Part 2
Juuri tuo tapa vaikuttaa useimpiin naisiin. Se antaa erikoisen, pienen satutunnelman, jossa on jotakin intiimiä ja todellista, yksinäisyyden synnyttämää hellyyttä teeskennellyn hellyyden takana. Se hivelee jokaisen naisen valloitushalua ja itserakkautta, ja saa miehen tuntemaan kipeätä nautintoa omasta, todellisesta ylemmyydestään.
»Oh, ei se ollut mitään», sanoi Caritas, ja minä tunsin, kuinka hänen kätensä vapisi pienin, hermostunein nytkähdyksin. »Minä en voi sille mitään, että pelkään. Minussa on jo pikkutyttönä ollut taipumuksia neurasteniaan. En tahtoisi, mutta pelko on jotakin saatanallista ja lumoavaa. Se pakoittaa minut etsimään sitä, kulkemaan pimeässä, ärsyttämään miehiä raivoon ja tuntemaan nautintoa pelostani. — Oh, minä olen typerä.»
Auto pysähtyi, ja kuljettaja sytytti taksamittarin pienen lampun. Valonkajastuksessa näin Caritaksen kasvot himmeästi pimeän halki. Ja äkkiä valtasi mieleni ihmetys, kenen kanssa olin ajanut koko tien yöllisen kaupungin halki. Kuka se oli, joka oli istunut vierelläni, jota olin suudellut, jonka kanssa häviävän sekunnin ajan olin tuntenut kuoleman ja häviämisen kauhun. Hän oli nuori tyttö, hän oli vanha nainen, hän oli viaton ja kokenut, hän oli kylmä ja kuuma, intohimoinen ja torjuva.
Jokin ajatusyhtymä toi mieleeni Herakleitoksen sivun kuivasta filosofianhistoriasta, lauseen vastakohtien ykseydestä, olevasta ja harhaluulosta. Herakleitos oli ollut karvainen erakko, joka oli peloittanut vuorenrinteillä kulkevia yksinäisiä naisia, hän oli ratkaissut Caritaksen arvoituksen kolmetuhatta vuotta ennen tämän syntymää. Sama ikuinen fraasi salaisuudesta ja sfinksistä. »Emme voi oppia tuntemaan muuta kuin tavan, jolla ihminen reageeraa määrätyissä olosuhteissa ja niin edespäin.»
Minä ajattelin tätä samalla kun maksoin ja aukaisin oven pimeään rappukäytävään. En ollut sanonut mitään — kiivetessämme ylös kumisevia kiviaskelmia ja Caritaksen vetäytyessä kauemmaksi minusta, huomasin, että olin ollut ikävä ja epähuvittava. Tunsin, että tukkani oli hiukan liian pitkä niskasta, koska päivällä olin unohtanut käydä parturissa, että olin keskustellut kömpelösti. — Minut valtasi kipeä häpeän ja itsehalveksimisen tunne, johon sekaantui vihaa tuota tuntematonta naista kohtaan.
Niin kiipesimme ylös ja tultuamme valoon, josta riemuhuudot tervehtivät meitä, huomasin, että olin erehtynyt, että Caritas oli täysin tyytyväinen minuun ja että hän katseli minua tavalla, joka ei ainakaan ollut halveksiva.
Korte otti pullot haltuunsa ja rouva Spindel tarttui teeskennellyn innokkaasti käsivarteeni tehdäkseen nuorekkaan vaikutuksen. Hän puhui teennäisellä, visertävällä äänellä:
»Voi, suokaa nyt anteeksi, että tulin vaivanneeksi teitä. Huomasin vasta teidän mentyänne, kuinka epäkohtelias olin. Mutta olihan teillä Caritas mukananne. Caritas on hyvin herttainen tyttö.»
Hän katseli vaanien minua ikäänkuin yrittäen vainuta, oliko mitään tapahtunut. Minä sanoin huolettomasti:
»Ei suinkaan, menin hyvin mielelläni. Mutta Caritas ei suinkaan ole mikään tyttö, hän on kaikkea muuta, mutta ei sitä.»
