Part 12

Minä suutelin häntä hiljaa juuri tuohon posken ja kaulan rajaan, missä iho on lämpöisin ja hienoin. Hän vavahti hiukan ja häneltä pääsi pieni nyyhkytys, tukehtunut ja avuton. Me olimme aivan lähekkäin, niin että tunsin hänen ruumiinsa notkeuden ja lämmön. Hänen kätensä oli kylmä ja hiukan kostea kädessäni.

»Katso, tietysti, jos sinä tahtoisit, niin voisin antaa sen sinulle. Olenhan tehnyt niin paljon pahaa ennenkin. — Mutta miksi meidän täytyisi jonkun minuutin, jonkun kiduttavan, hekumallisen minuutin tähden rikkoa ystävyytemme, sillä senjälkeen emme enää voisi olla ystäviä niinkuin nyt. Sinä menisit pois ja vihaisit minua, ehkä myös hiukan halveksisit minua. — Minä tahtoisin säilyttää sinusta kauniin muiston, ehkä elämäni kauneimman muiston sellaisena kuin nyt olet — ritarina, joka on uskollinen ja sankarillinen, joka kykenee voittamaan itsensä naisen tähden. Naisen tähden, vaikka tietää, ettei tämä edes rakasta häntä. — Voi rakas ystävä, sinä olet tuhannen kertaa parempi ja jalompi kuin minä.»

Silloin minun pääni painui alas. Enää en kyennyt hillitsemään itseäni. Yön viulun sävelet olivat niin pitkät ja vapisevat, täynnä kuvaamatonta tuskaa. — Silloin minä tunsin hänen kätensä kaulallani ja yli kasvojeni satoi monta suudelmaa — kuumaa, kylmää, avutonta ja villiä suudelmaa.

»Voi, rakas, rakas! Et saa olla noin — et tiedä, miten se koskee minuun.»

Oranssinvärinen valo, hehkuva savukkeenpää ja kylmä, sanomattoman kylmä yö.

Silloin vasta kerroin hänelle, että Hellas oli ollut vaarallisesti sairaana. Mainitsin myös siitä, että hän oli tahtonut kuolla ja sanonut, että hänen täytyy kuolla. Hänen yksinäisestä uimaretkestään kylmässä, syksyisessä yössä.

Caritas oli kalvennut ja kuunteli melkein hengittämättä. Hänen äänessään oli pelkoa ja tuskaa, kun hän kysyi:

»Missä hän nyt on?»

»Hän lähti ulkomaille ja lupasi kirjoittaa minulle, mutta en ole vielä saanut mitään tietoja. Ensiksi sanoi hän aikovansa Berliiniin.»

»Ja nyt hän on yksin ja ehkä sairaana jossakin, missä ei ole ketään ystäviä. — Luuletko — sano, luuletko, että hän lähti etsimään minua?»

Tuo kysymys oli kuin huuto yössä. — Se iski minua suoraan sydämeen, sillä nyt vasta ymmärsin, miten sanomattomasti Caritas mahtoi rakastaa Hellasta. Hänen äänensä värinä, hänen puoliavointen huultensa tuska!

— Minä hillitsin itseäni ja puoleksi valehtelin:

»Hän ei tietenkään puhunut minulle muuta kuin, että se oli jonkinlainen opintomatka. Mutta minä luulen — — että hän lähti etsimään sinua.»

Ja Caritas lankesi minun kaulaani, suuteli minua, hyväili kasvojani, kuiskaili korvaani tuollaisia pieniä, järjettömiä sanoja, joita vain naiset tuntevat. Kaikki äskeinen oli unohtunut. Hän huohotti:

»Voi, hän rakastaa siis vieläkin minua, vaikka minä olen kiduttanut häntä kuin peto. Miten hullu minä olen ollutkaan. — Ja voi Jumala, miten minä nyt olen onnellinen. Minun tarvitsee vain odottaa, ja hän palaa minun luokseni.»

