Part 5

Tämä valoseinä oli eräässä suhteessa perin omituinen. Isän (penikka oli jo oppinut tuntemaan isäkseen tuon toisen emonkaltaisen olion, joka makasi valon lähellä ja toimitti luolaan lihaa) -- isän tapana oli astua suoraan päin etäistä valkoista seinää ja kadota siihen. Tätä ei harmaa penikka voinut käsittää. Emo ei sallinut koskaan lähestyä sitä seinää, mutta se oli lähestynyt toisia seiniä ja kohdannut kovia vastuksia aran kuononsa tiellä. Se teki kipeätä. Ja useiden sellaisten seikkailujen jälkeen se jätti seinät rauhaan. Ajattelematta asiaa sen enempää pikku penikka arveli tuon seinään katoamisen isälleen ominaiseksi merkillisyydeksi, kuten maito ja puoleksi sulanut liha olivat ominaisia emolle.

Todenteolla ei harmaa pentu ollutkaan taipuisa ajattelemaan -- ei ainakaan ihmisten tavoin. Sen aivot toimivat varsin hämärästi. Silti sen johtopäätökset olivat yhtä terävät ja selvät kuin ihmisten tekemät. Sillä oli tapana hyväksyä asiat sellaisinaan, kyselemättä miksi. Juuri tällä tavoin se luokittelikin ne. Se ei vaivannut koskaan mieltään sillä, _miksi_ jokin seikka tapahtui; riitti tietää, _kuinka_ se tapahtui. Niinpä, kun se oli muutamia kertoja kolhaissut kuononsa peräseinään, se tyytyi tekemään sen johtopäätöksen, että seiniin katoaminen oli sille mahdotonta. Samalla lailla se hyväksyi tosiseikkana sen, että isä saattoi kadota seiniin. Mutta sitä ei kiusannut laisinkaan halu saada selville, mistä syystä isä ja se itse olivat tässä suhteessa erilaisia. Logiikka ja fysiikka eivät näet kuuluneet sen älylliseen rakenteeseen.

Useimpien erämaan eläjien lailla sekin sai varhain kokea nälkää. Koitti aika, jolloin lihan saanti loppui, vieläpä maitokin ehtyi emon nisissä. Alussa penikat vinkuivat ja ulisivat, mutta enimmäkseen ne nukkuivat. Ennen pitkää ne olivat jo vaipuneet nälän horrokseen. Luolassa ei enää syntynyt kinastuksia ja tappeluja, ei kuulunut mitään heikkoja raivonpurkauksia eikä murinan kokeita, ja etäistä valkoista seinää kohti suuntautuvat seikkailumatkat taukosivat kokonaan. Penikat nukkuivat elon liekin lepattaessa levottomasti ja painuessa yhä pienemmäksi.

Silmäpuoli oli epätoivoissaan. Se harhaili laajalti pitkin ympäristöä ja nukkui vain vähän luolassa, joka oli nyt käynyt ilottomaksi ja kurjaksi. Myöskin naarassusi poistui poikueensa luota lihaa etsimään. Ensi päivinä penikkain syntymän jälkeen Silmäpuoli oli useat kerrat palannut intiaanileirin lähettyville ja siellä rosvoillut jänisansoja. Mutta lumen sulaessa ja virtojen luodessa jääpeitteensä intiaanileiri oli siirtynyt pois, ja niin se tulolähde oli ehtynyt.

Kun harmaa penikka virkosi jälleen elämään ja alkoi tuntea mielenkiintoa etäistä valkoista seinää kohtaan, se huomasi pikku maailmansa väestön vähentyneen. Vain yksi sisar oli enää jäljellä. Toiset olivat kadonneet. Vahvemmaksi varttuessaan se havaitsi olevansa pakotettu kisailemaan yksinään, sillä sisko ei enää nostanutkaan päätään eikä liikkunut ympäri luolaa. Harmaan pennun pikku ruumis pyöristyi lihasta, jota se nyt söi, mutta siskolle ravinto oli tullut liian myöhään. Se nukkui yhtämittaa, se oli kuin nahalla peitetty hento luuranko, jossa liekki lepatti yhä matalampana ja lopulta sammui kokonaan.