»Hyi kuinka epäkohtelias nuorukainen», huusi Caritas sisältä. »Tällaisen palkan saa siitä, että yrittää olla avulias ja kohtelias.»
Hellas nousi nurkastaan ja sanoi:
»Pyyhkikää maali huulistanne, nuori mies, ja yrittäkää olla vielä viattomamman näköinen.»
Ja hän alkoi pateettisesti lausua jotakin runoa, joka alkoi:
»Yön synti sun silmäsi leimannut on...»
Mutta Korte vaati vaitioloa. Hän toimi soodavesipullo- ja lasiarmeijan ylpeänä johtajana, heiluttaen korkkiruuvia valtikkana kädessään.
»Arvoisat kuulijat, häh. Yksi pieni ryyppy...»
Joka puolelta satoi tyynyjä häntä kohti. Koko seurue oli muuttunut riehakkaaksi. Äskeinen painostava tunnelma oli poissa.
»Ei mitään puheita... Suu kiinni. 'Pieni ryyppy, häh', ja pullot auki.»
Kaikki sekoittivat grogeja, naiset verrattain mietoja, mutta Korte ja Hellas lisäsivät soodavettä vain näön vuoksi.
»Juomme ensin Caritaksen ja tämän jalon nuorukaisen maljan, sillä he ovat valinneet hyvän osan, jota ei ole heiltä pois ottaminen», selitti Korte. »Sitten päästäksemme parempaan alkuun, juomme rouva Spindelin maljan ja kohotamme eläköönhuudon naiselle, joka on säilyttänyt nuoruutensa ihanuuden pikkutunneille asti...»
Rouva Spindel läimäytti Kortetta hellästi korvalle, ja tämä yritti puolustautua selittämällä, että hän oli puhunut vain vertauskuvallisesti.
»Minä ehdotan, että säästämme maljat erikoisempiin juhlatilaisuuksiin, ja että jokainen juo niin paljon kuin kestää, mikäli juotavaa riittää», sanoi Hellas. »Päästyämme alkuun voimme alkaa sivistyneen ja kultivoidun keskustelun. Muunlaisesta ei tietysti ole kysymystäkään. — Koska täällä on naisia ja koska runous on epäintresanttia, ehdotan että ryhdymme pohtimaan seksuaalikysymyksiä. Niiltä puuttuu tosin määrätynlainen uutuudenviehätys, mutta voimme silti olla varmat, että jokainen läsnäolijoista antautuu keskusteluun innostuksella ja n.s. kiinnostuksella.»
»Maisteri Hellas on hävytön», selitti Caritas. »Hän arvostelee sopimattomasti naisia, ja muuten keskustelunaihetta on tarpeeton esittää. Keskustelu kääntyy kuitenkin luonnonmukaisia uria myöten siihen suuntaan.»
»Minä hyväksyn kaiken, mitä sanotaan, kunhan vain saan pitää pullon vierelläni», sanoi Korte. »Herättäkää minut, jos nukahdan. Minä en pidä metafysiikasta. Mutta minä hyväksyn ponsilauseet, kun vaaditaan allekirjoituksia.»
Rouva Spindel oli tullut minun viereeni. Hän tuli tarpeettoman lähelle ja nauroi tarpeettoman äänekkäästi Kortteen puheille. Taas tuli sieraimiini hänen hajuvetensä tuoksu. Koetin muistutella sen nimeä, mutta en muistanut samankaltaista. Jokin rouva Spindelissä teki epähienon vaikutuksen. Minusta tuntui kuin olisi hän jollakin tapaa ollut likainen. Väistyin varovasti kauemmas, mutta hän veti minut istumaan viereensä ja niin jouduin olemaan hänen ja Caritaksen välissä, mikä muihin läsnäolijoihin tuntui tekevän koomillisen vaikutuksen.
