Part 1

"SUURLAKKOKUVIA" Y.M. TYÖVÄENLAULUJA

Kirj.

KÖSSI LINDSTRÖM [KAATRA]

Hämeenlinnassa 1906, Boman & Karlsson'in kustannuksella.

SISÄLLYS:

Suurina päivinä. "Suurlakkokuvia" I, II, III, IV. Laulajan laulu. Viesti. Vappuna. Kun ymmärtäisivät. Häpeäpäivinä. Politiikka. Tulkohon valkeus! Vanhus. Juhlien jälkeen. Heräävä kansa. Taistelu käymään! Ääniolkeusmerkki. Juhannuslaulu. Uudistusten aikana. Lemminkäisen laulu. Rajamaalaiset. Simson. Sekasorto. Hei, hauska on...! Suo siellä, vetelä täällä. Korven kovakourat. Raatajat rahanalaiset! Huutavan ääni. Veljen haudalla. Maailman meno. Siellä -- täällä. Elämän filosofiaa. Älkää itkekö! "Kultainen" nuoriso. Niin. Pitäkää silmänne avoinna! Sairaalle säädylle. Ropo uhriarkkuun. Nagaikkalaulu. 22/1 1906. Nyt aika seisoo. Ennustuksia. Belzatsar juhlii. Meren käydessä. Vanha ja uusi vuosi. Ota vastaan valonjuhla...! Sairasta väkeä. Veljet rautatiellä... Että kertakin! Meill' on niin. Orjattaret. Työhön. Taistelulaulu.

SUURINA PÄIVINÄ

Tulivuoret syöksyvät tulta ja laavavirrat kattavat maata.

Kylät sortuvat, kaupungit raunioittuu ja yksilöitä pakahtuu raunioiden alla ja kuolee kurjalla kuolemalla. Elo seisahtuu.

Ei kenkään arvata saata, mitä tullut on, mitä tuleva on, mitä tuova on nousu nyt auringon, joka katsoo kauhistuksen yli.

Mut entinen merkki jos paikkansa pitää, niin: kauhujen jäljissä kauneus itää ja raunioiden tuhkassa uus elo herää, luo kukkaset terää ja avautuu hyvinvoinnin syli.

Ja ainakin yksi seikka varma on ihan: On suuren suurta elää, kun yhdessä päivässä, yhdessä yössä nyt uutta luodaan enemmän kuin vuosisatain työssä, kun luonnonvoimat liikkuvat ja jumalaisen vihan ja koston kauhukanteloinen helää!

SUURLAKKOKUVIA

I.

Katso, tehdaskorttelissa seisahtivat koneet äkin, pyörät kaikk' on nukuksissa, asuntoina hämähäkin; ei nyt kuulu kalke, kilke sieltä niinkuin aina ennen; poiss' on raatajoiden vilke töiden luona tullen, mennen.

Suunnattoman suuret pajat, joiss' on työtä tuhansille, lukoss' ovat pitkät ajat, vailla miestä moukarille; kymmenien kutomoiden koneet nukkuu tuhatluvut; eivät suihka pirrat, joiden ääress' seisoi äsken suvut.

Lakoss' ovat orjajoukot. Kurjiss' esikaupungeissa, joissa heill' on täynnä loukot kamalissa kasarmeissa, näkee nälkää lakkolaiset vaimoineen ja lapsinensa, vaikka kädet auttavaiset tuokin heille antimensa.

Nälkää näkee lakkolaiset. Eikä tuossa kyllin vielä: sadat naiset, lapsukaiset, miehet kuolee hätään siellä. Runsaimmatkin avunlähteet suovat erän liian niukan; ain on eessä pelkät tähteet; hyvä jos saa kukin hiukan.

Mut on hätää muuallakin, ei vaan orjain asunnoilla: Vaiv' on vakaa linnoissakin kapitaalin valtijoilla: tuottaa päivä joka ainoo, tappiota tuhat sataa, Vararikot varmat vainoo, jos vaan jatkuu tätä rataa.

