Part 8

"Älä hätiköi, Flygerman", kuului toinen vastaavan, "äläkä lyö kiikaria niin kovasti portaihin joka kerran, kun niihin tartut käsin, niin et turmele itseäsi etkä sitä. Jo minä olen viisikymmentä vuotta kulkenut näitä portaita ja säilyttänyt sekä jalkani että käteni aina tähän päivään asti, Jumalan kiitos!"

"Se on perhanan hyvä", huomautti herra Flygerman, "sitä suurempi syy on katsoa niitä jo aikansa palvelleiksi ja hankkia uudet sijaan. Mutta samahan se minusta on, minulla on kylliksi tekemistä ennestäänkin ja tahdon mielelläni päästä kaikista sivutöistä."

Niin sanoessaan oli hän ylhäällä tornissa. Hän asettui heti yhden luukun luo, veti kiikarin pitkäksi, asetti sen silmälleen ja alkoi, otsa rypyissä, huulet pitkällä, tähystellä yli näköpiirin.

Hänen kumppaninsa ehti ylös vähäistä myöhemmin. Hän ei ollut kukaan muu kuin nuoren rouvan entinen kasvatusisä, ja hänen vastauksestaan rouvan tervehdykseen näkyi samaa kylmyyttä ja tyytymättömyyttä, kuin rouva oli jo tottunut hänessä huomaamaan aina siitä asti, kun hän vastoin kasvatusisän tahtoa valitsi hänen vanhoista karttuunihuiveistaan, punaisista huopalakeistaan ja savipiipuistaan huolen pitämisen sijaan nuoren ja ripeän puolison.

Tämä rouvan entinen kasvatusisä oli lyhyt ja lihava ukko, muodoltaan juro ja totinen, joita ominaisuuksia kuitenkin nyt vähän lievensi mieltymys yhteiskunnalliseen asemaansa, joka häntä lähinnä kirkkoa oli elämässään enimmin tyydyttänyt. Hänessä oli melkoinen mitta luonnollista ylpeyttä ja sen ohella varsin luja välinpitämättömyys kaikesta, mitä kaupungissa pidettiin suurena ja mainiona, pormestarista aina kengänpaikkuriin asti, paitsi sitä ainoata ylevyyttä, että hän voi nopeasti ja erehtymättömästi keksiä ja tuntea satamaan tulevat laivat. Hän harjoitti kauppaa, vaan nukkui rihkamapuodissaan: hän oli raatimies, mutta oli vaiti raastuvassa; kellotapulissa vaan hän oli ja tahtoi olla erehtymätön ennustaja.

Niinkuin ijäkäs metsäkoira tyynesti antaa penikan nuuskia pensastossa ja odottelee sen haukkumista, niin nyt vanhus seisoi vakavana odotellen, mitä hyvää läksisi herra Flygermanin kiihkeistä tutkimuksista, ja hänpä -- jatkaaksemme tuota epäkohteliasta vertausta -- kiihkossaan haukahtikin liian aikaisin.

"Minulla on omat ajatukseni tuosta laivasta", sanoi hän ja oli taas vaiti salamyhkäisen näköisenä, niinkuin hänellä oli tapana aina tehdä pieniä salaisuuksiansa tärkeämmiksi.

"Laivastako? Herran tähden, sanokaa, onko siellä laiva tulemassa!" huudahti nuori rouva ja hypähti ylös istuimeltaan.

"Hm!" vastasi Flygerman, näytti hyvin mahdikkaalta ja tähysteli vaan tähystelemistään.

"Päästä suustasi, mitä tiedät", sanoi vanha herra, "ja anna minulle kiikari!"

Rouva oli kuin tulisilla hiilillä; herra Flygerman yksin pysyi järkähtämättömänä. "Purjehtii ihan kohti kiikaria", mutisi hän itsekseen -- "suurenlainen laiva -- valkoiset purjeet -- Märsillä oli tummat -- Styrellä uudet, tummat -- olen niiden tähden astuskellut väsyksiin asti -- hm!" ja samalla ojensi hän kiikarin vanhukselle. "Ihan nahkuri Barkin kyltin ohitse suorastaan merellä, katsokaa sinne!"