»Maisteri Hellas tekee toivoakseni seurueelle sen kunnian, että ryhtyy alustamaan ehdottamaansa keskustelukysymystä.» — Rouva Spindel oli juhlallinen ja arvokas.
»Ensin haluan sanoa muutamia sanoja koolla olevasta seurakunnasta. Jos minun sallittaisiin...»
»Missään tapauksessa ei sallita», huusi Caritas. »Saamme kuitenkin kuulla ainoastaan hävyttömyyksiä.»
»Minun varma mielipiteeni on se, että me olemme kokoelma nykyisen yhteiskunnan valioväkeä.» Hyvä! hyvä! »Senjohdosta olemme luultavasti nykyisen yhteiskunnan surkuteltavimmat olennot. Meidän koko olemuksemme on ainoastaan näyttelemistä, ainoastaan sitä eikä mitään muuta. Alkaen minusta itsestäni, joka yritän näytellä olevani kyynikko, aina Kortteeseen, joka erittäin innostuneesti näyttelee olevansa juoppo, jolle ei mikään muu merkitse mitään kuin pullo. En halua saada lisää vihamiehiä ryhtymällä paljastamaan jokaisen muunkin näyttelemää osaa. Ihminen ei suutu mistään enempää kuin siitä, että hänen kasvoiltaan riisutaan naamio, jonka hän on omaksunut sopivaksi itselleen. Rouva Spindel esimerkiksi loukkaantuisi verisesti, jos minä paljastaisin, että hän yrittää tehdä itsensä intresantiksi levittämällä ympärilleen eräänlaista mainetta...»
»Ei mitään persoonallisuuksia», huusi rouva Spindel nauraen. »Häneen ei voi suuttua», kuiskasi hän minulle, mutta minä näin, että hän oli loukkaantunut, vaikka yritti kätkeä sitä.
»Me olemme valistuneita, siksi tiedämme itsekin, että näyttelemme, ja näytteleminen on syöpynyt vereemme niin syvälle, että näyttelemme itsellemmekin silloin kun olemme yksin muun katselijapiirin puutteessa. Mutta kaiken tämän jälkeen nousee itsestään selvänä kysymys, mitä me todellisuudessa olemme. Sitä taas on mahdoton ratkaista, joten meidän on kaiken keskustelun pohjaksi otettava se hyvin epämääräinen hypoteesi, että me olemme todella sitä, mitä me näyttelemme olevamme.»
»Ei, mutta hyvät ystävät...», sanoin minä. »Tämä hipoilee hiukan liiaksi muinaista sofismia, joka on jo vanhanaikaista.»
»Hän on oikeassa», sanoi Caritas. »Miksi meidän pitäisi ajatella syvällisesti. Eksymme vain metafysiikkaan, ja siitä keskusteleminen on aina hedelmätöntä. Ehdotan, että alustaja jättää teoriat ja siirtyy todellisuuteen. Me puhumme nyt rakkaudesta.»
»Anteeksi, nuori neiti. Teidän käsitesekaannuksenne on merkillinen. Jos kerran seksuaalikysymys on keskustelunaiheena, ei sen suinkaan tarvitse merkitä sitä että keskustelisimme rakkaudesta. Jo itse käsite on vanhentunut. Nykyaikana ei ole enää olemassa n.s. rakkautta, ei ainakaan siinä merkityksessä kuin sitä ennen on käytetty. Meidän on joko sekaannusten välttämiseksi määriteltävä uudestaan se käsite tai sitten hylättävä se kokonaan, mikä minun mielestäni on viisainta.»
Caritas riensi vastaamaan:
»Luulen melkein maisteri Hellaan pyrkivän todistamaan, että rakkaus on ainoastaan sukuviettiä. Minä en hyväksy sitä. Jotakin pyhää täytyy meilläkin sentään olla, ja luulen, että ainoa alue, mistä me sitä etsimme, on juuri rakkaus. Maisteri Hellaan katsantokanta on ainoastaan vanhaa materialismia, ja kukaan meistä ei kai ole enää materialisti, vai kuinka?»
