Part 4

Työpäivä oli lopussa. Hermot riekaleina jäin katselemaan pöytääni ja sulkemaan papereita laatikkoon. Sytytin savukkeen ja huomasin käteni hiukan vapisevan. Olin pari viikkoa ollut uudessa työssäni ja väsymyksestä huolimatta valtasi mieleni raukea tyytyväisyyden tunne. Kykenin täyttämään tehtäväni, kykenin täyttämään yhden paikan elämässä, ja se oli myöskin vastuunalainen paikka.

Rotatsionikoneen tasainen jyrinä vapisutti koko rakennusta.

Juoksupoika... oikaisuvedoksia... puhelinsoittoja... Tietotoimisto... klisheelaitos... päätoimittaja kiroilee puhelimessa... radiosanoma Moskovasta... Mussolini pitänyt puheen... uusi rauhankonferenssi... onko sinulla tupakkaa?... piru, minne sakset ovat hävinneet... anteeksi, pyytäkää toimitussihteerille! sama vaihde... faktori ilmoittaa, että koneet pyörivät tyhjää... lakko konepajoilla, se on vale... kommunistit... anna tulta, jos sulla on...

Taivas oli pimeä ja satoi. Hienoa, ilkeää syyssadetta. Katulyhtyjen valo ei ylettynyt viidenteen kerrokseen, mutta vastapäisen talon seinää kiersivät valoreklaamien liekit, punaista ja vihreää, helakanpunaista ja myrkynvihreää. — Työhuoneen valo oli valkea ja armoton. Leveä pöytä, tuoli, kartta. Standardisoitu, persoonaton, geometrinen huone, joka valoi omituista tyydytystä mieleeni. Se oli työ. Siinä ei ollut mitään tarpeetonta, ei mitään sentimentaalista — se, joka ei kestä, hän saa lähteä. Me olemme ilman hermoja, meillä ei saa olla tunteita, me murhaamme kynällämme — puoli palstaa, ja yhden ihmisen häpeä on aamulla sadantuhannen ihmisen tiedossa; hänet on tuomittu loppuijäkseen. — Miehet vaihtuvat: parantola, hermosairaala, browninki, tapaturma — mutta lehti elää. Ja joka aamu uudet sensatiot, uudet kuvat ympäri koko maailman, uudet yllätykset.

Valoreklaamit kiersivät liekkeinä seinää. — Niiden pyörteessä oli mukaansatempaavaa kiihkeyttä, niissä oli hermostunut rytmi ja kirkuvat sanat. Ne huusivat sisällyksensä tuhanten silmien verkkokalvoihin, lakkaamatta, ikuisesti.

Silmiäni poltti ja käteni vapisivat.

Minä saatoin täyttää paikkani elämässä, mutta mitä iloa siitä minulle oli! Tyydytys suoritetusta työstä, jonka joku toinen olisi tehnyt, ellei minua olisi ollut. — Tunto siitä, että omalla tavallaan saattoi viikkojen ja kuukausien kuluessa syövyttää mielipiteensä tuhansien ihmisten mieliin, saada heidät näkemään niinkuin minä näen, arvostelemaan asioita ja tapahtumia minun kannaltani.

Ja minun kantani. — Se oli yhtä väärä kuin kaikkien muidenkin. Minulla ei ollut totuutta tarjottavana, ja jos minulla olisi ollutkin, en olisi sitä saanut painoon. Kaiken täytyi kulkea ensin siivilän lävitse, muuttua standarttimuotoon, sulautua kaikkeen siihen, mikä ennen oli sanottu, mukautua puolueen ajatustapaan ja päämääriin.

Suuri tyhjyys valtasi minut. Minä tunsin sen kaikin aistimin, kaiken tarkoituksettomuuden, kaiken pienuuden, kaiken koomillisuuden. — Minä elin — värisevin aivoin kerätäkseni kokemuksia, ahmiakseni aistimuksia, yhä uusia ja uusia, sulattaakseni ne toistensa yhteyteen ja sitten viedäkseni ne hautaan mukanani. Minkä tähden... mitä varten...?