Vaan ei toistaan lähemmäksi astu kumpainenkaan puoli. Viel' ei kyllin käskijäksi ole käynyt julma huoli. Voitostansa varmat ovat Voima työn ja kapitaali; isännill' on tunnot kovat, lakkolaisill' ylhä maali.

II.

Saavat tietää lakkolaiset, että isännistö koittaa, apunansa raukkamaiset petturjoukot, pelin voittaa; saavat tietää tuskatunnoin rikkurien kurjan aikeen viedä heiltä, minkä kunnoin sais he kautta vaivan vaikeen.

Nousee viha poljetuiden niinkuin sutten; kauhunsana vierii kautta kansan suiden väkivallan tartuntana: -- Teko tuo on torjuttava; vaikka vaatisi se verta. I'ät täss' on horjuttava, ellei totta tehdä kerta!

Saavat vielä tiedon milloin tunnottomat työhön käyvät. Lakkolaiset joukoin silloin tehtaiden luo ehättäyvät. Syntyy siinä käsirysy miesten kesken hurjan huima, kukin lyö, ei kenkään kysy, kun on eessä toimi tuima.

Saapuu avuks rikkureille poliiseja parvi sankka; mutt'ei nuokaan riitä heille, kosk'on vainolainen vankka, ja kun vielä ryysytakit paljastavat aseet murhan, hopun saavat vallan rakit jälkeen verenvuodon turhan.

Oteltua tuossa ajan asein sekä kourin kovin, petturit jo hujan hajan pakenevat työstä tovin. joku heistä kuolon unta nukkuu talven tantereella, useampi punas lunta haavojensa hurmehella.

Voimmakkaammat saivat voiton. Mutta niinkuin siivin sentään peloss' ankaramman koiton joukot kotihinsa entää; Voittajat näät kauempana kauhukuvan synkän näki: ylpeänä, ankarana siellä saapui sotaväki.

III.

Kuule, mikä melske, melu niinkuin vuorenvyöryn pauhu, käskysanain kajahteiu, hämmennys ja hurja kauhu täyttää ilman kaupungissa, jossa vielä äsken aivan toimiss' oltiin rauhaisissa arkihuolen, arkivaivan.

Liikkeell' ovat lakkolaiset; ryysyissä ja repaleissa nälistyneet miehet, naiset ajelehtaa kulkueissa, joiss' on joka ainoassa tuhat määrät inehmoista sama verta saattamassa muuta elononnen loista.

Peloittavat voimat liikkuu kaikkialla katuloilla; niinkuin merten laineet liikkuu hirmumyrskyn soiden noilla; niinkuin pedot tuhatpäiset mustat ihmismassat matkaa; niinkuin sadun jättiläiset taivaltansa joukot jatkaa.

Mutta vaikka eri tietä kulkee ihmismetsät tummat, johtaa samaan määrään heitä salavoimat varmat, kummat. Keskeen monimiljoonaisen kaupungin käy kulku vakaa, työntäin joukon etumaisen tieltään aina toinen takaa.

Torill' aavall', avaralla seisahtavat laumat vasta punalippujensa alla virstamääräin poljennasta; seisoo satatuhat miestä, naista kuolon kalpeata, jotk' ei siedä orjan iestä mielivaltaa ruoskivata.

Äkin jotkut siellä täällä sanatäydet suunsa avaa seisten hartioiden päällä, kansan kuullen haasteltavaa: -- Orjasisaret ja veljet, tulisimman tuskan tutut, katki kahleet, poikki teljet, palasiksi pakkonutut!

Orjaveljet, orjasiskot, uuvutetut työllä hoki: emmehän kuin madot, liskot madell' enää mieli toki. Pysähtyköön kulku kurja kuolonvaelluksen vinhan, tauotkoon jo tanssi hurja kanssa epätoivon inhan.

Kosk' on kerta noussut kansa ottamahan osaa siitä, min vei korskat kokonansa, niin ei sille rahdut riitä, ei, vaan vaivaan vaipumatta vihan vimmoin taistelkaamme, kunis viimein taipumatta hyvinvoinnin-voiton saamme.