»Minä ainakin olen», sanoi Korte ja haukotteli vasten kasvoja Caritakselle.
»Naisten kanssa on mahdotonta keskustella», sanoi Hellas. »He loukkaantuvat verisesti, jos huomauttaa heidän epäloogillisuudestaan. He kuuluvat tunnepsykologian alaan, he etsivät ratkaisunsa mielikuvituksesta ja mystiikasta. — Mitä taas materialismiin tulee, niin se käsite on jo sanana liian ruma ja tympäisevä, jotta viitsisin olla sitä. Tosiasiassa esimerkiksi Caritas itse ei ole edes materialisti, koska hän ei vielä ole ehtinyt niin pitkälle ajattelussa. Hän on vielä lapsen, alkuihmisen ja primitiivisen uskonnon kannalla ajattelussaan.»
»Niin paljon minä kuitenkin ymmärrän», väitti Caritas, »että maisteri Hellas eksyy asiastaan ryhtyessään huomauttelemaan vastustajansa älynlahjoista. Niin tekevät ainoastaan kommunistiagitaattorit ja maallikkosaarnaajat.»
Kaikki taputtivat riemastuneina käsiään.
»Minä luovun taistelusta», sanoi Hellas. »Minä olen ainoa idiootti tässä seurassa, sillä minä luulin, että nykyaikana voi vielä puhua joistakin asioista vakavasti. Te kaikki olette nykyaikaisempia kuin minä.»
»Me näyttelemme, me olemme olevinamme turmeltuneita ja kevytmielisiä», sanoi Caritas. »Mutta me emme voi muuta. Jos me joskus yrittäisimme todella puhua vakavasti, rupeaisimme me itkemään. Sillä tosiasia on, että me elämme kuilun yläpuolella. Me olemme kadottaneet uskon.»
»Hm, jos me nyt yrittäisimme sanoa jotakin, niin me elämme vain ja odotamme ihmettä. Me odotamme uutta Messiasta, uutta uskontoa...»
Minä vaikenin, sillä Hellas nauroi:
»Sanokaa mieluummin: me odotamme jotakin uutta väristystä, uutta hekumaa, koska meidän turmeltuneet hermomme ovat kyllästyneet kaikkiin vanhoihin ärsytyksiin.»
»Lopetetaan tämä. Hellas on pahalla tuulella ja me menetämme koko nautinnon yhdessäolosta», sanoi rouva Spindel nousten seisomaan, ja Korte lauloi haaveksivasti:
»Nyt pulloni kaulaa suudellen isä Bakkuksen luokse ravaan.»
»Mikä ihana nautinto yhdessäolosta», sanoi Hellas ja meni sekoittamaan itselleen uuden grogin.
»Yhteinen eläköönhuuto hermafrodiitti Hellaalle», ehdotti Caritas ja painoi päänsä olkapäätäni vasten. »Hellas tekee aina minut niin surulliseksi. Lohduttakaa minua.»
Hellas tuli luoksemme, hän oli hiukan juovuksissa ja istuutui viereemme. Olimme kolmisin samassa ryhmässä.
»Caritas, voitko sanoa, mikä ero on sinulla ja prostituoidulla?» kysyi Hellas ja hänen kasvoillaan oli jotakin inhottavaa, niin että olisin tahtonut lyödä häntä.
»Jumala, sinä olet tullut hulluksi. — Tuollaisia hän puhuu; onko ihme, jos ihmiset haluaisivat murhata hänet.» — Nyt oli Caritaskin loukkautunut ja hänen huulensa vapisivat.
»Ajattele hiukan, lapsi kiltti, niin huomaat, että ajatus ei ole lainkaan mahdoton. Sinä olet maalattu, hän on maalattu. — Sinä antaudut miehille, tai ainakin annat ymmärtää kautta rantain, että teet sitä, — hän tekee sen rahasta, sinä teet sen himo... anteeksi, rakkaudesta. Sinun silmäsi sanovat jokaiselle miehelle:... niin... ehkä... Ei, Caritas... anna anteeksi. En tarkoita, mitä puhun, olen hiukan humalassa ja katkeroitunut. Tämä kirottu seura kykenee viemään pilalle paremmatkin hermot, saati sitten minun. Cari, suothan anteeksi, en tahtoisi mitenkään loukata sinua.»