Kellotapulin kuningas asettui valtaistuimelleen luukun viereen, ja iloinen, enemmin sahaamisen kuin naurun kaltainen remahdus seurasi heti, kun hän vaan katsahti merelle.

"Suurenlainen laiva", sanoi hän, koettaen puhua herra Flygermanin tapaan -- "valkoiset purjeet -- niinpä niin, niin kauan kun päivä paistaa harmaille laudoille, niin; paha vaan, että se laiva on karilla, veli Flygerman, eikä pääse hievahtamaankaan."

"Herran tähden, sanokaa toki, mikä laiva!" kysyi rouva.

"Majakka vaan, majakka, sisko!" vastasi ukko hyvin lyhyesti.

Rouva-parka katsahti suruisesti ja tyytymättömästi herra Flygermaniin, jonka liian aikaiset keksinnöt olivat herättäneet hänen sydämmessänsä toivon, ja se nyt yhtä sukkelasti haihtui. Flygerman puolestaan koetti pelastaa kukistettua arvoaan vielä sen kuolin taistelussakin vastustajarivien taakse, joista kumminkin ainoastaan sanat "perhanan hyvä" vanhoina, kokeneina sotilaina ryntäsivät esiin, vaan muut musertuivat hampaiden välissä korppukuormien sekaan, jota muonaa hän ei ollut viime matkallaan unhottanut hankkimatta itselleen ja joita hän juuri oli hyvällä ruokahalulla hienontelemassa.

Vanhus oli tältä välin varmalla silmällään katsahtanut meren ylitse huomaamatta edes laivan vilahdustakaan. Jo aikoi hän työntää kokoon kiikarinsa, vaan silloin ihan äkkiarvaamatta näki paljain silmin suuren laivan, joka täysin purjein juuri tuli korkean ja metsäisen niemen takaa ja kääntyi paraassa vauhdissa satamaa kohti. Se odottamaton näky sai ukon ihan intoihinsa. Hän alkoi hengittää kovemmin, kasvot pullistuivat; vanhus vedälti kiikarin jälleen auki, asetti sen silmänsä eteen ja virkkoi:

"Ah, sinä vekkuli, sinä veitikka! Vai pääsit huomaamattani tämän kerran. Vaikkapa olisit kolmen peninkulman päässä merellä, niin totta ollen sinut yhtä kaikki tuntisin jo kerskailusta ja tuosta muhkeilemisesta, ell'en muusta. Kellekä nyt noin kunniaa osoitat? -- Ja kanuunanlukutkin on maalauttanut lahoon runkoonsa ja suurentanut purjeita ja kaikki kaunistellut lipuilla. Ikäänkuin ei vähemmällä ehtisi vaimonsa lue, tuo paksu sokuritynnyri! Jumala hänelle anteeksi suokoon!"

"Kuka se on?" kysyivät hänen molemmat kumppaninsa yht'aikaa.

"Märsi, vanha narri, Märsi. Jos Flygerman ei olisi eilen turmellut kiikariani, kun välttämättä tahtoi puhdistaa lasit, niin tuntisinpa jo ukonkin kannelta, niin lähellä se on. Mutta nyt soudamme ulommaksi satamaan hänelle vastaan, ja joku poikkeaa tiellä kutsumaan hänen eukkoansa mukaan, ja sinä, sisko", -- sanoi hän seisoalleen nousten ja nuoren rouvan puoleen kääntyen -- "tulet myöskin, niin ehkäpä saat kuulla jonkun sanan Stormista, jos hän vielä on vesien päällä. Niin, niin, kyllä se nyt jo on myöhäistä itkeä ja viserrellä. Toista on olla laivurin vaimona, astuskella väsyksiin ja tähystellä miehensä tuulen-repimiä palttinariepuja, kuin seista minun puodissani, elää hyviä päiviä, syödä suun täydeltä rusinoita ja selailla uusia karttuunihuiveja -- toden totta -- tahtoisinpa tietää, mikä sinulla silloin oli hätänä, sisko?"