Soikoot sotatorvet meidän luokkavihan säveleitä avoin korvin kuulla heidän, jotka jaloin tallaa meitä; soikoon ukkosäänin kerran sävel uudenajan kuoron: aik' on laata valta herran, olkoon nyt jo orjan vuoro! --

Sanoivat Mut amen kumma päätti puheet sananiekkain, kun näät sotaväen summa saapui ratsain kanssa miekkain, joiden terät tulikielin putoaisi päitä kohti, ellei poistu kansa mielin, jos se vastustella tohti.

Mut ei pakoon kansa suori lailla rikollisten halpain, vaan se seisoo niinkui vuori eessä kimmeltäväin kalpain, Ja kun viime kehoitusta eivät joukot varteen ota, alkaa toimi mustan musta, veljenverin ilmi sota.

Kannustavat ratsujansa asemiehet lakkolaumaan, sala-asein, nyrkein kansa käypi kiukuin puolustaumaan, vainon villi virsi raikaa, kuolonparahdukset soivat, kylmät kiroukset kaikaa, hurmevirrat huppeloivat.

Kaatuu alle kavioiden moni valju vaimoraukka, miekanteräin ankaroiden jäljiss' asuu miesten hukka. Mutta yhä iskut kiihtyy monen kertaisina karttuin, turmatyössä joukot viihtyy verenvuodannasta varttuin.

Vaan kun vielä saapuu kiirein tuhat sotamiestä jalan kaartain kalmanputkipiirein lakkolaisten taisto-alan, niin ei enää rahvas saata asett' eikä kättä nostaa, Vaan sen täytyy viimein laata, päättäin toki toisten kostaa.

Yli ruumisröykkiöiden, kahakassa kaatuneiden, jälkeen päivän hirmutöiden, kautta suorimpien teiden lakkolaiset verta valuin pakenevat kiirehellä, sotaväki surmakaluin jalka jalan kinterellä.

IV.

Puoliyö. On talven taivaan alla pilvipeite harmaa. Väsyneenä päivän vaivaan nukkuu kaikki kansa varmaan; jälkeen kaiken kauhun tuovan sekasorron, tuskan, turman tuta saa se rauhan suovan, huojentavan unen hurman.

Missä äsken sota soitti kamalinta kanneltansa, koska kansa seistä koitti vaikeassa vaivassansa, siinä lepää satakunta lakkolaista jäätyneenä ikipitkän yönsä unta kuolon helmaan häätyneenä.

Lepää lumi-untuvilla uhrit työn ja orjaikeen kiteisillä katsehilla unen raskaan, kuolonsikeen; uudenajan sankareina jälkeen uljaan urhotyönsä kunnialla kaatuneina nukkuvat he hangell' yönsä.

Mutta minne sodanhenki punasiivin päivin liitää, sinne halki yöhyenkin haaskalintuparvi kiitää; miss' on jälkeen taiston hetken vainajain ja veren lemu, siellä jälkeen lentoretken korpeill' on myös aimo kemu:

Hiipii taistotanterelle patrulleja parvi hiljaa työlle salakähmäiselle: korjatakseen kuolon viljaa ilman ruumissiunausta, ilman ainutt' arkkulautaa, ilman kelloin kilkahdusta vihkimättömähän hautaan.

Peitoss' yön ja tehden pilkkaa kymmenkunta halvint' orjaa, kunnotonta, kiirevilkkaa kaatunehet kaikki korjaa, ettei enää huomenella, saapuessa surijoiden mielin ottaa omaisensa, jälkeäkään löydy noiden.

LAULAJAN LAULU

Kansa kärsivä, itkevä, nyyhkyttävä, kansa poljettu, piesty ja lyöty, kansa orjuuskahleilla kytketty, kansa murheen mierohon myöty:

Sun vaivas tunnen ma viimeiseen hätähuutoon asti ja parkuun, ja vaikka ma luotasi lähtisin pois, en tuolta ma pääsisi karkuun.

Se on veressä mulla. Sen join minä jo oman äitini rinnoista ennen, ajan armahan, ilojen-valkean, lapsriemuja tulvivan mennen.

Ja sen tuntea sain minä itsekin, kun vankemmaksi ma vartuin, kun eloni purren peräsimeen käsin tottumattomin tartuin.