Sitten tuli aika, jolloin harmaa penikka ei enää nähnyt isänsä ilmestyvän seinästä ja katoavan siihen tai laskeutuvan levolle luolan suulle. Isä oli hävinnyt toisen, hiukan lievemmän nälänhädän lopulla. Naarassusi tiesi, miksi Silmäpuoli ei palannut koskaan takaisin, mutta sillä ei ollut mitään keinoa kertoa näkemiään harmaalle penikalle. Pyydystäessään itse riistaa virran vasemman haaran varrella, missä ilves asusti, se oli seurannut Silmäpuolen päivänvanhoja jälkiä. Ja se oli löytänyt toverinsa tai oikeastaan tämän jäännökset jälkien päässä. Siellä oli useita merkkejä suoritetusta taistelusta, ja ilves näkyi vetäytyneen luolaansa saatuaan voiton. Ennen poistumistaan naarassusi oli keksinyt luolan, mutta merkit ilmaisivat ilveksen olevan kotosalla, eikä se ollut uskaltanut tunkeutua sisään.

Tämän jälkeen naarassusi karttoi vasenta haaraa metsästysretkillään. Sillä se tiesi, että ilveksen pesässä oli poikue, ja ilveksen se tunsi hurjaluontoiseksi olioksi ja peloittavaksi tappelijaksi. Kyllähän puolen tusinan suden kävi helposti ajaminen sylkevä ja harjaksiaan nostava ilves puuhun, mutta aivan toista oli yksinäisen suden asettua ilvestä vastaan -- varsinkin kun tiesi sillä olevan takanaan nälkäisen poikueen.

Mutta erämaa on erämaata, äitiys on äitiyttä, se on kaikkina aikoina kiihkoisa suojelemaan niin erämaassa kuin sen ulkopuolellakin. Ja oli koittava aika, jolloin naarassusi harmaan penikkansa vuoksi uskalsi edetä vasemmalle haaralle ja kallioiden keskellä sijaitsevaan luolaan, uhmaten siellä ilveksen raivoa.

SEITSEMÄS LUKU.

Maailman seinä.

Niihin aikoihin, jolloin emo alkoi poistua luolasta pyyntiretkille, penikka oli oppinut perin pohjin lain, joka kielsi sitä lähestymästä pesän suuta. Olihan emon kuono ja käpälä monet monituiset kerrat tuimasti teroittanut sitä sen mieleen, ja nyt siinä alkoi lisäksi kehittyä pelon vaisto. Se ei ollut koskaan lyhyen luolaelämänsä aikana kohdannut mitään pelättävää. Mutta silti siinä asusti pelko. Tämä tunne oli siirtynyt siihen kaukaisilta esivanhemmilta kautta tuhansien elämäin. Harmaa penikka oli saanut sen perintönä suoraan Silmäpuolelta ja naarassudelta, mutta näille taas se oli tullut kaikkien varempien susipolvien kautta. Pelko! -- se on erämaan perintölahja, jota ei yksikään luontokappale voi välttää eikä vaihtaa hernerokkaan.

Niinpä harmaa penikka tunsi pelon, vaikk'ei tietänytkään, mistä aineesta pelko oli muodostunut. Kenties se hyväksyi sen yhdeksi elämän esteistä. Sillä se oli jo oppinut huomaamaan, että sellaisia esteitä oli olemassa. Se oli tuntenut nälkää; ja kun se ei voinut tyydyttää nälkäänsä, se oli tuntenut esteen tiellään. Väistymätön luolan seinä, emon kuonon kova tyrkkäys, käpälän luhistava lyönti, ruuanpuutteen aiheuttama pitkällinen nälkä, kaikki nämä olivat saattaneet sen tajuamaan, ettei maailmassa ollutkaan pelkkää vapautta -- että elämällä oli esteensä ja rajansa. Nämä esteet ja rajat olivat lakeja. Ken niitä totteli, se välttyi kivusta ja eli onnellisena.

