Part 5

HILDUR (yhä enemmän hämmästyneenä). Miksi? Mitä hyötyä siitä olisi, että hän tulisi takaisin?

HELGA. Senvuoksi, että Hildurin täytyy sanoa hänelle, että vaikka hän olisi tehnyt mitä tahansa, niin Hildur tahtoo olla hänelle uskollinen. Hildur on katunut ja tahtoo odottaa häntä, siksi kun hän pääsee vankeudesta.

HILDUR. Mutta miksi minä niin sanoisin?

HELGA (kiihkeästi). Senvuoksi, että teidän välinne tulisi taas ehjäksi.

HILDUR. Ei se enää milloinkaan tule ehjäksi. En minä tahdo mennä naimisiin miehen kanssa, joka on istunut linnassa.

HELGA. Eikö Hildur ole kuullut vanhaa satua miehestä, joka metsästysretkellä oli sattunut ampumaan toverinsa? Pari päivää senjälkeen piti hänen viettää häitä, mutta häätaloon tullessaan hän meni morsiamensa luo ja sanoi hänelle: "Nyt ei tule häistä mitään, sillä minä en tahdo tehdä sinua onnettomaksi". Mutta morsian otti häntä kädestä ja vei hänet saliin, missä koko hääväki oli koolla, ja puhui heille mitä sulhanen äsken oli sanonut, ja lopuksi hän sanoi: "Minä tahdon, että meidät heti vihitään, sillä minä rakastan sinua, vaikka sinulle olisikin käynyt onnettomasti. Ja kohdatkoon sinua mikä tahansa, niin minä tahdon ottaa kohtaloosi osaa." (Hän pyyhkäsee otsaansa ja katsahtaa kauniisti Hilduriin.) Eikö Hildur voisi sanoa samoin kuin se morsian?

HILDUR. Se, joka noin voi sanoa, oli enemmän kuin ihminen!

HELGA. Onko tuo Hildurin viimeinen sana?

HILDUR (ylenkatseellisesti). Se, mitä Helga kertoi, tapahtuu vain romaanikirjoissa.

HELGA (näyttää siltä kuin hän tahtoisi hyökätä Hildurin päälle, mutta tyynnyttää itsensä). Jos minä en olisi tiennyt häntä syyttömäksi, niin minä en olisi tullut pyytämään Hilduria kutsumaan Gudmundia takaisin.

HILDUR (astuu hyvin jännittyneenä askeleen Helgaa kohti). Tiedätkö sinä sen, vai luuletko sitä vain?

HELGA (katsoo tiukasti häneen). Jollen minä sitä tietäisi, niin en seisoisi täällä.

HILDUR (katsoen vielä kerran tutkivasti Helgaan). Niin, jos se on totta, niin --

HELGA (kiireesti Janne Österille). Janne, juokse sanomaan rengille, että hän ratsastaa Gudmundin jälkeen! Sano, että Hildur pyytää!

(Janne menee vasemmalle.)

HILDUR (istuutuu penkille). Kerro minulle kaikki!

HELGA. Minä olin tänä aamuna Närlundassa, ja kun Gudmund oli lähtenyt tänne, kertoi emäntä minulle mitä Gudmund oli tehnyt, ja että hän aikoi kertoa Hildurille kaikki ja sitten mennä vallesmannin luo.

HILDUR (liikuttaa levottomasti jalkaa). Ei sinun tarvitse niin juurtajaksain kertoa.

HELGA. Minä en tahtonut aluksi uskoa sitä. Silloin hän näytti minulle sen kääntöveitsen, josta yksi terä oli katkennut --

HILDUR (keskeyttää). Entä sitten?

HELGA. Kas, tiesinhän minä heti, että Gudmund ei voisi lyödä kuoliaaksi ihmistä, ei juovuspäissään eikä selvänä. Mutta kun sain nähdä veitsen, olin varma asiastani. Minä sanoin hyvästi emännälle niin pian kuin mahdollista, lainasin hevosen ja rattaat torpparin Jannelta ja ajoin tänne niin joutuun kuin hevonen pääsi.

HILDUR. Mistä sinä olit niin varma?