Ja vaikken saanut ma nielläkään, mitä monikin täällä on saanut, en vaivaa enemmän kärsineen toki tuntemast' ole laannut.

Ja siitä mun lauluni lahjakin on ja siitä mun soittoni helää, sen vuoksi mun vereni virtaelee, teen työtä ja tahdon elää!

VIESTI

Vierii viesti kummanlainen nyt jo joka mökkihin, kuss' on elonorja vainen surun lyömä yksikin.

Sait jo kyllin tuta iestä pakon paljon vaativan, sait jo tarpeeks tyhjää hiestä yön ja päivän raadannan.

Ethän mieli enää olla orja, juhta joutavin, ase toisen, porras, jolla astuu jalka öykkärin?

Ethän tahdo että suruun sortuu jälkeläisesi, Vaikka itse tyydyit muruun, kun et saanut enempi?

Ethän usko, että vasta, korvaukseks kärsinnän, saat sä palkan taivahasta jälkeen tämän elämän?

Miksi siis sa vielä voihkaat toivotonta voihkinaa, yöt ja päivät pitkät oihkaat, kun et mitään siitä saa?

Etkö tohdi kättä nostaa kärsimystä vastahan, ajan toisen oikeutt' ostaa vaikka lailla marttiiran?

Jos sa tohdit, niinpä lähde tuskan kanssa taistohon, itsesi ja lastes tähden, joilla elo eessä on.

Muutoin yhä vielä huole, kärsi, kärsi katkeraan, päättyessä päiväs kuole niinkuin pienin mato maan.

Oma harras halu ynnä oma voima käytä siis, onnes sarka itse kynnä, usko uusiin unelmiis.

Etsi elon tieltä toinen sinunlaises orja myös, elononnen kurja loinen, jonk' on mieli myöskin yöss'.

Kolmas, neljäs -- kymmeninkin oot sa heitä tapaava; etsi, etsi, mistä minkin; noit on oiva armeija.

Eihän ole tarvis yksin käydäkään sun taisteluun, Vaan sa kulje käsityksin kanssa kurjan monen muun.

Noin sa voit kuin leikilläsi käydä sotaa sorjimpaa; noin vaan loppuu kärsintäsi, Valhe kuoliniskun saa.

Nouse vaan ja työhön ryhdy miehen mielin luottavin, valonarmeijahan yhdy sotilaana kertakin.

Taisto tää on suurin, josta tietää aika kertoa, pyhin myös, kun taistelosta täss' on hyöty kaikilla!

* * *

Näinpä kertoo viesti. Kohta jokainen sen kuullut on; kunpa vaan vois sanat johtaa kunkin tähän taistohon.

Kunpa siemen, jonka kylvää aika rintoin ihmisten, toisi sadon suuren, ylvään, kasvun tuhatkertaisen.

VAPPUNA

Kuuletteko, kuinka kevät laulaa maassa, puissa, ilmass' avaruuden, kaikkialla, kantain säveleitä syksynlasten synkkiin sydämihin.

Kuuletteko, kuinka virret kaikuu, kasvain kasvamistaan valtavaksi riemusoitoks' elon kunniaksi.

Kevät laulaa; sanat soivat: Kuolo itse kuolkohon ja elon voima tiensä raivatkohon tilaa tehden luonnon luomuksille maassa olla.

Rikkautta täynn' on suuri luonto, aartehia kohdussaan se kantaa iloks inehmoisen, luonnon herran.

Esiin siis ne vainen kätköistänsä, helmet kalliit päivän päilyville, erä kunkin kuolevaisen käteen!

Ota osas, osaton jos olet, ota onnes, onneton jos olet; elä, elä, ellet kuolla mieli! Siin' on elämäsi ainut ohja.

Jos on tielläs kanto taikka kivi, vuori suuri taikka syvä uoma, niin ne poista: kannot irti kisko, kivet särje, vuoret maahan murra, pitkospuita syvänteihin laita.

Ja jos hiipii luokses luihu varas, eräs viejä, elos turman tuoja, ole valvehilla, kädess' ase (ellet yksin nyrkkihis sa luota) ota vastaan tuo, vaikk' ois se veljes, ja se tieltäs lyö ja -- empimättä, tinkimättä elä elämäsi, nauti onnes, joka sulle suotiin.