Nurja ukko läksi edeltä kömpimään alas tornista ja toiset seurasivat, rouva suruisempana, kuin sinne noustessaan oli ollut, ja herra Flygerman erittäin kiukuissansa tuon majakkaerehdyksensä ja häpeän tähden, jota oli saanut palkaksi kiikarinhaku-vaivastaan.

Se tyytymättömyys yhä vielä lisäytyi aavistuksesta, että juuri hän oli saava toimeeksen poiketa rouva Märsiä noutamaan. Hän murisi koko matkan, vaikka niin katkonaisesti ja hiljaa, että vaan yksityisiä sanoja voi erottaa. Vasta sitte, kun päästiin lähelle erästä poikkikatua, jonka varrella rouva Märsi asui, rupesi hänen nurisemisensa kuulumaan selvemmin.

"Ja se vanha lihava ankka!" sanoi hän, "samapa se ihan on, tuleeko hän vai ei. Märsi kyllä ehtii saada hänestä kylliksensä. En koskaan ole kenenkään kuullut loruavan niin paljoa, kuin hän; ja hänen ainaiset 'no herrasensa' ja 'voi surkeansa' saavat ihmisten korvat kuuroiksi. Ja kuka sitte menee sanomaan hänelle? Minäkö? -- sitä kyllä saa odottaa! Lempo vieköön, kellään ei ole edes sen vertaa hyvyyttä, että pyytäisi minua menemään; se on muka ihan selvää, että minun aina pitää olla paikallani valmiina juoksemaan ja jaksamaan; -- vaan minä sanon, että se käy ajan pitkään raskaaksi."

Niin sanoen kääntyi hän poikkikadulle, jota vastoin molemmat toiset jatkoivat matkaansa, varmasti tietäen, että Flygermanin suuttumus ei ollenkaan estänyt häntä olemasta luotettavin sanansaattaja. Kohta he jo joutuivatkin satamaan.

Vanha herra rupesi heti laittamaan venettänsä, valmiiksi lähtemään vesille, nosti pystyyn mastit ja päästi purjeet, kun näet tuulta sopi hyvin käyttää.

Päivä kuitenkin jo alkoi hämärtyä, ja sumu, lokakuun illan tavallinen kumppani, levisi vähitellen veden pinnalle, ainoastaan hiljalleen liikkuen eteenpäin yhä vähenevässä tuulessa. Ei ollut enää varaa tuhlata aikaa, niin että ukko oli juuri laskemaisillaan pois rannasta huolimatta enää odotella viipyviä matkakumppaneja, kun hän äkkiä kuuli odotellun rouvan raskaat askeleet ja tunsi hänen helakan äänensä:

"Voi surkeaa, jos teillä, serkku Flygerman, on sydäntä narrata minua. Olikohan se nyt ukko itse, ihan hän se, raukka. Näittekö hänet kannella? No herranen, jospa hän onkin ehkä sairas ja saa pysyä kajuutassa. Muuten pitää hän sinistä nuttuansa, jossa on suuret messinkinapit, ja punainen huopahattu päässä ja vanha piippunysä suussa -- hyi! Minä nuuskaan itse enkä kärsi noita savutorvia. -- Hyvää iltaa, raatimies, hyvää iltaa, lapsi-parka, oletko sinäkin täällä ja odottelet ukkoasi? Jumala sinua lohduttakoon, mihinkähän hän lienee joutunut. Mutta voi surkea, miten pieni tuo vene on, tokkohan se kannattaa neljää henkeä?"

