Part 7

Rumpu, jonka ääni herra Gyllendegistä kuului niin heikolta ja onnettomuutta ennustavalta, kulki juuri ohitse. Kummastuksekseen ja mielipahakseen näki kenraali, että sitä kantoi ja pärisytti juuri pikku rummuttajasankarimme. Tavallisessa turkkinutussaan, yhtä leveänä, kuin pitkäkin oli, ja kädet niin sukkelassa ja kiivaassa tahdissa, että olisi saattanut puhkaista rummun kalvon, kulki hän vakavasti eteenpäin katsomatta oikealle tai vasemmalle. Ainoastaan suurella vaivalla sai kenraali hänet pidätetyksi. Pikku rummuttaja ei ollut uskonut toimessansa olevan mitään vaaraa, ja vaikka hänen täytyikin myöntää, että hänet saatettaisiin tuntea, niin hän, kuten sanoi, tahtoi mielellään saada muutaman kymmenisen lisäksi kämmenilleen, jos vaan nyt oikein kokoutuisi väkeä ja tulipalo pääsisi meneilleen.

Tahallamme jätämme kertomatta leipurivanhuksen tulon koulun rehtorin luo ynnä hänen riemusaattonsa sieltä takaisin, kun hän vihdoin, kuultuansa kaiken olleenkin vaan kujetta, kulki kotiinsa ympärillään kaikki iloissaan ja riemuissaan pauhaavat kaupungin koulu- ja katupojat. Samoin jos ruvettaisiin kuvailemaan hänen käyntiänsä puodissaan, josta enin osa tavaroita oli sill'aikaa korjattu talteen, sekä hänen muita monivuotisia suuttumuksen aiheitaan, joita seurasi tämän yön tapahtumista, samoin sekin saattaisi jonkin verran loukata kunnioitusta, jota arvokas leipuri niin huolellisesti vaati omalle itsellensä.

Lisättäköön vaan, että monen vuoden kuluttua oli pikku rummuttajamme nimismiehenä eräässä kaukaisessa pitäjässä sydänmaalla. Siellä kävi häntä kerran tervehtimässä kenraali, joka silloin hänen esimiehenänsä ja maaherranansa toi entiselle ystävälleen kultametaljin palkinnoksi hänen uutteruudestaan sekä voimakkaista ja hyvin menestyneistä toimistaan, niinkuin väärän rahan tekijäin ja rosvojen kiinniottamisesta ja ilmisaamisesta niillä seuduin. Näin kertoo historiamme: kun maaherra sitte pyysi nähdäkseen entisen kumppaninsa lapsia, tuli vihdoin esiin poika, joka äitin täytyi väkisin sysätä sisään ovesta. Kyyneleet nousivat jalolle herralle silmiin, kuu näki pojan. Hän nosti sen syliinsä ja suuteli sitä, ja kun poika pujahdettuaan lattialle pakeni pois ovesta, tarttui hän ystävänsä käteen ja vakuutti, että oli ihan, kuin olisi ollut muutettuna takaisin entisiin Gyllendegin aikoihin. Hän vaan valitti, ett'ei pojalla ollut rumpua; muuten olisi yhtäläisyys ollut ihan täydellinen, Vaan samassa kuului viereisestä huoneesta nuoremman rummuttajan savikukon ääni niin kimakasti ja terävästi, että maaherra vakuutti rummunkin olevan tarpeettoman, koska yhtäläisyys muutenkin oli täydellinen.

Odotus.

Syksyn loppupuoli on meillä kyllä synkkä ja kolkko, mutta monessa paikkakunnassa se kumminkin tuopi mukanaan uusia toimia ja pyrinnöitä, jotka osaltansa vaikuttavat, että niiden seutujen asukkaat syksyä kuitenkin ikävöivät yhtä suuresti kuin mitä hyvänsä leudonpaakin vuodenaikaa ja pitävät sitä aivan yhtä tärkeänä kuin muitakin. Niin on pitkin koko rannikkoamme. Meri, tuo rantalaisen oikea pelto, antaa runsaimman satonsa vasta sitte, kun valmistunut laiho on muutamilta kivisiltä peltotilkuilta majan ympäriltä jo ammoin korjattu, ja hänen raitis elämänsä aaltojen ja tuulien keskellä alkaa vasta sitte, kun syyskuun myrskyt ajavat kalat maan rantaan, niin että verkot ja nuotat rupeavat antamaan.

