Part 7

Eräänä aamuvarhaisena, muutama päivä pastorin käynnin jälkeen, oli Heikki unimielissään kuulevinaan omituisen läiskähtävän äänen, niinkuin märällä vaatteella olisi voimakkaasti lyöty lattiaan. Herättyään hän näki Lassin istuvan porstuan penkillä ja toivottavan hyvää huomenta. Heikki katsoi aluksi epäluuloisesti vanhaan kalastajaan, kuin tunnustellen, missä mielessä hän oli tullut. Miehet eivät olleet ehtineet vielä keskustelun alkuun, kun lattialta kuului uusi voimakas läiskähdys ja joku tumma esine kimmahti ylös ilmaan.

"Lohi!" pääsi Heikiltä heikko, tuskin kuuluva huudahdus, ja hän kohoutui vaivoin istualleen vuoteessa.

"Sepä se onkin ensimäinen loheni tänä kesänä", sanoi kalastaja. "On tehnyt mieleni käydä sinua katsomassa, mutta kun köyhällä ei ole ollut mitään tuomista, niin on ollut mielelleni raskasta lähteä ihan tyhjinkin käsin. Sattui nyt viime yönä tuo kiiski käymään verkkooni, niin pistin sen kainalooni ja tulin rannasta suoraan tänne. Eihän se häävi — kalaahan kala on, ja rikkaammilla nuo lie sairaalle paremmin suun mukaiset tuomiset. Mutta minulla kun ei ollut muutakaan, niin toin edes tuon."

Heikin epäluulo ei ollut hälvennyt vielä. Ehkä Lassi tahtoo kostaa tällä tavalla — koota tulisia hiiliä pään päälle. Kuitenkin hän kiitti kalastajaa ja kysyi lohen hintaa.

"Ei se mitään maksa", sanoi Lassi. "Ajattelin, että tuon kun Anni voissa käristää, niin ehkä saisit jonkun suupalan menemään alas."

"Lahjaksiko se Lassi tämän toi?"

"Liekö tuo nyt mikä lahjakaan tuommoinen — mutta maksua en ota."

Heikki sai taistella hyvän aikaa, ennenkun sai suustaan:

"Minä... minä revin teidän verkkonne... siellä koppelissa...

"Ole muistelematta turhia, niistä ei mitään", keskeytti Lassi jyrkästi ja huitaisi kädellään ilmaa, niinkuin hän olisi tahtonut kerrassaan katkaista keskustelun siitä asiasta.

Heikki tuijotti pitkään ja terävästi Lassiin kuin tunkeakseen katseensa hänen lävitsensä. Sitten hän hitaasti käänsi silmänsä poispäin, ja hänen päänsä alkoi hiljaa vavahdella. Väliin hän sai ankaria suonenvedon tapaisia nytkähdyksiä, jolloin yläruumista veti kokoon, silmät ja huulet pusertuivat tiukasti kiinni ja kädet puristuivat nyrkkiin, ikäänkuin hän olisi taistellut jotakin näkymätöntä vastaan. Hiki kihosi otsalle, ja terävän nenän huippuun alkoi kasvaa kirkas vesitippa, kieppui siinä aikansa ja tipahti peitolle. Viimein hän päästi pitkän, syvän huokaisun, niinkuin raskaan työn suoritettuaan, pyyhkäisi paitansa hihalla hikeä otsaltaan, hervahti väsyneenä vuoteelle ja näytti heti vaipuneen syvään uneen.

Kuultuaan puhelua tulivat äiti ja Anni myös eteiseen. Huomattuaan lattialla kuolleen lohen sanoi mummo:

"Lohi!... nyt ei ole Heikin lähtö kaukana... Heikillekö se Lassi tuon on tuonut?"

"Heikillehän minä sen niinkuin toin."

"Kiitos vaan. Mutta kyllä ne on jo syöty Heikin syömiset — kun nyt tuon antoi."

Sairaan hengitys oli lyhyttä ja katkonaista, pysähtyen väliin kokonaan. Sierainten ohuet pielet vuoroin litistyivät aivan väliseinään kiinni, vuoroin laajenivat kuin hengästyneen hevosen sieramet. Viimein hän alkoi mykistä kuin heräävä, ja sormet hypistelivät peittoa.