"Astu veneesen, sisko, niin saat sitte puhua enemmän", sanoi vanhus ja auttoi kursailematta lihavan rouvan alukseen, joka horjahteli tuon mahtavan painonlisäyksen alla. Kohta oli seurue hyvän palan päässä rannasta, ja yhtä pätkälle oli rouva Märsi jo ehtinyt purjehtia lorutulvassaan eikä puheesta näyttänyt koskaan loppua tulevan, päinvastoin se kaikilta muilta riisti sanankin virkkamisen tilaisuuden, jopa halunkin. Tässä ehdimme kumminkin esittää ainoastaan muutaman pisaran tuosta sanojen rankkasateesta eikä enempi olisi soveliastakaan, koska olemme vakuutetut, että se kokonaan vallalle päästessään hukuttaisi tulvallaan lukijan. Herra Flygermania kohtaan se ensin kääntyi:

"Ai, ai, miten hienoissa vaatteissa te, serkku, lähdette ulos pakkaseen", sanoi rouva, "Jumala varjelkoon ketään vilustumasta minun tähteni. Kääntäkää ylös nutun kaulus; olettehan koko ajan pidelleet korvianne. Voi sitä korvansärkyä, kun se oikein kiusaa ihmistä, on vähällä halaista koko pään. Minä nyhdätin kolme hammasta viime vuonna ja tänä vuonna yhden, niin että kyllä tiedän, miltä pakotus tuntuu. Katsokaahan, katsokaahan vaan, miten hän irvistelee, ja ihan varmaa ja totta se on, että voi hyvän iloisuutensa menettää vähemmässäkin vaivassa. Jumala suokoon Märsin, ukko raukan, päästä kaikista syysmatkansa seurauksista, jos hän nyt todellakin tulee kotiin. Eikä sinulla, lapsi parka, ole ketään tavattavana. Herra armahtakoon kaikkia, joiden pitää luottaa vesiin ja tuuliin -- huh, miten vene kallistelekse -- ei sinne joudu ainoastaan yksi vaan kaksi ja kolme ja satoja. -- Mutta sinun pitää nähdä unia, sisko, eipä voisi uskoa, miten suuri apu on unista. Joka kerran, kun Märsi on tullut, olen minä nähnyt unta hänestä, vaikka se kuuluu kummalliselta; mutta se on ihan totta. Niinkuin viime yönäkin, Herra armahda, kun olen paraillani nukkumassa ja Anna vieressäni sängyssä, olen menevinäni aitasta ottamaan lihaa, ja kun nostan kantta, seisoo Märsi tynnyrissä ja sanoo: terveisiä Köpenhaminasta, mamma! Nyt näemme, mitä se merkitsee. -- Mutta johan nyt tulee ihan pimeä, hyvät herrat, ja emmeköhän saata purjehtia kivelle ja hukkua kaikki tyyni."

Tosiaan olikin jo pimennyt niin, että raatimiesvanhus alkoi epäillä, tokko laivaa enää löytyisikään. Ja vielä suurempi syy oli luulla kapteenin jo ehtineen laskea ankkuriin ja lähteä maallepäin; sentähden hän kaikin tavoin koetti estää sitä ikävää sattumaa, että purjehtisi hänen veneensä ohitse sitä huomaamatta. Niinpä hän kaikki ne sekunnit, jotka sai anastetuksi puheliaan matkakumppaninsa loruamiselta, käytti hyvin tarkoin kuunnellakseen puheen ääntä tai airojen loisketta laajalta sumunpeitteiseltä vedenseljältä.

Kun ei hisaustakaan kuulunut ja matka niiden laivojen tavalliseen ankkuripaikkaan, jotka joko vastatuulen tai pimeän tähden eivät voineet laskea sataman sisempään lahdekkeesen, oli liian pitkä ja vaivaloinen kulkea näin myöhään iltasilla, muutti raatimies ensimäisen aikeensa ja päätti laskea maalle, josta odotellun veneen saattoi yhtä varmasti huomata kuin sluupistakin. Se oli niemenkärki, jonka ohitse satamaan pyrkivien laivojen täytyi laskea, mutta siinä oli myöskin vartavasten sluupeille laitettu silta, josta monikin ulompaa tuleva nousi maalle, jos katsoi paremmaksi jatkaa matkansa kaupunkiin jalkaisin kuin käsivoimin soutain sinne ponnistella.