»Sinä siis rakastat häntä. Vaikka olenhan minä tiennyt sen jo kauan aikaa.»

»Rakastan, rakastan! — Hän on ainoa mies, jota koskaan olen todella rakastanut. Vain minun oma hulluuteni ja ymmärtämättömyyteni erotti meidät. Voi, näitä kahta katkeraa vuotta. — Ja kaikki se oli aivan samaa kuin mikä äsken oli vähällä rikkoa meidän ystävyytemme. Hän oli oikeassa. Sinä et vielä vähääkään voi aavistaa, millainen mies hän todellisuudessa on. Häntä jalompaa, häntä ritarillisempaa miestä ei ole olemassa... paitsi... ehkä sinä. Teissä on jotakin yhteistä molemmissa, äsken juuri sen huomasin. Ehkä juuri sen tähden pidänkin sinusta niin paljon.»

Minä kuuntelin... Minun kohtaloni on aina ollut kuunnella. Elämän kiihkein ja onnellisin hurma ei koskaan ole sattunut koskettamaan minua. Minä olen vain kuunnellut sitä.

Kylmä yö, jolloin ei kuitenkaan voisi nukkua — oranssinvärinen valo ja hehkuva savukkeenpää. Hänen suuret, kummalliset silmänsä, joissa oli vihertävää ja mustaa, hänen huulensa, joita minä ikävöin. Ja niinkuin savukkeen valkea tuhka hitaasti varisi metallikuppiin, niin raukeni myös minun elämäni illusioni onnesta ja rakkaudesta. — Suuri tyhjyys läheni yhä lähemmäksi sieluani, jähmetti ja hyydytti ajatuksiani niinkuin aamuyön kylmyys.

»Katso, minä kerron sinulle koko elämäni, paljastan sinulle itseni sellaisena kuin minä olen. Sinulla on oikeus tuntea minut, sillä sinä olet todellinen ystävä. Sinä voit arvostella minua, ja ehkä myös ymmärtää, miten paljon minä olen kärsinyt. — Minä olen kaunis, minulla on rahaa, miehet rakastavat minua — ja kuitenkin minä olen kärsinyt yhtä paljon kuin kaikki muutkin. Rakkauden tähden!

Minun nuoruuteni sattui juuri tuohon villiin ja mielettömään aikaan, jolloin sota oli loppunut ja olot alkoivat vähitellen tasaantua. — Jolloin kaikkien hermojen vuosia kestänyt jännitys purkautui nauruun ja tanssiin — sairaalloisen kiihkeään, hysteeriseen riemuun. — Koko ilmapiirihän oli silloin aivan mielisairasta. Muistatko, kuinka ensimmäiset jazzsoittokunnat saapuivat Suomeen!

Minä olin silloin kahdeksantoistavuotias, ja pyörre vei minut kokonaan. Voi, niitä iltoja, joina hiivin salaa huoneestani tanssimaan, kun luulivat minun nukkuvan. Minä olin kalpea ja silmissä oli varjoja. — Vereeni imeytyi kaikki se kiihkeä aistillisuus, joka silloin värisi koko ilmakehässä — primitiivinen elämänvietti, joka oli noussut ikäänkuin reaktiona kaiken kuoleman ja hävityksen jälkeen.

Ensimmäinen mies — hän oli jo vanhempi, kokenut. — Minä olin helppo saalis hänelle. Ehkä hän etsi minusta omaa nuoruuttaan, ehkä hän todella rakasti minua. Joka tapauksessa hän aukaisi minulle ovet uuteen, tuntemattomaan, kiihoittavaan maailmaan. — Jumala, miten hän osasikaan puhua, — kaikista niistä kaupungeista, missä hän oli käynyt, kaikista naisista, joita hän oli rakastanut. Minä olin juuri siinä iässä, jolloin kokemus kiihottaa ja herättää pelonsekaista ihailua. — Miten värisinkään, kun hän kuvasi minulle suurkaupunkien yöelämää sodan loppuvuosina.

