Part 2

HELGA. Ei, tästä en voi nähdä häntä! (Siirtyy toisten ikkunaan.) Tuolla on kehto, mutta -- -- (Kuuntelee.) Joku tulee tiellä!

(Hän kiirehtii pihan yli puuvajaan, jonne piiloutuu.)

(Gudmund tulee aivan samaa tietä kuin Helga. Tultuaan aitauksen sisäpuolelle pysähtyy hän. Hän näyttää suuttuneelta, kun ei näe Helgaa tuvassa. Kuulee puuvajasta nyyhkytystä ja hiljaista valitusta.)

GUDMUND (astuu nopeasti vajan luo ja avaa oven). Totisesti, täällä hän on! Täälläkö sinä, Helga, istut ja itket?

HELGA (on vaiti).

GUDMUND. Mikä päähänpisto tämä on? Minä olin vähällä kulkea tästä ohi, saamatta tavata sinua! Tule vain pois sieltä!

HELGA (aikoo syöksyä hänen ohitseen).

GUDMUND (tarttuu häntä ranteeseen). Ei, saatpa jäädä tähän siksi kunnes minä saan puhutuksi asiani.

HELGA (hurjasti, koettaen irtautua). Anna minun mennä, kuuletko!

GUDMUND. En anna, sillä sinä näytät siltä kuin aikoisit mennä järveen.

HELGA (kuin ennen). No niin, se ei kuulu sinuun eikä muihinkaan! Kuka minusta välittäisi? Miksi seisot tässä estelemässä minua? Sinulla ei ole mitään sanomista minun asioistani.

GUDMUND (päästää hänet irti). No niin, jos siltä kannalta asia otetaan, niin voinpa sinut päästääkin. Minulla oli sinulle asiaa äidiltäni, mutta jos et välitä kuulla sitä, niin on minulle samantekevää jättää se sanomattakin.

HELGA (epäluuloisesti). Sinä vain keksit sen, että sinulla muka on asiaa minulle.

GUDMUND. Minun piti sanoa sinulle terveisiä äidiltä, että tulisit huomenna hänen luokseen.

HELGA (hämmästyen). Närlundan emännän luo? Mitä hän minunlaisestani välittää?

GUDMUND. Luulen hänen aikovan kysyä, haluaisitko ruveta meille palvelukseen.

HELGA (ei rohkene uskoa häntä). Minuako -- hän aikoisi -- palvelukseensa?

GUDMUND. Tietysti hän tahtoi ensin nähdä sinut.

HELGA (voimatta käsittää). Ehkei hän ole kuullut miten huono minä olen. -- Eikös hän ole sairas? Sanotaan hänen aina istuvan tuvassa.

GUDMUND. Ole vain rauhassa, kyllä hän on kuullut yhtäpaljon kuin muutkin. Mutta, katsos, minun äitini onkin vähän toista maata kuin muut tavalliset ihmiset. Kun minä tänä iltana palasin käräjiltä ja kerroin mitä sinä olit tehnyt, niin hän lähetti minut viemään sanaa sinulle.

HELGA (hurmaantuneena). Mutta tämä ilo on liian suuri! (Heittäytyy ilosta itkien hänen kaulaansa.) Oi, Gudmund!

GUDMUND (melkein pelästyneenä). Mitä ihmettä, Helga!

HELGA (nojaa päänsä hänen rintaansa vasten ja itkee). Tahtoisiko hän ottaa minut palvelukseensa? Mutta silloinhan minä saisin elää. Sillä tiedätkö, minä olin todellakin aikonut mennä Suursuohon tänä yönä. Minä en uskaltanut sanoa isälle enkä äidille etten ollut saanut rahoja, vaan minä tahdoin lopettaa päiväni. Vähän aikaa sitten olin jo veden partaalla, mutta silloin valtasi minut haikea ikävä nähdä lastani vielä kerran eläessäni. Tahdoin vain nähdä sen pienet kädet, sitten olisin mennyt matkaani. -- -- Sinä et voi käsittää miten iloinen olen siitä että tulit? Sillä sinä olet antanut minulle elämäni takaisin.