Minä nauroin itsekseni... Nauroin tahallani ääneen kuullakseni oman ääneni kaiun ja ihmetelläkseni, kuka minä olin. Ääni erkani minusta, heijastui seinistä ja kantautui taas korviini. Minä tajusin sen, se tuli ulkoapäin ja kuitenkin se oli minun oma ääneni. Se oli tekoa, työtä, energiaa. Se oli elämää.

Minä tunsin itseni koomilliseksi. Ajatukseni kulkivat vanhoja latuja, synnyttämättä mitään uutta. Kysymykseni olivat kaikille yhteiset. Ne oli jo ennen ajateltu miljoonia kertoja, puhuttu, kirjoitettu... Minä en kyennyt tuomaan mitään uutta valoa vanhoihin probleemeihin. Niiden pohtiminen oli hedelmätöntä.

Valoreklaamit kiersivät liekkeinä seinää. Ulkona satoi. Silmiäni poltti.

Kaikki tietysti pohjaltaan perustui määrätyille hypoteeseille. Hypoteesit olivat välttämättömiä, jotta ihminen voisi elää. Ajatteleva ihminen nimittäin. Ihmisen erotti eläimestä vain se, että ihminen vaati elämänsä perustaksi määrättyjä hypoteeseja. Uskonnon tehtävänä oli valmistaa hypoteesit sopivaan ja helposti omaksuttavaan muotoon, standardioida ne. Meidän aikamme uskonto teoreettisena — ei! teologisena rakennelmana oli vanhentunut. Maailmansota oli sen suuri konkurssi. Meillä ei ollut enää hypoteeseja. Teoreettisesti katsoen emme siis voineet elää. Mutta elämä ei ollut teoriaa. Me saatoimme elää ilman hypoteeseja, mutta meidän elämäämme ympäröi tyhjyys...

»Sisään.»

Ilmeeni oli asiallinen ja tarmokas. Sellaisen miehen ilme, jolla ei ole aikaa tuhlattavana, joka tietää, mitä hän tekee, joka ilmaisee ajatuksensa suppeasti, ilman turhia sanoja. — Se oli tullut kasvoilleni automaattisesti.

Korte hiipi sisään harmaana ja teräväsilmäisenä.

»Terve. — Työ sujuu hyvin, häh. — Pistäydyin sisään katsomaan ja onnittelemaan. Sanoivat alhaalla, että sinussa on hyvää ainesta. Mitä tuumit hommasta? — Ajattelin, että olet väsynyt, niin että pieni ryyppy... häh.»

Minä yritin olla reipas ja huoleton.

»Hauskaa hommaa, peijakas, mutta hermoille se käy ajan pitkään. Olin juuri pois lähdössä. Minne mennään istumaan?»

»Vanhat paikat ovat turvallisimmat. Häviää vaihtelun kaipauskin, kun vanhentuu ja vakiintuu.»

Vedin päällystakin ylleni ja sammutin sähkön katsottuani, että kaikki oli järjestyksessä. Korte hieroi käsiään tyytyväisenä.

* * * * *

Konjakkiteetä.

»Helkkarin hauska, että sain sinut käsiini. Olen yksin ja... no niin... tämä sadekin on niin noloa. Ja yksin on ikävä ryypätä. On ihan se tunne kuin olisi kaappijuoppo, vaikka sitä kai minä vähitellen alan ollakin. — Sinä olet vielä nuori, ja minulle tekee hyvää katsella nuoruutta. Se on rasittava ala muuten, sanomalehtityö, ja se vie hermot pilalle.»

Korte vaikutti hyvin inhimilliseltä. Hänessä oli jotakin avutonta ja ikäänkuin anteeksipyytävää. — Konjakki toi hiukan punaa hänen poskilleen ja kiiltoa silmiin. Hänen tukassaan alkoi olla jo harmaata, vaikka hän tuskin saattoi olla kymmentä vuotta minua vanhempi. Hän puheli välittämättä odottaa vastausta, ikäänkuin keventääkseen itseään. Lasi tyhjeni nopeasti.