Kahta vilkkaampi on silloin liike pienissä rantakaupungeissa, joiden koko olemuksen perustuksena on laivaliike, kun näet useimmissa niistä ei muita elinkeinoja harjoiteta eikä edes voidakaan harjoittaa. Suuria apajoita, joita kauppa on niistä potkinut aina kaukaisiin maihin saakka, odotellaan syksyllä takaisin milloin iloisin toivehin, milloin peljäten, mutta aina yhtä suuresti ikävöiden.

Siihen aikaan voi nähdä lihavan raatimiehen, jolla on puoli tusinaa laivoja vesillä ja toinen puoli toimeliaan järkensä veistämöllä, arvokkaasti katsahtavan ulos Suurenkadun varrella rihkamapuotinsa ovesta ja vilkasevan naapurinsa tuuliviiriä, milloin kiroillen itsepäistä pohjatuulta, milloin riemuiten soveliaasta lounattuulesta ja milloin sanoen ilon tai mielipahan sanan ohikulkevalle ystävälle. Siihen aikaan voi nähdä, miten joku köyhä merimiehen vaimo palaa pyhävaatteissaan rikkaan laivanisännän luota joko kyynelsilmin valittaen, ett'ei vieläkään ole tullut mitään tietoja laivasta, jossa hänenkin miehensä on, taikka riemuisin katsein ja kevein askelin rientäen kotiin kertomaan uteliaille lapsilleen, että jo on tullut kirje Helsingöristä ja että kohta isäkin tulee, tuoden mukanansa englantilaisia nukkeja ja rusinoita. Miehillä on merellä laivoja, tavaroita ja ystäviä, naisilla miehet, sukulaiset ja pojat. Rakkaudella, lemmellä, voitonhimolla, kaikilla niillä on jotakin huolehtimista, pelkäämistä tai toivomista; ja kun pikku kaupungissamme vielä vallitsee asukasten välillä semmoinen patriarkallinen suhde, ett'eivät kenenkän asiat ole ihan erotetut, toisten asioista ja vielä vähemmin kukaan on tietämätön tai välinpitämätön siitä, mitä toisille tapahtuu, niin voipa helposti kuvailla mielessänsä, miten paljo salaisuuksien vaihtoa, molemminpuolista pikkupalvelusta, osanottavaisuutta, surun ja ilon tunteita, sanalla sanoen, miten paljo iloisen puhelun ja naurun sekä kyynelien aihetta on noissa pienissä yhteiskunnissa tänä vuodenaikana, jolloin ihmiset muissa maanpaikoissa ja suuremmissa kaupungeissa sulkeutuvat asuntoihinsa ja elelevät itseksensä.

Olemme tässä huomauttaneet näitä yleisiä olosuhteita, johtuaksemme pieneen kertomukseen, jonka tapausten paikkana on juuri yksi noista pikkukaupungeistamme kaukana pohjoisessa; ja pyydämme lukijaa nyt katsahtamaan seuraaviin kuvauksiin.

Oli kirkas päivä lokakuun alulla. Tuuli oli kauan aikaa ollut haitallinen kotiinpäin pyrkiville laivoille, vaan yöllä kääntynyt myötäiseksi; sentähden nähtiin koko aamupuoli miehiä ja naisia joukottain kävelemässä joko saadakseen toisilta tietoja laivoista, joita odotettiin, taikka itse huomatakseen joitakuita purjeita meren seljältä. Kaupungin ainoan tarkastustornin, kellotapulin, yläkertaan nousevat portaat olivat jo monestikin notkuneet lihavien asioitsijaherrojen ja ikävästä levottomien kunnon emäntien painon alla, joista muutamia vaan uteliaisuus, toisia lämpimämmätkin harrastukset ja tärkeämmät edut houkuttelivat tuonne epämukavaan torniin kiipeämään; mutta vaikka ihmeteltiin, kiroeltiin ja tähysteltiin ahkeraan, ei kumminkaan vielä ollut huomattu yhtäkään laivaa sataman ulkopuolella.