GUDMUND (joka näihin asti on seisonut liikkumattomana, lämpenee ja sivelee hiljaa hänen hiuksiaan). Helga, sinä, oletpa tainnut kovia kokea?

HELGA (tointuu äkkiä, irtautuu ja kavahtaa punastuen suorana seisomaan hänen eteensä). Sinun mielestäsi, Gudmund, minä varmaankin käyttäydyn hyvin omituisesti.

GUDMUND (myöskin jäykästi ja hämillään). Et suinkaan sinä voi olla aivan entisesi laisena sellaisen päivän jälkeen.

HELGA. Sinä ehkä sanot äidillesi, ettei hän ajattelisi minua?

GUDMUND. Ei, sitä minä en sano, Helga, mutta ehkä olisi parempi, että sinä ensin vähän tyyntyisit. Katsoppas, me olemme niin tottuneet kotona hiljaisuuteen. Isäni, ensiksikin, on niin hiljainen, että hän voi olla koko päivän puhumatta. Vain silloin, kun meille muille joku pulma ei ota selvitäkseen, sanoo hän pari sanaa saattaakseen meidät oikealle ladulle. Ja äiti sitten. Hän on hiljainen hänkin, mutta toisella tavalla. Hän pitää juttelemisesta. Mutta hän on niin tautien kalvama ettei voi liikkua. Hän ei voi kärsiä ympärillään hätiköimistä eikä kiirettä, vaan kaikkien täytyy liikkua tasaisesti ja hiljaa. -- Uskotko sinä voivasi täyttää sen ehdon?

HELGA. Ei ole mikään taito olla tyyni, kun minulla vain on joku, johon voin luottaa. Kun minun ei vain tarvitsisi tuntea olevani kuin ahdistettu eläin. Kun eivät vain joka päivä uhkaisi karkoittaa minua erämaahan. -- Voi, jos sinä vain aavistaisit miten vaikealta minusta on tuntunut? -- --

GUDMUND. Minä ymmärrän kaikki, Helga. Mutta vielä minun piti yhdestä asiasta puhua sinulle! Katsoppas, minun äitini on hyvin ankara. Hän oli aikoinaan kova työihminen, ja hän voi nyt panna liian raskaita taakkoja.

HELGA. Paljon hän saisikin vaatia, ennenkuin voisi panna liian raskaita kuormia minulle, hän, joka on ainoa, joka on tahtonut ottaa minut luokseen. -- -- (Hän pysähtyy ja kuuntelee.) Odota! Mennään syrjään!

(Janne ja Niilo tulevat peremmältä. Astuvat alakuloisina pihan poikki tupaa kohti.)

STIINA (heidän avatessaan oven). Tuletteko te yksin?

NIILO. Me emme nähneet häntä metsässä emmekä Suursuolla.

(He menevät sisään ja sulkevat oven.)

GUDMUND. He ovat olleet etsimässä sinua metsästä, Helga. Sinun täytyy mennä sisään heidän luokseen! Nyt minä menen.

HELGA. Voi! Nyt tulee vaikein.

GUDMUND. Mutta eihän se nyt ole niin vaikeaa kuin äsken?

ELGA. Ei, ei ole. Kaukana siitä! Voi, hyvä Jumala, miten minä olen kiitollinen siitä, että sinä tulit!

STIINA (näyttäytyy ovelta). Sinäkö siellä puhelet, Helga?

HELGA (nöyrästi). Minä täällä olen, äiti.

STIINA. Jumalan kiitos, että sinä olet täällä! Tule vain sisälle! Älä pelkää.

NIILO (astuu pihalle). Äiti on pitänyt ruuan lämpöisenä sinulle.

HELGA. Älkää ottako niin ystävällisesti vastaan minua, isä ja äiti, sillä minä en ole saanut yhtään rahoja.

