Part 2

Mutta Armas oli aivan liiaksi heikko tunteakseen mitään säälin tai osanoton tunteita -- tunteakseen ylipäänsä mitään muuta kuin että kaikki oli niin oudostuttavan ihmeellistä; avara sali, sähkölamput, pitkät vuoderivit, hoitajattaren sipsutus, ja hän itse -- heikkona, avuttomana, ikäänkuin yhä vielä unessa -- merkillistä!

Hän tunsi olevansa vasta oikein valveilla, kun typertyneissä aivoissaan juolahti jokin ajatus kodista.

-- Kai siellä on nyt äitimuori ikävissään, tuli hän siinä tuumanneeksi, ja sitten alkoivat ajatukset hyppelehtiä kuin oravat -- tuttuja äsken elettyjä latuja.

Armas olisi naurahtanut, jos olisi jaksanut, muistaessaan mitä äitinsä oli sanonut, kun hän oli ilmoittanut lähtevänsä sotaan hänkin.

-- Mitä siellä kakaroilla tehdään! oli eukko yrittänyt tiuskaten sanomaan. Mutta mielessä oli ollut tietenkin vallan toista: saisi sitä sentään edes nuorin joukosta jäädä hauskuudeksi kotiin; ihanhan sitä jätetään "talo" kylmille.

Ja niin kylmille koti jäikin, ettei enemmästä väliä: isä ja kaksi vanhempaa veljeä ja sisar olivat lähteneet jo ennemmin, ja lopuksi nyt hänkin. Kummakos siinä sitten, jos äitimuori vähän haikaili ja kyökin puolella pyyhkieli esiliinansa kulmalla silmänurkkaan erohetkellä. Mutta ei sentään torunut. Sillä olihan naapuristakin lähteneet kutka kynnelle kykenivät ja pitkin kylää joka mökistä: kaikkialtahan oli kumousaalto viskannut raatajat punalippujen luo.

Ja ikäkös siinä asian ratkaisi. Jos kerran riensi riveihin jopa hopeahapsisia vanhuksia, niin kuinka rippikouluiässä olevat nuorukaiset olisivat pysytelleet poissa -- olihan sitä työssäkin tehtävä suunnilleen aikuisten taksvärkki. Kuinka sitä sitten nyt niin yht'äkkiä olisi jouduttu kakarain kirjoihin, kun _kerran_ piti tehdä jotakin itsensä köyhän kansankin hyväksi?

Eikähän sitä äiditkään _niin_ ajatelleet, mutta raskaaksihan se kävi. Nuoria ikäänkuin rakastaa aina enemmän.

Ja niin oli Armaskin joutunut luokkasotaan, hänkin "kakara".

Mutta häntä kohtasi kova onni. Jo ensimäisessä kahakassa päättyi hänen sotauransa.

Se riippui kaiketi siitä, että sielläkin -- tulilinjoilla oli _niin_ nuoren vaikea käydä täydestä. Oli aivan kuin olisi ollut hiukan tiellä, ja se "kakara", se rupesi lopuksi ihan harmittamaan, Ikäänkuin ei nyt nuorempi lähettäisi kuulaa siinä kuin vanhempikin. Kaikkia tässä! Ja sitten kun annettiin hyökkäyskäsky, niin piti näyttää mikä oli miehiään mikin. Aikuisten siinä rähmiessä ja varoen hiipiessä ammahti Armas kuin pyssynkidasta eteenpäin ja oli jo aika huippauksen muista edellä -- kun sai kuulan polveensa, retkahti hankeen ja jäi siihen virumaan lähes vuorokaudeksi: punaisten hyökkäys oli pysähtynyt, valkoiset ampuivat hänen luokseen saapuneet punaisenristin sisaren ja -sotilaan, ja vasta seuraavana aamuna, punaisten uudistettua hyökkäyksensä ja vallattua taistelukentän, voitiin hänet korjata. Mutta tietäähän sen mitä sellaisesta hangessavirumisesta seuraa: polveen karkasi kylmänvihat, jalka oli katkaistava.