Se ei pohtinut asiaa näin ihmistapaan. Se vain luokitti asiat sellaisiin, jotka tekivät kipeätä, ja sellaisiin, jotka eivät tehneet. Ja sellaisen luokittamisen jälkeen se karttoi kaikkea, mikä tuotti kipua -- esteitä ja rajoja -- saadakseen nauttia elämän suomasta palkinnosta. Näin se kuuliaisena äidin teroittamalle laille ja tuolle tuntemattomalle ja nimettömälle seikalle, pelolle, pysytteli poissa luolan suusta. Tämä oli sille yhä vielä valkoinen valoseinä. Äidin ollessa poissa se nukkui enimmät ajat, ja milloin se väliajoin oli hereillä, se oleili varsin hiljaa tukahduttaen vinkuvat äänet, jotka kutittivat kurkkua ja pyrkivät kuuluville.

Maatessaan kerran valveilla se kuuli valkoisesta seinästä outoa ääntä. Se ei tietänyt, että ulkopuolella seisoi ahma vavisten kauttaaltaan omaa rohkeuttaan ja varovaisesti tutkistellen hajuaistillaan, mitä luola sisälsi. Penikka tiesi vain sen, että nuuuskinta oli outoa, tuntematonta ja siis peloittavaa -- sillä kaikki tuntematon oli pelon pääaineksia.

Harmaan pennun selkäkarvat pörhistyivät, mutta hiljaisesti. Mistä se saattoi tietää, että tuo nuuskiva olio oli sellaisia, joiden vuoksi karvat oli pörrötettävä? Tämä teko ei aiheutunutkaan sen omasta tietämyksestä, se oli vain näkyvä ilmaus pelosta, joka siinä asusti ja jota se ei itse kyennyt selittämään. Mutta pelon ohella ilmaantui toinen vaisto -- halu piiloutua. Penikka oli hurjan kauhun vallassa, ja kuitenkin se makasi liikahtamatta ja ääntäkään päästämättä, jähmettyneenä, liikkumattomaksi kivettyneenä, ikäänkuin kuolleena. Kotiin palatessaan emo murisi, kun se haistoi ahman jäljet, loikkasi luolaan ja nuoleskeli ja nuuski sikiötään tavattoman kiihkeästi ja hellästi. Ja penikka tunsi välttäneensä suuren vaaran.

Mutta penikassa toimi toisiakin voimia, joista suurin oli varttuminen. Vaisto ja laki vaativat sitä olemaan kuuliainen. Mutta varttuminen vaati olemaan tottelematon. Emo ja pelko käskivät pysyttelemään etäällä valkoisesta seinästä. Varttuminen on elämää, ja elämä pyrkii aina valoa kohti. Ja aivan mahdotonta oli estää elämän vuoksiaaltoa, joka siinä nousi nousemistaan jokaisesta lihapalasta, jonka se nieli, jokaisesta henkäyksestä, jonka se veti keuhkoihinsa. Lopulta pelko ja kuuliaisuus hukkuivat eräänä päivänä ylitsekuohuvan elämän hyökyyn ja penikka tallusteli luolan suuta kohti.

Tämä seinä erosi kokonaan sen ennen tuntemista; se näytti peräytyvän yhä edemmäksi. Pieni, arka kuono, joka tutkistellen työntyi eteenpäin, ei tölmännytkään kovaan esteeseen. Seinä tuntui olevan yhtä pehmeätä ja läpäistävää ainetta kuin valokin. Ja koska tila sen silmissä näytti muodolta, se tunkeutui omasta mielestään seinän sisään ja kylpi aineessa, josta se oli muodostunut.