NIILO. Emme me rahoista välitä, Helga. (Hän rykäsee. Juhlallisesti.) Katsohan, Helga, asia on nyt sellainen että, sinun äitisi ja minä, me olemme aina tahtoneet olla kunniallisia ja rehellisiä köyhyydessämme, ja meidän mielestämme me olimme joutuneet häpeään sinun tähtesi. Tuntui siltä kuin me emme olisi opettaneet sinua eroittamaan hyvää pahasta. Mutta kun minä sain kuulla Österin Jannelta mitä sinä olit tehnyt tänään, niin minä sanoin itselleni, että kyllä nyt ihmiset kuitenkin näkivät sinun saaneen oikean kasvatuksen ja opetuksen. Ja me ajattelimme, että kyllä me vielä saamme sinusta iloakin.

HELGA. Voi, isä, miten kauniisti te puhutte!

(Kuuluu Janne Österin viulunsoittoa. Hän soittaa samaa säveltä kuin alussa.)

STIINA. Sinun täytyy kuunnella tuota säveltä! Sen on Janne tehnyt sinun kunniaksesi. Se on sinun laulusi.

HELGA. Oi taivaan siunaus, minkälainen ilta tämä on!

GUDMUND (on hiipinyt salaa pois talon varjoa myöten). Hyvää yötä, Helga! (Ääni kuuluu yhä kauempaa.) Sinä tulet siis huomenna Närlundaan?

HELGA (huutaa riemuiten). Niin, minä tulen! Hyvää yötä, Gudmund!

Esirippu laskee.

TOINEN NAYTOS.

Närlundan suuri tupa. Kodikas vanhanaikainen talonpoikaistupa. Oikealla puolen perällä on ovi sen ulkopuolella olevaan pieneen eteiseen. Oven vasemmalla puolen takkauuni, sen takana ovi, josta mennään keittiöön. Vasemmalla seinällä kaksikerroksinen uudinsänky, edessä raanut, jotka ulottuvat lattiaan asti. Lähinnä katsojia ovi Gudmundin huoneeseen. Oikeanpuoleisessa nurkassa taalalaiskello. Ikkuna keskellä oikeaa sivuseinää. Sen edessä pöytä, jonka vieressä Inga-emännän nojatuoli. Keskellä lattiaa suuri, vanhanaikainen maalaamaton pöytä ja pari maalaamatonta tuolia. Tinakannuja ja kupariastioita hyllyillä ovien yläpuolella.

Inga-emäntä, kaunis, harmaahapsinen talonpoikaisvaimo, istuu ja nukkuu päivällisunta, suuri tyyny pistettynä pään taakse. Hänen edessään pöydällä on suuri piplia ja virsikirja sekä silmälasit. Sängyn vieressä penkillä nukkuu Erland Erlandsson. Hän on laihanpuoleinen mies, kasvot säännölliset. Huoneen keskellä olevan pöydän ääressä istuvat Helga ja Gudmund, jäykkinä, unisina ja haluttomina, toisella kirja, toisella sanomalehti kädessä. Kissa nukkuu eräässä nurkassa.

GUDMUND (nousee kyllästyneen näköisenä ja astuu kellon luo). Jospa ymmärtäisi mitä varten nämä pyhäiltapäivätkin luotiin! Ne ovat niin loppumattoman pitkiä ja ikäviä.

HELGA (katsahtaa ylös kirjastaan). Eikö Gudmund ajele tänään Ålvåkraan?

GUDMUND (kääntyy kiivaasti häntä kohti, ikäänkuin olisi loukkautunut kysymyksestä). Miksi Helga niin kysyy?

HELGA (viattomasti). Onhan Gudmund ajellut Ålvåkraan joka pyhä siitä asti kun minä tulin tänne Närlundaan.

GUDMUND (kiihkeästi, selitellen). Voinhan minä kerrankin jäädä kotiin äidin luo, minäkin. Eihän hänen kanssaan saa koskaan puhua, kun täytyy koko viikon olla metsätyössä.

HELGA. Minä istuin ja katselin Ålvåkran Hilduria kun hän tänään tuli kirkkoon. Enkä minä voinut sitten koko jumalanpalveluksen aikana ajatella muuta kuin häntä.

GUDMUND (hymyilee). On onneksi Helgalle, että äiti nukkuu päivällisuntaan. Muuten hän antaisi kyllä Helgan kuulla ketä on ajateltava silloin kun Herran huoneessa istuu.