Konjakki teki suloisen lämpimän olon. Jalkani olivat märät, ja ääneni oli mennyt hiukan painuksiin. Mutta nyt katosi väsymys ja harmaus. Olin ollut äsken hiukan idioottimainen, pessimismihän on idioottimaisuutta — tai mahdollisesti oli vatsani ollut epäkunnossa. Tunsin äkillistä toimintahalua. Tilasin lisää juotavaa ja sanoin Kortteelle:

»Minä maksan. Juhlitaan hiukan uutta virkaani, kun se tuntuu kerran hyvin menevän.»

Korte nauroi vahingoniloisesti hihittäen.

»Sinä olisit kuitenkin joutunut maksamaan. Minä mietin juuri, kenet saisi tarjoamaan, kun olen aivan poikki. Ne kirotut vekselit tekevät pään harmaaksi. Tiesin, että sinulla on rahaa.»

Itserakkauteni sai pienen, aivan pienen kolauksen, mutta ärsytys hävisi kohta. Korte oli kuitenkin kunnon toveri ja hänen kanssaan oli hauska puhua. Ja hän oli yhtä yksin kuin minäkin. Ja ulkona satoi. Ja oli syksy.

Tarjoilijatar oli vaalea ja nuori. Vyötäisiltä kapea, sääret hienopiirteiset. Puuteria, ja silmät. — Korte puheli hänen kanssaan, laski leikkiä, iski silmää.

»Oletko Caritasta nähnyt... ja Hellasta. — Se poika tekee itsensä vielä kerran kuuluisaksi. Hän on kyllin sairas ollakseen taiteilija, mahdollisesti myös kyllin sairas ollakseen nero. Mutta sehän ratkaistaan vasta hänen kuolemansa jälkeen. — Modernismiä, saakeli! minä en ymmärrä runoudesta hölyn pölyä, mutta minusta on hauska nähdä, että tulee myös jotakin uutta. Ja nykyaika on sentään toista kuin se, kun isä lampun osti.»

Minä vihasin Hellasta. Vihasin hiljaa, tympeästi ja tarmokkaasti välittämättä syistä. Tunsin olevani hiukan humalassa.

Korte puheli lakkaamatta, mutta en viitsinyt kuunnella. Hänhän oli vain ennen aikojaan vanhentunut juoppo, jonka käytös oli töykeä ja vastenmielinen... Tai ei, hänhän oli kuitenkin etevä sanomalehtimies, jota kaikki pitivät arvossa. Ja tuo käytös oli vain naamio. Rouva Spindel oli hysteerinen, vanha nainen ja Korte oli valvonut yön ja hoidellut häntä, vaikka tietysti siinä saattoi olla muutakin. — Rouva Spindelissä taas oli jotakin likaista, jotakin eläimellistä Hän oli kylmän ja kostean kiiltävää ja kuumaa...

Ajatukset kertautuivat nopeassa tahdissa aivoissani. Se oli piiri, josta en päässyt eteenpäin. — Caritas ja Hellas, — ainako minun piti ajatella heitä yhdessä. Minulla ei ylipäänsä ollut mitään halua ajatella Hellasta. Hellas oli luotaantyöntävä, vastenmielinen. Mutta Caritas, Caritas oli suloinen tyttö, häntä olisi ihana rakastaa, — äsh, minä olin heikko... Ja miksi miehen aina pitäisi olla niinkuin härkä.

»Korte hei, pitääkö miehen olla aina niinkuin härkä?»

»Ahah, johan sinä alat herätä. Minä luulin sinun alkavan sammua.»

»Hullu, eihän nyt parista lasista vielä mitään tunne. Nyt minä vasta aloitan. — Neiti!»

»Hänen nimensä on Margit», sanoi Korte ja iski minulle silmää rivosti hymyillen.

»Osh, alkoholi herättää kaikki alhaisimmat vaistot esiin. Tässä on varmasti spriitä mukana. Maku ei ole oikein hyvä.»