Kerrassaan kummallista! Se tallusteli tyhjyydessä. Ja valo kävi yhä kirkkaammaksi. Pelko käski kääntymään takaisin, mutta varttuminen ajoi eteenpäin. Äkkiä se huomasi joutuneensa luolan suulle. Seinä, jonka sisäpuolella se oli luullut olevansa, hypähti yhtä äkisti sen taakse suunnattoman matkan päähän. Valo oli käynyt kiusallisen kirkkaaksi. Aivan se sokaisi. Samoin tuo äkillinen ja suunnaton tilan laajentuminen saattoi pään pyörälle. Silmät mukautuivat koneellisesti kirkkauteen, sovittautuivat laajentuneisiin välimatkoihin. Ensinnä seinä oli siirtynyt silmänkantaman ulkopuolelle. Nyt penikka näki sen uudelleen, mutta se tuntui olevan merkillisen kaukana. Myöskin sen ulkomuoto oli muuttunut. Se oli nyt hyvin monivivahteinen seinä, sen muodostivat virtaa reunustavat puut, puiden yli kohoava vastarannan vuori ja tämänkin yli kohoava taivas. Penikan valtasi ankara pelko. Tässä oli lisää tuota kammottavaa tuntematonta. Se kyyristyi luolan suulle ja tuijotteli maailmaa. Kovin se oli nyt peloissaan. Koska tämä oli tuntematonta, oli se myöskin vihamielistä. Sen vuoksi selkäkarvat nousivat pystyyn ja huulet vetäytyivät heikkoon irvistykseen sen yrittäessä synnyttää hurjan ja peloittavan karjahduksen. Pienuudestaan ja säikähdyksestään huolimatta se uhmaili ja vaati taisteluun koko avaraa maailmaa.

Mitään ei tapahtunut. Penikka tuijotti edelleen, ja mielenkiinnossaan se unohti murista. Unohtipa se pelkonsakin. Pelko oli toistaiseksi saanut väistyä varttumisen tieltä, ja varttuminen taas oli pukeutunut uteliaisuuden verhoon. Se alkoi huomata läheisiä ilmiöitä -- auringossa kimaltelevan avoimen kohdan virtaa, rinteen alapuolella sijaitsevan kuivettuneen hongan ja itse rinteen, joka kohosi suoraan sen luo ja päättyi kahden jalan päässä luolan suusta, missä se makasi.

Harmaa penikka oli elänyt kaiken ikänsä tasaisella pohjalla. Se ei ollut koskaan kokenut putoamisen aiheuttamaa kipua. Eikä se edes tietänyt, mitä putoaminen olikaan. Niinpä se nyt astui rohkeasti ulos ilmaan. Takajalat olivat vielä luolan suulla, joten se putosi päistikkaa eteenpäin. Maa iski sitä ankarasti kuonoon, niin että se kiljahti. Sitten se alkoi pyörimistään pyöriä rinnettä alaspäin. Se joutui suunnattoman kauhun valtaan. Tuntematon oli lopultakin saanut sen kynsiinsä. Se oli käynyt siihen raivoisasti käsiksi ja aikoi nyt tuottaa sille jotain hirvittävän pahaa. Varttuminen sai väistyä pelon tieltä, ja se ulisi kuin säikähtynyt penikka ainakin.

Tuntematon kuljetti sitä ties kuinka hirvittävää kipua kohti, ja se kiljui ja ulisi herkeämättä. Tämä oli aivan toista kuin maata kyyrysillään jähmettävän pelon valtaamana, tuntemattoman hiipiessä juuri ohitse. Nyt tuntematon oli saanut lujan otteen. Äänettömyydestä ei olisi enää mitään hyötyä. Sitä paitsi sydäntä ei kouristanutkaan pelko, vaan kauhu.

Rinne muuttui yhä loivemmaksi, ja sen juuri oli ruohon peittämä. Täällä penikka menetti vastustustarmonsa. Lopultakin pysähdyttyään se päästi vielä viimeisen tuskan ulvahduksen ja sitten pitkän, vinkuvan valitushuudon. Ja aivan luonnollisesti, ikäänkuin olisi elämässään siistiytynyt tuhannesti, se alkoi nuoleskella pois kuivaa savea, joka oli tahrinut sen turkin.