HELGA. Kerronko minä Gudmundille mitä minä ajattelin Hildurista?

GUDMUND. Juttele vain, Helga, niin minä pysyn valveilla.

HELGA. Minä ajattelin vain, että Hildur on nyt juuri sellainen kuin meidän tulisi olla. Minä tarkoitan että meidän kaikkien pitäisi olla yhtä kookkaita, vaaleita ja kauniita. Ja miten komeasti hän oli puettu! Miksi emme me muutkin voi ruveta käyttämään näitä vanhoja pukuja? Minun mielestäni me muut kutistuimme niin pieniksi ja mitättömiksi vain senvuoksi että hän kulki ohitsemme.

GUDMUND (koetellen). Varmaankin Helga sanoo niinkuin kaikki muutkin että hänen pitäisi joutua naimisiin herrasmiehen kanssa.

HELGA (reippaasti). Kyllähän koko pitäjä tietää kenet Hildur tahtoo. Hän on sanonut kaikille ihmisille, ettei hän milloinkaan mene naimisiin muun kuin talonpojan kanssa. Hän tahtoo tehdä työtä omilla käsillään. Hän ei tahdo tulla herrasrouvaksi, joka istuu sohvassa ja antaa passata itseään.

GUDMUND. Vai niin, sellaistako Helga on kuullut?

HELGA. Kyllähän Gudmund sen ymmärtää, ettei hän ole sitä minulle sanonut. Mutta totta on kuitenkin että hän on sen sanonut. Enkä minä tiedä ketään, joka olisi sopivampi hallitsemaan ja ohjaamaan suurta taloa kuin hän. Sellainen emäntä vasta hauskuutta luo ympärilleen! Gudmundin täytyy...

GUDMUND. Mitä Helga aikoi sanoa?

HELGA. Minä aijoin sanoa, että... (keskeytyy hämillään.) Mutta kyllähän Gudmund ymmärtää minun totta tarkoittavan. Minä en sano sitä kiusotellakseni.

GUDMUND. Ei, en minäkään sitä usko, Helga.

HELGA. Jospa Gudmund vain voisi puhua hyvän sanan minun puolestani Hildurille ja sanoa etten minä ole niin huono kuin hän uskoo, niin että minä saisin jäädä Närlundaan vielä sitten kun hän muuttaa tänne!

GUDMUND. On aivan liian aikaista puhua sellaisesta, Helga. Minä pelkään, ettei minun koskaan tarvitse pyytää Hildurilta sitä. (Iloisesti.) Varmaankin sinä, Helga, olet viihtynyt hyvin meillä tänä talvena, koska niin mielelläsi tahdot jäädä tänne?

HELGA (varovasti). Olisihan häpeä, jos en viihtyisi, sillä niin hyviä ovat Inga-emäntä ja isäntä olleet minulle.

GUDMUND. Etkö sinä sentään välistä ole ikävöinyt metsiisi? Kyllä olivat kauniita siellä teidän luonanne nuo valkoiset sumut, jotka tanssivat ympäri mustien vuorien ja suuren, valoisan laakson pohjalla, missä musta virta kiemurtelee!

HELGA (vilkkaasti). Mutta hyvänen aika! Muistaako Gudmund todellakin minkälaista siellä kotoseudulla oli! Gudmund on varmaankin ollut siellä vain tuon ainoan kerran.

GUDMUND. Mutta sinä iltana oli kaikki siellä niin ihanaa, etten minä sitä koskaan unohda. Minä tiedän, että jos minä olisin syntynyt siellä, niin en koskaan lakkaisi ikävöimästä sinne takaisin.

HELGA (katsoo pitkään häneen. Tämän jälkeen ovat he molemmat vähemmin jäykkiä ja puhelevat iloisesti ja tuttavallisesti, sinuttelevat, jota he eivät tehneet alussa. Erland herää välillä unesta, katsahtaa heihin ja sulkee uudelleen silmänsä; samoin tekee Inga-emäntä, mutta nuoret eivät sitä huomaa). Minun täytyy kertoa sinulle, että minusta tuntui ensi viikkoina tukalalta täällä Närlundassa. Mutta sitä sinä et saa sanoa äidillesi, Gudmund.