Huulet vetäytyivät onnelliseen hymyyn, ja hän alkoi hourailla.

"Kurkisuo... joo... heinällä... laidasta laitaa... Onhan... tätä tässä... pytinkiäkin... Ottakaahan — Kantola... ja te muutkin... isännät... Kippis... Ottakaa... rovastikin... Joo... tässä vähän... tupaan tulijaisia..."

Äkkiä Heikin silmät, joissa oli luonnottoman kirkas loiste, levähtivät selkiselälleen ja pälyivät kummeksien ympäri huonetta kuin oudossa paikassa. Viimein ne pysähtyivät äitiin, ja huulet liikkuivat, niinkuin hän olisi tahtonut sanoa jotakin. Äiti kallisti korvansa Heikin suun eteen.

"Mitä se sanoo?" kysyi Anni.

"Mitä sanonee — en saa selkoa. Koeta sinäkin, jos kuulisit paremmin nuorilla korvillasi."

Heikki käänsi päänsä seinään päin, ja Anni vetäytyi mummon selän taakse, kurkoitellen hänen olkansa yli sänkyyn kuin varkain.

Kuolevan hengitys hiljeni ja harveni yhä. Sieramet aukenivat ja supistuivat kuulumattomasti kuin kuolevan kalan kiduskannet. Viimein avautui raollaan oleva suu hitaasti ammolleen ja lupsahti äkkiä ja kuuluvasti kiinni kuin lukkoon, ja huulet puristuivat tiukasti yhteen.

Äiti ja Anni kumarsivat päänsä alas, ja Lohi-Lassi otti lakin päästänsä.

XIV

Eräänä aamuna Heikin hautajaisten jälkeen olivat Töyrylän molemmat lesket kahden tuvassa. Anni peräpenkillä istuen souti lastaan, ja mummo kutoi sukkaa sivupenkillä. Koko aamuna he eivät olleet vaihtaneet monta sanaa keskenään; olivat vain istuneet ajatuksissaan ja vilkuneet ulos, kumpikin akkunastaan.

Kuolemantapauksen aiheuttama hiukan alakuloinen mieliala oli jokseenkin pian mennyt ohi, ja Annissa oli taas herännyt entistä keikailemisen halua. Mikäli vähät varat sallivat oli vaatteisiin alkanut jälleen ilmaantua halpa-arvoisia rimsuja ja nauhoja ryssien laukuista. Avioliiton aikuinen ruokoton tukka alkoi silitä ja kiiltää, ja tumman palmikon jatkona heilahteli leveä punainen nauha. Hän seisoi usein pitkät ajat kamarin seinällä riippuvan pienen kuvastimen edessä kampa kädessä, eikä unhottanut koskaan ohi mennessään vilkaista siihen. Annin peilaileminen ei enää johtunut niin paljoa itsensä ihailemisesta kuin varmistumisen halusta, oliko hän vielä nuori ja kaunis.

Otettuaan kerran kuvastimen himmeävaloiselta seinältä ja tarkattuaan kasvojaan akkunan edessä kirkkaassa valossa hän säikähti niin, että kuvastin oli pudota kädestä. Silmien ympärillä oli syviä ryppyjä, ja ohimoilla kiilteli valkoisia hiuksia mustien joukossa.

"Sunatkoon!... Tuohan on jo vanha akka", hän huudahti kuvalleen.

Mutta hän ei tahtonut vielä olla vanha. Rypyille ei voinut mitään, mutta harmaita hiuksia ei saanut huomata kukaan — varsinkaan Tuomo. Niiden etsiminen ja nyppiminen olikin tästäpuolin hänen peilailemisensa varsinainen syy. Mutta vaikka ne oli saavinaan tyyten kitketyksi, löytyi uusia aina seuraavalla kerralla.