Sitten se nousi istumaan ja tuijotteli ympärilleen samoin, kuin ensimmäinen ihminen Marsiin joutuessaan tekisi. Penikka oli murtautunut maailman seinän lävitse, tuntematon oli hellittänyt otteensa, ja tässähän sitä nyt istui loukkaantumattomana. Mutta ensimmäinen ihminen ei tuntisi itseään Marsissa niin vieraaksi kuin nyt tämä penikka. Se huomasi keksineensä aivan uuden maailman, josta se ei ollut ennen tietänyt mitään, jota se ei ollut aavistanut olevan olemassakaan.

Kun nyt tuo kauhea tuntematon oli hellittänyt, se unohti, että tuntemattomassa oli kauhuja. Sen valtasi vain uteliaisuus. Se tutki allaan olevaa ruohoa, kanervaa ja kuivettuneen hongan lahonnutta runkoa, joka kohosi metsä-aukeaman laidassa. Orava, joka juoksi tyven ympäri, kapsahti aivan sen eteen ja pelästytti sen pahanpäiväisesti. Se kyyristyi muristen. Mutta orava oli yhtä säikähtynyt. Se livisti ylös puuhun ja toruskeli turvapaikastaan kiihkeänä takaisin.

Tämä kohotti penikan rohkeutta, ja vaikka hetken kuluttua tikkakin sai sen hätkähtämään, se jatkoi kuitenkin rohkeana kulkuaan. Se alkoi jo käydä niin uskaliaaksi, että kun muuan närhi hävyttömänä hypähti sitä kohti, se tavoitteli lintua leikiten käpälällään. Seurauksena oli terävä isku, joka osui kuonon päähän ja sai sen ulisten kyyristymään. Tämä rähinä oli liian ankara närhille, joka turvautui pakoon.

Mutta penikka oli oppivainen. Sen hämärä järki oli jo laatinut tiedottomasti luokituksen. Oli olemassa eläviä ja elottomia ilmiöitä. Eläviä piti varoa; elottomat pysyivät aina samalla kohtaa, mutta elävät liikkuivat, eikä saattanut lainkaan tietää, mitä ne tekivät. Niiltä saattoi yleensä odottaa odottamatonta, ja sitä varten täytyi olla varoillaan.

Penikka matkasi perin kömpelösti. Se juoksi päin risuja ja jos jotakin. Oksa, jonka se luuli olevan pitkän matkan päässä, iski sitä seuraavassa tuokiossa kuonoon tai sipaisi pitkin kylkiluita. Pinta oli epätasainen. Toisinaan se astui harhaan loukaten milloin kuononsa, milloin jalkansa. Kivet pyörivät niille astuessa, ja niistä se oppi tajuamaan, etteivät elottomat aina olleet yhtä vakavia kuin kotiluola ja että pienet elottomat esineet olivat isoja herkemmät putoamaan tai pyörimään. Mutta jokaisesta tapaturmasta se oppi. Mitä kauemmin se kulki, sitä paremmaksi kävi astunta. Se alkoi mukautua olosuhteisiin. Se oppi arvioimaan lihastensa liikkeitä, tuntemaan ruumiilliset rajansa, mittaamaan eri esineiden ja esineiden sekä oman itsensä välimatkoja. Onni auttoi sitä jo alussa. Lihan pyydystäjäksi syntyneenä (vaikk'ei se itse tietänyt sitä) se osui lihan kimppuun juuri oman luolansa edustalla ja ensimmäisellä retkellään. Se joutui aivan epähuomiossa ovelasti kätkettyyn riekonpesään; oikeastaan se putosi siihen. Se yritteli kulkea kaatuneen hongan runkoa pitkin. Mädännyt kaarna lahosi jalan alta, ja epätoivosta kiljahtaen se luisui alamäkeä, rusahti pienen pensaan lehvien lävitse ja putosi keskelle seitsemää riekonpoikasta, jotka makasivat maassa keskellä pensasta.