GUDMUND. Jos sinä tahdot että minä vaikenen, niin minä vaikenen.

HELGA. Ajattele, että minä ikävöin niin hirveästi, että melkein luulin etten voisi jäädä!

GUDMUND. Ja minä luulin sinun olevan iloisen kun sait olla täällä!

HELGA. Minä en todellakaan voinut sille mitään. Oli jotakin, joka imi ja veti minua metsää kohti. Tuntui yhtä onnettomalta kuin metsälinnusta, joka on häkkiin suljettu.

GUDMUND (hymyilee hänelle ja puhuu kuin lapselle). Oliko täällä joku paha sinulle?

HELGA (torjuen). Oi, ei toki! Mutta vaikealta tuntui kuitenkin. Minä en nukkunut ainoatakaan yötä. Heti kun iltasella painausin vuoteeseeni aloin itkeä ja itkin aamuun asti. Päivin, kun liikuin täällä teidän keskellänne, voin olla itkemättä, mutta heti kun jäin yksin, herahtivat kyyneleet silmiini.

GUDMUND. Sinä taidat olla herkkä itkemään, sinä.

HELGA. Ei minusta tunnu mikään maailmassa niin helpolta kuin ikävöiminen. Ei mikään ollut kaunista eikä mikään hauskaa, enkä minä voinut pitää ainoastakaan ihmisestä. Te kuljitte täällä minulle yhtä vieraina kuin ensi päivänä teidät nähtyäni.

GUDMUND. Oletpa sinä sentään omituinen, sinä Helga. Äsken sinä sanoit tahtovasi jäädä tänne.

HELGA. Niin sanoinkin.

GUDMUND. Ehkä et enää ikävöi pois täältä?

HELGA. Saatpa kuulla miten minun kävi.

GUDMUND (istuutuu pöydälle Helgan luokse). Olisit jo ennen jutellut tämän minulle.

HELGA. Sinulle? Luulen melkein, ettet sinä ole puhunut minulle sanaakaan koko talvena. En uskonut sinun edes muistavan, että minä olin täällä.

GUDMUND. Kukapa silloin ajattelisi lohduttamista, kun uskoo kaiken olevan hyvästi. Mutta nythän sinä sentään olet ikävästäsi päässyt.

HELGA. Silloin kun se oli pahimmillaan pyysin minä äidiltäsi päästä kotona käymään eräänä lauantai-iltana ja viipyä siellä koko pyhän. Ja kun silloin illalla menin, niin en minä uskonut enää koskaan tulevani takaisin Närlundaan. Mutta siellä kotona olivat isä ja äiti niin niin iloisia siitä, että minä sain olla täällä, etten minä hennonut kertoa heille ikävästäni. Ja se kyllä vähenikin samalla kun tulin kotiin.

GUDMUND (kiusotellen). Ehkäpä sinä aloitkin ikävöidä tänne takaisin?

HELGA. Ikävöimistä ei paljon tuntunut maanantaiaamuun asti, mutta silloin se taas valtasi minut. Silloin maatessani minä itkin sitä etten saanut jäädä metsään. Mutta pahimmassa ikävässäni minä muistin jonkun sanoneen, että jos vie kourallisen tuhkaa kotitakasta siihen vieraaseen paikkaan ja sirottelee sen siellä liedelle, niin pääsee ikävästä.

GUDMUND. Sepä oli helppo parannuskeino se, Helga.

HELGA. Niin, mutta katsoppas, siitä on se seurauksena, ettei sitten enää viihdy missään muussa paikassa. Jos muuttaa pois siitä talosta mihin tuhkan kantoi, niin ikävöi sinne yhtä paljon kuin oli ikävöinyt sieltä.

GUDMUND (nauraen). Eikö voi viedä tuhkaa mukanaan siihen uuteen paikkaan?

HELGA. Sitä ei voi tehdä kuin yhden kerran. Sitten siihen on sidottu. Senvuoksi sen keinon käyttäminen on uhkateko.