Paljon laulaa kevään kaunis virsi, paljon kevään kannel suuri soittaa, yli maiden vierii sävel-aallot joka korvan kuulla, joka rinnan elonriemun rikkaan syttäjänä.

Kuule vain sa kevään ylhä laulu, kuule, kansa, kahlehissa käypä, kuule, kansa, viime vereen piesty, tallattu ja porraspuuksi pantu. Kuule kevätlaulua, mi soipi; _sodan sorja laula on se meille!_

KUN YMMÄRTÄISIVÄT.

Kun ymmärtäisivät ylpeet ja korskat ja "korkeimmat", että heitänsä vastaan he nousee, kun meitä he vastustavat.

Heille parempi on valenöyryys, valeuskollisuus sekä muu inha silmienpalvelus, kettuus, katinkultaiset sanat suun,

kuin kanssakäyminen kaunis, suora, vilpitön rakkaus tuo, jota vapaa veljeystunne, inhimillinen siittää ja suo.

Heille "onni", mi huokauksissa, salatuskassa päivän ja yön vain näyttäytyy, paremp' ompi kuin siunaus siunatun työn.

Ja vaikk' olis silmäinsä eessä koko huutava onnettomuus poloraukkojen meidän ja -- heidän, heillä vain yhä uhma on uus,

ja he silmänsä sulkee ja tukkii arat korvansa, ettei he vaan katumuksehen lankeisi eikä mieltä muuttaisi milloinkaan.

Niin -- eivät he ymmärrä ylpeet, vaan tanssivat nuorallaan, sinis, kun tuo kätkee, ja -- silloin he kaitkohon niskojaan!

HÄPEÄPÄIVINÄ

Ei vieläkään lopu siis sukukuntamme kurjuus, yhä vieläkin siis suukapulat suitamme sulkee ja orja on orja ja herra on herra

ja kaikki on niinkuin "ollakin pitää". Taas pettivät kansaa ne, joita se kantoi kunniahan, ne, jotka se kauneimmiksensa katsoi ja joille se onnensa ohjakset uskoi ja joill' oli valta ja voima.

He pettivät kansaa He pilkkasivat pyhää ja rikkoivat kaikkein korkeinta vastaan ja tuomion päällensä langettivat.

He hylkäsivät kansan. Mut hyljätä taitaa kansakin heidät ja työntää he luotaan pois, ja voi heitä silloin, Voi!

Voi silloin heitä, kun nousee kansa ja takasin viskaa pöyhkien pilkan ja korskien herjan, ja rankaisee joka rikkoumuksen ja synnin ja valheen, min seurauksista kärsi se tuskaa ja lyöntejä sai.

Näet vuossadat pitkät on anteeksi suotu, yhä anteeksi suotu ja oihkien, voihkien vuoteltu aikaa, jona kauhujen lähtehet ehtyisi viimein; Vaan ei ole koittanut kaivattu päivä ja ei ole surkeus loppunut maasta ja ei ole ihminen noussut. Mut -- anteeks on annettu aina ja aina.

Vaan enään ei! On anteeksi anto jo kuollut ja vainaa, ja itseensä vain polo kansa nyt uskoo ja itsellensä se elää!

POLITIIKKA

Nyt mestari pettää Juudaan, mut Juudas mestarin myös; ja hopeapenningit helkkää ja saatana ilkkuu yöss'!

Ja opetuslapset nauraa ja itkee ja huokailee. Mut yhdessä paimen ja lampaat toki rauhassa ruokailee.

Ja atrian jälkeen kallein jo ristihin naulitaan ja Juudas nuorassa roikkuu ja kansa on kummissaan.

TULKOHON VALKEUS!

Kauhujen kaarneet lentelevät nyt ilmojen äärtä, etsien saaliitaan, lapsia murheen maan, peittäen auringon, valon taivahan kannelta kaihtain. Ihmiset huolien käy, kun ei onnea näy.