Mutta vaikka hän nyt lepäsikin elämän ja kuoleman vaiheilla, oli hänen kuitenkin omituisen hyvä olla. Hän tunsi tyydytystä, ehkäpä samallaista kuin äidit lapsivuoteella, jotka jopa henkensä alttiiksi antaen suorittavat jotakin tavattoman suurta: luovat uutta elämää. Olihan hän epäröimättä viskannut sielunsa ja ruumiinsa ajan vaakalaudalle, syössyt suin päin kohti vihollisen tulta hennolla ruumiillaan suojellakseen iskuilta luokkaansa, sen turvattomia äitejä, sen turvattomia tyttäriä, sen turvattomia lapsia, ja osaltaan nostaakseen sen kärsimysten alhosta valoisampaan vastaisuuteen, uuteen inhimilliseen elämään.

Mitä suurempaa, ihanampaa elo ihmislapselle suo kuin onnen: _kaikkensa antaa_, kera kaikkein kun uutta luo?

Niin... Ja sitten: eihän hänellä ollut mitään valittamista, häntähän kohdeltiin niin erinomaisen hyvin. Olihan hän päässyt oikein herrasväen sairaalaan.

Kuinka usein hän olikaan kuullut ja itsekin lausunut kovia sanoja paremmista ihmisistä. Ja nyt: nyt olivat nämä ottaneet hänet ja paljon muita punasotilaita hoitoonsa -- näyttäneet, että he ainakin laupeudentyössä olivat puolueettomia, täysin inhimillisiä. Lääkärit olivat myötämielisiä, hoitajattaret hyväntahtoisia, ja varsinkin Armaksen hoitajatar oli kuin herran enkeli: aina sama hymy huulilla, aina samat viehättävät kuopat poskusilla. Se ei ollut kyllä sitä samaa, mikä oli karehtinut hänen äitinsä huulilla tai leikkinyt siskon suupielissä, mutta hoitajatar, hänhän oli toki ventovieras ihminen, herraskaisia, ja kuitenkin hymyili tämä hänelle -- punasotilaalle, joita paremmat ihmiset muuten vihasivat niin syvästi.

Kummakos siis, jos Armaksesta heikkoudestaan huolimatta tuntui aika hyvältä lojuessaan siinä valoisan sairassalin avarassa vuoteessa ja väsyneillä aivoillaan jauhaessaan vastikään kokemiaan ja paraikaa elämiään merkillisiä seikkoja.

Mutta kaupunki oli silloin punaisten hallussa, eikä Armas tiennyt missä määrin yläluokan hyväntahtoisuus punasotilaita kohtaan, missä määrin herrasenkelien suopeus riippui sotilaallisesta asemasta.

Mutta siitä pääsi hän pian selville.

Ei näet aikaakaan, kun kaupunki jo oli valkoisten vallassa, ja kauhuviestit ehtivät sairaalankin siihen asti niin rauhaisiin suojiin: työläisiä tapettiin kaikkialla, tapettiin aseellisia, tapettiin aseettomia, tapettaisiin kaikki...

Sairaalassa oli kaikki mullin mallin: punaiset potilaat vaikeroivat entistä äänekkäämmin, tohtoreita ei näkynyt missään, hoitajattarilla ei ollut aikaa ja uusia potilaita tuotiin yhtenään -- ei enää punaisia vaan valkoisia, aina vain valkoisia. Armasta oikein ihmetytti, minne mahtoivat kaikki punaiset haavoittuneet joutua, kun kerran kaupungissa oli villillä raivolla taisteltu yhteen menoon viikkokausia; eihän niitä vain, eihän niitä vain tapettu niitäkin?

Armaksen valtasi kauheat aavistukset. Hän oli muutamien päivien tietämiin nähnyt hoitajatartaan vain vilaukselta. Olisi niin kovin tehnyt mieli kysyä...

Mutta siinäpä jo saapuikin hänen herranenkelinsä -- entistä niukkahymyisempänä, mutta kuitenkin kuoppaset poskilla, kuten tavallista.