Ne alkoivat meluta, ja ensin se pelkäsi niitä. Sitten se huomasi ne varsin pieniksi ja kävi rohkeammaksi. Ne liikkuivat. Se laski käpälänsä erään päälle, ja silloin tämä rupesi liikkumaan vilkkaammin. Se haisteli lintua. Se otti sen suuhunsa. Poikanen ponnistelihe vastaan ja kutitti sen kieltä. Samaan aikaan siinä heräsi nälän tunne. Sen leuat sulkeutuivat. Poikasen hennot luut murskautuivat, ja suden suuhun virtasi lämmintä verta. Se maistui hyvältä. Tämähän oli lihaa, samaa jota emo oli antanut, tämä vain eli hampaissa ja oli sen vuoksi parempaa. Ja niin susi söi riekon. Eikä se herennyt, ennenkuin oli ahminut suuhunsa koko poikueen. Sitten se nuoli käpäliänsä samalla tapaa kuin emokin teki ja rupesi ryömimään ulos pensaasta.

Ulkopuolella se kohtasi höyhenisen pyörretuulen. Tämä hyökkäys ja siipien kiukkuiset läimähdykset saattoivat sen ymmälleen ja sokaisivat sen. Se kätki päänsä käpälien väliin ja ulisi. Iskut taajenivat. Riekko-emo oli raivoissaan. Silloin susikin suuttui. Se nousi muristen ja iski takaisin käpälillään. Se upotti pikku hampaansa toiseen siipeen ja kiskoi siitä vankasti. Riekko ponnisteli vastaan lyöden päin kuonoa vapaalla siivellään. Tämä oli penikan ensimmäinen taistelu. Se oli haltioissaan. Se unohti kokonaan tuntemattoman, ei pelännyt enää mitään. Se tappeli, repi elävää olentoa, joka iski vastaan. Ja sitten, tämä elävä olento oli myöskin lihaa. Suden valtasi halu surmata. Se oli juuri tuhonnut pieniä eläviä olentoja. Nyt se tahtoi tuhota ison elävän olennon. Se oli liian ankarassa puuhassa ja liian onnellinen tietääkseen olevansa onnellinen. Se tunsi outoa nautintoa ja viehätystä, suurempaa kuin koskaan ennen.

Se piteli kiinni siivestä ja ärisi tiukkaanpuristettujen hampaittensa lomitse. Riekko raahasi vastustajansa ulos pensaasta. Kun se kääntyi ja koetti saada penikan takaisin pensaan suojaan, tämä vuorostaan kiskoi sen pois sen luota ja ulos aukealle. Ja kaiken aikaa se päästeli hätähuutoja ja iski vapaalla siivellään niin että höyheniä lenteli kuin lumihiutaleita. Penikka joutui suunnattoman kiihkon valtaan. Koko rodun taisteluvimma kuohutti sitä. Tämä oli elämää, vaikk'ei se tietänyt sitä. Se alkoi tajuta oman tarkoituksensa maailmassa; se oli nyt siinä toimessa, jota varten se oli luotu -- surmaamassa lihaa ja tappelemassa saadakseen sen surmatuksi. Nyt se oikeutti olemassaolonsa, jota suurempaa elämä ei voi tehdä; sillä elämä saavuttaa huippukohtansa, kun se tekee voimiensa takaa sitä, mitä varten se on varustettu.

Jonkun ajan kuluttua riekko herkesi ponnistelemasta. Susi piteli sitä yhä siivestä, ja molemmat makasivat maassa katsellen toisiaan. Penikka koetti murista uhkaavasti, hurjasti. Lintu nokkasi sitä kuonoon, joka oli entisten seikkailujen jäljiltä vielä arka. Se hätkähti, mutta ei hellittänyt. Lintu nokkasi yhä uudelleen. Silloin se alkoi vinkua ja koetti peräytyä huomaamatta, että se otteensa vuoksi raahasi vastustajaa mukanaan. Iskuja osui satamalla sen pahoinpideltyyn kuonoon. Nyt taisteluhalu alkoi laimentua, se hellitti saaliinsa, pyörähti ympäri ja turvautui häpeälliseen pakoon tallustaen aukeaman poikki.