Minä olin vetäytynyt syrjään ja katselin heitä. Hellas oli humaltunut yhä enemmän ja enemmän. Ja humala paljasti, että hän näytteli Caritakselle jossakin määrätyssä tarkoituksessa. — Lampun oranssinvärinen valo kiusasi minua. Siinä oli jotakin myrkyllistä, niinkuin koko seurueen ilmapiirissä. Hellas kääntyi minun puoleeni:
»Koettakaapa kuvitella, missä te nyt olette. Te luulette olevanne taiteilijatar Spindelin luona pienellä puoliboheemiviftillä. — Mutta oletteko varma siitä. Mistä te tiedätte sen? Minä tiedän, että me olemme yksityisessä mielisairaalassa, joka on järjestetty mahdollisimman miellyttäväksi potilaille. Korte on lääkärinä täällä, hän toi teidätkin tänne, koska terveydentilanne on osoittanut arveluttavia merkkejä. Älkää naurako. Te ette tiedä, kuinka totta minä puhun. Ikkunoissa on nyt verhot, ne vedettiin eteen, jotta ette olisi huomannut, kun ristikkoja asetettiin niiden eteen...»
Koetin suggeroida itseni seuraamaan Hellaan sanoja. Hänen ajatuksensa oli niin luonnollinen ja itsestään selvä, se vapautti ajattelemasta, kaikesta. Olin vain unohtanut jotakin, koetin muistutella mieleeni...
»Oh, älä viitsi Hellas. Koko ajatus on ikivanha. Minä olen lukenut sen jostakin Chestertonin romaanista. Sillä ei ole enää uutuuden viehätystä.» — Caritas haukotteli, hän oli herttaisen lapsellisen näköinen. Koketeerausta tietysti!
Oli jo kovin myöhäistä. Hellas meni ikkunan luo ja veti verhon sen edestä. Taivas alkoi olla vaalea ja kirkas. Jokin yksinäinen tähti paloi kaupungin kattojen yllä sinertävänä, ilman ulottuvaisuutta. Osa seurasta, ne, joihin en ollut tullut kiinnittäneeksi mitään huomiota, oli hävinnyt.
»Minä lähden kotiin nukkumaan», sanoi Caritas. »Hellas, sinä olet ollut inhoittava koko illan. Mutta sinulta on tietysti turha odottaa mitään anteeksipyyntöjä?»
»Anteeksipyytäminen on aina liian helppoa, jotta kukaan uskoisi siihen. Se on vanhanaikaista, niinkuin kohteliaisuuskin.»
Aloimme tehdä lähtöä. Korte oli aivan humalassa. Hän nauroi ja oli onnellinen. — Rouva Spindel oli jo kokonaan unohtanut minut, hän riippui Kortteen käsipuolessa hysteerisesti nyyhkyttäen:
»Ei, ei, ette saa lähteä, minä jään aivan yksin. Rakkaat, rakkaat, minä pelkään olla yksin. Ette s-a-a-a!»
Korte veti minua syrjään:
»Täällä on vielä puoli pulloa jäljellä. Lähtekää te vain, minä jään rauhoittamaan naista. Minä tulen jäljessä, kun ehdin, häh.»
Caritas, Hellas ja minä lähdimme yhdessä. — Kadulla alkoi olla jo valoisaa. Porttikäytäviin ja varjokohtiin pakeni hämärä, joka oli aivankuin aineellista, hiutaleista. — Ja kaikki ikkunat kiilsivät kummallista valoa, heijastusta siitä valosta, mitä meidän aistimemme eivät kyenneet tajuamaan.