Se oli joku yöllinen automatka, jonka hän luonnollisesti oli suunnitellut jo aikaisemmin. Elokuun yö, jolloin kalevantulia leimahtelee pimeän metsän rajassa ja autolyhtyjen valokeilat sivelevät pehmeästi maantietä. — Hän vei minut autiohuvilaan, — me joimme siellä yhdessä; hän osasi hyvin taitavasti juottaa aivan kokemattomia tyttöjä. — Hän veti minua puoleensa, kiihotti minua kaikilla kokeneen miehen hyväilykeinoilla, — minähän olin silloin vain sähköä, vain värisevää lihaa. Ja hän otti minut, kun olin kypsä, noin taitavasti ja varovasti; katso, tällaista on elämä. Älä pelkää, ole vain ihan rauhallinen, — ei se tee kipeää.

Ymmärrätkö, — minä olin silloin vasta kahdeksantoistavuotias. Perhetyttö, — hyvästä kodista, jolla oli myös sukua. Minä olin syttynyt, minä olin maistanut kiellettyä hedelmää ja himoitsin sitä yhä enemmän. — Seuraava oli meidän autonkuljettajamme, jonka minä viettelin vuorostani. — Hänet ajettiin pois meiltä, — isäni oli vähällä tappaa hänet. Sitten minä karkasin kotoa, miten nuori minä silloin olinkaan. — Uh, miten häpeänkään kertoa, — minä olin melkein kuin portto. Mutta minä en ole ainoa, jonka sieluun tuo aika on painanut leimansa. — Niin, tietysti minut saatiin kiinni juuri, kun olin aikeissa nousta Englantiin menevään laivaan. Se oli skandaali!

Niin minä sitten vähitellen tyynnyin, — aloin nauttia hienosti ja järjestelmällisesti, — valikoiden. Olin melkein kuuluisa rakastajieni kautta. Minun elämälläni ei ollut mitään muuta tarkoitusta kuin nautinto. — Rakkaudesta en silloin vielä tiennyt mitään, — ainoastaan kuvittelin tietäväni. Miten saatoinkaan kiduttaa miehiä silloin. — Tein ulkomaanmatkoja, — tutustuin meidän Eurooppamme kylpypaikkoihin ja loistohotelleihin. Siitä lähtien on veressäni ollut myös matkustamisen intohimo. Uusia kasvoja, uusia seikkailuja, uusia väristyksiä, — vaihtelun nälkä söi minua kuin huumaava myrkky.

Sitten tuli Hellas minun tielleni.

Hän oli silloin jo alkanut saada hiukan nimeä ympärilleen. Hänen runojaan lausuttiin seuroissa, ja ihmeteltiin hänen kirjoitustensa terävyyttä. — Hän oli pitkä, kalpea, katkerasilmäinen mies, joka kykeni lausumaan hävyttömyyksiä vasten kasvoja. Minussa syntyi halu liittää myös hänet kokoelmaani, ja eräänä iltana järjestin niin, että hän lähti saattamaan minua kotiin.

Hän tuli tietysti sisään, — istuimme ja poltimme tupakkaa, juuri niinkuin sinä ja minä, — puhelimme. — Ihmettelin, miksi hän ei halunnut suudella minua, miksi hän ei ryhtynyt puhumaan samaa kuin kaikki muut miehet. Ja lopuksi hän hiukan venytteli itseään, haukotteli ja nauroi minulle vasten kasvoja:

»Minä tiedän kyllä, mitä te haluatte. Kiitos vain, mutta minua ei huvita.»

Otti hattunsa ja lähti. — Minä olin niin hämmästynyt, etten osannut sanoa mitään. Sitten minä luullakseni itkin kiukusta ja harmista. Minua raivostutti se, että hän niin hyvin saattoi lukea minun ajatukseni. — Ja samalla minä tunsin kaipaavani hänen ivallista hymyään, hänen katkeria silmiään. Olisin halunnut keskustella hänen kanssaan, sillä olin tottunut halveksimaan kaikkia miehiä, ja hänessä olin löytänyt jotakin aivan uutta.