HELGA. Siitä minä olin varma, että se veitsenterä, joka oli löydetty tuon työmiehen päästä, ei ollut Gudmundin veitsestä, sillä siitä oli vain yksi terä poissa, ja sen minä olin katkaissut kerran kun olin saanut veitsen lainaksi päreitä vuollakseni.

HILDUR (nousee). Voitko vannoa sen todeksi?

HELGA. Sen voin kyllä. Minä sain sen veitsen lainaksi samana iltana jolloin Hildur ensi kertaa kävi Närlundassa. Minä taitoin veitsen teidän tullessanne, sillä minulla oli niin kiire keittää uutta kahvia. Minä pelkäsin Gudmundin suuttuvan minuun, senvuoksi en koskaan tullut kertoneeksi, että olin taittanut terän. Eikä hän itse ole tainnut sitä huomata. -- -- Niin, semmoinen oli se murha, jonka hän luuli tehneensä.

HILDUR. Jonka hän luuli tehneensä -- -- Mutta kuinka saattoi kuvitellakaan, ettei hänelle ollut sen selvempänä oma asiansa? Se hänen luulottelunsa on särkenyt meidän onnemme.

HELGA. Ei toki, ei vielä ole niin pahasti käynyt. Vielä teidän valinne tulevat hyviksi. Kun hän nyt tulee, niin Hildur vain sanoo katuneensa, että antoi hänen matkustaa, ja tahtovansa olla hänelle uskollinen hänen teostaan huolimatta.

HILDUR (ei vielä oikein ymmärrä). Enkö minä saa sanoa tietäväni, että hän on viaton?

HELGA. Hildur ei ymmärrä häntä. Kyllä Gudmund pian saa tietää, ettei hän ole murhaaja, mutta minä tahtoisin, että Hildur sitä ennen kutsuisi niinkuin itsestään hänet takaisin.

HILDUR. Etkö sinä virkkanut emännälle mitään veitsestä?

HELGA. En, sillä mielestäni oli paras odottaa. Minusta tuntui, että minun ensiksi piti tulla tänne. Luulin ehtiväni ajoissa, mutta he olivat jo lähteneet vallesmannin luo. Ja silloin minä ajattelin, että oli parempi jäädä tänne ja puhua siitä ensin Hildurille.

HILDUR. Mitä sinä sillä tarkoitit?

HELGA. Eikö Hildur ymmärrä, että minä tahdoin, että te taas tulisitte ystäviksi? Teettehän, Hildur, niinkuin minä olen sanonut? Muuten ei Gudmund milloinkaan anna anteeksi, että Hildur rikkoi hänen kanssaan välit heti kun onnettomuus kohtasi häntä.

HILDUR (Helgan sanat tekevät yhä valtavamman vaikutuksen häneen.) En mitenkään minä voi ymmärtää, että sinä tahdot auttaa minua, Helga! (Hetkisen vaiti oltuaan.) Et suinkaan sinä tiedä, että juuri minun tahdostani sinut pantiin pois Närlundasta?

HELGA. Kyllähän minä tiedän, ettei Närlundan isäntäväki tahtonut minua muuttamaan.

HILDUR (melkein nöyrästi). Minä en ole vielä koskaan tavannut sinun laistasi ihmistä.

HELGA. Älkää ihmetelkö, Hildur, että minä toivoisin Gudmundin tulevan onnelliseksi. Häntä minä kiitän siitä etten minä makaa Suursuon pohjalla. (Kuuluu rattaiden jyrinää ja piiskanlyöntiä.) Nyt he tulevat! Ymmärtäähän Hildur, ettei Hildur ole tietävinäänkään minun käyneen täällä puhumassa?

JANNE (nopeasti vasemmalta). Nyt ajavat Erlandssonit pihalle!

HELGA (Hildurille nopeasti). Hyvästi Hildur! Koettakaa lepyttää hänet taas!

HILDUR (ovelta). Kiitos, Helga! Minä en unhoita tätä hetkeä.

(Katoaa.)

GUDMUND (tulee samassa talon takaa, huomaa Helgan, pysähtyy ja kiiruhtaa sitten häntä kohti). Kas Helga, Helga! Ei, älä mene! Mitenkä sinä olet tullut tänne? Oi, rakkaani, miten iloiseksi tulin sinut nähdessäni!