Ravintola oli melkein tyhjä. — Huoneen toisella puolella istui joku pankinjohtaja naisensa kanssa. Hänen kasvonsa punoittivat, ja kalju pää kiilsi hikeä.

Tyttö tuli hymyillen, ja hänen silmänsä... Korte sieppasi hänet polvelleen. Tyttö oli närkästyvinään, mutta nauroi kuitenkin.

»Eikös Margit anna vanhalle sedälle yhtä pusua... ja lisää konjakkia.»

Minä inhosin Kortetta.

»Toinen herra on niin vakava.»

»Hän on kiltti poika, Margit, ja vakava. Et saa iskeä silmää hänelle. Hän voi tehdä valituksen kassalle.»

Tympeää, tympeää, tympeää. — — — Puotityttöjä ja sakilaisia. — Mutta tyttö oli todellakin sievä. — Mutta ei! Seuraavana päivänä olisi kuitenkin krapula ja lankeemuksen tunto ja ehkä tauti... kuka tuommoisesta saattoi tietää. Ravintolassa iltakaudet humalaisia miehiä palvelemassa.

Korte katseli minua tutkivasti. Hänen kasvonsa olivat yht'äkkiä taas kovin väsyneet ja vanhat.

»Kuule, suo anteeksi. Toivottavasti et loukkaantunut. Katso, minä tunnen tytön ennestään. Olin kerran elävissäkuvissa hänen kanssaan. Ei mitään muuta. Ja hän itki siellä. Sentimentaalinen pikkutyttö, jolle miehet ovat raakoja tultuaan humalaan.»

Korte on kuitenkin parempi kuin kukaan meistä, oli Hellas sanonut.

»Katsos, poika, minä olen nyt vain tällainen karkea, vanha juoppo, mutta käy sääliksi. Hänen kohtalonsa on kuitenkin varma. — Niinkuin minunkin kohtaloni. Elämä on niin pirullista, eikä jaksa aina taistella. Parempi on juoda ja unohtaa. — Mutta sinä olet nuori ja sinusta tulee onnellinen. Ehkä sinä löydät jotakin, jonka puolesta kannattaa elää. Minulla ei ole kiintopistettä. Työpöydän äärestä kapakkaan ja takaisin. Kuta pikemmin pääsen loppuun, sen parempi. — Suo anteeksi, että puhelen tällaisia, mutta syksyllä tulee aina sentimentaaliseksi, — märät lehdet liimautuvat kadun pintaan, niinkuin ihmiset takertuvat kiinni elämään.»

Minun teki mieleni itkeä. Olin tietysti humalassa niinkuin Kortekin. Vesisilmäinen juoppo, joka yritti kerjätä sääliä itselleen. Särkynyt elämä, mutta se oli hänen oma syynsä. Minua puistatti ajatellessani, kuinka lähellä olin jo itse samanlaista kohtaloa.

Ei, jos kerran pitää itkeä, niin voi itkeä vuoteessaan ja tukkia kasvonsa tyynyyn. Nauraa ja olla ivallinen ihmisten seurassa — näytellä hyvin osansa, niin että voi olla tyytyväinen, kun esirippu laskee. — Väkevät sydämet — eivät kerjää sääliä — väkevät sydämet — murtuvat yksin. Jokin rytmi alkoi soida sielussani niinkuin teräsvasarain kalke. — Nyt saatoin kysyä sitä, mitä en ollut tahtonut ajatella — sitä, joka oli painanut alitajuntaani monta viikkoa:

»Kuule Korte... Tiedätkö, onko Hellaan ja Caritaksen välillä suhde?»

Korte säpsähti ja katsoi minuun aivan kuin olisi tahtonut lyödä, naurahti pakotetusti ja sanoi venytellen ikäänkuin tarkoin punniten jokaista sanaa:

»Suhde... hm... sillä sanalla on niin monta merkitystä. Tai, miksi yrittäisin kieroilla. Sinä tiedät kuitenkin, että minä ymmärrän, mitä tarkoitat. Mutta miten sinä sitä olet tullut ajatelleeksi?»