Kun seuraavan kerran tapasimme, käänsin pääni pois enkä ollut tuntevinani häntä. Ja hän nauroi, kun käännyin salaa katsomaan jälkeeni. Tietysti hän tiesi, että kääntyisin katsomaan.

Meidän hiljaista sotaamme kesti pari kuukautta. Eikä minulla ollut ketään miestä, sillä minä olin rakastunut ensimmäistä kertaa elämässäni, — mielettömästi rakastunut.

Sitten minä nöyrryin. Me tapasimme monta kertaa. Keskustelimme. Ennen en ollut keskustellut miesten kanssa muusta kuin siitä, — kaikki sanat olivat olleet vain jonkinlaisia miekkailuaseita. Nyt hänen mielipiteensä hurmasivat minut, — ihailin hänen paradoksejaan, hänen elämänkatkeruuttaan.

Yhden ainoan kerran hän suuteli minua, ja sanoi rakastavansa minua. Nyt siis! ajattelin minä. — Miten kaipasinkaan hänen läheisyyttään, hänen hyväilyjään.

Silloin vasta aloin oppia ymmärtämään hänen todellista luonnettaan, — sitä suurta, ihanaa idealismia, joka piilee hänen kaiken katkeruutensa takana.

Miten täydellisesti muistankaan tuon illan. — Olin tullut hänen huoneeseensa. Hän oli suudellut minua intohimoisesti. Olin rauennut hänen syliinsä valmiina kaikkeen. — Ja hänen kirjoituspöydällään paloi kylmä, vihreä työlamppu. Hän oli polvillaan minun vieressäni kuin olisi tahtonut syövyttää sieluunsa minun kuvani ikuisiksi ajoiksi, — hän oli täynnä tuskallista, värisevää hellyyttä ja rakkautta. — Hän puhui minulle:

»Ei, ei koskaan sitä. — Miksi meidän täytyisi tahrata rakkautemme aistillisuuteen ja turmelukseen. Niin ettei meillä olisi mitään yhteistä muuta kuin eläimellinen himo. Etkö ymmärrä, minä rakastan sinua liian paljon. — Jos tekisin sen, mitä haluat, kyllästyisit hyvin pian minuun, — kadottaisin sinut kokonaan. Mieluummin kadotan sinut näin, tietäen, että sinun tulesi palaa yhä edelleen minua kohtaan. Ainoastaan ikuinen tyydyttämättömyys, ikuinen kaipaus, — se on rakkautta. Todellista rakkautta, — ja minä rakastan sinua liian paljon, enemmän kuin omaa elämääni. — Minä itse olen liian paljon jo saanut kärsiä oman aistillisuuteni tähden. Ymmärrätkö, me molemmat olemme tällä hetkellä sellaisia luonteita, että ainoastaan tyydyttämätön kaipaus voi sitoa meidät yhteen.»

Katso, jotenkin siihen tapaan hän puhui. En tietenkään muista kaikkea, mutta tuo oli pääajatus. — Minä en kyennyt silloin ymmärtämään häntä. Pohjimmaltaan olin yhä vielä vain kypsymätön tyttö, — turmeltunut ja kiihkeä. — Minä lähdin pois hänen luotaan, löin häntä kasvoihin. Voi, miten surulliset hänen silmänsä olivat. Päätin unohtaa hänet, pyyhkiä hänet kokonaan ajatuksistani, — kiduttaa häntä, näyttää hänelle aivan selvästi, kuinka elin ja nautin toisten miesten kanssa.

Siitä lähtien on suhteemme ollut samanlainen kuin silloin, kun ensimmäisen kerran tutustuit meihin molempiin. — Ehkä muistat vielä sen illan. Koetin raivostuttaa häntä sinun kauttasi, — saada sinut rakastumaan itseeni. Muistatko, kuinka hän puri minua käteen siinä Ylioppilastalon kulmassa, kun lähdit saattamaan minua.