Sille niemelle laski nyt arvoisa perämies seuransa, jättäen heidän omaan valtaansa viipyä siellä tai lähteä astumalla takaisin. Nyt sattuikin niin, että tuskin ehdittiin nousta sillalle, kun yleiseksi iloksi kuultiin ripeätä aironloiskerta jostakin lähestyvästä veneestä. Kohta arvattiin, kuka tulija oli, ja herra Flygerman, joka ei ollenkaan vihannut iloista hämmästyttämistä, jos vaan itse semmoisen milloin keksi, unhotti toimimis- ja järjestelemishuvin tähden vanhan rouvan puheliaisuuden, tarttui häntä käteen ja talutti häntä niin lähelle sillan reunaa, kuin häntä suinkin sai menemään.

"Seisokaa tässä", sanoi hän, "ja olkaa hiljaa hetkinen, jos on mahdollista. Jos vene aikoo ohitse, huudamme sille, mutta jos se tulee tänne, niin ottakaa ukkonne vastaan niin pian, kun hän vaan saa jalkansa sillalle. Onpa ennenkin toimitettu samanlaista kujetta ja astuttu väsyksiin sitä järjestäessä."

Kädenpuserruksella ilmoitti rouva Märsi sekä tajuavansa, mistä oli puhe, että olevansa siihen ihan mieltynyt. Hän pysyi paikallaan, asetteli pumpulilla sisustettua leveää palttoansa, pyyhki nenäliinalla suunsa ja nenänsä, pyyhkäsi otsalle pudonneet hiukset jälleen ylös ja laitteli, pimeästä huolimatta, itseään niin sieväksi kuin suinkin.

Komentosana kuului aironloiskeen seassa sluupista, soutu lakkasi, ja kohta kunnon rouva näki veneen päällikön hämärän muodon vieressänsä sillalla.

Enempää odottamatta kiersi hän vahvat kätensä miehen kaulaan, läjähytti aika suutelon hänen haulillensa ja huudahti iloissaan: "Hä, veitikka, etkö enää tunne minua? Jumala sinua siunatkoon, tervetullut kotiin!"

"Jotakuinkin, rouva Märsi!" vastasi tulija äänellä niin kummastuneella ja niin toisenlaisella, kuin hellä vastaanottaja oli odottanut, että hän peljästyksissään hypähti sylen verran taapäin.

Mutta yhdestä seuran jäsenestä se ääni ei ollenkaan sointunut vastenmieliseltä. Nuori rouva huudahti ilosta ja sulkeutui seuraavana silmänräpäyksenä kotiin palanneen miehensä syliin. -- Se oli kapteeni Storm.

Jätettäköön kertomatta rouva Märsin ihmettelemisen ja surun sanarikkaat ilmaukset, joiden kumppaneina milloin pyöri nauru, milloin itku, ja samoin myöskin vanhan raatimiehen lyhyet ja puoliääniset nurisemiset nuorten laivurien tyhmyydestä, että hankkivat vieraissa satamissa uudet purjeet ja varustelevat laivansa uuteen tapaan, siitä sanaakaan hiiskumatta, niin että kunnialliset ihmiset tulevat juoksentelemaan kuin narrit, jotka ovat ensi kertaa olleet kellotapulissa tähystelemässä. Nuoren pariskunnan jälkeen oli herra Flygerman kaikista tyytyväisin; koko matkan kaupunkiin astuskellessaan hieroi hän ilosta käsiänsä, kun näet luuletteli itsellään olevan siinä suurenkin ansion, että oli jo alusta asti sanonut pitävänsä "omat ajatuksensa" laivasta, kuten hän sitte monesti kiisteli selvin sanoin lausuneensa ja voivansa sen todistaa rouva Stormin vakuutuksella, jos mitään todistusta tarvittiin.