»Oh, en tiedä. Juolahti mieleeni tässä, ja minusta vain tuntuu siltä kuin siinä olisi jotakin.»

»Niin, miksi minä en oikeastaan voisi sanoa sinulle sitä. Hehän olivat joku aika sitten hyvin paljon yhdessä. Heidän piti kai mennä naimisiinkin, mutta siihen tuli jotakin väliin... Caritashan on hyvin rikas... tiedätkö sitä?... ja Hellas taas verrattain köyhä. Luulen, että hän elää nykyjään vain kirjoitteluillaan, ja se on tietysti verrattain kurjaa. — Ei silti, se seikka ei tietystikään voi vaikuttaa enää nykyaikana eikä Hellas ole sen luonteinen. Mutta jotakin siinä piilee. — Nythän he seurassa ovat kuin kaksi tiikeriä samassa häkissä, ivaillevat toisiaan ja muuten... Mahdollisesti Caritas ei lopulta huolinut hänestä... Poika, oletko rakastunut?»

»Älä nyt hulluja... Muuten vain tulin ajatelleeksi.»

Tietysti minä rakastin — rakastin hullusti, järjettömästi, erittelemättä. Kaipasin hänen läheisyyttään, hänen äänensä sointua, hänen kevyttä, ivailevaa puhettaan. — Hänen hiuksensa olivat hiukan karheat poskea vasten. Hänen silmissään saattoi piillä tuhat eri vivahdusta.

Minä tahdon Pekingin keisarin pään. Me olimme leikkineet. — Oh, Caritas, minä olen nostanut valkean lipun.

Mutta me olimme saattaneet Caritaksen hänen kotiovelleen ja eronneet nauraen ja leikkiä laskien. Hellas oli saattanut minut vielä ovelleni ja palannut samalla autolla Kaivopuistoon. — Hellas oli siis köyhä. — Minä olisin tietysti voinut maksaa auton silloin — tai luultavasti hän olisi loukkaantunut siitä. Ei, nykyaikana ihmiset voivat suhtautua vapaasti toisiinsa myös tuontapaisissa asioissa. Hellas olisi varmasti epäröimättä mennyt naimisiin Caritaksen kanssa tämän rahoista huolimatta, ellei... Ehkä Caritas ei rakastanut häntä... Ehkä Hellas ei halunnut sitoa itseään.

Sitoa itseään... Minä olin joskus epämääräisesti ajatellut naimisiin menoa. Tietysti tulisin joskus tekemään sen, mutta se tuntui vielä niin kaukaiselta. Kun olin joskus väsynyt — ikävöin toveria, joka voisi ymmärtää... jonka olkapäähän voisi painaa päänsä, jonka kanssa voisi yhdessä katsella tyhjyyttä kasvoihin, turvallisempaa kahden kuin yksin. — Valita vapauden, itsekkyyden... niin, mitä oli vapaus oikeastaan muuta kuin itsekkyyttä... ja elämän onnen välillä. Mutta siihen tarvittiin kaksi. Ja vuosi vuodelta olin oppinut ymmärtämään, mitä on yksinäisyys, haava, katkeruus, johon ei ole parannuslääkettä...

Oh, Caritas, minä olen nostanut valkean lipun.

Hätkähdin Kortteen katseeseen. — Se oli niin väsynyt, niin sanomattoman katkera. — Ja ulkona satoi. Asfalttikäytäviin oli liimautunut tuulen ajamia lehtiä.

»Caritas. — Jospa minä olisin nuori, niinkuin sinä, jospa minulla olisi terve iho ja kirkkaat silmät vielä, jospa voisin rakastaa, niinkuin nuoret rakastavat...»

Korte oli sivuuttanut rajan ja oli auttamattoman hellämielinen. Ihmettelin alkaisiko hän myös itkeä.

»Neiti, kaksi lisää.»

Mitä muuta oikeastaan toimitti tehdä. — Juoda ja unohtaa. Minulla oli työni päivisin, ja — ulkona satoi.