GUDMUND (teeskennellyn totisesti). Minä en olisi ikinä uskaltanut sitä tehdä.

HELGA (iloisesti). Mutta minäpä uskalsin! Minä tahdoin ennemmin kärsiä sen kuin olla kiittämätön sinulle ja sinun äidillesi.

GUDMUND. Et suinkaan sentään tuonut tuhkaa tänne?

HELGA. Naura sinä vain niin paljon kuin tahdot, mutta kuuntele nyt minua! Minä toin tuhkaa mukanani ja sirotin sen tänne liedelle eräänä päivänä heti päivällisen jälkeen. Sitten minä olin navetassa siihen asti kunnes tuli pimeä, ja minulla oli niin paljon tekemistä, että melkein unhotin koko asian. Mutta ajatteleppas, että kun minun piti tulla sisään, niin minun mielestäni tuli loisti ikkunasta niin lempeästi, ja kun tulin ovesta sisään, niin näytitte te kaikki tuossa takan ympärillä istuessanne niin ystävällisiltä ja tutuilta! Ja koko tupa oli niin kaunis. Oli oikein hauskaa tulla tänne sisään.

GUDMUND. No, silloin sinä, Helga, varmasti uskoit taikaasi.

HELGA. Etpä sinäkään voi pitää sitä muuna kuin ihmeellisenä, Gudmund. Ja siitä asti minä olen viihtynyt päivä päivältä yhä paremmin.

GUDMUND. Ainakin sinä näytät viihtyväsi täällä. Ei sinua voisi tuntea enää siksi suotorpantytöksi, joka seisoi itkien käräjillä... Mutta, entäs jos sinun nyt olisi pakko muuttaa Närlundasta?

HELGA (ääni vapisevana). Minä tiedän, että silloin saisin ikävöidä tänne koko elinaikani.

GUDMUND (vakavasti, äänessä lämmin väre). En ainakaan minä käske sinua pois täältä. Tuossa käteni siitä.

(He pudistavat kättä.)

ERLAND (nousee penkiltä). Mutta miten sinä, Gudmund, et tänä iltapäivänä ole lähtenytkään Ålvåkraan?

INGA. Voit tulla nyt ottamaan pois tyynyn, Helga! (Helgan tultua hänen luokseen.) Luulen, että saat jo tuoda sisään kahvin.

HELGA (katsoo kelloa). Hyvänen aika! Onko kello niin paljon! Se on valmista tuossa tuokiossa.

(Kiirehtii ulos.)

ERLAND (itsekseen). Ensi kerran Helga myöhästytti kahvin tännetulonsa jälkeen.

GUDMUND (hiukan hämillään ja suuttuneena). En luulisi teillä olevan huolestumisen syytä siitä, että minä vähän aikaa juttelin Helgan kanssa. Nämä sunnuntai-illat ovat niin kuolettavan pitkiä.

INGA. Voithan sinä ymmärtää, Gudmund, ettemme me kumpikaan ole _sinusta_ levottomia. Mutta tämä suotorpantyttö on tullut meille niin tarpeelliseksi, ettemme tule toimeen ilman häntä. Emme tahdo, että hän rakastuisi meidän pulskaan poikaamme.

ERLAND (nyökäyttää ja sytyttää piippunsa. Hän seuraa keskustelua tarkkaavaisesti, mutta on itsepäisesti vaiti).

GUDMUND. Sattuukin olemaan niin ettei hän ole rakastunut minuun, vaan Hilduriin. Olisittepa vain kuullut, äiti, miten kiihkeästi hän toivoi pääsevänsä hänen palvelukseensa.

INGA. Hän kertoi minulle kaikki heti kirkosta tultuaan. Mutta ei hän senvuoksi kuitenkaan tahtonut minua jättää. Kaikki kävisi hyvästi, kunhan sinä vain tahtoisit naida Hildurin ja tuoda hänet emännäksi tänne Närlundaan.

GUDMUND. En minä ymmärrä minkävuoksi hän on niin varma siitä, että minä tahdon naida Hildurin.

