Part 4

INGA (pyyhkii uudelleen silmiään). Eipä tainnut juolahtaa mieleesi, Helga, että minä täällä tänäpäivänä istuisin itkemässä. Mutta täällä tuvassa on niin omituista. Jotakin pahaa hiiviskelee täällä ympäri. Minusta täällä kuiskaillaan nurkasta nurkkaan, ettei tämä naiminen tuota onnea.

HELGA. Mutta rakas Inga äiti! Minkävuoksi se ei tulisi onnelliseksi?

INGA. Se ei tule onnelliseksi senvuoksi, että se perustettiin väärällä tavalla. Se alkoi vääryydenteolla. (Keskeytyy, mutta jatkaa päättävästi.) Sanoimme sinulle Helga, että sinun piti muuttaa senvuoksi, ettemme tarvitse sinua enää Hildurin tultua tänne. Mutta se ei ollut totta, vaan Hildur ei tahtonut ottaa Gudmundia ellemme me ajaneet sinua pois.

HELGA. Sen minä tiedän. Sen olen ymmärtänyt koko ajan.

INGA. Niin, mutta se oli väärin tehty. Ja me häpeämme sitä kaikki kolme. Ja saatpa nähdä, että me vielä saamme siitä rangaistuksen.

HELGA. Älkää toki sitä uskoko, emäntä. Olihan mahdotonta Hildurin, joka on niin tarkka ja ankara, pitää minua palveluksessaan.

INGA (katsoo lempeästi häneen, ojentaa hänelle kätensä). Puolustatko sinä nytkin häntä? Niin, te molemmat olette hyvin erilaisia.

ERLAND (perältä. Huomaa Helgan). Päivää Helga! (Ystävällisesti.) Miten sinä jaksat? Minä en voi sinua kätellä, sillä olen märkä ja likainen.

(Pyyhkii nurkassa riippuvaan pyyhkeeseen.)

HELGA. Kiitos, ei ole valittamista.

INGA. Helga tahtoi sanoa hyvästi Gudmundille ennenkuin hän lähtee.

ERLAND. Se on varsin luonnollista se.

INGA. En minä tahtoisi pyytää sinulta mitään nyt, kun et enää ole palveluksessani. Mutta ehkä sinä kuitenkin tahdot ottaa tämän vaatepakan ja kantaa sen vaateluhtiin.

HELGA. Kyllä, sen teen mielelläni.

(Ottaa kankaan ja poistuu keittiön ovesta.)

INGA. Erland, mikä sinua vaivaa? Minä varmaankin tulen päästä vialle, jollet sinä sano minulle minkävuoksi olet niin levoton.

ERLAND (vältellen). Mikäs minua vaivaisi?

INGA. Mitä sinä lammesta nostit?

ERLAND (raskaasti, ponnistaen). Tämän veitsen minä otin, Inga.

(Laskee kääntöveitsen hänen eteensä pöydälle.)

INGA (kääntelee veistä, tajuamatta häntä). Onko tämä se onnettomuus, jota minä olen koko aamun odottanut?

ERLAND (merkitsevästi). Yksi terä on siitä poissa.

INGA (tarttuu hänen käsivarteensa). Yksi terä poissa! -- Et suinkaan tarkoita, että Gudmund -- (keskeyttää) onko sinun aikomuksesi sanoa, että Gudmundilla oli tämä veitsi mukanaan kaupungissa viime yönä?

(Ääni on kohonnut, niin että viimeinen on melkein huutoa.)

ERLAND (synkän totisena). Hän otti sen niiden vaatteiden taskusta, jotka olivat sen näköisiä kuin olisivat olleet tappelussa, ja heitti sen lammikkoon.

INGA (ei sano mitään, jää istumaan huojuen edestakaisin, valitellen hiljaa).

ERLAND (astuu edestakaisin lattialla). Niin, nyt on onnettomuus tullut tähän taloon.

INGA (joka on luhistunut kokoon kuin vanha ihminen iskun saatuaan, oikaisee äkkiä itsensä). Mutta onhan Gudmund pukeutumassa sulhaseksi! Jos siinä olisi perää, niin ei hän silloin ajattelisi naimisiin menoa.