Armas tekemään jotakin kysymystä, mutta ei tiennyt mitä hänen oikeastaan piti udella. Kunnes yhtäkkiä umpimähkään kysäsi:

-- Mitäs, jos minä tästä paranen, niin mitäs minulle sitten tehdään?

Ja kas: koskaan ei hoitajatar ollut hymyillyt niin herttaisesti, koskaan ei hänen silmänsä olleet välähtäneet niin vilpittömästi kuin nyt vastatessaan Armaksen arkaan, huolentäyteen kysymykseen:

-- Mitäkö tehdään? _Ammutaan!_

Sanoi, korjasi käärettä, hymyili, kunnes kääntyi viereiselle vuoteelle.

-- Ammutaan! toisti Armas itsekseen tuijottaen tuskaisena kattoon kuin johonkin kauhukuvaan ja kylmäin väreiden puistattaessa koko hänen kuumeista ruumistaan.

Kuolema ei häntä kammottanut. Olihan sitä jo saanut aikoja sitten tehdä tilin itsensä kanssa, eikähän ollut ollenkaan sanottu, että hän paranisi. Mutta kauheampaa kuin kuolema oli kokea tällainen päätäpyörryttävä pettymys: että kaikki yläluokan inhimillisyys, sen sääli ja hyväntahtoisuus, joiden avujen hän oli luullut kiteytyneen häntä hoitaneen herranenkelin hymyyn, että se kaikki oli ollut sydämetöntä petkutusta, valhetta, valhetta, valhetta, että se oli ollut vain olosuhteiden pakosta käytetty naamari, jolla kaihdettiin epäinhimillisin julmuus, raakalaismaisuus ja mistään kyltymätön verenhimo.

Ja niin kuin hänen sydämensä oli sulanut riistäjiä kohtaan ja niin kuin hän oli alkanut pitää erehdyksenä monta luokkansa vihamielistä käsitystä paremmista ihmisistä, kunnes nyt yhtäkkiä kaikki romahti: työväenluokan käsitys iski sittenkin naulankantaan, porvaristo oli työväenluokan verivihollinen, verivihollinen kaikissa asteissaan ja vivahduksissaan, ja porvarilliset laupiaat samarialaiset, ne olivat perkeleitä ihmishahmossa, pimeyden enkeleitä, joiden ihmisystävälliset hyveet olivat konjunktuurihyveitä, mitkä sopivan tilaisuuden tullen muuttuivat mustimmiksi paheiksi.

Ah, miten viiltelikään Armaksen sielua tämä porvarisluokan armoton jylhyys, tämä sydämetön kovuus!

-- Kumpa edes ammuttaisiin! siinä Armaksen mielestä ainoa ulospääsytie tästä kaikesta kauheudesta.

Mutta tehtiinkin toisin.

Tulivat pian valkoiset ja määräsivät kaikki punaiset potilaat vietäväksi muualle, pois valkoisten haavoittuneiden tieltä jonnekin kauas pohjoiseen: roistot syrjään, "vapaudensankarit" sijalle.

Vähät merkitsi, oliko monestakaan punasotilaasta lainkaan lähtijäksi, pois vain tieltä!

Ja niin raahattiin nämä vaikeasti haavoittuneet, kuumeiset, ehkäpä viimeisillään viruvat punainvaliidit asemalle ja viskattiin kylmiin, siivottomiin ja sietämättömästi koliseviin rahtivaunuihin kuin mikä kauttakulkutavara: junalle vietäessä pudottivat huolimattomat kantajat Armaksen paareilta, vastikään sidottu reisivaltimo aukeni, tuska typerrytti poloisen tajuttomaksi. Nostettiin ylös, työnnettiin vaunuun. Juna vihelsi, nytki, lähti.

Ja kuudensadan kilometrin pituisella taipaleella, kahden vuorokauden matkalla -- muiden kärsimystensä pääkallonpaikalle heitettyjen toveriensa vaikeroidessa -- vuodatti tajuton Armas vähitellen verensä kuiviin, vuosi "hiekkaan" nuoren luokkansapuoltajan hurme, tihkui pisara pisaralta kuin kallein uhriöljy, jolla turhaan koetetaan lepyttää jotakin julmistunutta hirmujumalaa.