HELGA. Hildur juoksi juuri sisään Gudmundia vastaan.

GUDMUND. Ei, älä mene, Helga! (Hengittää syvään, pyyhkäisee otsaansa.) Enhän minä sitä tiennyt ennenkuin juuri nyt. Mutta kun minä näin sinut täällä, niin sanoi sydämeni, että sinua minä rakastan. Koko sinun meillä-oloaikasi minä olin sidottu Hilduriin. Mutta sinusta minä pidän. Nyt vasta, kun olen vapaa, minä sen ymmärrän.

(Hän aikoo syleillä Helgaa, mutta tämä väistyy.)

HELGA. Ei Gudmund ole vapaa.

GUDMUND. Kyllä minä olen vapaa. Jos sinä vain huolit minusta, Helga.

HELGA (yhä väistyen). Gudmund on nyt pahastunut Hilduriin. Siinä koko asia.

GUDMUND. Minä luulen isän ja äidin toivovan mieluummin sinua miniäkseen kuin Hilduria.

HELGA (kiivaasti.) Mitä he nyt huolisivat minunlaisestani miniästä! Olenhan minä vain köyhä torpantyttö. Ja tietäväthän he minusta vielä pahempaakin.

GUDMUND (kiihkeästi pyytäen). Sano vain minulle, huolitko minusta?

HELGA. En minä ole ikinä tahtonut mennä naimisiin sinun kanssasi.

GUDMUND. Ehkä sinäkin pelkäät minua samoinkuin Hildur?

HELGA. Ei, ei suinkaan senvuoksi.

GUDMUND (uhaten). Pidätkö sinä sitten jostakin toisesta?

HELGA (väistellen). Hildur tulee!

GUDMUND. Pidätkö Per Mårtensonista?

HELGA (aivan perältä). Niin, hänestä minä pidän.

GUDMUND (kääntyy hänestä julmistuneen näköisenä). No, mene sitten! Nyt meidän tiemme erosivat.

(Helga kiirehtii pois, Gudmund luhistuu pöydän viereen penkille.)

HILDUR (tulee talosta. Hänen ryhtinsä on melkein nöyrä ja äänensä sävyisä). Sinä olit hyvä, kun tulit, Gudmund.

GUDMUND. Onko totta, että sinä olet pyytänyt minua tulemaan takaisin, Hildur?

HILDUR. On, Gudmund, minusta tuntui, että minulla oli sinulle vielä puhumista.

GUDMUND (lyhyesti). Minä luulin, ettei meillä olisi toisillemme enää mitään sanottavaa.

HILDUR (yhä enemmän hämillään). Minä olin hyvin -- Niin, kyllä minä olin liian kova sinulle.

GUDMUND. Ja, me yllätimme sinut niin äkkiä.

HILDUR (kuten äsken). Minun olisi pitänyt ensin miettiä. Me voisimme -- olisihan minun --

GUDMUND (tyynen ystävällisesti). On kai parasta nyt antaa olla niinkuin on, Hildur. Ei siitä kannata enää puhua. Mutta olit hyvä kun pyysit minua takaisin.

HILDUR (liikutettuna, painaa kädet kasvoilleen, mutta kohottaa taas päänsä). Ei, en minä voi tätä kestää!

GUDMUND (yhtä tyynesti). Älä enää sitä ajattele, Hildur!

HILDUR (taistelee itkua voittaakseen ja puhuu kiirehtien). Minä en tahdo, että sinä uskot minua paremmaksi kuin olen. Tänne tuli eräs kertomaan minulle, että sinä olit syytön ja hän kehoitti minua kutsumaan heti sinut takaisin ja sovittamaan kaikki hyväksi. Enkä minä saisi sanoa tietäväni sinun olevan syyttömän, sillä silloin sinä et pitäisi niin suurena sitä, että minä lähetin sinua hakemaan. -- Nyt minä toivon, että olisin tehnyt sen omasta alotteestani; mutta sitä en tehnyt. Heti kun sinä olit lähtenyt aloin minä toivoa, että me olisimme jälleen tulleet ystäviksi. Mutta käyköön miten tahansa, niin minä sanon sinulle että olen iloinen siitä, että sinä olet viaton.