Olemme olleet ylpeitä molemmat. — Aivan tahallani olen minä etsinyt sellaisia seuroja, missä olen tiennyt hänen myös liikkuvan voidakseni näyttää hänelle, kuinka vieraita olemme toisillemme, kuinka minun rakkauteni häneen oli ollut vain ohimenevä oikku, kuinka hyvin viihdyin muiden miesten seurassa. — Ja hän ei ole antanut minun huomata mitään tunteitaan. Hän on ollut kylmä ja ylpeä, — ivaillut minua kaikin mahdollisin tavoin, — sulkeutunut itseensä ja työhön.

Ja nyt nämä kaksi vuotta, — ne ovat kehittäneet minut naiseksi. Nyt vasta olen alkanut hiukan ymmärtää häntä, — hänen jalouttaan ja puhtauttaan, — hänen tinkimätöntä vaatimustaan: olkoon meidän rakkautemme puhdasta tulta, jota aistillisuus ei saa tahrata.

En tiedä, uskotko sinä minua, — minustahan on vielä aivan viime aikoina puhuttu paljon pahaa, — mutta se yö, josta minä sinulle mainitsin, se oli viimeinen. Minä olen koettanut elää puhtaasti, — voittaa oman ruumiini,— tulla vähitellen hänen arvoisekseen. Voitkohan aavistaa, millaista helvettiä se on ollut. — Ja koko ajan ylpeänä, — antaen hänen uskoa kaikkea mahdollista pahaa minusta.

Tiedänhän minä, että en milloinkaan voi tulla hänen arvoisekseen. Mutta hän on kasvattanut minua enemmän kuin hän itse voi aavistaakaan. Hän on antanut minulle kokonaan uuden elämänsisällyksen. Hän on antanut minulle oman uskonsa puhtaasta rakkaudesta, — oman suuren haaveensa. Hän sanoi itse, että ainoastaan tuo haave tekee hänelle elämän elämisen arvoiseksi.»

Kalpea aamuyö, jolloin oranssinvärinen valo hyvin hitaasti alkaa kalveta aamun valoon. — Kylmä aamuyö, jolloin ei kuitenkaan voisi nukkua. — Hehkuva savukkeenpää, ja tuhkakuppi täynnä valkeata tuhkaa. Hänen silmänsä olivat minulle niin rakkaat, hänen huulensa, hänen vartalonsa kaarre, — hänen sielunsa, joka aukeni minulle paljastaen ennen tuntemattomia ajatuksia.

»Ja katso, nyt on kaikki ylpeys kuollut minusta. Kun hän tulee, tahdon mennä hänen luokseen ja pyytää häneltä anteeksi. Rakastaa häntä, jakaa hänen ajatuksensa, parantaa hänet, antaa hänelle uskoa elämään, näyttää hänelle, että minä voin olla hänen arvoisensa.

En tiedä, — jospa hän on lähtenyt etsimään minua. Jospa hän on ajatellut olleensa väärässä. Jospa hän on liian paljon kaivannut minua, liian paljon kärsinyt. — Minulla on kuvitelma, että kun löydän hänet, voin ojentautua hänen syliinsä, painaa pääni hänen olkapäälleen ja sanoa: Tässä minä olen, — ota minut! Uuden elämän tähden, tulevaisuuden tähden, jonka rinnalla me kumpikaan emme ole mitään.

Ymmärrätkö, se on minun suuri haaveeni, ja sen täytyy toteutua.»

Huomaamattaan oli Caritas ottanut maljakosta suuren, raskaan, ruosteenpunaisen ruusun ja hypistellen sitä sormissaan siroittanut lattialle sen murtuneet terälehdet. — Samalla tapaa raukeni minun sieluni hänen sanoistaan, varisi murtuneina kukanlehtinä hänen jalkoihinsa. Kaikki se, mikä oli ollut kauneinta ja herkintä minussa, mitä en ollut itsellenikään uskaltanut tunnustaa, hukkui jonnekin kauas pois.