Niin että kun tämä liikkuva kärsimysten helvetti vihdoin pääsi perille ja paikalliset valkoiset riensivät ottamaan vastaan haavoittuneita "pahantekijöitä", joita "kumma kyllä ei oltu ammuttu", ei Armas enää pannut valkoista ihmisystävällisyyttä koetukselle: herjattu työläishenki oli jo jättänyt hennon, raadellun tomumajansa, nuoren proletaariurhon sairaaksi kidutettu sielu rääkätyssä ruumiissa sammunut, suuren väärentämättömän inhimillisyyden uskollinen esitaistelija oli kallistanut päänsä epäinhimillisyyden, raaimman petomaisuuden ristillä.

Oli nukkunut nuori kumoussankari, tehnyt seuraa niille kymmenille tuhansille tovereilleen, jotka valkoiset lakaisivat tieltään pysyttääkseen uhriensa silvotuille luille hirmuvaltansa, jonka jokainen piirre puhuu luihusta sydämettömyydestä.

PUOLIKUOLLEEN PROLETARIAATIN RUUMIILLISTUMA

Jossakin kaukana ulvoi koira haikean alakuloisesti. Välillä ulina katkesi muuttuen tuskin kuuluvaksi luskutukseksi, kunnes taas kuului keskeytymätöntä ulvontaa.

Mutta jostakin lähempää kuului epäselvää, muodotonta remua. Korva eroitti oven mäiskettä, vetopelin ääntä, humalaisten hoilotusta ja jotakin, joka saattoi olla tanssin jytinää, mutta kaikki sulautui ikäänkuin äänenvaimentajan tukahuttamaksi sorasoinnuksi. Toisinaan vain läjähti ovi äänekkäämmin, kuului selvä hihkaisu ja päihtyneen kitalaesta vaivoin ulos ryömivä:

-- Perrkele!

Valkoiset juhlivat jossakin lähettyvillä.

Mutta _aivan_ lähellä, aivan kuin _hänen_ omasta, jonkin painon alla puristuvasta rinnastaan lähteneenä kuului huokaus, kuului toinen ja kolmas -- väriseviä, kammottavan yön hiljaisuuteen riutuvia huokauksia. Kunnes lakkasivat. Viimeinen -- yhtäkkiä esiintyöntyvä tuskainen voihkaus, se kaiketi oli hänen omansa, sen kuullessaan hän ainakin vasta huomasi oman itsensä, alkoi ajatella, koetti pohtia. Mutta ei ymmärtänyt mitään muuta kuin että hänen oli tavattoman työläs, että jokin hirvittävä paino oli hänen rinnallaan, että hän oli tavattoman ahtaasti jossakin, missä oli miltei mahdoton hengittää, että johonkin paikkaan hänessä koski kipeämmin kuin muualle ilman että hän kykeni pääsemään selville, mihin, ja että hänen kasvoilleen valui ylempää, missä oli jotakin muodotonta hänen päällään, jotakin lämmintä, valuen valumistaan mutta myös tyrehtymistään tyrehtyen, kunnes kohta tiukkui vain yksinäisiä pisaroita, jotka hyytyivät hänen kasvoilleen, silmilleen, sieramilleen, suulleen ahtaaksi naamioksi, joka tuntui tykkänään salpaavan hengityksen. Mutta kaikki oli yhä kuin unta.

Hän havahtui tietoisuuteen vasta rajusta nytkähdyksestä. Jonkun luiseva kyynärpää iski suonenvedontapaisesti hänen poskeensa, värisi silmänräpäyksen ja jähmettyi sitten elottomaksi siihen.

Mutta kesti kuitenkin jonkun aikaa, ennenkun hän ymmärsi, ennenkun hän _uskalsi_ ymmärtää missä hän oli.