Näistä aikaisen vanhuuden merkeistä huolimatta käyttäysi Anni raisun iloisesti, lauloi, hypähteli, pyörähteli kuin kahleistaan vapautunut vanki. Hän ikäänkuin tahtoi täten korvata avioliitossa kuluneet kuolleet vuodet. Toisinaan hän taas ilman huomattavaa aihetta tillahti itkemään.

Vaikka mummo sai tehdä yksin melkein kaikki raskaammat kotiaskareet, lypsää lehmät, lämmittää saunat, antoi Anni kuitenkin hänen peittelemättä tietää, että mummo oli nyt liikaa, että hän tekisi hyvin, jos alkaisi katsella itselleen olinsijaa muualta. Mummo ei huolinut häntä suurin vastustella. Joku selvyyshän tähän sekamelskaan täytyi tulla. Mutta hän odotti kärsivällisesti aikaansa.

Aikaisemmin oli Kantolan isäntä lähettänyt sanan, että hän tulee Töyrylään asioille silloin ja silloin, ja kun asia on tärkeätä, on leskien välttämättä oltava saapuvilla. Isännän tulosta oli mummo toimittanut tiedon Israelille ja Anni Tuomolle. Määräpäivä oli tänään, ja odotettuja vieraita lesket nyt akkunoistaan tähystelivät.

Naisten juuri aamiaiselta päästyä kuului eteisestä kolinaa, ja sisään työntyi kumarassa Halla-ahon Israel, pattisauva kädessä ja säkki selässä.

"Hyviä huomenia, hyviä huomenia", tervehti hän.

"Jumal' antakoon... ja terve tulemasta", sanoi mummo ja kiiruhti auttamaan vaarin selästä säkkiä, jonka nosti penkille.

"Onpa siinä painoa. Ukko-rukka — kun nyt tuommoisen tarakan", surkutteli mummo.

"Otin vähän kamppeitani mukaan", sanoi Israel, istui penkille ja pyyhki hikeä otsaltaan. "Uhhuh."

Annin suupielissä karehti ivallinen hymy.

"Minnekäs se vaari nyt on kulkemassa — säkkineen?" kysyi hän.

"Eipä tätä etemmä, eipä etemmä", vastasi vaari. Mummoon kääntyen hän kysyi:

"Se ei taida tämä Anni tietääkään?"

"Kyllä se tietää."

"Miksikä se sitten kysyy?"

"Muuten se, ilman se aikojaan."

"Mummo ja minä olemme aikoneet tässä taloksi ruveta", selitti Israel. "Kun nyt se Heikki kuoli, niin on tässä tarpeen miehinen mies."

"Miiehinen miies", venytteli Anni itsekseen, ja sanoi sitten kuuluvammin:

"Vai niin... vai taloksi. Vai Israel tähän nyt isännäksi... Minun kai on sitten lähdettävä liesuun lapsineni?"

"Kyllähän hyvä sopu tilaa antaa — jos muuten passannee", sanoi vaari.

"Etteköhän, vaari-kulta, ottaisi minua piiaksenne", jatkoi Anni ivailuaan. — Missä se kuhnus kähnii, kun sitä ei jo ala kuulua — kivahti hän heti itsekseen ja vilkaisi akkunasta ulos.

Samassa astuikin Tuomo tupaan, olalla mutainen lapio, jonka pani pystyyn uuninsoppeen.

"Hulttio mieheksi se Heikki", virkkoi hän ensi sanoikseen. "Tulin tuolta Kurkisuon kautta, ja kun siellä katselin tulevia työmaitani, niin mitäs löysin? Joo, tuon lapion ojan pohjasta... Näkyy, että tässä töllissä on isäntä tarpeen."

"Isäntä, isäntä on tarpeen", myönteli vaari.

"Se kuuluukin nyt Israel tulevan Töyrylään isännäksi", sanoi Anni entiseen tapaansa. "Ottaisit vaarilta renginpestin — minä tässä jo piian paikkaa pyytelin."

"Israel?"

"Niin, niin — Israel ihan. Taidetaan tässä saada häitä kaksittainkin."

"Vai Israel?... Ei ole tainnut vaari kuulla, että minä menen naimisiin Annin kanssa?"