Keräjäsankari.

Oli kylmä talvipäivä. Kylmä tuuli ja hurjasti tanssien ryöppyävä lumi eivät juuri houkutelleet ketään huvimatkoille; kaikki, joilla ei ollut erittäin kiireisiä asioita, pysyivät mielellään oman tupansa lämpimässä. Kuitenkin oli siinä syrjäisessä paikkakunnassa maalla, jonne nyt pyydämme lukijaa hyväntahtoisesti kääntämään huomiotansa, tavattoman vilkasta liikettä teillä; sekä jalka- että hevosväkeä pyrki rämpien eteenpäin tuiskusta kokoutuneiden kinosten läpi.

Talvikeräjät näet alkoivat seuraavana päivänä, ja kaikenlaisia asianosaisia riensi kanteenpanoon. Rauhallinen talonpoika, jolla kuitenkin vielä oli halua uhrata riksinsä, kuollakseen lain lausuvan kovan sanan hänen naapurillensa; tappelija, joka pakosta tallukoitsi eteenpäin, niukka eväs seljässä ja tusinallinen korvapuusteja omantuntonsa taakkana; varas liian vapaine vieraanvara-aatteineen; irtolas vapaamielisine pyrintöineen; herra asioineen ja narri vehkeineen; kaikensäätyisiä ja -ikäisiä ja -uskoisia ihmisiä kokoutui tuohon tuttuun taistelupaikkaan syyttämään ja vastaamaan, todistamaan ja katsomaan. Keräjätalo ja muut lähimmät talot olivat täynnä väkeä, tutut tapasivat toisiansa ja puhelivat, rekiä lykättiin edestakaisin, hevosia siistittiin, juotettiin, sidottiin kiinni ja kirjavaa joukkoa katseli silloin tällöin nuori kirjuri, jopa toinenkin, tullen välistä portaille ikäänkuin tarkastamaan sotaväkeänsä.

Monien tulleiden joukossa istui erään tuvan penkillä mies vaimonsa kanssa. He tuontuostakin levottomasti katsahtivat ulos ikkunasta, ja molempien kasvoissa näkyi kovan kärsimisen selviä tuntomerkkejä. Hetkisen vaitiolon jälkeen alkoivat he keskustella.

"Näit siis varmaan, ett'ei hän vielä ole tullut?" sanoi vaimo.

"Katso itse", vastasi mies, "vielähän ovat luukut hänen ikkunainsa edessä ja porstuankin ovi on kiinni."

"Ehkäpä", lausui vaimo, hiukkanen ilon vivahdusta kasvoissa, "hän ei tulekaan, vaan jättää asian sikseen."

"Sano ennen: ehkäpä ei tuomari tulekaan", vastusti mies. "Onko yksiäkään keräjiä pidetty siitä asti, kun översti sai puustellin tästä pitäjästä, joilla hän ei olisi ollut läsnä, kuljettanut niihin todistajia ja manuuttanut ihmisiä, niin että tuskin ukot ja lapset ovat saaneet olla kotona? Onhan hänellä jo monta vuotta ollut täällä oma tupansa keräjätuvan vieressä, niinkuin muilla ihmisillä on kirkolla pitäjäntuvat; sillä keräjillä hän pitää jumalanpalvelusta, täällä hänen oikea kotinsa on."

"Mutta me rukoilemme ja pyydämme häntä", sanoi vaimo, "ehkäpä hänellä kuitenkin on ihmissydän, niin ett'ei hän huoli ajattaa meitä maantielle monen lapsemme kanssa. Jos tulee hyvä vuosi, niin voimme maksaa velkamme, kukaties jo ensi syksynä."

Silloin kuului aisakellon helinä, ja mies kalveni huomattavasti.