Ei ole katkerampaa osaa kuin sen, jonka täytyy kuunnella. Kuunnella ja rohkaista, — jakaa toiselle sitä uskoa, minkä itse on kadottanut, — sitä onnea, jota itse ei koskaan tule löytämään.

Hänen silmänsä olivat niin kirkkaat ja hiukan kosteat. Häipyvänä välähdyksenä minä muistin kuluneen iltapäivän, sen ihmeen, sen sadunhauraan haaveen rakkaudesta. Minun illusionistani ei ollut enää mitään jäljellä.

Suutelin hänen sormiaan, — hiljaa, — kutakin erikseen. Tunsin hänen ihonsa rakkaan, pehmeän tuoksun. Nousin ja hymyilin hiukan, ainakin koetin hymyillä.

»No niin, nyt on parasta, että menemme nukkumaan molemmat. — Caritas, kiitos tästä päivästä. En koskaan tule unhottamaan sitä.»

Hän värähti, ikäänkuin äkkiä olisi huomannut, mitä kaikkea hän oli tehnyt minulle, ja halunnut lahjoittaa minulle jotakin korvaukseksi. Voi, noita murusia, jotka elämä jakaa meille korvaukseksi siitä, minkä olemme iäksi kadottaneet.

»Rakas ystävä. Anna anteeksi minulle. — Kuule, emmekö voi huomenna syödä aamiaista yhdessä. Tulen hakemaan sinua hotellistasi puoli yhden aikaan.»

Ja minä, — minä, joka olisin tahtonut paeta yksinäisyyteen unhottamaan kaiken, jonnekin, missä ei olisi ollut ainoatakaan ihmistä, vain yhtä suuri autius kuin minun sielussani, — minä vastasin:

»Olet oikein kiltti, jos viitsit. — No niin. — Hyvää yötä ja — — kauniita unia.»

Ulkona oli raaka, kylmä huomenkoitto. — Taivas oli täynnä sinertävää usvaa, kun kävelin hotelliini koko tuon pitkän tien Rue Auberilta Montparnasselle. Jokin ikkuna kiilsi sinisenä, jokin ääni kaikui kimeänä Seinen sillan alta. Bulevardin penkillä lojui musta riepukasa, — ihminen. Näin rintaa vasten puristuneen laihan, luisevan käden, — vanhan naisen ryppyiset, väsyneet kasvot.

Jokin ikkuna kiilsi sinisenä huomenkoitossa, — kalpean, aavemaisen sinisenä. Avonaisesta baarista kuului karkeita ääniä ja naurua, joka vihloi ilmaa.

Voi, noita kylmiä aamuöitä, jolloin ei kuitenkaan voisi nukkua. Jolloin muistojen väsynyt katkeruus syöpyy sieluun, ja ikkunoissa on sininen kiilto.

XI

Vastapäätä hotelliani oli pieni, mukiinmenevä ravintola, jossa sai tuoreita tomaatteja ja hummereita. — Aurinko paistoi, meidän ympärillämme humisi Pariisin kevät, ja Caritas säteili kirpeän ihanaa nuoruutta. — Muistan vielä, että hänen yllään oli silloin tuollainen lyhyt, musta samettitakki, jollaiset siihen aikaan olivat muodissa. Ohikulkevien miesten katseet kääntyivät väkisinkin häneen. Minä olin ylpeä hänestä, — ikäänkuin kallisarvoisesta korusta, joka hetkeksi oli annettu minun haltuuni huolehdittavaksi.

Elämässä ei ole tilaa tragedioille. Ne kadottavat mittasuhteensa, muuttuvat pieniksi, vähäpätöisiksi, — arkipäivien pikkutapaukset muuttavat ne koomillisiksi.

Me puhuimme, — tietysti. Jotakin tuollaista kevyttä, leikkivää, niinkuin puhutaan aamiaisella — Pariisissa — kahden.