ERLAND. Niinpä hän kuitenkin tekee. Senvuoksi hän heitti veitsen lammikkoon, jotta voisi mennä tänään naimisiin.

INGA (ylpeästi). Gudmund! Ei, nyt sinä erehdyt, isä. Joskin hän juovuksissa ja sekapäisenä on joutunut ihmishengen menettämiseen, niin ei hän sentään mene naimisiin nuoren ja viattoman tytön kanssa antamatta hänen tietää asioistaan.

ERLAND (itsepäisesti). Hän on heittänyt pois veitsensä, ja nyt hän on pukemassa ylleen hääpukuaan.

INGA (nousee tuolilta). Se on tapahtunut niin äkkiä. Se on kova koetus hänen nuorelle mielelleen. Mutta hän kyllä tekee niinkuin oikein on. Sen saat nähdä.

(Vaipuu oihkaisten istualleen ja istuu taas kuten ennen ja valittelee.)

ERLAND (miettiväisenä). Tämä on ensimäinen kova koettelemus hänelle. Ja kuinka voi nuori poika ymmärtää, ettei ole mitään iloa rikkauksista ja vallasta, kun ei ole omatunto puhdas?

INGA (oikaisee itsensä, ylpeällä luottamuksella). Saat itse nähdä mitä hän tekee, sillä nyt hän tulee. (Gudmund tulee sisään kauniissa sulhaspuvussa. Inga äiti sanoo merkitsevästi, nähdessään hänen kasvoillaan kauniin, melkein kirkastuneen ilmeen.) Nyt sinä olet sen näköinen kuin minä tahdon sinun olevan.

GUDMUND. Minä tunnen itseni niin oudoksi tässä puvussa, äiti. Mutta katsos, kun Hildur on saanut jotakin päähänsä --

INGA. Tässä hän minun mielestäni on oikeassa. Sinä et ole koskaan ollut niin hyvännäköinen kuin tänään, Gudmund. -- Isä, etkö tahdo pyytää väkeä sisään, jotta he saavat nähdä Gudmundin ja toivottaa onnea!

ERLAND (menee).

GUDMUND (huutaa hänen jälkeensä). Isä, jos te -- -- (keskeytyy).

ERLAND (seisoo ovella ja viittaa ulos, palaa sisään). Tahdoitko sanoa minulle jotakin, Gudmund?

GUDMUND (hiljaa). En, en mitään.

ERLAND (asettuu Ingan viereen; juhlallisesti Gudmundille). Tässä talossa on ollut tapana, että äiti puhuu sekä itsensä että minun puolestani. Mutta tänäpäivänä, Gudmund, tahdon minä, sinun isäsi, puhua meidän molempien puolesta. Minä tahdon sanoa sinulle, että tapahtukoon sinulle mitä tahansa, mitä kohdannetkin, niin me emme sinua jätä. Meihin molempiin sinä voit aina luottaa. Se varmuus on hyvä olemassa, sekä onnessa että onnettomuudessa.

GUDMUND (kiirehtii vanhempiensa luo ja ottaa heitä kädestä).

INGA (pitää hänen kättään omassaan). Meillä on aina ollut iloa sinusta, mutta älä pelkää tulla luoksemme, jos surut sinua kohtaisivat!

GUDMUND (murtuneella äänellä). Kiitos, isä ja äiti! (Taistellen liikutustaan vastaan.) Te olette hyvempiä minua kohtaan kuin ansaitsisin. (Taistelee huomattavan sielullisen kamppailun. Hän kääntyy sitten isäänsä, mutta näkee väen, joka tulee sisään hiljaa ja juhlallisena.) Vai niin, nyt te olette täällä. (Hän menee väen luo ja ottaa heitä kädestä. Kaikki sanovat: "Onnea!" Kun hän on kätellyt heitä, tulee Helga sisään. Gudmund huudahtaa iloisesti.) Helga!

HELGA. Hyvää päivää, Gudmund!

GUDMUND (kättelee häntä). Olitpa oikein hyvä kun tulit!

HELGA. Minun teki niin mieleni tulla toivottamaan onnea ja siunausta Gudmundille hänen hääpäivänään.