Se laskeutui lepäämään aukeaman toiselle puolen lähelle pensastoa. Kieli riippui ulkona suusta, rinta aaltoili ja huohotti, kuonoa särki niin, että se vinkui edelleen. Mutta äkkiä se tunsi, että jotakin kauhean uhkaavaa oli tulossa. Tuntematon kaikkine hirmuineen syöksyi sen kimppuun, ja se peräytyi vaistomaisesti pensaiden suojaan. Tällöin sitä kohti lehahti tuulahdus ja ohitse pyyhälsi muuan iso, siivekäs olio. Taivaan sinestä alas syöksyvä haukka oli melkein iskeytymäisillään siihen kiinni.

Kun penikka nyt makasi pensastossa tointuen säikähdyksestään ja tirkistellen arkana ulos, riekko-emo lentää lepatteli ulos rosvotusta pesästään aukeaman toisella puolen. Tappionsa vuoksi tämä ei kiinnittänyt mitään huomiota siivekkääseen vasamaan. Mutta penikka näki -- ja se oli sille samalla sekä varoitukseksi että opiksi -- kuinka haukka nopeasti sukelsi alaspäin, pyyhälsi äkisti juuri maanpinnan ylitse, iski kyntensä riekon ruumiiseen tämän parahtaessa tuskasta ja pelosta ja syöksyi jälleen ylöspäin taivasta kohti vieden riekon mukanaan.

Kului pitkä aika, ennenkuin penikka lähti piilopaikastaan. Se oli oppinut paljon. Elävät olennot olivat lihaa. Ne olivat hyviä syödä. Mutta elävät olennot voivat myöskin vahingoittaa, jos ne ovat kyllin isoja. Oli parasta syödä pieniä eläviä olentoja, kuten riekonpoikia, ja jättää rauhaan isot elävät, kuten riekko-emot. Kaikesta huolimatta susi tunsi hieman kunnianhimoa, se halusi päästä uudelleen tappelemaan tuon riekko-emon kanssa -- mutta nyt haukka oli vienyt sen pois. Ehkäpä olisi muitakin riekko-emoja, täytyi lähteä tutkimaan.

Se kulki penkereistä porrasta myöten alas virralle. Vettä se ei ollut koskaan ennen nähnyt. Taisipa olla hyvä astua sille, pinnassa ei ollut mitään epätasaisuuksia. Se astui sille rohkeasti ja vaipui pelosta ulvoen tuntemattoman syleilyyn. Tuntui kylmältä, ja se hengitti nopeasti suu ammollaan. Keuhkoihin syöksyikin vettä eikä ilmaa, kuten aina hengittäessä. Tukehtuminen herätti siinä kuoleman tuskan. Sillä ei ollut mitään tietoista kuoleman tuntemusta, mutta kaikkien muiden erämaan eläimien lailla se omasi kuoleman vaiston. Kuolema oli siitä suurin kivuista, itse tuntemattoman perusolemus, tuntemattoman kauhujen summa -- kammottavin onnettomuus, mitä saattoi tapahtua, johon nähden se ei tietänyt mitään ja pelkäsi kaikkea.

Se kohosi pinnalle, ja suloinen ilma syöksyi sen avoimeen suuhun. Se ei vajonnutkaan enää. Aivan ikäänkuin vanhaan totuttuun tapaan se liikutteli kaikkia jalkojaan ja alkoi uida. Läheisin ranta oli kolmisen jalan päässä; mutta se oli noussut pinnalle selin siihen, ja ensimmäinen kohta, mihin sen katse osui, oli vastainen ranta, jota kohti se rupesi viipymättä uimaan. Joki oli vähäinen, mutta avautui poukamassa parinkymmenen jalan laajuiseksi.