Mutta sitten selveni hänelle yhtäkkiä koko hirveys. Hänen aivoissaan sävähti aivan kuin joku sanomattoman törkeä ääni olisi huutanut hänen korvaansa vastaukseksi hänen äänettömään kysymykseensä:

-- Ruumiskasassa!

Ruumiskasassa, -- tuntui hänen jokainen puolikuollut solunsa toistavan, turtui parahtavan jokainen hermo, jokainen lihassäie.

Sitten hän tunsi kuinka kylmä hiki kihosi hänen jokaisesta huokosestaan, hänen kurkkuunsa kuoli parahdus, ja hän tiesi, vaikka ei nähnyt, että hänen tukkansa paraikaa muuttui harmaaksi.

Sen jälkeen menetti hän tajuntansa.

Hän heräsi siihen, että huvipaikan pianissimo muuttui yhtäkkiä ilman ylimenokohtaa korviasärkeväksi fortissimoksi: ovi läjähteli, vetopeli vaikeni vingahtaen, kuului huoneesta ulosryntääväin humalaisten äänekästä hälinää, kirottiin, vannottiin, kunnes koko metakka päättyi pyssynpaukahdukseen ja selkäpiitä karmivaan kuolonkiljahdukseen.

Valkoiset hauskuttelivat keskenään. -- --

Sitten hän alkoi ajatella.

Hän palasi tuohon järkyttävään hetkeen, kun valkoiset olivat järjestäneet heidät riveihin, jotta voitiin ottaa joka kymmenes ammuttavaksi. Hän muisti aivan elävästi, kuinka hän oli koettanut vilaista rivin päähän saadakseen selville, sattuiko arpa hänelle, ja kuinka hän sitten oli koettanut lukea: yksi kaksi kolme, mutta vaikka hän olisi kuinka yrittänyt, niin sotkeutui hän aina, kunnes yhtäkkiä joku, joka oli ääneen laskenut yksi kaksi kolme, sanoi aivan hänen edessään: _kymmenen_. Tosin hän luuli, ettei sillä missään tapauksessa tarkoitettu häntä, vieläpä tuntui oikein turvalliselta, ettei _se_ sentään sattunut hänelle -- hän olikin niin väsynyt ja onneton, ettei hän olisi mitenkään jaksanut --. Mutta sitten hän ihmeekseen kuuli, että hänelle alettiin kiroilla, ja, ennenkun hän vielä oli päässyt selville koko asiasta, oli joku tarttunut hänen käsipuoleensa ja riuhtaissut hänet rivistä muiden ammuttavien joukkoon. Sitten oli valkoisten päällikkö, naurettavan nuori ja tinasotilasta muistuttava pojanräähkä, pingoitetulla mahtipontisuudella karjaissut: mars!

Vasta tällöin oli hänelle täysin selvinnyt koko kauhistus. Oltiin siis todellakin menossa koirahaudalle. Hän ei kyllä ollut mielestään tuntenut mitään tavatonta pelkoa, mutta kun tapettavien joukko lähti liikkeelle, ei hän päässyt paikaltaan minnekään. Oli aivan kuin hänellä olisi ollut lyijyä jäsenissään. Hän oli kuin hukkuva, joka tietää miten hänen olisi liikutettava käsiään ja jalkojaan, mutta ei jostakin kummallisesta syystä voi sitä tehdä. Vasta kun hänen vieressään tepasteleva valkoinen sotilas oli tarttunut kiväärinputkeen aikoen sen perällä hutkaista hänet liikkeelle, alkoivat hänen jalkansa totella. Muuten hän muisti yhä vielä niin elävästi tuon valkoisen. Pitkä, laiha, kalpea, ennenaikaa vanhentunut, lasit nenällä. Hän olisi ottanut valalleen, että tämä oli nuori pappi tai papinkokelas.