Olimme kävellen tulleet Senaatintorin kulmaan. — Siinä Caritas pysähtyi ja ojensi kätensä Hellaalle.
»Sinähän asut Kaivopuistossa. Herra Hart saattaa minut perille, meillä on kai sama matkakin. Kun kohteliaisuuskin on vanhanaikaista, niin sinun ei tarvitse...»
Hän kosti... Vaikka minä juuri olin koko ajan miettinyt, miten saisin Hellaan erotettua seurasta, tuli minun vaikea olla. He olivat koko illan olleet taistelukannalla; tuntui kuin kumpikin olisi tahtonut pistää toistaan sydämeen. — Ja Hellas:
»Ajattelin juuri sanoa samaa. Minä olen aika lailla väsynyt. On jo viikon ajan ollut hermostuttavan paljon töitä ja kutsuja. — Pidä hauskaa. Sanomme kai sentään, näkemiin.»
Hän kumartui hattu kädessään ja suuteli Caritaksen kättä hienosti ja kohteliaasti. Kun hän kohotti päänsä, välkähtivät hänen hampaansa hienossa hämärässä.
Caritas ja minä kävelimme hitain askelin Aleksanterinkatua. Taivas oli valkoinen, ja kadun itäpäässä, meren takana, paistoi punaiselta.
»Minä olen varkain tullut kaupunkiin ja asun hotellissa nämä pari päivää. Huoneisto on liian ikävä näin kesällä, ja siellä on vanha täti huolta pitämässä. Jos menisimme sinne, saisin koko aamupäivän kuulla jankutusta epäsiveellisen myöhäisestä kotiintulosta. — — Huomasitteko muuten, että se peto puri minua käteen.»
Caritas kohotti kätensä. Minä huomasin veripisaran, aivan pienen ja kirkkaan juuri siinä kohtaa, missä ranne yhtyy kämmeneen. Seuraten äkillistä vaistoa tartuin häneen kiinni ja suutelin tuota kohtaa. Tunsin veren maun. Se oli vastenmielinen, suolaisen tahmea...
Kuljimme äänettöminä eteenpäin. Ikkunat kiilsivät, niissä oli salaperäistä, tajutonta elämää. Koko kadun pituudelta ei näkynyt ainoatakaan ihmistä. Me olimme ainoa elämä, ainoa inhimillinen.
»Muistatteko Paul Morandia: Kaupat ovat kuin suuria kukkia, jotka aukeavat aamulla ja sulkeutuvat illalla. — Ei! se pitäisi sanoa ranskaksi, mutta muistan vain tuon kuvan. Minulla on eräs kirja. Tahtoisin näyttää sen teille, mitä te pitäisitte siitä. Se on Hellaan...»
»Runoja... En tiedä... Hellas on merkillinen persoonallisuus. Tahtoisin joskus lukea, mitä hän on kirjoittanut. Muuten ei koskaan saa mitään selvää hänestä. Hän tuntuu vaihtavan mielipiteitä, niinkuin paitoja, aina vain saadakseen sanoa vastaan ja leikkiäkseen paradokseilla, jotka eivät ole paradokseja...»
»Hänen runoistaan ei pääse sen enempää selville. Ne ovat järjettömiä, jos arvioi niitä tavallisen mittapuun mukaan, itse hän ei ota niitä vakavalta kannalta, — joskus minä pidän niistä, joskus en... Hän koettaa intohimoisesti repiä alas sen, mikä on vanhaa. Ja lopultakaan ei hänellä ole mitään uutta sen sijalle tuotavana. Vain jonkinlainen hillitön, hapuileva pyrkimys... Ne ovat vakavia, kuolemanvakavia, mutta niitä on mahdotonta ottaa vakavalta kannalta, jos tuntee Hellaan...»
Olimme kääntyneet Ylioppilastalon kulmasta, ja seisoimme hotellin oven edessä. Jossakin porttikäytävässä seisoi poliisi, nojaten seinää vasten. Hän torkkui puoliunessa. Hänen takinnappinsa kiilsivät.