Juuri tuo oli niin tyypillistä meidän suhtautumisellemme toisiimme. Hän tiesi ja vaistosi kaiken sen murheen, kaiken sen katkeruuden, joka painoi sieluani. Minä tiesin, että hän tiesi sen. Mutta miksi me olisimme puhuneet siitä. — Me puhuimme — — hummereista ja majoneesikastikkeesta!

Juuri sellaista on elämä.

Me pyrimme unohtamaan, — ja kuitenkin tiesimme molemmat, miten äärimmäisen mahdotonta se oli. Kun jokainen sanankäänne, jokainen äänenvärähdys ja katse herätti jälleen kaikki muistot, kaiken murheen. Ja kuitenkin minä nautin, — pakotin itseni unohtamaan Hellaan, unohtamaan kaiken muun, — imin itseeni vain noiden muutamien minuuttien keveää, leikittelevää onnea. Ihailin hänen pienen samettitakkinsa kirpeän pikanttia kauluksenkäännettä. — Varastettua onnea, joka ei kuulunut minulle, murusia elämästä.

Yli kadun näin jonkun tutun hahmon astuvan hotellini ovesta sisään, — hetken kuluttua se palasi ja jäi seisomaan kadulle ikäänkuin epäröiden, minne suuntaisi kulkunsa. Se oli taiteilija Mäki. Ennenkuin ehdin ajatella mitään, olin jo huutanut häntä kadun yli. Hän tuli kävellen hyvin varovasti ja väistäen kaukaa autoja. Silmät veristivät, hän oli kalpean ja laihan näköinen.

Nähdessään, että istuin naisen seurassa, sai hän asenteeseensa jonkinlaista pingoittunutta seurustelusävyä, mutta hylkäsi sen heti ja tuli istumaan viereeni:

»Helkkaria tässä koketeeraamaan, että muka ollaan sivistynyt. Suokaa vain anteeksi, että tulen häiritsemään, mutta minun täytyy absoluuttisen ehdottomasti tavata herra Hartia. Niin, me olemme kyllä kerran Dôme'issa tavanneet, neiti Holm. — Suutelisin kättänne, mutta huuleni ovat hiukan tahmaiset eli krapulaiset.»

»Missä hitossa sinä nyt olet remunnut. Sinähän olet aivan deekiksellä.»

»Mistä hitosta minä sen tietäisin. — Heräsin nyt ihan äsken jollakin suljetulla pihalla, kun concierge työnteli minua luudanvarrella. Olin luultavasti hiipinyt sinne, niinkuin kuoleva peto etsii jotakin yksinäistä luolaa. — No, minä istuin siinä ja yrittelin hapuilla jonkinlaista tajuntaa, ja muistin lopuksi, että eilen illalla tapasin Selectin baarissa jonkun amerikkalaisen, joka juuri oli tullut Pariisiin. Me joimme cocktaileja, Martinia ja Manhattania ja Totdryckiä ja kiersimme kaupunkia. Sitten minä en muista muuta kuin että hän jäi makaamaan jonnekin lattialle ja joku nainen istui hänen päällään. Ja sitten minä seisoin Dôme'in baarissa ja vippasin joltakin garçonilta sata frangia sen amerikkalaisen kelloa vastaan huomiseen asti. Sitten minä join vermutteja... Ja sitten minä en tiedä mitään. Tunnustan vain nöyrästi, että elämä on mysteerio.»

Hän puhui hiukan sopertelevalla äänellä ja suupielissä nytkähteli vähän väliä hermostuneesti.

»Ja nyt...»

»No, se concierge koputteli minua selkään luudanvarrellaan, ja minä tutkin taskujani ynnä muuta, kunnes löysin kengänkärjestäni yhden frangin rahan. Menin ensimmäiseen baariin ja sain yhden bockin. Se auttoi hiukan, ja minulle kirkastui, että sinä asut jossakin täällä päin. Ja kaitselmuksen ihmeellinen johdatus vei meidät yhteen. Antoipa minulle vielä onnen kohdata yhden maailman viehättävimmistä naisista.»