Mutta tuskin oli hän päässyt liikkeelle, yhtynyt tapettavien kuolemanraskaaseen tahtiin, kun jono sotkeutui. Joku hänen edellään oli lyyhistynyt läjään. Jono huojui sadatusten kaikuessa eteenpäin, ja yhtäkkiä oli hän kompastua tuohon tupertuneeseen toveriinsa. Tämä oli iäkäs, kuihtuneen näköinen, jo harmaissa oleva työläinen. Valkoisten manauksista elähtymättä virui poloinen siinä avuttomana suunnaten pohjattoman toivottoman katseen johonkin avaruuteen: Ajatteli ehkä omaisiaan, vaimoaan, lapsiaan. Mutta nyt julmistui pitkä lasisilmäinen. Kohotti kiväärinsä, jota hän yhä piteli putkesta, ja iski maahan vaipuneen työläisvanhuksen pään murskaksi. Laski sitten kiväärin olalleen, ja jälleen eteenpäin tapettavat, murhaajapappi ja muut valkoiset.

-- Mars mars!

Hän, joka nyt makasi siinä ruumiskasassa ja ajatteli, muisti vielä kuinka aivoja oli roiskahtanut hänen saappailleen ja kuinka hänen oli tehnyt mieli pyyhkiä pois tuota valkoista tahnaa mutta sitten ajatellut, että eihän sitä pitkälle mennä. Pyyhkii sitten, kun pääsee perille --.

Mutta juuri kun oltiin päästy yhteiskuopalle -- edellisenä päivänä ammutut olivat kaivaneet niin valtaisan haudan, ettei heidän nyt tarvinnut rasittaa itseään sillä -- puhkesi muudan nuori, hirveän nuori ammuttava yhtäkkiä tolkuttomasti puhumaan:

-- Mitäs tämä nyt oikeastaan on? Tämähän on ihan hassua. Ei, ei, ei! Kotiinhan sitä pitäisi. Sotahan on loppunut. Herra jumala. Mehän olemme sotavankeja. Eihän meitä saisi -- -- --

Alkoi jatkaa mutta purskahtikin -- nauruun. Nauroi kimakasti, sydäntävihlovasti. Sielu oli sammunut.

Joku toinen taas hänen takanaan yritti höpistä rukousta. Höpisi mutta siitä ei tullut sen valmiimpaa. "-- -- -- joka olet taivaassa. Pyhitetty -- -- --". Sitten takertui kieli.

Mutta nyt tapahtui jotakin tavatonta. Oltiin jo valmiina. Valkoiset jo jonkun matkan päässä virittelivät kivääriensä hanoja. Vallitsi hiiren hiljaisuus. Kuului vain jonkun tukahutettu nyyhkytys.

Joku tapettavista, kuolleista heränneen voimatta muistaa, kuka, loihe yhtäkkiä lausumaan lohdutuksen, rohkaisun sanoja:

-- Toverit, puhkesi hän tyynenä mutta lämmöllä puhumaan. Toverit, älkäämme kuolko kuin pahantekijät, allapäin apeamielin. Jolla on ollut rohkeutta elää ja seistä suuren, yhteisen asiamme puolesta, hänellä _täytyy_ olla rohkeutta myös kuolla yhtä kunniakkaasti. Suuren asian puolesta on aina täytynyt kuolla, _ai-na!_ Haudoille, raunioille on uusi aina rakennettu. "Kivi, jonka rakentajat hylkäsivät, on tuleva nurkkakiveksi". Tulevaisuus on luokkamme, tulevaisuus on köyhälistön! Eläköön siis -- -- --.

Pyssyt paukahtivat, kumoustoverin puhe katkesi mutta ei liian aikaiseen. Uuden ajan evankeliumi oli ennättänyt rohkaista marttyyrikuolemaansa käyvät vapaustaistelijat.

Kunnes _hän_ nyt heräsi kuolleista, heräsi ruumiskasassa, ruumiita yllään, ruumiita allaan, ainoana ajattelevana, elävänä olentona dum-dumkuulien silpomien, hengettöminä viruvien toveriensa joukossa.

Kuolemaa vainunnut koira oli herjennyt ulinastaan, huvipaikan jytinä tauonnut. Keväthämärä aamuyö.

Paras aika kuolleiden nousta haudoistaan.