Pikkuveli.

Huoneen toinen pää oli tullut pimeäksi. Alkoivat sammuttaa valoja.

»Haaska.»

Punanaamainen pankinjohtaja toisella puolella huonetta oli noussut puoleksi pystyyn. Lasi putosi pöydältä ja kiersi kilisten lattiaa. Kuului läimäys, nainen oli kyyristynyt sohvannurkkaan ja huusi kimeällä äänellä suojellen päätään käsillään. Portieri kiirehti apuun. Hän horjui, humalassa. Hänen kasvonsa olivat kuin harmaata, tahmean rasvaista, veden liottamaa imupaperia.

»Haaska... haaska... haaska... haaska...»

Pankinjohtaja kiljui käheällä äänellä, joka katkeili kohotessaan kimeäksi. Hän piipitti koomillisesti. Kaljussa kiilsi hikeä.

Nainen oli äärimmilleen säikähtynyt, vapisi ja nyyhkytti hiukan hysteerisesti ja vastenmielisesti. — Hänen pukunsa oli yksinkertainen ja kyynäspäistä kiiltäväksi kulunut.

Minä yritin nousta, mutta Korte painoi minut takaisin tuolilleni:

»Hiljaa, hiljaa, se on suljettu seura. Pientä, intiimiä huvittelua. Kyllä hän tasaantuu. Sinä vain pahentaisit asiaa.»

Hän oli oikeassa. Pankinjohtaja heilahti toiseen äärimmäisyyteen. Nojasi pöytää vasten rypistäen pöytäliinan ja kaataen lasit itki nyyhkyttäen ja tutisi koko ruumiiltaan. Portieri veti häntä kyynäspäästä ja johti hänet eteiseen. Kyynelet vierivät pitkin hänen kasvojaan. Hän oli säälittävä ja muuttunut, mutta kun tarjoilijatar antoi hänelle laskun, alkoi hän uudestaan kiroilla ja rähistä. Eteisestä kuului hänen äänensä käheänä ja siihen sekaantui portierin rauhoittava ääni.

»Eikös painuta nukkumaan. On kai jo saatu kylliksi.»

Korte horjui hiukan. — Minä olin selvinnyt pienestä alkuhumahduksesta. Katulyhtyjen valo heijastui valkeina läikkinä märästä asfaltista. Ilma oli kuin sekoitus raakaa spriitä ja sitruunasoodaa.

Kotona oli pimeää, mutta sain sen vaikutuksen kuin Pikkuveli olisi painunut vuoteeseensa vasta kuultuaan minun askeleeni rapussa. Hänen suuri radiokoneensa, jonka kanssa hän puuhaili illat, oli aivan kuin sitä äsken olisi kosketeltu. Ja huoneessa viipyivät vielä kaukaisten kaupunkien äänet.

Minä olin antanut Pikkuveljelle ankaran ultimaatumin olla viimeistään kello yksitoista vuoteessa, sillä hänen kouluunmenonsa aamuisin oli verrattain raskasta, enkä minä halunnut antaa liian paljon poissaolotodistuksia parin tunnin päänsäryn tähden. Nyt hän oli tietysti puuhaillut koko illan. — Katselin muistiinpanovihkoa. Siihen oli merkitty kolme uutta kaupunkia ja niiden aaltopituudet.

Koko minun puolihumalainen pessimismini oli poissa. Kuulin, kuinka Pikkuveli seinän takana liikahteli vuoteessaan. Ja taas minä uskoin, uskoin aivan vaistomaisesti ja järjettömästi, että minun elämässäni oli joitakin arvoja — mitä ja minkälaisia, sitä en kyennyt selvittämään. Ja se oli tarpeetonta.

Kun olin sammuttanut valon ja sulkenut silmäni vuoteessa, näin selvänä Kortteen kasvot, surullisen väsyneet ja yksinäiset. Ja korvissani soi Caritaksen ääni...

IV

»Toimittaja Hart?»

»Puhelimessa.»