"Olen minä vähän semmoista horinaa maailmalta kuullut. Mutta mitä se koskee tähän torpan asiaan?"

"Katsotaanpa vähän sitä pykälää" sanoi Tuomo. "Eikö Israel tiedä, että vaimo perii miehensä — vaimo ja hänen lapsensa. Tässä tapauksessa ovat siis Anni ja hänen lapsensa lailliset perilliset ja perivät yhdessä kaiken vainajalta jääneen omaisuuden. Eikö Israel, vanha mies, tunne lakia sen vertaa?"

Israelin käsi kohosi vitkaan korvalliselle, ja hän loi kysyvän katseen mummoon kuin apua pyytäen.

"Lakia?" jämäsi mummo. "Eero-vainaja ja minä olemme tämän torpan kyhänneet kylmään korpeen. Meidän käsiemme työtä on kaikki, mitä tässä näkyvää on — Heikki-vainaja ei vielä ehtinyt tehdä juuri muuta uutta kuin kaivaa jonkun ojan tuonne Kurkisuolle. Anni taas ei ole torpan hyväksi tikkua ristiin kääntänyt — ei muuta kuin ollut hävittämässä... Ja sinä? Mitä sinulla ventovieraalla täällä on tekemistä? Siinä on sinulle lakia.

"Siinä on sinulle lakia" toisti vaari.

Asiasta yritti sukeutua tiukka sananvaihto, mutta se keskeytyi, kun tupaan tuli Kantolan isäntä lautamiehen kanssa. Viimeksi mainitun mukanaolo vaikutti tuvassa olijoihin niin hämmästyttävästi, että he tuskin huomasivat vastata isännän tervehdykseen. Onko tässä tietämättään tullut tehneeksi jotain pahaa, kun nyt isäntä tuli lainmies mukanaan? Hämillään näyttivät tulijatkin olevan. Ei tahdottu päästä puheen alkuun kummaltakaan puolen, töllisteltiin vain toisiaan ja ryähdeltiin neuvottomina. Viimein Annin päähän iski ajatus: Kantola se lopultakin kykenee torpan omistusasian ratkaisemaan. Voittaakseen tämän puolelleen hän tekeytyi hyvin kohteliaaksi, pyyhkäisi rääsyllä penkkiä ja sanoi mairittelevalla äänellä:

"Istukaa, hyvät vieraat. Minä tässä kiehautan kahvia, niin ryyppäätte edes kupin kuumaa.

"Kiitoksia vaan. Mutta kyllä minun täytyy tällä kertaa sanoa, niinkuin sanoi aikoinaan hurskaan Aaprahamin palvelija.

"Mitenkäs se Aaprahamin palvelija sanoi? kysyi Anni leikkisällä äänellä.

"Hän sanoi — on kai Anni sanasta lukenut — sanoi: En minä syö, ennenkuin olen puhunut asiani."

Isäntä nyökkäsi lautamiehelle, joka muutaman kerran virallisesti rykäistyään alotti:

"Niin. Tämän Kantolan isännän käskystä ja lain nimessä annan minä teille laillisen häätökäskyn. Ensi pyhäinmiesten päivään mennessä on teidän muutettava ja huoneiden oltava tyhjät."

Se tuli aavistamatta kuin salaman isku. Isoon aikaan ei puhuttu puolta sanaa.

"Niin", sanoi isäntä kuin selitykseksi. "Olen myönyt nämä huoneet, ja pyhäinmiesten päivänä saa ostaja ne haltuunsa ja repiä alas."

"Myöty?... Saunakinko?" kysyi Kaisa, joka uteliaisuuttansa tyydyttääkseen myös oli luikahtanut tupaan.

"Kyllä ne on myöty kaikki."

"Ei isäntä nyt totta tarkoita?" kysyi mummo.

"Ei minun tapani ole leikitellä tällaisissa asioissa", vastasi isäntä.

"Mutta eihän isännällä liene oikeutta ajaa omistajaa mökiltään noin vain ilman muuta."

"Omistajaa?"

