pimittänyt savumeri oli kadonnut kuin taikaiskusta, ja iloisena syyti nouseva aurinko säteitään avartuneille ilmanpihoille. Tuntui kyllä vielä voimakas palon lemu, mutta sateen jälkeen raikkaassa aamuilmassa se lientyi, niin että melkein mielikseen sitä veti keuhkoihinsa.

Äänetönnä seisoi Jere auringon noustessa vaaransa laella ja tähysteli, kädellä tulehtuneita silmiänsä varjostaen, avartunutta näköalaa. Mutta masentava ja lohduton oli se näköala, katsoipa mille ilmansuunnalle tahansa. Ei tuntenut Jere ympäristöään, niin kokonaan oli se muuttunut Kadonneet olivat siintävät, kauniina kangastelevat salot, ei missään näkynyt pehmeitä, silmää hyväileviä ääriviivoja, ei edes ainutta vihertävää pälveä. Autiot, palon puhtaiksi panemat vaarat kohosivat tuhkanharmaina, luisevina ja kulmikkaina, aivan kuin alastomuuttaan värisevät luurangot, hirvittävän hävityksen keskeltä. Ei antanut eloa maisemille edes auringonvalo, rannattoman kalmiston kolkkouden se vain paremmin paljasti näkyviin. Ja aution palomaan keskellä näkyi vielä siellä täällä hiljakseen maasta kohoavia savuja, viimeisiä uhrisauhuja valtoinaan raivonneiden hävityksen voimien voittokulkua osottamassa.

Kävi hiljainen aamutuuli, mutta vienointakaan tohahdusta se ei synnyttänyt pystyyn palaneiden puiden jäykkinä ojentuvissa oksissa. Haudanhiljaisuus täytti tienoon, ei kuulunut edes sirkan sirahdusta, ei lennellyt edes surisevaa mehiläistä. Suuri, silmänkantamaton salo oli kuollut, ja turhaan heitteli päivä sen paljaille paareille sääliviä säteitään. Ei se siitä vironnut.

Hetkisen katseltuaan istahti Jere kiviaidalle palaneen mökkinsä raunioiden ääreen. Siinä törrötti vielä pystyssä alaston uuninpiippu, mutta seinähirsistä ei ollut jäänyt jälelle pienintäkään kekälettä. Jere silmäsi aidan takana olevalle pellolleen. Siitäkin oli vihanta ohra hävinnyt, eikä edes piennarten nurmikolla näkynyt palamatonta paikkaa. Puhdasta oli palo tehnyt jälkeä, ihan nuolemalla oli nuoltu jokainen vihanta tilkku.

Syvä, toivoton masennus valtasi siinä hävityksen keskellä istuessa Jeren mielen. Niinkauan kun sakea savu oli peittänyt salot, oli hänen mielensä pohjalla kytenyt vielä heikko toivo, että jäisi palamatta edes pienempiä pälviä, sen verran vain, että metsälinnut ohi lentäessään ne huomaisivat, niihin levähtämään laskeutuisivat. Silloin, niin oli Jere kuvitellut, kotiutuisi hävitetylle alueelle pian metsänriistaa sen verran, että hän saisi sitä perheensä henkipitimiksi. Paljon ei hän ensi hädässä vaatisikaan, kunhan saisi vain elellä kotitienoonsa saloilla. Niillä oli hän ikänsä kaiken elänyt, niiltä pois lähteminen tuntui hänestä mahdottomalta. Kodittomaksi hän tuntisi itsensä, menipä minne muuanne hyvänsä.

Mutta poismuutto näytti nyt olevan edessä. Tulevaisuus kuvasteli Jeren eteen alastomana ja kolkkona. Näkyi vain puhtaiksi palaneita selkosia, kellahtavan harmaita saloja, joilla ei mikään elämä viihtynyt. Seisalleen kuolleen metsän alastomat, luisevat käsivarret sieltä vain aavemaisina vastaan ojentuivat, ja niiden välistä irvisteli nälkä, metsästäjän toivoton toveri kuolleiden, äänettömien salojen keskellä.

Liena ja pojat, jotka olivat puuhailleet rannalla veneen luona, joutuivat vähitellen paikalle kantaa retuuttaen mikä mitäkin palolta säästyneitä tavaran rippeitä. Kovasti yskien ja läähättäen alkoi Liena oitis puhua majanmuutosta, ihmisten ilmoille lähdöstä. Ei kannattanut muka enää päivääkään täällä viivytellä.