Ja hän alkoi tunnustella ruumistaan. Vasen puoli tuntui kovin hellältä, hän saattoi töintuskin liikuttaa vasemman kätensä sormia. Mutta oikea puoli tuntui vahingoittumattomalta.

Ja niin alkoi hän raivata tietään ruumiskasasta. Vyörytteli epätoivon vimmalla tiellään olevia kangistuvia vainajia, laahasi oikealla kädellä itseään kuin hylje suuntaan mistä eniten näytti virtaavan öistä vaaleutta. Hän ei eroittanut mitään varmasti, mutta hän tiesi, että tuossa oli muodottomaksi ammuttu pääkallo, tässä puhkaistu rinta, tuossa silvottu käsivarsi tai reisi, tässä taas läjä kylmenneitä suolia.

Raivasi kuumeisesti tietään, kunnes pääsi umpeenluomattoman haudan partaalle. Ei pieninkään ääni häirinnyt hiljaisuutta. Päivä valkeni mutta nousi sakea keväinen usva, jossa oli kuoleman ja veren hajua.

Lähellä törrötti harmaana seinänä tiheä metsä.

Sitä kohti lähti raahustamaan kuolleista noussut kumoustaistelija, valkoisten shakaalien uhri, lähti verta valuen ja voimattomana hoiperrellen.

Hoiperteli vuoden 1918 hautaan heitetyn, puolikuolleen mutta kostoonkypsän proletariaatin ruumiillistumana.

VALKOINEN RITARILLISUUS

Työläiset oli yhtäkkiä, ilman ylimenokohtaa, vallannut pakokauhu.

-- Rintama on murtunut, Lahtarit tulevat.

Keskellä yötä lähdettiin kaupungista hämmentyneinä, sekasorrossa, tuskaisina -- niin aseistaan luopuneet soturit kuin siviillväki.

Minne? Pois. Pois.

Jonnekin valkokaartilaisten jaloista.

Tiedettiinhän kertoa hirveistä asioista. Niitä ei oikein uskottu, mutta pois kuitenkin. Parasta varoa.

Työväenkorttelin kolkoimmassa loukossa nousee äiti yhtäkkiä vuoteeltaan kuin joustimen viskaamana. Hän ei ollut nukkunut -- kranaatit olivat jo monta päivää räiskyneet lähitienoilla, mies taistelee jossakin tai on kaatunut. Pakenevain kuumeiset huudot ja hälinä vievät viimeisenkin tasapainon, herättävät äidinvaiston herkimmilleen; lapsi on saatettava turvaan.

Kumpa ei vain olisi myöhäistä!

Ei ole enää aikaa puettaa lasta. Hädän suunniltaan säikähdyttämänä kietaisee äiti hänet villahuiviin. Makeimmasta unestaan herätetty lapsi alkaa tuskin kuultavasti liikutella, mutta rauhoittuu huomatessaan olevansa äitinsä lämpöisellä povella.

Sitten pois.

Äiti lapsineen hukkuu pakenevain joukkoon. Yö on sysipimeä. Räjähtelevät kranaatit vain viskelevät valoviiruja sikinsokin.

Eteenpäin, eteenpäin, joka hermo äärimmilleen pingoitettuna. Pakenevain joukko huojuu milloin nopeammassa, milloin hitaammassa tahdissa eteenpäin, yksilöt sulautuvat massaksi, muodottomaksi mutta saman intohimon kannustamaksi massaksi: pakoon valkoisia, Epätoivon vimmalla: pakoon!

Tulee vastaan joitakin yksilöitä.

-- Ette pääse minnekään, sanovat nämä, lahtarit ovat vastassanne sielläkin.

Mitä? Kuinka? Sielläkinkö? Se ei voi olla mahdollista. Mahdotonta!

Toivo saa käydä varmuudesta. Usko tiedosta.

Ja yhä eteenpäin tunti tunnilta, tunti tunnilta.