»Täällä Hellas, iltaa.»

Minä olin hämmästynyt. — Hellaan oli pari kertaa nähnyt jossakin kadulla. Helsinkihän on niin pieni, mutta hänellä oli aina ollut kiire ja me olimme tervehtineet niinkuin tavallisesti hyvänpäivän tuttavat. Työni toimituksessa oli vaatinut myös niin paljon omaa aikaani, että en ollut paljoakaan ehtinyt ajattelemaan häntä enkä Caritastakaan. — En jaksanut käsittää, mitä syytä Hellaalla saattoi olla soittaa juuri minulle. Minä olin suhtautunut häneen tavallaan vihamielisesti siitä asti, kun olin kuullut, että Caritaksen ja hänen välillään oli ollut jotakin.

»Soitin vain kysyäkseni, mitä hommailette tänä iltana. Olen tehnyt työtä viime aikoina ja olisi hauska viettää yksi ilta hiukan kevyemmin. Onko teillä mitään sitä vastaan?»

Asia oli käsittämätön. Mitä yhteisiä intressejä Hellaalla ja minulla saattoi olla, niin että hän kutsui minua mieluummin kuin ketä muuta tahansa. Mehän elimme oikeastaan äärimmäisen erilaisissa henkisissä ilmapiireissä, emmekä vielä ainakaan olleet löytäneet mitään yhdistävää sidettä. En halunnut kieltäytyä, mutta toiselta puolen taas otin kutsun vastaan hiukan peljäten. Hänellä oli kuitenkin henkinen yliote minuun nähden, vaikka hänen ajatustapaansa saattoikin nimittää vain paradokseilla leikkimiseksi.

»Tapaamme siis Gambrinissa.»

Hellas oli jollakin tapaa muuttunut. Hänen silmiensä pistävä ja ivallinen ilme oli kadonnut, niissä oli jotakin apua etsivää ja, jos mahdollista hänestä niin sanoa, rukoilevaa. — Huomasin ensimmäisen kerran, että hänen takkinsa oli kyynäspäistä kiiltäväksi kulunut.

»Terve. Olipa oikein hauska tavata. Olin kovin yksin tänä iltana, ja sanotaanhan, että ihminen on seuraa rakastava eläin. Niin iankaikkisen kulunut kuin se fraasi onkin. Luultavasti jo Kain keksi sen aikanaan lähtiessään muita ihmisiä etsimään. — Ja apropos, tänä iltanahan meillä on tilaisuus noin vain pintapuolisesti tutustua toisiimme, sillä mehän emme vielä koskaan ole varsinaisesti tavanneet toisiamme. Voimme sanattomalla yhteissopimuksella vahvistaa sen määrätyn asenteen, jonka me kumpikin tulemme ottamaan toisiimme nähden luodaksemme mahdollisimman edullisen mielikuvan toisistamme. — Suuressa seurassa emme sitten enää tunne toisiamme, sillä asenteethan muuttuvat ja niiden täytyy muuttua aina seuran mukaan.»

»Pieni näyttämöseurue ilman dekoratsioneja. Kaksi henkilöä etsii tekijää», ehdotin minä.

»Ei, ei metafysiikkaa. Minä olen jo liian väsynyt siihen. Ja minulla on kylliksi järkeä tai liian vähän järkeä, kuinka vain haluatte, niin että tyydyn vain tahalliseen relativiteettiteoriaan.»

Hellaan käytöksessä oli jotakin pingoitetun iloittelevaa. Hän ponnistautui hymyilemään, mutta hänen suupieliinsä oli syöpynyt katkeruutta ja ehkä tuskaakin. — Ja minkätähden hän oli kutsunut juuri minut?

Ravintolan ilmapiiri kiusasi minua. Samat vanhat, liian tutut kasvot, jotka vuosi vuodelta kerääntyivät samojen pöytien ympärille kertomaan samoja vanhoja ruokottomuuksia, joihin ei enää edes jaksanut tulla uusia vivahduksia. Elämä! elämä! — Ja minua puristi ja tukehdutti aivan fyysillisesti sama vanha, äärettömän autio pessimismi, joka uinui kaiken työn ja kaikkien ajatusten takana.