INGA. Hän on kuullut kaikkien ihmisten kirkolla puhuvan, että teistä vasta tulisi kaunis pari. Siellä ihmeteltiin vain miksi sinä et tullut kirkkoon tänään. Sanottiin Hildurin heittäneen pitkiä, ikävöiviä katseita ympärilleen, kun et sinä seisonut siellä tervehtimässä silloin kun hän nousi reestä.

GUDMUND (hypähtää ylös levottomana). Kunhan te ette vain olisi erehdyksissä, äiti!

INGA. Minä en koko ikänäni ole ollut mistään sen varmempi. Kysy vain isältä, niin saat kuulla hänen olevan samaa mieltä. (Kääntyy Erlandiin, joka on seisahtunut hänen eteensä.) Jos tahdot tietää, Erland, niin juuri minun neuvostani ei Gudmund tänään mennyt Ålvåkraan.

HELGA (tulee sisään ja etsii jotakin hyllyltä.)

INGA. Mitä etsit, Helga?

HELGA. Etsin veistä sytykkeitä vuollakseni.

GUDMUND (menee Helgan luo ja ojentaa hänelle kääntöveitsen). Saat lainaksi minun veitseni. Ota iso terä! Sitä minä en milloinkaan itse käytä.

HELGA (kiittää ja menee).

INGA (miehelleen ja pojalleen, jotka seisovat hänen luonaan). Niin, nyt on Gudmund ajanut Ålvåkraan joka sunnuntai tänä talvena, ja sekä tyttö että vanhemmat ovat pitäneet häntä mieluisena vieraana. He ovat kyllä selvillä, minkävuoksi hän siellä käy, mutta heidän puoleltaan hän ei voi saada varmaa vastausta. Senvuoksi minä käskin hänen koettaa minkä vaikutuksen tekisi, jos hän pysyisi kerran poissa. Minä uskon että teidän molempien mielestä minä olen oikeassa, vaikka kyllä Gudmundista helposti huomaa, että hänen on ollut vaikea istua kotona.

GUDMUND. Ei, katsokaa, minä en yhtään usko, että tämä on oikea tapa vaikuttaa Hilduriin. Hän ei ole niitä, jotka taipuvat.

INGA. Ei Hildurin tarvitsekaan taipua, vaan hän juuri taivuttaa vanhempansa. Antaapa hänen istua yksin ikävissään koko tämän pitkän pyhä-iltapäivän! Niin, kysytäänpäs isältä! Etkö usko, Erland, että tuo Ålvåkran Erik Persson varmaankin mietti itsekseen istuessaan tänään päivällispöydässä, ettei hän koskaan naita tytärtään miehelle joka ei ole meidän Gudmundia rikkaampi? Mutta kun sitten toinen pitkä tunti kuluu toisensa jälkeen ja Hildur yhä seisoo ikkunassa tuijottaen ja ikävöiden, miten luulet silloin hänen isälleen käyvän?

GUDMUND. Katsokaa, äiti, Hildur -- --

INGA (keskeyttää). Minä ajattelen että Erik Persson ainakin aluksi istuu vaieten. Ja niin kauan kun hän vaikenee, ei ole mitään hätää, mutta sitten hän ei voi olla sanomatta paria sanaa Hildurille ja silloin hän joutuu pulaan. "Eipä taida Gudmund tullakaan tänään", sanoo isä. "Eipä suinkaan", vastaa Hildur, "hän on käynyt täällä niin usein, että nyt hän on väsynyt." -- "Mutta etkö sinä Hildur kuitenkin ole mielestäsi liian hyvä hänelle?" sanoo lautamies. "Sinä olet vähintäin seitsemän kertaa arvokkaampi häntä, jos teidät pantaisiin vaakaan."

GUDMUND. Ei, nyt minun täytyy lähteä Ålvåkraan! On paha antaa Hildurin odottaa. Hänenlaisensa komean tytön. Tosiaankin hänen veroistaan ei ole toista. On aivan ihmeellistä että hän välittää minusta. Ja sittenkään en minä ole mennyt hänen luokseen!