Ihmis- ja rekijoukkojen läpi ajoi pihaan reki, ohjaten hiljemmällä vauhdilla kulkunsa suorastaan äsken mainitun tuvan eteen. Perässä istui leveä herra hukannahkaturkissaan, jonka tuuheat karvat tunkeutuivat kapean reen laitojen yli. Pää näytti kuin tuppeen hävinneeltä, niin hyvin oli se kääritty paksuun, punaiseen vaatteesen, joka toimitti kaulahuivin virkaa, ja hänen sylissään paksun vällyn päällä oli piipunpää, suuruudeltaan melkein herran oman pään vertainen.

Hänen edessään kuskilaudalla istui myöskin herrasmies, jos nimittäin niin sopii arvata murtavasta puheesta hänen huutaessaan talonpojille, että tekisivät tilaa, ja sievästä, kaupunkimaisesta piiskan napsuttelemisesta ilmassa. Muuten ei hänen pukunsa suinkaan tarkoittanut komeutta eikä mukavuutta. Hänen lyhyt, paksuhko vartalonsa oli niin huolellisesti kuin mahdollista kääritty ohueen päällysnuttuun, joka, kuten näkyi hänen hypätessään pois reestä, ulottui vaan polveen asti, ja hänen sinisessä, hyvin harjatussa lakissaan oli tuskin sen vertaa nukkaa jäljellä, että pyryävä lumi voi vaan pieniksi pilkuiksi siihen tarttua.

Reen perässä istuva herra oli virasta erotettu, rikas översti ja tilallinen Tingkors, ja kuskilaudalla ollut herra hänen salakirjurinsa, kaikki-kaikissansa ja armopalvelijansa, vanhettunut ylioppilas Simon Timoteus Gåsevinge.

Hevosen ja reen jättäminen erään talonpojan haltuun, oven avaaminen sekä vällyjen ja tavarain kannattaminen tupaan oli Gåsevingellä tehtynä silmänräpäyksessä. Molemmat herrat astuivat sisään, ja kohta nähtiin pienessä huoneessa iloisen tulen leimuavan uunissa ja överstin arvokkaasti istuvan nojatuolissa pöydän vieressä; herra Simon Timoteus hyvin toimeliaasti ja tarkasti sytytti kaksi kynttilää, järjesteli isäntänsä tavarat sekä koetteli ahkeralla tomuttamisella ja puhdistamisella suojella sulavan lumen vahingolliselta vaikutukselta nuoruutensa aikaisen päällysnutun kulunutta jäännöstä, joka hänellä kylmän tähden vieläkin oli yllänsä.

Lukija on epäilemättä jo tuntenut vanhan sotilaan eikä ehkä katsele häntä erittäin suopeilla silmillä, näet tuon hänen murheellisen velkamiehensä kuvailun tähden. Puolueettomuus siis vaatii meitä lausumaan joitakuita sovittavia sanoja hänen puolustukseksensa.

Översti Tingkors ei ollut mikään nylkyri vanhoilla päivillänsä, vaikka hän rakasti riitoja ja taisteluja. Hän oli palvellut isänmaatansa kohtuullisen etevästi Pommerin sodassa ja katsonut sitte olevan itsellään yhtä hyvän oikeuden kuin kellä muulla tahansa asettua rauhassa nauttimaan perittyjä ja hankittuja varojansa. Mutta hän ei -- oli hänellä tapana sanoa -- kuitenkaan ollut lähtenyt kuin juhta kuormansa edestä elämään ainoastaan vatsaansa varten. Ihminen oli hän ollut ja sotilas, ja ihmisenä ja sotilaana tahtoi hän elää vieläkin, vaikk'ei hänellä nyt ollut komennettavana rykmenttejä tai pataljooneja, vaan lukuja ja pykälöitä. Oikeastaan olikin käynyt niin, että lepo oli hänestä vähitellen ruvennut tuntumaan liian levolliselta, ja silloin paraasen aikaan olivat jotkut maariidat naapurien kanssa ohjanneet hänet keräjöimisiin ja saaneet hänet mielistymään noihin omituisiin kahakoihin, joita taisteltiin tuomarin valtaistuimen edessä keräjätuvissa. Ollen melkoisen kopea ja itserakas sekä vielä suuremmassa määrässä luonnostansa yksinkertainen, oli hän vuosien kuluessa päässyt vakuutukseen, että keräjöiminen se juuri olisi ollutkin hänen oikea alansa ja laki se miekka, jota heilutellen hän olisi voinut kohota ainakin kenraalin arvoon, jos olisi osanut aikanaan joutumaan lakitieteen alalle.