(Gudmund pitelee hänen kättään omassaan, katsoo häneen, voimatta puhua.)

ERLAND. Siitä onnittelusta taitaa Gudmund iloita enemmän kuin mistään muusta.

GUDMUND. Niin iloitsenkin. Minä olen niin kiitollinen siitä, että sinä olet tullut toivottamaan minulle onnea, Helga.

(Kääntyy äkkiä syrjään ja taistelee itsekseen. Silmänräpäys jännittävää vaitioloa.)

INGA (tekee äkkinäisen päätöksen). Tulkaa tänne Pekka ja Olli! (Viittaa parille rengille.) Te autatte minut pääsemään sillalle! Minä tahtoisin mielelläni nähdä, kun Gudmund lähtee talosta.

(Häntä autetaan ulos. Kaikki poistuvat, niin että isä ja Gudmund jäävät kahden.)

GUDMUND (katsahtaa ylös ja sanoo hyvin hiljaa). Isä!

ERLAND (astuu hänen luokseen). Nyt sinä olet sanonut kaikille hyvästit. Nyt me sitten lähdemme.

GUDMUND (painaa päänsä isän olkapäälle ja purskahtaa voimakkaaseen itkuun).

ERLAND (lempeästi). Mikä sinua vaivaa, Gudmund?

GUDMUND (hilliten itkunsa). Te olette kaikki niin hyviä minulle, mutta minä en ansaitse sitä.

ERLAND. Ethän sinä ole tehnyt mitään pahaa.

GUDMUND. Kyllä minä olen. (Vetäsee syvään henkeä.) Minä olen lyönyt kuoliaaksi yhden ihmisen.

ERLAND. Vai niin, niinkö siis sittenkin oli?

GUDMUND (ihmetellen). Tiedättekö te jo sen, isä?

ERLAND. Silloin kun Janne puhui tappelusta, huomasin minä sinusta, etteivät asiasi olleet oikealla tolalla. Ja sitten löysin sinun veitsesi lammikosta.

GUDMUND. Minun veitseni!

ERLAND. Niin, sinnehän sinä sen heitit. Ja minä näin suurimman terän olevan poikki.

GUDMUND. Niin, isä, se on poikki. Mutta en kuitenkaan voi käsittää, että minä olisin sen tehnyt.

ERLAND. Etkö voi muistaa miten se tapahtui?

GUDMUND. En muista mitään. Kaikki on minulle mustaa yötä. Vain vaatteista minä huomaan olleeni tappelussa, ja minä tiedän veitsenterän olevan poissa.

ERLAND. Aijotko sinä salata sen?

GUDMUND. Olen ollut aivan mieltä vailla. Onhan hirveää, että tämä onnettomuus kohtasi minua juuri tänä päivänä. Ajattelin, että ehkä ne toiset, jotka olivat mukana, olivat yhtä humalassa kuin minäkin, eivätkä myöskään muista mitään. Ehkei minua vastaan ole muita todisteita kuin veitsi, ja senvuoksi tahdoin sen hävittää.

ERLAND. Arvasin kyllä sinun niin ajattelevan. Tahtoisinpa tietää mikä muutti sinun mielesi?

GUDMUND (luo alas katseensa). Kun minä näin Helgan.

ERLAND. (tarkkaavasti). Vai niin, Helgan.

GUDMUND. Niin, isä. Kun Helga tuli minua onnittelemaan. Silloin jokin kova suli minussa. Minä tulin niin liikutetuksi hänen tulostaan. -- Teitä toisia voin katsoa pää pystyssä; kun Helga tuli, en enää kyennyt. Hänen pitäisi vihata minua, mutta aina hän on yhtä lempeä.

ERLAND. Gudmund! Varmasti sinä et rakastakaan Hilduria?

GUDMUND. Kyllä minä olen rakastanut. En ketään ole asettanut häntä korkeammalle. Tiesinhän minä meidän arvomme ja rikkautemme hänen kauttaan kohoavan, ja minä tiesin varmasti, että siinä talossa, missä hän hallitsee, olisi hyvä elää. -- Minä olin oikein ylpeä ja mielissäni, kun olin saanut myöntävän vastauksen häneltä. Mutta sitten kun hän pakotti minut lupaamaan, että Helgan täytyy muuttaa, olen minä alkanut epäillä häntä toisenlaiseksi kuin miksi minä hänet luulin. Sillä hän oli väärässä, isä. Se oli sydämetöntä ja kovaa. Joka kerta kun minä menin hänen luotaan, en voinut olla ihmettelemättä, mitenkä kauan hänen rakkautensa minuun kestäisi, jos se asetettaisiin koetukselle. Ja samalla minä näin Helgan seisovan käräjäsalissa piplia sylissä. Ja minä kuulin hänen huutavan: "Minä luovun kanteesta! Minä pidän hänestä vieläkin. Minä en tahdo että hän vannoo itsensä onnettomuuteen minun tähteni."

ERLAND (hetken vaitiolon jälkeen). En tiedä, olenko ymmärtänyt sinut oikein, Gudmund. Et suinkaan sinä enää ajattele voivasi mennä naimisiin?

GUDMUND (kasvoilla jalo ilme). Siinä on minun koko tulevaisuuteni ja onneni! Täytyykö minun luopua kaikesta tästä, vaikka en edes itse tiedä olenko minä ollenkaan puukkoa käyttänyt? Isä, minä tunnustan tämän teille, kysyäkseni teiltä neuvoa.

ERLAND. Siitä tulisi sinulle kova edesvastuu, jos asiat ovat niinkuin sinä uskot. Et suinkaan sinä tahdo vetää mukanasi Hilduria ja hänen sukuaan onnettomuuteen?

GUDMUND. Minä en itse voi tätä asiaa selvittää. Sano minulle mitä minun pitää tehdä.

ERLAND. Kaiken sen jälkeen mitä olen kuullut, Gudmund, minä sanon, että ainoa minkä voimme tehdä on se, että menemme Ålvåkraan ja kerromme mitä on tapahtunut.

GUDMUND. Mutta tarvitseeko minun tulla mukaan, isä? Ajattelin, että minun pitäisi siitä päästä. Nyt ovat kaikki häävieraat koolla. Siitä syntyy sellainen hämminki.

ERLAND. Sinä tulet kuitenkin mukaan, Gudmund. Saat itse puhua Hildurin kanssa. Hän rakastaa sinua. Ehkei käy niin huonosti kuin sinä pelkäät.

GUDMUND. Minä en usko hänen rakkauteensa, isä. (Myöntyy, kun Erland aikoo keskeyttää hänet.) Niin, olenhan sanonut, että teen niinkuin te tahdotte.

(He menevät. Kuuluu ulkoa hyvästelemistä ja pyörien rätinää. Sen aikana esirippu laskee.)

NELJÄS NÄYTÖS.

Erik Perssonin talo Ålvåkrassa. Perältä näkyy pienisaarinen ja metsärantainen Klar-joki. Joen toiselta puolen, metsäisen vaaran juurelta häämöittää kirkontorni. Näyttämön poikki kivinen aita, jonka portit ovat auki, sen takana maantie. Vasemmalta näkyy osa ruotsalaiseen talonpoikaistyyliin rakennettua taloa, ulkokuisti on puuleikkauksilla koristettu. Talon edustalla penkkejä ja puutarhasohvia. Keskellä näyttämöä, perälle päin, pitkä pöytä, katettu valkealla liinalla, jonka laidoissa kirjava raita. Pöydällä leivoksilla täytetty korkeajalkainen maljakko; viinikannuja ja laseja. Oikealla lehtimaja. Pöydät ja talo koristetut seppeleillä ja kukilla. Penkeillä istuu joukko vanhempia häävieraita, juhlallisina ja jäykkinä. Nuorta väkeä istuu ja seisoo; he ovat kaikki kansallispuvuissa ja näyttävät katselevan toistensa kirjavia pukuja. Nuoret ovat iloisia, naureskelevat leikkiä laskien.

LAUTAMIES (seisoo kuistin rappusilla ja katselee tielle päin, varjostaen kädellään silmiään). Kyllä Närlundalaisten pitäisi jo olla täällä.

ERÄS VANHEMPI TALONPOIKA. Niin onpa ihmettä, että Gudmund on niin hidas.

LIINA (nuori tyttö, tulee ulos. Lautamiehelle). Minun käskettiin sanoa, että nyt on morsian melkein valmiiksi puettu, niin että hän on kohta valmis kirkkoon.

LAUTAMIES (kärsimättömästi). Tervehdä sinä heitä, että sulhanen ei ole vielä tullut, niin että hänellä kyllä on aikaa pukea itsensä niin koreaksi kuin haluaa.

(Menee sisään, Liinan seuraamana.)

BRIITTA (yhdelle nuorista miehistä). Voi mun päiviäni miten pulska sinä olet, Niilo!

NUORI TALONPOIKA. En minä ainakaan omasta puolestani pidä tästä koreilemisesta. En tunne itse itseäni näissä pukimissa.

MAIJA-EMÄNTÄ. Kyllä se Hildur vain osaa pitää muut aisoissa. Hän saa kaikessa tahtonsa perille. Minun ymmärtääkseni eivät vanhemmat ole kovinkaan tyytyväisiä tähän naimiseen.

KARIN-EMÄNTÄ. Ajatelkaa, että hän on saanut koko nuoruutensa ijän ajatella vain pukeutumistaan.

MAIJA-EMÄNTÄ. Hän saa isänsä taipumaan mihin tahtoo. Minä olen oikein iloinen ettei hän saanut päähänsä että mekin vanhat pukeutuisimme kansallispukuihin, sillä kyllä meidänkin olisi ollut pakko suostua.

HILDUR (kultakruunu päässä, ylt'yleensä koristeltuna kirjavilla silkkinauhoilla, helminauhoilla, ketjuilla j.n.e. -- huntua ei käytetä kansallispuvussa -- näyttäytyy ikkunassa. Hän seisoo ääneti ja katselee maantielle).

BRIITTA (näkee Hildurin ja huudahtaa). Kas morsian!

KAIKKI MUUT (huutavat kilpaa). Kas morsian!

ERÄS TYTTÖ. Miten kaunis hän on!

ERÄS MIES. Oletteko milloinkaan nähneet kauniimpaa morsianta?

ANNA EMÄNTÄ (näkyy myöskin ikkunassa). Ei, Hildur, ei sovi, että sinä näyttäydyt!

HILDUR. Minä tahdon vain nähdä eikö Gudmund tule.

(Vetäytyy pois.)

(Veneellinen häävieraita tulee oikealta. Eräs talonpoika huomaa heidät.)

TALONPOIKA. Ne ovat varmasti Sörbyyläiset!

ERÄS VAIMO. Eivät ole. Svartsjöläiset sieltä tulevat.

JANNE ÖSTER (tulee huoneesta iloisena ja kovaäänisenä). Tuolla tulevat Svartsjöläiset! Mennäänpäs yhdessä heitä soitolla vastaanottamaan!

(Hän soittaa marssia ja astuu koko joukon etunenässä rantaan, niin että näyttämö jää aivan tyhjäksi.)

HILDUR (taas ikkunassa). Niin, mutta nyt hän kuitenkin tulee!

LIINA (hänen vieressään ikkunassa). Älä vain seiso siinä ikkunassa, Hildur, niin että hän saa heti nähdä sinut, kun tulee! Silloin hän tulee herraksi teidän avioliitossanne.

(Oikealta kuuluu rattaiden jyrinää, ne pysähtyvät.)

LAUTAMIES (tulee kuistiin tähystämään. Hämmästyy, nähdessään Erlandin ja Gudmundin tulevan lehtimajan kulmauksen takaa). Mutta mitä teitä te tulette?

ERLAND (kätellessään ja tervehtiessään). Me sidoimme hevosemme puutarhanportille, lautamies. Arvelimme, että kenties ei sillä puolen sattuisi olemaan väkeä. -- On eräs asia, josta meidän pitäisi puhua teidän kanssanne ennen vihkimistä.

LAUTAMIES (hämmästyneenä). Mitä nyt on tapahtunut? -- No, sopiihan se, vaikka meidän oikeastaan pitäisi tähän aikaan olla matkalla kirkkoon.

ERLAND. Me tahtoisimme mielellämme että Anna ja Hildur olisivat läsnä.

LAUTAMIES (hyvin hämmästyneenä). Mitä Herran nimessä? Onko jotakin ikävää tapahtunut? Eipä ole juuri tavallista, että morsian tulee morsiuskamarista näyttäytymään vieraille ennenkuin kirkkoon lähtiessä.

HILDUR (ikkunasta). Minä kuulen, että Gudmund haluaa puhella äidin ja minun kanssani. Minä tulen alas, kunhan saan päälleni viimeiset kultarannerenkaani.

LAUTAMIES (astuu pöydän luo ja täyttää kolme lasia). Voimmehan kuitenkin ottaa lasillisen, ennenkuin te tuotte esiin tuon salaisuutenne, olkoon se mikä hyvänsä. (Kohottaa lasinsa.) Terve! Olkoon tämä päivä onnen ja siunauksen päivä sekä nuorille että meille vanhoille! (He kilistelevät keskenään ja juovat. Lautamies istuutuu.) Istukaa nyt ja avatkaa kielenne siteet!

ERLAND (istuutuu oikeanpuoliselle penkille, Gudmund jää seisomaan pöydän eteen). Emmekö odota, kunnes naiset tulevat?

LAUTAMIES. Niinkuin tahdotte, Erland Erlandsson! (Vaitioloa.) Hildur ja Gudmund eivät ainakaan voi hääilmaa moittia.

ERLAND. Ei, parempi se ei voisi olla.

LAUTAMIES (katsoo Gudmundiin). Mutta kylläpä Gudmund on hiljainen ja totinen tänään! Olisinpa luullut hänen näyttävän iloiselta hääpäivänään.

ERLAND. Minun mielestäni hän on niinkuin olla pitää. Gudmund kai ajattelee päivän vakavuutta.

LAUTAMIES (nyökäyttää). Siinä te kyllä tietysti olette oikeassa. (Vaitioloa.) Olette kai kuulleet viime yönä kaupungissa tapahtuneesta murhasta?

ERLAND. Kyllä olemme.

LAUTAMIES. Kurjalla paloviinalla on paljon omallatunnollaan. (Anna ja Hildur tulevat ulos ja pysähtyvät rappusille.) Tiedättekö, onko murhaaja löytynyt?

ERLAND (tyyneesti). Kyllä hän on löytynyt.

LAUTAMIES. Kas, tuolla ovat naiset!

ANNA (tervehtii). Tervetuloa!

GUDMUND (huudahtaen). Hildur!

(Hillitsee itsensä).

HILDUR (ihmeissään). Mitä sinä aijoit sanoa, Gudmund?

GUDMUND. Miten kaunis sinä olet morsiamena, Hildur!

HILDUR (hymyillen). Sitä on minulle sanottu jo monasti tänään, mutta kaikkein hauskinta on kuulla sinun niin sanovan, Gudmund.

LAUTAMIES. Istuutukaa nyt, niin että pian selviäisimme tästä! (Naiset istuutuvat vasemmalle penkille.) Antaapas nyt kuulua mitä tärkeää Gudmundilla ja Erlandilla on sydämellään!

ERLAND. Niin, puhu nyt sinä, Gudmund!

GUDMUND (seisoo hetken ääneti, sitten nopeasti ja kiihkeästi). Me puhelimme äsken tuosta eilisiltaisesta tappelusta, jossa yksi ihminen lyötiin kuoliaaksi.

LAUTAMIES. Niin, niin, mutta miksi nyt enää siitä puhuisimme?

GUDMUND (hetken vaitiolon jälestä, nopeasti). Katsokaa, minä olin kaupungissa viime yönä...

HILDUR (huudahtaa ja Gudmund vaikenee äkkiä. Äänettömyys, jonka aikana kuuluu vieraiden naurua ja ääniä).

ERLAND. Muutamat Gudmundin toverit olivat panneet toimeen juhlan. Hän oli tainnut juoda liikaa, sillä kotiin tullessaan hän ei muistanut mitään mitä hänelle oli tapahtunut. Mutta hänen vaatteistaan me näimme, että hän oli ollut tappelussa, sillä ne olivat aivan repaleissa ja liassa.

GUDMUND (äkkiä uhkamielisesti). Antakaa minun kertoa loppu, isä! (Kääntyen lautamieheen.) Kun sitten tänä aamuna pelimanni Janne tuli meille Närlundaan kertomaan veitsenterästä, joka oli jäänyt murhatun päähän, niin silloin minä otin veitseni ja näin että suurin terä oli poikki. Niin, silloinhan minä olin syyllinen tai ainakin minua voitaisiin epäillä.

LAUTAMIES (hyvin vakavana, mutta tyynesti). Sinäpä tuot ikäviä uutisia, Gudmund.

ERLAND (hetken vaitiolon jälkeen). Kyllähän Gudmund olisi mieluummin tästä vaiennut. Hän kadottaa paljon tällä tunnustuksella.

LAUTAMIES (nousee, katkerasti). Niin, me täällä Ålvåkrassa voimme kaikki olla iloisia, että hän kertoi sen, muuten olisi onnettomuus vetänyt meidätkin mukaansa.

ANNA. Onhan päivänselvää ja oikeudenmukaista että Gudmund tunnusti.

GUDMUND (joka koko ajan on katsonut Hilduriin, astuu askeleen häntä kohti).

HILDUR (on tähän asti ollut hiljaa. Nyt hän kohottaa käsivartensa ja vetäsee hiuksista pois suuret neulat, jotka kruunua kiinnittävät).

GUDMUND (pysähtyy ja katsahtaa häneen moittivasti). Hildur!

(Hildur työntää neulat takaisin kruunuun.)

ERLAND. Eihän ole vielä todistettu, että Gudmund on syyllinen. Mutta minä ymmärrän, että te tahdotte siirtää häät siksi kunnes asia on saatu selväksi.

LAUTAMIES (kylmästi). Ei kannata puhua siirtämisestä! On kai Gudmund siksi varma asiasta, että me kaikki voimme sopia siitä, että Gudmundin ja Hildurin välit ovat nyt lopussa.

ERLAND (ei vastaa, vaan luo silmänsä maahan).

LAUTAMIES. Tule, Anna! On parasta meidän mennä sanomaan vieraille, ettei nyt tule mitään häitä!

(He menevät.)

GUDMUND (menee Hildurin luo, joka on noussut, ja ojentaa hänelle kätensä). Etkö tahdo sanoa minulle hyvästi, Hildur?

HILDUR (säihkyvin silmin). Tuollako kädelläsi sinä puukkoa heilutit?

GUDMUND (säpsähtää. Erlandille). Niin, nyt minä olen varma siitä, ettei häitä enää tarvitse siirtää.

(Hildur menee.)

ERLAND (panee kätensä Gudmundin käsivarrelle). Gudmund, taitaa olla parasta, että me samalla ajamme vallesmannin luo. Tai ehkä sinun ensin pitäisi käydä kotona, että saisit levätä ja nukkua?

GUDMUND (kuuntelee). Kuulkaa!... Miten hiljaa ollaan sisällä! Nyt siellä on saatu kuulla tuo uutinen. (Äkkiä katkeroituen.) Ajattele, kaikki nämä laitokset ovat tehdyt minun häitäni varten! Kaikki tämä olisi ollut minun omaani! (Yhä enemmän liikutettuna.) Oi, minä olisin valmis menemään huutamaan sinne, että kaikki on valhetta! Että minä olen keksinyt sen kaiken pannakseni Hildurin koetukselle!

ERLAND. Eipä hän juuri koetusta kestänyt.

GUDMUND. Niin, se on kyllä totta. Mutta mitä minä siitä välitän? Mitä siitä vaikka hän onkin itserakas ja ylpeä? Hän on kaikessa tapauksessa tämän seudun komein ja kaunein tyttö. -- -- -- Nyt me olisimme olleet matkalla kirkkoon, isä, ja sitten minä olisin istunut ylinnä hääpöydässä, ja kaikki olisivat kadehtineet minulta kaunista morsianta. Minä olisin tanssinut ja leikkinyt koko päivän. Ja nyt on kaikki mennyt myttyyn! Olinpa typerä kun tunnustin! Nyt minä menetin elämäni parhaimman päivän.

ERLAND. Sinun äitisi ja minä iloitsemme siitä, että sinä tunnustit, Gudmund.

GUDMUND. Iloitsetteko te siitäkin, että minä joudun linnaan?

ERLAND. Tiedämme kyllä, ettei se suinkaan ollut sinulle helppoa.

GUDMUND. Niin, kyllä te olette hyviä kun kiitätte minua sen vuoksi että olen tärvellyt koko tulevaisuuteni.

ERLAND. On vielä yksi joka sanoo, että sinä olet tehnyt oikein.

GUDMUND. Kuka?

ERLAND. Suotorpan Helga.

GUDMUND (kiivaasti). Helga? (Seisoo hetken ääneti; senjälkeen tyyneesti.) Isä, tule, nyt me lähdemme!

(Poistuu kiireesti samaa tietä, jota oli tullutkin. Erland menee ajatuksiin vaipuneena jälestä).

(Näyttämö on vähän aikaa tyhjä, kuuluu piiskan läimäyksiä ja pyörien jyrinää, mutta ei naurua eikä puhetta. Vähän senjälkeen soutaa vene takaisin jokea pitkin. Sitten tulee Helga maantieltä pihalle Janne Österin seurassa.)

JANNE (viittaa joelle). Tuolla menevät Sörbyyläiset takaisin joen yli, ja tuolla (viittaa oikealle) -- tuolla ajaa Erland Erlandsson Gudmundin kanssa vallesmannin luo! Nyt sinä näet, että kaikki ovat menneet matkoihinsa. Miksi tahdoit juuri minun palaamaan takaisin sinun kanssasi tänne?

HELGA. Minä näen tulleeni liian myöhään.

JANNE. Niin, ei tänäpäivänä vietetä häitä Ålvåkrassa. Ja koska ei tässä pelimannilla ole ansion toivoa, niin on parasta, että minä nyt menen todenteolla kotiin.

HELGA (miettii, epäröi ja sanoo viimein päättävästi). Janne menee sisään sanomaan Hildurille, että tänne on tullut vieras, joka tahtoo puhutella häntä.

JANNE. En minä ikinä usko, että hän tulee ulos puhumaan sinun kanssasi, Helga.

HELGA. Te saatte kuitenkin koettaa, Janne! Ettekö te ymmärrä, että minulla on tärkeää asiaa, kun kerran minä tätä pyydän.

JANNE. No niin, eiväthän he sentään voi syödä häntä senvuoksi.

(Menee sisään.)

HELGA (huutaa hänen jälkeensä). Mutta älkää mainitko minun nimeäni, kuuletteko!

JANNE (joka silmänräpäyksen on ollut sisällä, palaa takaisin). Nyt hän tulee sinun luoksesi. -- Ja nyt minä menen.

HELGA. Ei, viivy vielä hetki, Janne! Voi sattua, että täällä kuitenkin vielä tänään vietetään häitä.

(Janne menee ja istuutuu penkille näyttämön perälle.)

HILDUR (tulee nopeasti ilman kruunua. Hän on kalpea ja seisahtuu Helgan nähdessään). Suotorpan Helga! Mitä sinä minusta tahdot?

HELGA. Minulla olisi vähän puhumista Hildurille.

HILDUR (kiireisesti ja vilkkaasti.) Onko Gudmund lähettänyt sinut?

HELGA. Ei, minä tulen itsestäni.

HILDUR (kärsimättömästi). Mutta sano sitten, mitä tahdot! (Kun Helga katselee ympärilleen.) Meidän täytyy jäädä tähän. Koko talo on täynnä väkeä.

HELGA. Ennenkuin minä sanon asiani, tahtoisin minä tietää, pitääkö Hildur Gudmundista.

HILDUR (ylpeästi). Minkävuoksi sinä sitten uskot minun aikoneen mennä naimisiin hänen kanssaan?

HELGA. Minä tarkoitin, että pitääkö Hildur hänestä vielä?

HILDUR. Minä en ole koskaan pitänyt hänestä niin paljon kuin tänään.

HELGA (vilkkaasti). Silloin täytyy Hildurin heti antaa jonkun rengeistä ratsastaa Erlandssonien jälkeen hakemaan heidät tänne takaisin. He eivät ole vielä ehtineet kauas.