Isäntä ripusti lasit nenälleen, otti povitaskustaan välikirjan ja luki saarnaavalla äänellä:

"Minä Malakias Sakariaanpoika Kantola otan täten Heikki Eerikinpojan torppariksi omistamani Kantolan puolen manttaalin perintötalon maalle N:o 3 Korvenkylässä Pitkänperän pitäjää ehdoilla kuin seuraa: — — — — — — 7) Heikki Eerikinpojan kuoltua jää torppa ilman korvausvelvollisuutta kaikkine rakennuksineen ja kasvaville viljoineen talon haltuun, jos minä Malakias Sakariaanpoika Kantola niin tahdon."

"Ja Malakias Sakariaanpoika Kantola kun taas niin tahtoo", sanoi Tuomo röyhkeästi, huomattuaan asiansa ajautuneen auttamattomasti karille.

"Tämä asia ei koske Tuomoa", sanoi isäntä jyrkästi.

"Voi-voi... Että missäs tässä nyt olemaan ruvetaan — kun saunakin revitään?" vaikerteli Kaisa.

"Ja milläs eletään, kun isäntä vie kasvavan viljankin?" huokasi mummo.

"Vanhurskas elää uskosta", tokaisi isäntä, kun ei osannut muutakaan neuvoa antaa.

"Eipä se näy isäntäkään pelkästä uskosta elävän, koska pitää viedäksenne viimeinen leipäpala köyhän suusta. Isännän ei sopisi puhua uskosta, eivät nämä tällaiset teot ole uskovaisen tekoja", sanoi mummo.

"Eivät ne kyllä ole Jumalasta lähtöisin tällaiset teot", vakuutti vaarikin.

Päästäkseen kiusallisesta keskustelusta kiirehti isäntä lähtöään.

"Niin — ensi pyhäinmiesten päivään mennessä siis... Jumalan haltuun."

Kantolan ja lautamiehen mentyä vallitsi tuvassa alakuloinen hiljaisuus.

"Kontrahti... siinäpä se... Kaiken näköisiä pöllöpäitä niitä on tämän taivaan kannen alla — minkä se Heikkikin. Mikset sinä ole puhunut minulle mitään sen höperön tekemästä kontrahdista?" kysyi Tuomo vihaisena Annilta.

"En minä ole itsekään tiennyt koko kontrahdista, kun Heikki ei siitä koskaan puhunut... Mutta olethan sinä nyt minun tukeni ja turvani", sanoi Anni.

"On tässä nyt tietämistä, miten itsekin pääsen leipään käsiksi, kun tulin sanoneeksi palveluspaikasta itseni irti ja toinen mies on jo ehditty ottaa tilalleni", sanoi Tuomo ja nakkasi lapion kiivaasti olalleen.

"Minne sinä sitä lapiota viet?" kysyi Anni.

"Vien sinne, mistä otinkin."

Vieraista yksin jäätyänsä kysyi Israel:

"Ei ole tainnut Hennakaan tietää tästä kontrahdista?"

"En, Israel hyvä, en ole tiennyt."

"Ei kai... eipä kai... Taitaa jäädä sille silmälleen se meidänkin aikomuksemme — kun nyt tuommoisen rydön teki."

"Siihen kai se lahoaa nyt", huokasi mummo.

"Niin kai... siihen kai... Jos Henna sitten sen — silkin..."

"Silkin?... jaa, niin..."

Mummo haki aitasta paperiin käärityn hetulaniekka-silkin. Antaessaan sen Israelille hän virkkoi:

"Oikein tämä nyt tuntuu häpeälliseltä. En minä luullut tällä ijällä enää rukkasia saavani. Mutta onhan nyt koettua sekin."

Pistettyään silkin poveensa kaiveli Israel säkkiään.

"Henna ottaisi tästä virsut — niinkuin muistoksi."

"Kiitoksia. Minä tässä jo Israelille sukkia kudoin. Kun saan valmiiksi, lahjoitan ne Israelille vastavuoroon."

"Kiitoksia. Ne minä säästänkin kuolinsukikseni — etteivät ihan paljain jaloin..."

Israel mietti hetkisen, pisti käden poveensa ja otti silkin esiin.