Keskellä uomaa virta sieppasi penikan mukaansa ja kuljetti sitä alaspäin. Siellä se joutui pieneen koskeen, missä uinti ei auttanut. Hiljainen vesi oli äkkiä muuttunut vihaiseksi. Toisinaan penikka oli pohjassa, toisinaan pinnalla. Kaiken aikaa se oli ankarassa liikkeessä, milloin pyörien ja kieppuen, milloin taas törmäten kiveen. Ja joka kerta kiveen osuessaan se ulvaisi. Sen kulkua kuvasi sarja ulvahduksia, joista olisi voinut laskea, kuinka monta paatta se matkallaan kohtasi.

Putouksen alla oli toinen suvanto, ja siellä virta kuljetti sen pehmeästi rannalle ja laski yhtä pehmeästi hiekkavuoteelle. Se ryömi kiihkeänä ylös vedestä ja laskeutui lepäämään. Taas se oli oppinut tuntemaan enemmän maailmaa. Vesi ei ollut elävä. Ja kuitenkin se liikkui. Myöskin se näytti yhtä tukevalta kuin maa, mutta ei ollut ensinkään tukevaa. Tästä se teki sen johtopäätöksen, ettei kaikki aina ollut sitä, miltä se näytti. Penikan pelko tuntematonta kohtaan oli perittyä epäluuloa, ja nyt kokemus oli sitä lujittanut. Tämän jälkeen se alkoi kohdella kaikkea odottavalla epäluuloisuudella. Ensin oli opittava tuntemaan ilmiön todellinen luonne, ennenkuin siihen saattoi luottaa.

Olipa kohtalo määrännyt sille täksi päiväksi vielä yhden seikkailun. Sen mieleen oli muistunut, että maailmassa oli sellainenkin olento kuin oma emo. Ja silloin se alkoi tuntea kaipaavansa tätä enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Ruumis oli väsynyt kaikista seikkailuista, ja lisäksi olivat pikku aivotkin peräti uupuneet. Eiväthän ne olleet koko varemman elämän aikana työskennelleet niin ankarasti kuin tänä yhtenä päivänä. Sitä paitsi penikan oli uni. Ja niin se lähti hakemaan kotiluolaa ja emoa, joutuen samalla suunnattoman yksinäisyyden ja avuttomuuden tunteen valtaan.

Se tallusteli juuri pensaiden lomitse, kun kuului terävä, säikyttävä huudahdus. Silmien ohitse välähti jotain keltaista. Se huomasi kärpän hypähtävän äkkiä syrjään. Tämä oli pieni eläin, joten penikka ei pelännyt. Sitten se havaitsi jalkainsa juuressa pikkuruisen, vain muutaman tuuman pituisen elävän, nuoren kärpän, joka sen tavoin oli tottelemattomana lähtenyt seikkailemaan. Tämä koetti peräytyä suden tieltä. Susi pyöräytti sen kumoon käpälällään. Se päästi omituisen, kirskuvan äänen. Seuraavassa tuokiossa keltainen välähdys ilmestyi uudelleen suden silmien eteen. Jälleen kuului säikyttävä huuto, ja samassa silmänräpäyksessä susi sai ankaran iskun kaulaansa ja tunsi kärppä-emon terävien hampaiden tunkeutuvan lihaansa.

Vetäytyessään kiljuen ja ulisten poispäin se näki kärpän hypähtävän poikasensa luo ja katoavan sen kera läheiseen viidakkoon. Hampaiden kaulaan viiltämät haavat polttivat yhä, mutta vielä enemmän vihavoitsivat sen tunteet, ja se istuutui maahan vinkuen heikosti. Mutta kärppä-emo oli niin pieni ja niin hurja. Sudella oli vielä opittavana, että kokoon ja painoon verraten kärppä oli kiukkuisin, kostonhaluisin ja peloittavin kaikista erämaan surmantuojista. Mutta pian se oli pääsevä osalliseksi tuosta tietämyksestä.