Yö kuluu, Taivaanranta alkaa kajastaa. Varhainen kevätaamu alkaa valjeta. Ensin häämöittivät vain läheisimmät puut ja rakennukset. Mutta joukon ehdittyä metsän halki johtavalta tieltä aukealle, putkahtaa yhtäkkiä esiin koko avara näköpiiri: pakolaiset keskellä aukiota, yltympäri kiertää -- valkoisten ketju.

Työläisille huudetaan jotakin samalla kun valkoiset asettelevat kuularuiskujaan.

Ryysyinen ihmislauma pysähtyy kuin ukkosen lyömänä, ahtautuu yhteen kasaan. Pakolaiset luovat hätääntyneen katseen ympärilleen; nuotanperässä. Muutama mielettömäksi säikähtynyt pakolainen yrittää suin päin syöstä pakoon mutta kaatuu jonkun askeleen päässä valkoisten kuulien lävistämänä.

Ei pienintäkään pakenemisen toivetta. Kaikki on hukassa. -- Antaudumme! Huutaa joku miesääni joukosta omasta ja pakolaislauman: aseettomien miesten, naisten ja lasten puolesta.

Mutta valkoisten puolelta ei kuulu mitään vastausta. Pakolaisten herkät korvat eroittavat vain pahaenteisen naurunhohotuksen.

Silloin selvenee joukolle koko kauheus: heidät laastaisiin maan päältä. _Oikeassa_ sodassa otetaan antautuneet sotilaat vangeiksi, aseettomat saavat olla oloissaan. Mutta tämä, tämä ei ole oikeata sotaa, tämä on murhaamista, tämä on työläisten juuriltaan kitkemistä: _valkoista murhaa_.

Kauhu saa joukon sanattomaksi. Kuuluu vain tuskaista huohotusta, ryysyaalto värähtää, nälkiintyneillä poskilla leikkii kalmankalpeus, lyhyessä tovissa eletään vuosisatoja.

-- Kuinka oltiinkin voitu olla niin yksinkertaisia: eihän kiiltonahkakengät ole samaa kuin sivistys, ei hännystakki samaa kuin ihmisyys, ei kaularöyhelö yhtä kuin omatunto. Mutta vaikka oltiinkin rehellisesti taisteltu yläluokkaa vastaan, ei sitä hetkeäkään oltu luonteeltaan ja tavoiltaan uskottu alaluokkaa huonommaksi. Päinvastoin: herraskaiset, nehän olivat sentään aina herraskaisia -- parempia ihmisiä, jopa parempine tapoineenkin. Ja nyt: _mahdotonta_.

Ja kuitenkin mahdollista: kuularuiskut on kunnostettu, kuuluu joitakin komennuksia, sitten hiirenhiljaisuus, sitten alkavat murhakoneet rätistä.

Työläiskorttelin äiti puristaa suonenvedontapaisesti lastaan rintaansa vasten. Ihmisjoukko ympärillä horjuu, harvenee. Kuuluu kuularuiskun rätinää ja kuolonkiljahduksia. Nyt on hänen vuoronsa. Kuula puhkaisee äidin pään, veri purskahtaa suusta ja sieraimista, ja hän kaatuu hengettömänä maahan yhä puristaen lastaan povelleen.

Missä äsken huojui eteenpäin liikkuva ihmisjoukko, siinä viruu nyt kuolon kalventama, veren tahraama, tuskan vääristämä ruumiskasa: satojen aseettomien pakolaisten elottomat ruumiit -- kansanopistojen, seminaarien, oppikoulujen, yliopiston kasvattamain murhaajain uhrit.

Ja koko vainajain hekatombissa sykkii vain yksi ainoa ihmiselämä -- sylilapsen.

Hän ei tiedä mitä on tapahtunut, mutta hän tuntee, kuinka äidin käsivarret herpaantuvat, kuinka äidistä lähtevä lämmin energiavirta yhtäkkiä katkee, kuinka häntä alkaa puistattaa ja jäätää.

Hän puhkeaa vaikerruksiin, parkuu, kunnes heikko ääni sammuu nyyhkytyksiin, kunnes tukahtuu.