INGA. Eikä sinun tarvitse! Kuuleppa nyt, niin isäkin on samaa mieltä minun kanssani! Ja sinä tiedät isän olevan viisaimman meistä kolmesta. Etkö muista, että minä sinua kehoitin tutustumaan Hilduriin. Silloin sinä pidit häntä liian hienona ja rikkaana. Sanoit, ettei hän edes viitsi katsoa sinuun. Nyt minä luulen sinun kuitenkin tunnustavan, että minä sillä kertaa olin oikeassa.

GUDMUND. Te olitte oikeassa. Mutta enköhän minä nyt kuitenkin mene Ålvåkraan?

INGA. Odota nyt siksi vain kunnes Helga tuo kahvin, sitten voit lähteä matkaan. Helga leipoi eilen, sillä me tiesimme sinun jäävän kotiin. Katsohan, olen aivan varma siitä että Hildur nyt on joutunut niin pitkälle isänsä kanssa, että on ruvennut itkemään. Hän on varmaankin sanonut isällensä, ettei hän mene ikinä naimisiin, jos ei saa sitä jonka tahtoo. Nyt minä luulen, että Erik Persson istuu ja tuumii. "Eipä tiedä," ajattelee hän, "ehkä Gudmundin lainen kunnon ja ahkera mies on minulle parempi vävy kuin joku muu, joka ei ymmärrä rahoja pidellä. On muutakin olemassa, joka korvaa suuret rikkaudet -- --"

HELGA (keittiöstä). Tulee vieraita! Ålvåkran lautamies, naisväki on mukana!

GUDMUND (onnellisena). Herran nimessä, mitä ihmeitä! (Kiirehtii ovelle.) Minä sanon toisen kerran teille, äiti, mikä velho olette.

INGA (Erlandille). Taitaa olla parasta, että sinäkin menet vastaanottamaan. Gudmundiin ei ainakaan voi luottaa. (Kuuluvammin.) Oletko siellä, Helga?

HELGA. Kyllä, hyvä emäntä.

INGA. Ota tuolta kirstusta esille minun kirjailtu kaulahuivini ja paras esiliinani! Tässä on avain.

HELGA (täyttää kiirehtien käskyn). Tässä, Inga-äiti!

INGA. Kiitos! Auta nyt pyhäkorut päälleni! (Helga riisuu hänen yltään vanhan kaulaliinan.) Pane ne kauniisti kokoon, ja laske ne vuoteelle! (Helga tekee sen.) Kas niin! Olenko minä nyt hieno? Meneppäs nyt keittämään oikein hyvää kahvia! Ja tuo se sisään heti kun se on valmista!

HELGA (ottaa käärönsä). Kyllä, emäntä.

INGA. Odota vähän! Pane tarjottimelle sekä mandelileipiä että sokerikakkua, ymmärrätkö?

HELGA. Kyllä, emäntä!

(Menee kiireisesti ulos.)

(Vieraat ovat nyt tulleet eteiseen, missä he riisuvat turkit yltään Gudmundin ja Erlandin avulla.)

LAUTAMIES ERIK PERSSON (tulee ensiksi valmiiksi ja astuu sisään tervehtimään Ingaa). Jumalan rauhaa ja hyvää iltaa, emäntä! Tänne me tulimme aivan päistikkaa. Mutta minulla oli asiaa tänne Erland Erlandsonille ja naisväki halusi tulla keliä koettelemaan.

INGA (pudistaa hänen kättään istualtaan). Niin, kyllä on ihmeellistä, lautamies, että vaikka sitä olisi pitäjän mahtavin mies, niin on kuitenkin niitä, jotka pakottavat hänet tekemään tahtonsa mukaan.

LAUTAMIES (sävyisästi). Niin, minä olen kyllä oppinut taipumaan naisväen tahtoon.

LAUTAMIEHEN EMÄNTÄ ANNA. (Hän on pieni ja mitättömän näköinen, katoaa melkein miehensä ja tyttärensä rinnalla, jotka molemmat ovat suuria ja esiintyvät varmasti. Ojentaa Ingalle kätensä.) Mitenkä jaksetaan talossa? (Kun Inga yrittää nousta.) Ei, jääkää vain istumaan!