Elämännautinnoiden lähde on ehtynyt tyyten; ilojen maljoiss' ui myrkykkäät surun kyyt; valhe ja totuus muuttavat karvaa, vaihtavat virkaa hyötyen toisistaan; rakkaus raadeltu on.

Kauneus näivettyy. Kuin matojen kalvama kukka kuihtuu ja kuolee tuo. Surkeudella ei oo' rajoja laisinkaan, ei kohtuut', ei edes määrää, missä se seisahtuis, milloin se kylläks sais.

"Tulkohon valkeus!"-huuto jo kauan on kaikunut maassa, kun viha villiytyi, kun paha paatui vaan. "Tulkohon valkeus!" huutavat vuossadat synkät ja raskaat yössä, mi yltyy ain. -- Salass' on vastaisuus.

Lyöty on tulta jo silloin ja tällöin tuolla ja täällä, soihdut on syttynehet, valkeat loimunnehet, mutta ne virvoina vain ovat leikkiä lyöneet ja kiirein tuhkana tummunehet, hiilenä häipynehet.

Missä on siis tuo liekki, mi ylhänä, suurena palaa valkeutt' tarjoten, kun uhkaa kuoleman yö? Onko se taivaan liesillä tai maan uumenten alla? Ei! Se on rinnoissa vain ihmislapsosien.

Rinnoissa ihmisten tuli hiilissä hehkuu ja kytee. Koska se loimuta saa kertakin kunniassaan? Koska se leimahtaa, niin ett' täys päivä on kerta ympäri maailmaa? Koska se leimahtaa?

Sytyttäkää tulet! Puhaltakaa kipinöihin ja tuhkaan! Pilviä puhkaiskaa! Sumua surmatkaa! Sytyttäkää tulet! Siinäpä valkeutemme on taika. Siis: Tulet leimuamaan! Aurinko asemilleen!

VANHUS

"Pois heitä kuokka kourasta sa vaari vanha jo; kas kohta lepoon laskeva on elos aurinko.

Sun selkäsi on köyrtynyt, on hapses harvenneet, Oi miksi, miksi vielä nyt noin paljon työtä teet?

Ja ethän edes, vanhus sa, sarkaasi kuokikaan, muokkaathan vieraan peltoa kuin orja aina vaan.

Et myöskään eteen lastesi aherra ahkeraan, kun hyljäten sun, luotasi he poistui maailmaan.

Miks siis noin ylivoimin sa kuokkaasi käyttelet, jo herjetä ja huoata sa tahdo, ukko, et?"

Ei vastausta vaari vaan suo mulle ensinkään, ei hellitä hän kuokastaan, ei heitä vartta tään.

Vaan helmikirkkaat kyynelet nyt vaarin silmät saa ja kasvot kurjat, kurttuiset ne maahan vuodattaa.

JUHLIEN JÄLKEEN

Nyt elää suot ja raaka massa liikkuu ja hongat horjuu, kun pohja alla kiikkuu, ja merkit näkyy auringossa, kuussa ja tähtimeressä ja muussa.

Ja tulevaisuus hohtaa töiden takaa, tuo aika uus mi tasan onnen jakaa, kuin selkein päivä, kirkkain huomenhetki, kun päättynyt on öisten valtain retki, ja varmuus kasvaa jättivuoren lailla ja kenkään sit' ei enää ole vailla.

HERÄÄVÄ KANSA

Voi kuink' on kaunista kansa, kun se itkien, nauraen katkovi kahlehiansa ja pohja sen alla on paattaa; kun kyltynyt on se jo onnettomuuteen ja tahtovi tuskasta riemuhun uuteen, min töillä se ansaita saattaa.

Ja kuink' on se ylväs ja suuri, vaikk' äsken se viel' oli heikko ja horjuva juuri kuin ruoko, mi tuulessa taipuu, ja se ei ole tovinlasten heiluva joukko, ei toivoton, töis' epätietoinen, houkko, Vaan joukko, joll' on pyhä kaipuu.

Se on uudenajan ristinväki, joka tulevan taivaansa elämässä näki ja uskoa myös sitä tohti; joka kulkee varmana varmahan maaliin ja saa myös varmasti onnensa saaliin, joka sielujen silmihin hohti.