"Kun ajattelen, niin mitäs minä tällä teen. Myömään en sitä rupea. Henna ottaisi takaisin. Ja kun tulee se kuoleman kosiomies ja on lähtö niihin häihin, niin pyytäisi Henna, että sitaiseisivat silloin morsiamen päähän tämän."

Henna otti silkin, mutta hän oli niin liikutettu, ettei muistanut edes kiittää.

Israel kopeloi pattisauvan käteensä, ja mummo auttoi säkin hänen selkäänsä.

"Tuntuu tuo säkki nyt painavammalta ja askel raskaammalta kuin tänne tullessani. Jumalan haltuun, Jumalan haltuun."

"Jumalan haltuun."

Kahden jäätyänsä lesket kyyröttivät äänettöminä penkeillä, sielussa musta läpinäkymätön pimeys, josta ei tuntunut olevan ulospääsyä minnekään päin. Viimein Anni purskahti itkemään.

"Voi, mummo, mummo... mitäs nyt?"

Taputtaen Annia hellästi olalle sanoi mummo:

"Anni raiska... Koettaisit pyrkiä kotiisi."

"Se on jo liian korkea kodin kynnys — minulle."

"Sinä, joka olet vielä nuori ja terve, voit elättää henkesi kättesi työllä", koki mummo lohduttaa. "Toista on minun ja Kaisan — meillä ei ole valittavana muuta kuin yksi tie."

XV

Harmaa, syksyinen päivä. Pilvet lepäävät raskaina ja liikkumattomina taivaalla, ja sataa tihuttaa hienoa kastelevaa usvaa.

Korvenkylästä kirkolle johtavaa tietä myöten kulkee rinnan kaksi kumarahartiaista naishenkilöä, kumpikin raidettaan. Heillä on sauvat kädessä, valkoiset nyytit toisessa, ja päällyshameet ovat käännetyt kastelevan vihman suojaksi pään yli. Asumattomalla taipaleella seisovat korkeat petäjät tien kahden puolen, kimmeltävät vesipisarat joka neulan nenässä. Kulkijain askeleet ovat hitaat ja raskaat.

"En minä luullut, Kaisa, tätä päivää näkeväni", keskeyttää Henna pitkän vaitiolon. "Pidin aina hartainna toivonani ja suurinna onnenani, että saisin elämäni loppuun asti omalta pöydältä syödä ja oman katon alla viimein silmäni ummistaa. Rohkenin toivoa näin paljon kaiken sen palkaksi, mitä olen elämässäni raatanut ja vaivaa nähnyt. Mutta se oli kai liian paljon pyydetty, koska ei suotu sitä onnea minun osalleni."

"Ihminen päättää, Jumala säätää. Rukiista leipää kaiketi siellä vaivaistalossakin syödään", sanoi Kaisa. "Miten lie kahvikullan ja nuuskan laita?"

"Rukiista kaiketi siellä leipää syödään — ja olemmehan, Kaisa, jo petäjäistäkin syöneet. Mutta se on ollut oma leipoma, ja se tieto on ollut särpimenä karkeallakin palasella."

"Onhan kuitenkin parempi näin... Ettei huutokaupalla kuin eläimiä, niinkuin ennen vanhaan."

"Onhan yhtähyvin näin parempi. Ja onhan siellä olevinaan lähempänä omiaan ja Sanan vieressä."

"Siellähän ne jo kirkon mullassa lepäävät sinunkin lähimpäsi. Siellä on Eerot, siellä Heikit."

"Siellä isät, siellä äidit... ja pian täältä pääsen sinne itsekin."

"Niin, Henna, kuoleman kuukinpuillahan vaapumme jo."

"Kuoleman kuukinpuilla."

He kulkivat taas ääneti pitkää vastaletta ylöspäin. Mäen päälle päästyään he pysähtyivät ja kääntyivät katsomaan taaksensa. Pitkän aikaa sanattomina katseltuaan he viittasivat kädellään kuin hyvästiksi usvan läpi häämöittäviä Korvenkylän kaukaisia vuoria kohti ja jatkoivat taas vaivaloista matkaansa — kohti vaivaistaloa.