Caritas oli sanomattoman pienen ja hennon näköinen. Hän oli taas pieni tyttö, joka on ensimmäisellä seikkailullaan aivan omin päin. — Minut valtasi se sama jännitys ja odotus, joka edeltää kaikkia ratkaisevia hetkiä, joista on mahdoton tietää, miten ne päättyvät, jolloin on itsensä ulkopuolella ja katselee itseään ihmetellen, ikäänkuin koko asia ei liikuttaisi lainkaan.
»Niin, minulla on se kirja tuolla ylhäällä... Jos te tahdotte, niin voitte tulla hetkeksi istumaan vielä. Minä en ole väsynyt, ja minä haluan nähdä auringon nousevan... vanhan auringon.»
Taas me olimme hiukan liian vieraat toisillemme ja hiukan liian lähellä toisiamme. Jossakin seisoi Hellas ja katseli meitä pistävin silmin ivallinen hymy huulillaan. — Tietysti minä menin, minulla ei ollut mitään syytä leikkiä miekkailua.
Eteisessä oli portieri kaulus avoinna ja hiukan likainen paita pistäen esiin takin raosta. Hän oli kalpea ja uninen, silmissä uhkaava ilme, mutta hän ei sanonut mitään. Tiesin kyllä, mitä hän ajatteli, mistä hän oli varma, mutta minä puolestani en ollut siitä varma. Hän taas oli voiton puolella, sillä hän oli ainakin varma juomarahoistaan. Caritas ja minä taas emme olleet varmat mistään.
* * * * *
Koko tunnelma oli epätodellinen. — Caritas ei sytyttänyt sähköä, vaan aukaisi ikkunan. Me katselimme ulos Heikinkadulle, jonka puissa oli väkevä, uhmaileva vihreys. — Kuin jotakin tehdäkseen siirteli Caritas esineitä pöydällä:
»Niin, se kirja. Se on jossakin matkalaukussa, ja en tiedä viitsinkö hakea sitä. Mitä me Hellaasta... Ja sehän oli vain tekosyy... Me kai voimme puhua vilpittömästi niinkuin ystävät, — minä olen väsynyt ikuiseen näyttelemiseen... Te tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, että se oli vain tekosyy. Ja jos minä ottaisin kirjan esille, olisi se vain teeskentelyä. Emmekö me voi olla ystäviä.»
Minä en vastannut mitään. Tartuin vain hänen käteensä ja puristin sitä hiljaa. Se ei ollut enää teeskentelyä. Se oli todellista hellyyttä, joka ei tahdo mitään pahaa, hiukan sentimentaalista, mutta niin suloista.
Meidät ympäröi hotellihuoneen epäpersoonallinen kosmopoliittisuus. — Oli jotakin sadunhaurasta ja kirkasta minun sielussani. Kaikki väsymys ja raukeus, kaikki muistot, kaikki ahdistava oli poissa. Ulkoa tulvi aamun raikkautta huoneeseen, ja ilmaan sekaantui hienon hieno, melkein tajuamaton lehmusten tuoksu. Me istuimme aivan hiljaa käsi kädessä. Tajusimme toistemme hengityksen, suonten rauhallisen tykinnän.
Hänen kaula-aukkonsa oli hiukan ratkennut, aivan hiukan, ja siitä pisti esiin pieni langanpää.
Ikkunalaudan maali oli halkeillut, ja sininen pohjaväri näkyi halkeamista. Kaukainen autotorven huuto kantautui korviimme.
»Kaikki kadut johtavat ikuisuuteen tänä aamuna», kuiskasi Caritas. Hänen hengityksensä oli hieno ja tuoksuva. Hän nojasi minuun luottavasti ja hänen hiuksensa koskivat poskeani pehmeinä ja hiukan karheina.
Kaukaiset talojen katot hävisivät siniseen autereeseen. Ikkunat saivat yhä kirkkaamman kimalluksen.