TAISTELU KÄYMÄÄN!

Surkeus, surkeus koska sa lakkaat, milloinka päivämme paistaa?

Kalpeina, valkeina vaivansa alla sammuvin silmin, kuolevin katsein, koukussa käyden, läähättämällä kulkevat luonnon korkeat herrat, ihmiset täällä, orjina vapaat ja vapaiksi luodut, juhtina teillä, joill' ei loppua laisin.

Suissa on siteet ja kielissä kahleet ihmislapsilla, joilleka vainen haastamistaito ja suun sanat suotiin.

Hyi tätä pilkkaa ja sortoa luonnon, hyi väkivaltaa alhaista, inhaa, luonnottominta ja kauhistavimpaa!

Eikö jo pakahdu piinattu luonto, kärsiessänsä tällaista täällä, taikka se lankea vuorena noiden kurjien yli, jotka sen kauneutt' tallaa ja sylkee, rutsaajajoukon mielettömimmän ja hullun?

Eikö jo suoriu sorrettu lauma päällensä pannen sotisovan sorjan teilaajiansa vastahan vimmoin ja kiukuin, kun ylivoima on sillä ja voitto varma on taattu? Taistelu käymään! Pitkin linjaa taistelu käymään armahtamatta vastustajoita, koska on armahdus käytetty kaikki aikojen vierren, eikä se satoa suonut.

Kuuroiksi korvat, ettei valitushuutojen vuoksi taistelu jäisi kesk'eräseksi. Sulkekaa silmät, ett'ette voisi heltyä kesken; lyötävä näät on vihdoin jo kaikki ihmisen tielle estettä luova.

Mutta jos antavat vastustajamme aseensa meille: -- anteeksi heille. Oikeus ensin ja viimeksi kosto. Emmehän seuraa neuvoja heidän, emmehän pöyhkiä matki. Oikeus elää ja oikeus olla! Siinä on kaikki, missä me riipumme kiinni.

Kuin kevätvirtojen voimakas juoksu olkohon meidän kulkumme kaunista kohti. Kuin suven suuri ja selkeä päivä, onnemme päivä olkohon taistelun tauottuessa.

Syys oli synkkä ja sairas jo meillä, talvea tarpeeksi saimme jo täällä. Nyt suven vuoro on tullut!

ÄÄNIOIKEUSMERKKI

"Yleinen äänioikeus" ja nyrkki alla sen! Tuo kiinnitä sa rintahas, sen taika tuntien.

Tuo kiinnitä sa rintahas ja lähde taistoten päämäärää kohti korkeaa kuin ristiretkellen.

JUHANNUSLAULU

Ol' ihanimmat kevättoiveet maassa ja kansa viihtyi uness' onnekkaassa juhannusjuhlasta, mi kohta koittaa, kun täyden päivän paiste kylmän voittaa, kun hanget sulavat ja pilvet haihtuu ja kuurakukat nurmen nukiks' vaihtuu, kun kaikki, jok' on murhett' ollut pelkkää suloisimpana säveleenä helkkää; näin Suomen maassa koru-unta nähtiin ja kauas katseltihin toivon tähtiin.

Mut tulless' ajan, jolloin viimeistäänkin ol' aika saapua jo suvisäänkin, ei tullut tuo, ei kesä koittanutkaan ja tuot' ei nähneet isänmaassa kutkaan, ei nekään, jotka suurimpina muita olivat aina soittanehet suita; vain kevät loppui, mut ei tullut suvi, ja äkin loppui ennusunten huvi, kun takatalvi vierahaksi kulki ja jää ja hyy ja huura päivän sulki.

Taas maata myöten meni vilu viima, taas heräs öisten peikkoin villi kiima ja ajattaret täällä karkeloivat ja kuolonparahdukset maassa soivat ja yötä päivää kuultiin nyyhkytystä, kun hetki uus toi uutta kärsimystä, kun toivovinkin silmä kyynelehtyi ja usko, voiman lähde, tyyten ehtyi ja epätoivoll' oli kaikki valta ja tuskin kukaan nosti pään sen alta.