Jo monta vuotta sitte oli hän rakennuttanut päämajansa, joksi hän sitä sanoi, keräjäkartanon viereen. Nyt oli koko hänen aikansa jaettuna keräjäasioihin, korttipeliin ja entisen sota-uransa aikaisiin muistelmiin, ja kaikki ne lempihuvitukset sekautuivat hänen käsityksessään toisiinsa, niin että hänen puheensakin sotkeutui mitä kirjavimmaksi melskaksi. Kortit olivat hänellä sotajoukkoja, taisteluksi saattoi hän sanoa tavallista keräjäasiaakin ja keräjöimiseksi jotakin korttipeliä; hän löi esiin komppanian, marssitti tanterelle valttinsa ja ryntäsi taisteluun muistikirjoineen. Muuten oli hän koko olemukseltaan hidasluontoisen tyyni, ja hänen suuresta, täyteläisestä muodostaan huomasi helposti jotakin yksitoikkoista liiallisuutta ynnä herkkäuskoista tyhmyyttä, joka kuitenkin välistä kasvoi suunnattomaksi iloksi, milloin sattui keksimään jonkin pienen, viekkaan juonen.

Hän oli jo hetkisen hyvin mahtavasti ojennellut jäseniään nojatuolissa ja muutamien vahvojen savupilvien mukana puhaltanut matkan väsymyksen pois ruumiistansa. Nyt hän katsoi jo olevan ajan ryhtyä asiaan ja alkoi tapansa mukaan käskynsä pienellä personallisella viittauksella, joka koski hänen apulaistansa:

"Herra armahda teidän järjestystänne, herra Gåsevinge, vaikkette sillä ole kuitenkaan päässeet sen pitemmälle maailmassa! Järjestelkää kotona, jos teillä on halua; mutta täällä me elämme vaan kuin matkamiehet, herra Gåsevinge, kuin sotaretkellä, leirissä, sodan melskeessä, ja täällä on tarkastettava joukkojamme eikä turkkeja. Ottakaa esiin asiapaperit, niin saamme järjestellä ne vielä tänä iltana. Muistitteko ottaa mukaan torppari Juhanan valituksen ja Pistooli-ukon köyhänkirjan? Meidän korttimme huononevat huononemistaan ja jonkun vuoden perästä ei meillä ole muuta kuin paljaita kakkosia keräjäpöydälle viedä."

Viimeiseen valitukseensa oli översti-paralla kyllä, syytä. Kaikki hänen vanhat juttunsa oli aikaa myöten jo vähitellen päätetty eikä uusia tahtonut enää mistään ilmestyä, kun kaikki hänen naapurinsa pelkäsivät hänen keräjöimisintoansa ja sentähden huolellisesti koettivat välttää kaikkea sellaista yhteyttä hänen kanssansa, josta olisi saattanut johtaa jotakin keräjäasiaa.

Herra Gåsevinge avasi erään kapsäkin ja alkoi siitä ladella esiin asiakirjoja; ne eivät tosin enää olleet niin lihavia kuin entisinä, parempina aikoina, vaan riittivät kuitenkin vielä siksi, että pöytä vähitellen tuli täyteen. Översti-vanhus istui kiikkuellen nojatuolissaan ja katsahti tyytyväisesti jokaiseen uuteen paperivihkoon, joka vedettiin esiin. Kun kaikki loppui kapsäkistä, pudisti hän hiljaa päätänsä ja sanoi puoleksi huoaten: "Ohhoh, hyvä Gåsevinge, joko kortit loppuivat?"