Katselin Caritasta. Hänen kasvoiltaan oli hävinnyt kaikki uhmaileva ylpeys ja voitonvarmuus. Puuterin ja puoleksihävinneen huulimaalin alta näkyivät lapsen kasvot. Niissä oli jotakin avutonta ja hapuilevaa, jotakin sanomattoman yksinäistä ja ikävöivää.
Minä suutelin hänen silmiään aivan hiljaa. Hän sulki ne huokaisten pitkään ja nojautui minuun. Hän oli painava kuin nukahtanut lapsi minun käsivarttani vasten. — Me emme enää olleet vieraat toisillemme. Me olimme tunteneet toisemme hyvin kauan, ja ikävöineet toisiamme hyvin kauan. Näkymätön käsi hyväili hiuksiani ja otsaani. Olin onnellinen, olin lapsi, olisin itkenyt, jos olisin voinut. Olin inhoittavan sentimentaalinen.
Jossakin kaukana idässä nousi aurinko, — vanha aurinko oli kuollut ja uusi aurinko nousi elämään. — Taivas paloi punaista ja kultaa. Vastapäisten talojen ylimpien kerrosten ikkunat olivat liekkejä, kylmiä, eläviä liekkejä.
»Me kaikki pelkäämme yksinäisyyttä, me pelkäämme jäädä yksin itsemme kanssa. Meidän täytyisi tehdä tiliä, me nauramme itsellemme, juomme ja tanssimme ja sanomme: meidän jälkeemme tulkoon vedenpaisumus. Emmekä me kuitenkaan ajattele todellisuudessa niin. Me emme edes tiedä, mitä me todellisuudessa ajattelemme. Me leikimme sanoilla ja olemme unohtaneet... Me emme usko, ja kuitenkin me tiedämme, että olemme viimeinen sukupolvi ennen tuomiopäivää. Miksi me emme osaa enää edes itkeä.»
Caritas oli jo poissa kaikesta äskeisestä. Sadun hauras kimallus oli kadonnut ympäriltämme. Me olimme kaksi ihmistä hotellihuoneessa, johon hitaasti tunkeutui liian kirkasta valoa. Me olimme väsyneitä ja kalpeita. Ehkä itse tietämättään oli Caritas astunut vaarallisen rajan yli. Hänen sanoissaan oli liian paljon banaalisuutta, liian paljon todellisuutta. Jos minä haluaisin, saisin hänet. Jos haluaisin näytellä hiukan, olla kiihkeän hellä, intohimoinen, puhua siitä, kuinka elämä häviää, puhua katoavaisuudesta ja elämän ikuisesta liekistä ja muusta tuollaisesta, joka vaikuttaa naisiin, — silloin saisin hänet. — — — Halveksin itseäni sanomattomasti, ja tavallaan halveksin häntäkin, ja juuri siksi, että luulin ymmärtäväni häntä. Minulla oli henkinen yliote, mutta jos käyttäisin tilaisuutta hyväkseni, halveksisi hän jälkeenpäin minua. Tuskin tapaisimme enää koskaan. Olisin vain eläin, niinkuin kaikki muut ihmiset.
Ja kuitenkin meillä molemmilla oli paljon yhteistä kaipausta, yhteistä pessimismiä. Me olimme molemmat yhtä heikkoja, yhtä turmeltuneita. Niin luulin. Me olimme sanomattoman vieraat toisillemme ja myös sanomattoman läheiset. Me olimme oppineet tuntemaan toisemme emmekä koskaan tulisi tuntemaan toisiamme.
Aurinko oli noussut, ja kaduilla liikkui ihmisiä. Joku työmies, joku kadunlakaisija. Vastapäisestä porttikäytävästä tuli poliisi esiin. Hän ojenteli itseään ja haukotteli. Hänen takinnappinsa kiilsivät.
Minä suutelin Caritasta ja lähdin. Hänen huulensa olivat kylmät ja raikkaat, hänen silmänsä olivat onnellisen raukeat. Me olimme ystäviä.