GUDMUND (lähestyen). Kuka sinulle antoi sen neuvon?

HILDUR. Sitä minä en saa sanoa.

GUDMUND. Minä ihmettelen vain mistä sinä jo sait sen tiedon. Sillä tiellä me juuri tapasimme siltavoudin, joka kertoi, että murhaaja oli saatu kiinni.

HILDUR. Minä ymmärrän, ettet sinä, Gudmund, koskaan voi unohtaa minkälainen minä olin äsken.

GUDMUND. Kyllä, minä voin anteeksi sinulle antaa. Mutta unhoittamaan tätä päivää minä en kykene. -- Mutta _kuka_ kävi täällä sinulle sanomassa että tekisit tämän saadaksesi välimme korjatuksi. (Hypähtää ylös.) Oi, nyt minä tiedän! Se oli Helga! (Kiihkeästi.) Helga se oli! Sano, oliko se Helga?

HILDUR. Kyllä se oli Helga.

GUDMUND. Hän tuli tänne sovittamaan meitä!

HILDUR. Niin tuli.

GUDMUND. Oi, Jumala siunatkoon sinua, Hildur, senvuoksi, ettet sinä voi valehdella. Uskotko sinä tuon suotorpan tytön, joka kiirehtäen tuli tänne tätä sinulle opettamaan, uskotko sinä hänen pitävän minusta?

HILDUR. Kyllä, sitä olen aina uskonut.

GUDMUND (innostuen). Sinäkin sen uskot, sinä Hildur! Mutta ethän sinä usko, että tämän hänen viimeisen tekonsa jälkeen, kun hän tahtoi antaa onnen minulle, ajattelematta itseään, ethän sinä usko, että minä tämän jälkeen voin pitää kenestäkään muusta kuin hänestä?

HILDUR. Mitä sinä tarkoitat, Gudmund?

GUDMUND. Sinun ei olisi pitänyt kertoa minulle, Hildur, että hän on tullut tänään sinun luoksesi puhumaan minun puolestani! Nyt minä tunnen hänet. Nyt minä tiedän mistä löydän tosionneni. (Hän astuu aivan Hildurin luo.) Nyt minä sanon sinulle hyvästi. Ymmärräthän sinä, etten minä voi viipyä täällä kauempaa. Hän ei saa tämän jälkeen odottaa minua silmänräpäystäkään.

(Kiirehtii siihen suuntaan, minne Helga meni. Lautamies, Anna ja Erland kuistin portailla.)

LAUTAMIES. Mutta olethan sinä yksin, Hildur? Missä on Gudmund?

HILDUR (ylpeästi). Gudmund on mennyt etsimään sitä vaimoa, joka sopii hänelle, isä. Nyt te pääsitte saamasta häntä vävyksenne.

LAUTAMIES. Se on oikein, Hildur! Rohkaise mielesi! Olenhan aina sanonut, että sinä olit liian hyvä hänelle!

HILDUR (purskahtaa itkuun. Erlandille). Ei, minä en ole liian hyvä niinkuin isä sanoo. Sano hänelle, isä Erland, että minä alan ymmärtää -- -- Minä alan ymmärtää --

(Hän keskeytyy itkien ja nojautuu äitiinsä.)

(Gudmund ja Helga tulevat hitaasti kävellen tietä kiviaidan takaa. Gudmund pitää käsivartta Helgan vyötäisen ympärillä ja puhelee hänelle kiihkeästi. Helga astuu pää kumarassa ja kuuntelee. He eivät katso lautamiehen puutarhaan. He ovat melkein ehtineet ohi, kun Erland huomaa heidät ja huudahtaa.)

ERLAND. Gudmund!

GUDMUND (pysähtyy ja kääntää onnesta säteilevät kasvonsa isää kohti). Niin, mitä sanotte tästä, isä?

ERLAND. Minä sanon, että nyt minun ei ainakaan tarvitse pitkiin aikoihin sanoa mitään. Nyt minä saan taas olla vaiti.

Esirippu laskee.