»Kiitos, kiitos, — ei teidän tarvitse. Kyllä te saatte herra Hartilta vipattua muutenkin jotakin. Hänen sydämensä on herkkä ja avoin kaikelle kärsimykselle.»

»Kuule Mäki, nyt sinun täytyy syödä jotakin ja mennä nukkumaan senjälkeen ja nukkua ainakin pari tuntia.»

»Huh, inhottaa ruuan ajatteleminenkin. Tässä tilassa on mahdotonta syödä mitään. — Ei, ei! ei ainakaan mitään lihaa. — Mutta voit tilata jonkin liemen, soupe'inn, niin koetan litkiä sen sinun mieliksesi. Ja puolikas bordeauxta.»

Mäki söi pari lusikallista vastenmielisesti, työnsi sitten lautasen pois ja täytti lasinsa punaviinillä.

»Suokaa anteeksi, mutta tämä on ainoa lääke, joka voi auttaa minua. — Ja nyt, voinko jollakin tavoin neuvoillani ja kokemuksellani auttaa teitä?»

Silloin minut valtasi jälleen tuo kummallinen epätodellisuuden tunne, aivankuin jostakin ulkopuolelta olisin katsellut koko kohtausta. — Ravintolan kissa kieriskeli kadun tomussa ja auringonpaisteessa nautinnollisesti suljetuin silmin. Autotorven tukehtunut törähdys saavutti korvani. Aseman seinässä loisti punaisin kirjaimin tuo ikuinen AUBONMARCHÉ. — Mäki tyhjenteli lasin toisensa jälkeen, hänen kätensä lakkasivat vapisemasta ja silmiin tuli kiiltoa. Puhe muuttui varmemmaksi. Hän haasteli jotakin hölynpölyä, kunnes yht'äkkiä säpsähdin hänen kääntyessään minun puoleeni:

»Apropós! Tunnetko sinä erään maisteri Hellaan? Tuon, joka on julkaissut erään runokirjan, jota ei kukaan ole lukenut. — Kävelin eilen iltapäivällä Boulevard St. Micheliä ja näin hänet jonkin pikkubaarin pöydän ääressä imeskelemässä aperitifiään. Tunsin hänet ulkomuodosta, — minulla oli kiire, mutta pysähdyin hetkeksi juttelemaan. Hän sanoi oleskelleensa täällä jo toista kuukautta, harjoittavansa opintoja ja muuta roskaa. Anteeksi. Ihmettelin, miksi hän ei ollut käynyt Dôme'issa, mutta hän sanoi karttavansa ihmisseuraa. Se oli kai olevinaan viittaus minulle, että korjaisin luuni. Tietysti minä kuitenkin otin hänen osoitteensa. Katso, minulla on sellainen metodi, — aina sieltäkin voi hellitä jokin kymmenen frangia äärimmäisessä hädässä. — Meidän täytyy katsoa myöskin tulevaisuutta.»

»Varjelkoon, sinähän olet oikea, elävä tietotoimisto.» Minä yritin nauraa. Caritas oli ojentautunut puoleksi eteenpäin kalvenneena ja loistavin silmin.

»Sanokaamme vaikka niin. Ja tietotoimistot ovat kalliita laitoksia. Sinä siis tunnet hänet. No hyvä. Onko sinulla kynää?»

Ja hiukan vapisevin käsin kopioi hän osoitteen muistikirjastaan.

»Tuossa. — Ja voitko sinä nyt vielä vipata minulle pari sataa frangia? Katso, minun täytyy tänään välttämättä käydä lunastamassa se kello.»

»Mutta muista, sinun täytyy sitten nukkua pari tuntia. Et voi millään kestää tuollaista menoa enää kauempaa.»

Mäki nauroi hiukan katkerasti: