Part 3

INGA. Lautamiehen emäntä suo anteeksi, ettei täällä ole niinkuin tulisi olla! Ei ole hyvä, että talon emännän täytyy istua paikoillaan eikä pääse liikahtamaan. Kyllä olisi nuori emäntä tarpeellinen tähän taloon.

ANNA. Kyllä kai Gudmund siitä huolen pitää.

INGA. Se on toki selvää. Mutta nyt hän on sellainen hupakko, ettei hän tyydy vähempään kuin kaikkein parhaimpaan.

LAUTAMIES (rykäsee).

(Anna astuu syrjään, tehdäkseen tilaa Hildurille, joka on kookas, vaaleaverinen ja kaunis, yllään kallisarvoinen kansallispuku.)

INGA. Tule nyt tänne, Gudmund, niin että voin nojata käsivarteesi! Sillä minä tahdon nousta, ymmärrätkö, kun tervehdin sitä, joka nyt tulee. (Juhlallisesti ja liikutettuna, ottaessaan Hilduria kädestä ja jäädessään ponnistaen seisomaan.) On jotakin suurta saada tervehtiä sitä, jonka minä mieluimmin kaikista näkisin askartelevan ja johtavan sijastani tässä vanhassa tuvassa. Jumala siunatkoon sinua, lapseni! Minä tiedän, ettet sinä pelkää saada miestä, joka tarvitsee työtätekevän vaimon.

HILDUR (huomattavan liikutettuna vastaanotosta). Minä olen niin iloinen, jos tahdotte vastaanottaa minut tyttärenä. Te ette saa ajatella minua uutena emäntänä.

LAUTAMIES (rykäsee). Hm --

INGA (Hildurin käsi omassaan). Sinä vastaat hyvin puolestasi. Gudmund sanookin sinun aina löytävän sopivat sanat, ja se on suuri Jumalan lahja. Istu nyt tänne jakkaralle minun viereeni! (He istuutuvat.) Katsoppas, tämä on ollut Gudmundin paikka aina siitä asti kun hän oli pieni. Enkä minä anna kenen tahansa tähän istua. Ja nyt saa Gudmund siirtää esiin tuolit, niin että te toisetkin pääsette istumaan.

(Lautamies ja hänen vaimonsa istuutuvat Ingan viereen. Gudmund ja Erland seisovat).

INGA (hienosti). Minä olen kyllä kuullut, Hildur, että sinun isäsi on tullut tänne puhumaan asioista Erlandin kanssa, ja että sinä ja Anna-äiti olette matkustaneet tänne vain keliä koettelemaan. Mutta koska minä kerran olen saanut teidät tänne, niin täytyy minunlaisen raukan, joka ei pääse tuvanovesta ulos, ottaa tilaisuudesta vaarin ja puhella teidän kanssanne eräästä vakavasta asiasta. -- Ensiksi ja etupäässä minä kysyn teiltä, Anna, ettekö te ole kyllästynyt minun poikaani, joka matkustaa Ålvåkraan aina kun hänellä on vapaa hetki. Te taitaisitte toivoa jo noiden käyntien loppuvan?

ANNA. Ei meillä ole mitään sitä vastaan, että Gudmund käy Ålvåkrassa.

INGA. Vai niin, silloin minä puhun itseni puolesta. Minä tahtoisin sanoa, että kaikkina niinä pimeinä iltoina, jolloin olen istunut yksin täällä tänä talvena, olen minä ajatellut itsekseni, että kyllä kai minä vielä palkakseni saan nähdä nuoren emännän askartelevan tuvassa ja kuulla lapsenkehdon liekkuvan vieressäni. Nyt minä käytän tilaisuutta hyväkseni kysyäkseni, täytyykö minun vielä odottaa kauan tätä iloa?

LAUTAMIES. Teillä on niin kiire, Inga-emäntä.

INGA. Teillä muilla on vielä pitkältä ikää jälellä, mutta se joka tietää ettei hänellä ole enää kauan elon aikaa, sillä on kiire saada nähdä onnen saapuvan taloonsa. Minä tiedän Gudmundin kertoneen lautamiehelle minkälaista meillä on, ja tiedänhän minä, ettei niitä voi verrata Ålvåkran ihanuuksiin, mutta minä tahdon sanoa lautamiehelle ja Annalle jotakin, josta ei hän itse voi puhua, ja se on, että hän on poika, joka ei koskaan ole tuottanut vähintäkään surua vanhemmilleen. (Vetoaa Erlandiin.) Sen kai sinäkin myönnät, Erland. Ja minä uskon, että jos Gudmund saa mieluisensa vaimon, niin hänkin voi sanoa samaa istuessaan täällä vanhoilla päivillään. Minä sanon tämän, sillä minä tiedän lautamiehen ymmärtävän rahan arvon, mutta hän ymmärtää myöskin sen mikä on enemmän arvoista kuin raha.

LAUTAMIES. Te olette kyllä huomannut, Inga, puhuvanne miehelle joka on saanut tottua myöntymiseen. Voin sanoa teille, että minä olen antanut Hildurille luvan vastata Gudmundille niinkuin hän itse tahtoo, mutta minun mielestäni hänen piti ensin nähdä teidät ja talo.

INGA (hienosti). Minä vain pelkään, että lautamies ajatteli itsekseen: "Kun Hildur saa nähdä vanhan, pahan anoppinsa, niin ei hän enempää välitä Gudmundista", ja että te senvuoksi tulitte tänne tänä iltana. -- Mutta nyt sinun täytyy, Gudmund, ottaa Hildur mukaasi ja näyttää hänelle talo, ehkäpä hän silloin itse antaa sinulle vastauksen.

HELGA (tulee kahvitarjotinta kantaen).

ERLAND. Täällä on kahvi, äiti.

INGA. No sitten sinun täytyy ensin koetella, Hildur, osaammeko me keittää kahvia ja leipoa pieniä leipiä Närlundassa, ennenkuin menet tarkastukselle.

HILDUR (Helgan tarjotessa kahvia). Te puhutte niin, että minä tulen aivan hämilleni. Ei minun tarvitse mennä tarkastukselle. Ei koko Ålvåkrassa ole niin hauskaa huonetta kuin tämä tupa. Minä luulen, että minä heti jään tänne.

LAUTAMIES (tuntee Helgan). Mutta mitä? Sehän on sama -- (Vaikenee.)

ANNA (uteliaasti) Kuka?

LAUTAMIES (kuiskaa hänelle.) Suotorpantyttö!!

ANNA (ääneen). Suotorpantyttö!!

(Vaikenee, kaikki ovat kuulleet huudahduksen. Kun Helga tulee vapisevin käsin tarjoamaan kahvia Hildurille, katsoo tämä häneen tuikeasti, ja Helga luo katseensa alas.)

INGA (keskeyttääkseen tukalan vaitiolon). Onko kahvi liian heikkoa?

ANNA. Ei, se on oikeata pitokahvia.

INGA (Helgalle, joka on mennyt tarjotinta kantaen perälle ja näyttää hyviä onnettomalta). Pane tarjotin pois, Helga, ja mene ulos!

ANNA. Oliko tuo Suotorpantyttö?

INGA. Kyllä se on hän.

ANNA (jäykästi). Kyllä minun mielestäni on omituista, että te pidätte tuollaista talossanne.

INGA. Minä otin Helga Niilontyttären luokseni, kun kuulin miten hän oli käyttäytynyt Per Mårtensonin asiassa. Molemmat, sekä Erland että minä, katsoimme kristityn velvollisuudeksi auttaa onnetonta tyttöä.

ANNA (neuvoen). Mutta kristityn velvollisuus on myöskin estää paheiden ja kevytmielisyyden tunkeutumista kotiinsa.

INGA. Tyttö ei ole niin paha kuin sanotaan. Hän on kaikinpuolin käyttäytynyt säädyllisesti ja kunniallisesti täällä ollessaan. Vai mitä sinä sanot, isä?

ERLAND. Niin, ei häntä ole voinut mistään soimata. Hän on tehnyt enemmän kuin hänen ikäiseltään voisi odottaa.

GUDMUND. Hän olisi kenties voinut joutua onnettomuuteen uudelleen, jollei äiti olisi ottanut häntä luokseen.

HILDUR (nousee äkkiä kiivaasti). Jos tuo tyttö jää tänne Närlundaan, niin minä en tule koskaan tänne.

GUDMUND (pelästyneenä). Mutta, rakas ystävä, ajattele toki, ettei kukaan näihin asti ole osannut niin hyvin hoitaa äitiä kuin Helga!

INGA. Niin, siinä on Gudmund oikeassa.

HILDUR (varmasti). En minä tahdo pakottaa sinua enkä sinun vanhempiasi ajamaan häntä pois. Mutta minä en aijo elää saman katon alla hänen kanssaan. Se sinun täytyy tietää, että voit miettiä miten menettelet. (Isälleen.) Taitaa meidän olla jo aika lähteä kotiin, isä.

LAUTAMIES (katsoo kelloaan). Niin on. Muuten tulee pimeä ennenkuin ehdimme kotiin.

ANNA. Kiitos kahvista!

INGA. Kiitos kiittämästä!

LAUTAMIES. Hyvästi ja kiitos, Inga emäntä! (Ojentaa hänelle kätensä.) Pelkään pahoin tämän asian vielä menevän myttyyn.

INGA (varovasti). Se riippuu Gudmundista.

LAUTAMIES (poistuu Erlandin kanssa).

ANNA. Toivokaamme parasta. Hyvästi ja kiitoksia!

(Kättelee Ingaa ja seuraa miestään.)

HILDUR (Gudmundille). Nyt minä saan nähdä, Gudmund, minkä arvoinen minä olen sinulle. (Kääntyy hänestä ja menee Ingan luo.) Hyvästi Inga-äiti! Minä toivoisin, ettei tämän ensinäkemän tarvitsisi jäädä viimeiseksi.

INGA. Kiitos sinulle, Hildur! (Pitelee hänen kättään.) Älä nyt ole niin ankara tytölle! Voi tapahtua kenelle hyvänsä, että hän joskus tarvitsee ihmisten sääliä.

HILDUR. Vaikka te kuinka pyytäisitte, Inga-äiti, niin minun on mahdoton ottaa Suotorpantyttöä palvelukseeni.

(Menee nopeasti ulos, Gudmund seuraa häntä ääneti.)

INGA (pudistaa epäröiden päätään). Mitä tästä tulee? Kaunis hän on näöltään, mutta hän on varmasti sellainen, joka etupäässä aina ensiksi ajattelee itseään. (Sulkee silmänsä ja tuumii.) Sitä ei voi auttaa. -- -- Helgan täytyy poistua. -- -- Helgan täytyy muuttaa.

GUDMUND (tulee verkalleen sisään, alakuloisena ja synkkänä, heittää lakin luotaan).

INGA. Miten sinun kävi?

GUDMUND (katkerasti). Hän sai tahtonsa perille. Minun täytyi pakostakin luvata -- --

(Erland tulee hiljaa sisään, jää seisomaan perälle ja katselee Gudmundia.)

INGA (nyökäyttää). Niin, ethän voinut muuta tehdä. Samaa mieltä minäkin olen.

GUDMUND (purkaa tunteensa). Oli alhaista ja häpeällistä kaikessa tapauksessa käyttäytyä sillä tapaa Helgaa kohtaan!

(Heittäytyy, oikeanpuoleiselle penkille.)

INGA. Vähempi saa väistyä suuremman tieltä. Vai miten sinä, isä, ajattelet?

ERLAND (hitaasti ja miettien). Kyllä sinä olet oikeassa, äiti. Mutta nyt se riippuu siitä mikä on suurempi ja mikä on vähempi.

GUDMUND (mutisee). Enhän minä voi antaa Hildurin mennä luotani Helgan tähden.

INGA. Helgan ei tarvitse kärsiä puutetta. Siitä minä pidän huolen. Ja minä ilmoitan hänelle poismuuttamisesta niin varoen ettei hän tule siitä pahoilleen.

GUDMUND (pyytäen). Mutta ei tänä iltana, äiti! Odottakaa huomiseen!

INGA. Nyt tuleekin väki iltarukoukseen.

(Renkejä ja palvelustyttöjä tulee molemmista peräovista. Helga vasemmanpuoleisesta. Hän jää toisten taakse.)

Istukaa nyt!

(Väki istuutuu Ingan ympärille.)

INGA. Tule sinä tänne minun luokseni, Helga! (Helga lähestyy) Istu tähän jakkaralle!

(Helga katsahtaa häneen ja istuutuu Ingan jalkoihin.)

INGA (avaa virsikirjan, asettaa silmälasit nenälleen ja sanoo sillaikaa). Nyt me laulamme: "On päivä iltaan ehtinyt."

KAIKKI (alkavat laulaa). On päivä iltaan ehtinyt -- --

Esirippu laskee.

KOLMAS NÄYTÖS.

Närlunda. Sama isotupa kuin ensi näytöksessä, mutta nyt koristettu tuoreilla koivunlehvillä. Aamupäivä muutamaa kuukautta myöhemmin. Inga äiti istuu juhlapuvussa tuolissaan pöydän vieressä oikeanpuolisen seinän ikkunan edessä. Hänkin on juhlapuvussa. Elin, nuori palvelustyttö, kattaa aamiaispöydän yhdelle hengelle suurelle pöydälle, joka on keskellä huonetta, enemmän katsomon puolella.

INGA. Elin, katsoppas eikö Gudmund jo ole hereillä? Siellä sisällä on niin hiljaista.

ELIN. Kyllä menen. (Astuu vasemmanpuoleiselle ovelle, tirkistää sisään ja sulkee oven varoen.) Ei, hän nukkuu vielä. Hän kääntyilee levottomasti, eikä hän ole riisunut vaatteitakaan yltään.

(Jatkaa kattamista ja poistuu tuvasta.)

ERLAND (pienen vaitiolon jälkeen). Onpa sekä typerää että hullua, kun miesväki viettää juomalla viimeistä nuorenmiehenpäiväänsä juuri ennen häitä. Ne ovat liian hurjia tuollaisissa tilaisuuksissa.

INGA. Se on nyt sellainen tapa, eikä sitä voi mennä muuttelemaan. Eikä Gudmund vain senvuoksi mennyt kaupunkiin eilen, menihän hän tekemään ostoksia toisenpäivän-pitoja varten. Ja kun hän nyt kerran oli kaupungissa, niin eihän hän voinut kieltäytyä ystäviensä kutsusta.

ERLAND. Mutta ei se nyt ole vain sitä, äiti. Monta kertaa viime aikoina hän on ollut samanlainen kotiin tullessaan. Kun minä vain tietäisin mikä häntä vaivaa! Hän taitaa juoda vain unohtaakseen jotakin, joka häntä painostaa.

INGA. Niin, muutamat ovat nyt sellaisia, että kun he ovat saaneet sen, jota he eniten ovat toivoneet, niin he alkavat epäillä ettei tuo toivomansa ollutkaan niin erinomainen kuin he olivat ajatelleet. Kyllä kaikki paranee, kunhan he joutuvat naimisiin.

ERLAND (nousee). Mutta nyt minä kaikessa tapauksessa herätän hänet.

INGA. Voi, anna hänen vielä nukkua vähän aikaa!

ERLAND. No niin, nukkukoon nyt vielä pari minuuttia lisää.

(Tupakoi edelleen.)

JANNE ÖSTER (astuu sisään hitaasti ja arasti). Hyvää päivää tähän taloon!

ERLAND. Päivää, Janne!

INGA. Päivää Janne! Istukaa!

JANNE. Kiitos vain, emäntä!

(Istuu oikeanpuoleiselle seinäpenkille.)

INGA. Jos Jannelle maistuu voileipä ja lasi sahtia, niin istukaa pöytään! Se on katettu Gudmundille.

JANNE. Enpä vastaa kieltävästi, hyvä emäntä, sillä niukasti elämme kotona tätä nykyä.

(Istuutuu pöydän ääreen ja syö hyvällä ruokahalulla.)

INGA. Janne tulee vähän sopimattomaan aikaan, sillä Gudmund viettää tänään häitään.

JANNE (syödessään). Kyllä tiedän, emäntä, kyllä tiedän. Senpävuoksi lähdinkin tänään liikkeelle. Minä olen matkalla häätaloon, mutta minulla oli sivumennessä tänne vähän asiaa. Kuulin että täällä on huomenna toisen hääpäivän pidot. Sattuisiko niin hyvin, että täällä tanssitaan?

INGA. Ei tiedä vaikka olisi vähän tanssiakin. (Ystävällisesti.) Jos Janne soittaa Ålvåkrassa, niin tulee hän myöskin mukana tänne! Kuuluuhan hän hääjoukkoon.

JANNE (huomattavalla helpoituksella). Niin, sitä minä odotinkin, mutta kaikessa tapauksessa on hyvä tietää varmasti.

INGA (hetken vaitiolon jälkeen). Onko Janne yhtään tavannut Helgaa? Tehän olette naapureita siellä Suursuolla.

JANNE. Minä näin hänet pari päivää sitten. Minun mielestäni hän näytti hyvin surkealta. (Hetken mietittyään.) Ettekö te pitänyt Helgasta, Inga-emäntä? Te annoitte hänen muuttaa jo puolen vuoden kuluttua!

INGA. Tietääkö Janne, ei minulla koskaan ole ollut ketään palveluksessani, jonka kanssa olisin tullut paremmin toimeen. Mutta nyt kun Gudmund menee naimisiin ja Hildur muuttaa tänne, niin on meitä liian monta naishenkilöä talossa. Ja sen, joka oli nuorin ja viimeksi tullut, täytyi väistyä.

JANNE. Hän on itsekin sanonut samaa minulle. Ja hän on näyttänyt minulle miten paljon te olette antaneet hänelle sekä vaatteita että muuta, niin että se pieni vaatenyytti, joka hänellä oli tänne tullessaan, oli kasvanut kokonaiseksi kirstuksi. Eihän sitä voinut ottaa uskoakseen että te olitte niin kovin tyytymättömiä häneen, koska isä Erland itse kyyditsi hänet kotiin.

INGA. No, sitä me emme olleet ensinkään, Janne. Mutta missä suhteessa näyttää hän Jannen mielestä surkealta?

JANNE. Niin, näyttää vain siltä, ettei hän jaksa kauempaa elää metsässä. Hän ei ole enää se entinen suotorpantyttö, joka oli minun ainoa iloni. Ei, hän on aivan muuttunut.

INGA. Mutta, Janne, ehkäpä se onkin hänelle parempi.

JANNE. Ensi kerran palatessaan palveluksesta täältä alhaalta kylästä, oli hän vajonnut lokaan ja kurjuuteen, mutta hän oli sama kuitenkin. Hän oli iloinen päästessään takaisin Suursuon ja metsän läheisyyteen. Mutta nyt, tällä kertaa --

INGA. Oliko hän Jannen mielestä muuttunut?

JANNE (niin kiintyneenä asiaan, että unohtaa syöntinsä). Hän on tullut niin kovin hiljaiseksi. Hän on tullut samanlaiseksi kuin te muut täällä. Te olette tehneet hänet tupaihmiseksi. -- -- -- Hän ei enää viihdy siellä ylämailla. Niin se nyt vain on.

INGA. Onhan hänellä lapsensa!

JANNE (kiivaasti). Lapsi! Sen on vanha Stiina kokonaan vienyt häneltä! Helga saa tuskin silmätä sitä. Enkä minä usko Helgan enää jaksavan hoitaa lastaan. (Yhä kiivaammin.) Minä luulen hänen ikävöivän itsensä kuoliaaksi.

INGA (päättäväisesti). Sanokaa nyt vain suoraan mitä tarkoitatte, Janne! Jos minä voin auttaa Helgaa enemmän kuin mitä olen tehnyt, niin sanokaa minulle! (Huomaa Gudmundin, joka avaa ovea.) Mutta tuolla Gudmund viimeinkin tulee! Sinä olit jo nukkua liikaa, itse hääpäivänäsi.

GUDMUND (kalpean ja unisen näköisenä. Takki on rikkirevitty. Hän astuu äidin luo). Taisinpa nukkua. (Koettelee otsaansa.) Ja yhtä raskas on vielä pääni. Taitaa vielä monta unikuormaa olla siellä painamassa.

INGA (katsoo hellästi ja tutkivasti häneen). Toverisi taisivat pitää sinulle aika isot kestit.

GUDMUND. Olihan ne. Sanonpa teille muuten, että minä en muista koko moskasta enää yhtään mitään.

INGA. No, silloin ei siitä minun luullakseni ollut paljoakaan iloa.

GUDMUND (huomaa takkinsa revityksi). Mutta mitä tämä on?

INGA (kuivasti). Näyttääpä siltä kuin tuo takki olisi ollut tappelussa tänä yönä. (Viittaa pöytää kohti.) Mutta istu vähän syömään ennenkuin menet pukua muuttamaan! Sinä et ole maistanut vielä suupalaa tänä päivänä.

GUDMUND (kääntyy pöytään päin, huomaa Jannen). Istutteko te täällä, Janne? Minä luulin teidän soittavan Ålvåkrassa.

JANNE (nousee tervehtimään). Minä olenkin matkalla sinne, mutta poikkesin ohimennessä tänne kun oli vähän asiaa. Ja sitten emäntä tarjosi voileipää.

GUDMUND (istuu syömään). Istukaa vain alallanne ja syökää, Janne! -- Ehkä teillä on jotakin hauskaa kertomista, niin minä unohtaisin hetkeksi päänkipuni!

INGA. Janne istui juuri puhumassa Helgasta, kun sinä tulit. Hän sanoo Helgan ikävöivän tänne kylään.

JANNE. Niin se nyt on. Ja kun minä sain kuulla, että Per Mårtensonin vaimo oli kuollut, niin minä tulin ajatelleeksi, että ehkä joku järkevä ihminen, niinkuin te, Inga-emäntä, voisitte ottaa puhuaksenne --

GUDMUND. Vai on se ihmisparka kuollut.

INGA. Olipa onni hänelle kun pääsi pois, hänellä oli niin huono mies.

JANNE. Niin, mutta hän kuuluu viime aikoina tulleen paljoa paremmaksi. -- Sanovat, että siitä asti kun hän oli noilla käräjillä --

GUDMUND. Senpä tahdon nähdä, ennenkuin sen uskon.

JANNE. Minä sanon vielä kerran, että jospa joku viisas ihminen puhuisi hänelle. -- Ehkä hän voisi sovittaa minkä on tehnyt Helgalle.

GUDMUND (kiivaasti). Pahus vie, siihen hän ei rupea!

INGA. Gudmund, mikä sinua vaivaa?

GUDMUND. Minä tarkoitan, vain, että Helga on liian hyvä mokomallekin sialle.

INGA. Sehän olisi paras mitä Helgalle voi ajatella. Kiitos, Janne, että herätitte minussa tuon ajatuksen.

GUDMUND (kääntyy kiivaasti äitiinsä päin, mutta luo alas silmänsä kun huomaa hänen katseensa. Toisella äänensävyllä). Eikö teillä ole näin hääaamuna muusta puhumista kuin kuolemantapauksista, Janne?

JANNE. Ei tottamaar ole. Ainakin on parempi, että vaikenen.

GUDMUND. Sepä jotakin. Kukas vielä on manalle mennyt?

JANNE. Taidatpa sinä tietää siitä yhtä paljon kuin minä. Kuuluu olleen tappelu viime yönä kaupungissa muutamien talonpoikien ja noiden tiilitehtaan roistojen välillä.

GUDMUND (välinpitämättömästi). Minä en tiedä mitään viime yön tapahtumista.

JANNE. Yhhyh! Meidän ajan nuoret ovat sellaisia nahjuksia. Jos minä olisin ollut kaupungissa, niin tottavie olisin ollut mukana antamassa roistoille selkään. Mutta niin ovat nyt asiat, että poliisin tullessa makasi yksi taistelusankareista kuolleena kadulla. Ja kun hänet saatiin poliisikonttoriin, niin huomattiin, että joku oli pistänyt veitsen päähän, ja se oli tunkeutunut aivoihin. Terä oli mennyt poikki ja jäänyt päähän. Se oli tavallisen kääntöveitsen terä. Itse veistä ei löytynyt. Sen oli kai murhaaja ottanut mukaansa.

GUDMUND (on laskenut kädestään veitsen ja haarukan, kuuntelee jännitetyn tarkkaavasti). Ovatko he jo saaneet kiinni hänet?

JANNE. Ei vielä, mutta poliisi kyllä tietää ketkä olivat tappelussa. Ne ovat nyt seuraamassa hänen jälkiään. Meidän vallesmannille ja siltavoudille on myöskin lähetetty sana. Niin, minä ainakaan en johda heitä oikeille jälille.

GUDMUND (koettaa olla välinpitämätön). Janne on vain aina entisensä lainen.

(Jatkaa syömistään, mutta näyttää hajamieliseltä. Erland pitää häntä tarkasti silmällä.)

JANNE. Ja nyt kiitoksia ruuasta, sillä taitaa jo olla aika minun joutua Ålvåkraan. (Nousee.) Hyvästi, emäntä, ja paljon kiitoksia! Hyvästi isä Erland! Kiitos, Gudmund! Sinä olet juuri yhtä ikävystyneen näköinen kuin kaikki muutkin sulhasmiehet tavallisesti ovat. Mutta taidatpa olla toisen näköinen, kun illalla saat tanssia minun viuluni mukaan.

(Menee.)

GUDMUND. (Kun toiset katsovat Jannen jälkeen, ottaa Gudmund kääntöveitsensä taskusta ja tarkastaa teriä. Äkkiä hän säpsähtää ja pistää nopeasti veitsen taskuunsa. Tämän on Erland huomannut, ja tästä hetkestä asti hän panee pois piippunsa ja tulee vilkkaaksi ja toimeliaaksi.) Kiitos ruuasta, äiti!

(Ojentautuu ja haukottelee teeskennellen tyyneyttä).

ERLAND. Mene nyt pukua muuttamaan, Gudmund.

GUDMUND (on taas totisen ja hajamielisen näköinen). Minä menen vain panemaan luokin Mustan kaulaan ennenkuin pukeudun hienoksi.

(Kiirehtii ulos.)

INGA (katsoo ikkunasta hänen jälkeensä). Mutta minne hän aikoo? (Ihmeissään.) Mitä tekemistä hänellä on puutarhassa?

ERLAND (tulee kiireesti ikkunaan). Varmaankin hakee kukkaa napinläpeensä.

INGA (katsoo ulos). Hän pysähtyy lammikon luo -- -- Nyt hän ottaa jotakin taskustaan ja heittää sinne. Näitkö sinä miten vesi roiskahti?

ERLAND (ruutuun nojaten). Sepä oli omituista, äiti.

INGA. Se oli ehkä jokin vanha muisto-esine, josta hän tahtoo päästä nyt kun aikoo mennä naimisiin. Ehkä hän on saanut sen Helgalta.

ERLAND (levottomana). Jospa se olisi!

INGA. Jos ei tietäisi miten asiat ovat, niin voisi melkein uskoa Gudmundin ajattelevan enemmän Helgaa kuin Hilduria. On oikein hyvä, että hän menee naimisiin tänään. (Erland yhä katsoo ulos eikä vastaa.) Sinä et kuuntele mitä minä sanon, isä.

ERLAND (varovasti, koetellen). Et kai sinä, äiti, katsonut Gudmundiin silloin kun Janne puhui tappelusta?

INGA (ymmärtämättä häntä). Tappelustako? -- -- Kai tarkoitat hänen puhettaan Per Mårtensonista?

ERLAND (menee istumaan, sivelee otsaansa). Niin, niin. Sitähän minä tarkoitin.

INGA. Onpa ikävää olla tänään poissa kirkosta. Kyllä Gudmundista ja Hildurista tulee kaunis morsiuspari.

ERLAND (taistellen yhä kiihtyvää levottomuutta vastaan). Niin, varmaan he ovat kauniita katsella.

GUDMUND (tulee oikeanpuolisesta peräovesta). Ei teidän tarvitse kauan odottaa, isä. Olen pian valmis.

INGA. Häävaatteesi ovat kirstun päällä huoneessasi. Kunhan saisit niitä ilolla kantaa!

GUDMUND. Kiitos äiti! (Kääntyy äkkiä Erlandiin.) Isä...

(Säpsähtää.)

ERLAND. Mitä tahdot, Gudmund?

GUDMUND (kovasti). Ei, se on yhdentekevää.

(Kiireesti vasemmalle.)

ERLAND (katsoo hänen jälkeensä). Häävaatteet hän kyllä voi pukea ylleen, mutta tuskinpa hän voi hankkia itselleen oikeaa häämieltä.

INGA. Minä melkein luulen, Erland, että sinä olet näitä häitä vastaan. Näyttää siltä kuin aikoisit hautajaisiin.

ERLAND. Ehkäpä, äiti. (Nousee.) Minä menen katsomaan ovatko rattaat puhdistetut viime yön matkan jälkeen. Minun on parempi olla, kun saan jotakin tekemistä.

(Menee ulos.)

INGA (katsoo ulos ikkunasta, ensin välinpitämättömänä, sitten uteliaana). Sepä omituista -- -- Sinnekö hän menikin? Hänkin menee lammikon rannalle -- -- (Tyyntyen.) Kas miten utelias hän on. Hän tahtoo saada selville mitä Gudmund heitti sinne!

(Katsoo edelleen ulos.)

HELGA (tulee sisään kantaen huiviin käärittyä kangaspakkaa. Hän näyttää itkettyneeltä ja alakuloiselta ja tervehtii arasti). Hyvää päivää, Inga-emäntä!

INGA (kääntyy ikkunasta). Kas, Helga! Päivää, lapsi! Miten sinä jaksat?

HELGA (lähestyy.) Kyllä, kiitos! Ei taida olla sopivaa minun tulla tänne tänään kun on Gudmundin hääpäivä. Mutta minä toin sen liinakankaan, jonka te käskitte minun kutoa.

INGA. Sepä oli hyvä. Annahan se tänne, että saan sitä katsella! (Sillä aikaa kun Helga avaa kangasta, katselee Inga ulos.) Nyt on Erland hakenut haavin ja haroo sillä vettä. Luulenpa sekä isän että pojan hassahtaneen hiukan hääaamuna. (Helga on levittänyt kankaan.) Saadaanpas nähdä! (Hän tarkastaa kangasta.) Sinä teet hyvää työtä, Helga. Mitä tahdot kutomapalkaksi?

HELGA. Taitaa olla parasta, että määräätte itse, emäntä.

INGA (ottaa esille avaimen). Kas tässä! Tahdotko ottaa esille rahalompakkoni tuolta vihreästä kirstusta! (Helga tekee sen.) Tyydytkö viiteen kruunuun?

HELGA. Se on aivan liian paljon.

INGA. Ei suinkaan. Ota sinä vastaan rahat! Olet ne rehellisesti ansainnut. (Antaa rahalompakon Helgalle.) Kas tässä! Pane nyt se takaisin ja lukitse kirstu!

HELGA. Suur kiitosta!

(Toimittaa käskyn.)

INGA (katselee sillaikaa ulos). Nyt hän etsii haavista... Nyt hän panee sen pois... Nyt hän varmaankin on löytänyt sen mitä haki... (Aavistaen onnettomuutta.) Näyttää siltä kuin kulkisi hän äkkiä niin kumarassa ja koukistuneena.

HELGA. Saisinkohan minä toivottaa onnea Gudmundille ennenkuin hän lähtee häihinsä?

INGA. Tietysti sinä saat. (Hän lyyhistyy tuoliinsa ja sulkee silmänsä.) Tänään on kaikki niin outoa, Helga. Tuntuu sillä kuin tämä naiminen ei tuottaisikaan onnea.

HELGA. Te taidatte olla pahoillanne, että tavallanne kadotatte poikanne, emäntä. Mutta kyllä te olette iloinen kun ajattelette, että hän joutuu parhaisiin naimisiin tässä pitäjässä.

INGA (pyyhkäisee kyynelen ja rohkaisee itseään). Kyllähän se oli suurin onni mitä voi ajatella, että hän sai Ålvåkran Hildurin.

HELGA (lohdutellen). Saadaanpa nähdä, miten Gudmund rupeaa mylläämään täällä Närlundassa, kun saa rahoja liikutella.