Hellas oli seurannut ilmeistä ajatuksenjuoksuani. Hänen silmänsä oli peloittavan tarkka.

»Kaikki ajatukset on ennen ajateltu eikä ole mitään uutta auringon alla. — Minä ylistin onnelliseksi niitä, jotka jo ovat kuolleet ja vielä enemmän niitä, jotka eivät ole koskaan syntyneet näkemään kaikkea sitä pahaa, mitä tehdään auringon alla. — Oletteko koskaan tulleet ajatelleeksi, että raamatusta voimme löytää maailman suurimman pessimistin. Kuningas Salomo, siinä on suuri juutalainen mysteerio. Itämaitten veri ja itämaitten ajatukset syövytettyinä länsimaiseen uskontoon. Tämä on idioottimainen synteesi. Eikö totta.»

»Emmekö lähde jonnekin muualle. Me tarvitsemme raffineeratumpaa hermojenkiihoitusta kuin ijankaikkista kertomusta Maijasta ja Matin paidasta.»

»Totta puhuen, minulla olikin eräs suunnitelma. — Oletteko koskaan ottanut kokaiinia? — Ette. — Silloin teiltä on jäänyt ensiluokkainen vaikutelma saamatta. — Tahdotteko tuntea olevanne älykäs, voimakas, nuori, väsymätön, puhdas ja viaton? Tahdotteko nähdä katulyhtyjen valon paratiisin säkenöivänä porttina? — Minä olen joskus koettanut, vaikutelman vuoksi, ja kun olen ollut väsynyt. Tietysti se on vaarallista, ainahan voi olla se mahdollisuus, että alkaa liiaksi kaivata sitä. Ja seuraava päivä on helvetti. Unta on myöskin mahdoton silloin saada. Mutta kokaiini on puhtaasti länsimainen myrkky — siinä ei ole oopiumin tympeää aistillisuutta, se on kirkasta järkeä, konsentroitua auringonpaistetta ja teräksenkimallusta.

»Lähdemmekö pienelle kävelylle alas satamaan. Siellä on toisinaan saksalaisia laivoja, joista voi saada. Kalliiksi se tietysti tulee, mutta minulla ei ole tällä hetkellä ketään sopivaa apteekkituttavaa. — Ja laiva on myöskin vaikutelma itsessään.»

Esplanaadilla kohosivat mustina lehdettömät puut, takanamme loistivat Kämpin valot ja Oopperakellarin keltaiset ikkunaverhot. — Ihmiset kävelivät ryhmissä, silmissä kiiltoa, mutta ilta oli pimeä ja kylmä. — Meressä vilkkui valoja, Kauppatori oli autio, vain makkarakioskin viereen oli keräytynyt pieni ihmisryhmä, humalaisia ja epämiellyttävän kimakasti nauravia naisia.

Me kuljimme Katajanokan puolelle kompastellen rautatiekiskoihin. Kolkot, autiot varastosuojat himmeine lamppuineen kohosivat edessämme, ja yllämme paistoi semafoorin punainen silmä. Me astuimme laiturille, jonka vieressä pitkänä rivinä lepäsivät lastiaan purkavat laivat, ja lähdimme kulkemaan sitä pitkin katsellen sopivaa.

Erään pienemmän laivan kaiteeseen nojasi kansivahti piippuaan poltellen. Keulapuolella aukaisi joku oven, näimme valoa ja kuulimme äänekkään naurunpurskahduksen. Ovi sulkeutui paukahtaen kummallisesti hiljaisuudessa.

»Sie sprechen deutsch?» — Hellas toimi puheenjohtajana. »Onko teillä mukana 'pientä valkoista'?»

»Nein, nein, aber Sprit.»

»Joko sillä ei ole, taikka se ei tahdo antaa tuntemattomille», kuiskasi Hellas. »Mennäänkö katsomaan?»