Päivällisaika tuli ja hajoitti ihmisjoukot. Jokainen läksi kotiinsa hyvällä aterialla haihduttamaan tyytymättömyyttään ja virkistämään odotusmatkalla väsyneitä voimiansa. Yksi ainoa henkilö jäi vielä kellotapulin torniin.

Se oli nuori nainen, joka vuosi sitte oli joutunut laivan kapteenin puolisoksi. Hänet oli turvattomana tyttösenä otettu erääsen kaupungin pienenpuoliseen kauppataloon, jossa hän uutteruudellaan ja nöyryydellään talousaskareissa sekä rehellisyydellään ja taidollaan rihkamapuodissa (sillä arvokkaammatkin naiset voivat arvoansa menettämättä olla myöjinä) oli tehnyt itsensä niin tarpeelliseksi kasvatusvanhemmilleen, ett'ei hän heitä ihan ilmaisesti suututtamatta voinut noudattaa sydämmensä taipumusta ja mennä vaimoksi nuoruutensa ystävälle, joka vähää ennen oli saanut oman laivan ja päässyt itsenäiseksi mieheksi.

Semmoisista oloista oli hän mennyt naimisiin ja tuskin ehti kuukausi kulua, kun hän jo sai seurata miestänsä satamaan ja raskaalla sydämmellä erota hänestä rannalla ja jäädä katselemaan, miten hän levitti purjeensa ja läksi pitkälle matkalle.

Nyt nuori rouva istui yksin tornin avonaisen luukun vieressä, poski kättä vasten ja katse harhailevana ääretöntä meren selkää pitkin. Hän ei ollut kaunis, ei ainakaan mikään senlaatuinen kaunotar, jota moni rakastaa hempeyden ja tunteellisuuden tähden; mutta hänen vartalonsa oli nuorekas ja täyteläinen, hänen muotonsa miellyttävä ja terveennäköinen, ilman mitään semmoisen kuihtumuksen merkkejä, jota omatekoinen sairaus ja kiukkuinen heikkous vaikuttavat niin aikaisin. Hän itki, mutta kyyneleetkin, putoillessaan suurina helminä hänen poskillensa, osoittivat sen lähteen runsautta, josta ne juoksivat, ja tunteen voimaa, joka oli niiden alkusyynä. Moneen kuukauteen ei hän ollut saanut mitään tietoa miehestänsä, niin että huhu jo kertoi hänen kaikkinensa joutuneen haaksirikkoon.

Ja häntä nyt kuitenkin rouvan silmä etsi, katsellen kauas sinertävää avaruutta kohti, ei niinkuin hän olisi odotellut huomaavansa ikävällä kaivatun purjeet; vaan ikäänkuin olisi hän tahtonut rakkauden kaiholla viehättää hänen laivaansa pois niiltä kareilta, joihin hän pelkäsi sen murtuneen. Suru ja kaipaus ja välistä aina joku toivon kipinä vaihtelivat hänen sydämmessänsä.

"Miksikä", ajatteli hän, "täällä viivyn? Mitä minä voisin nähdä, kun en voi olla itkemättä. Ja vaikkapa silmäni olisivat kirkkaatkin, eihän sieltä tule mitään laivaa, koskapahan eivät kiikareillakaan mitään nähneet, ja vaikkapa sieltä joku tulisikin, eihän se kumminkaan ole hänen laivansa. Kapteeni Styreä odotetaan, ja kapteeni Märsiä odotetaan; kaikki puhuivat heistä ja tähystelivät heitä; ei kukaan maininnut häntä, jota minä odotan, vaikka hänen olisi pitänyt tulla paljoa ennen noita toisia. Ja kuitenkin tulen vielä tänne ylös, jossa jok'ainoa näyttää pelkäävän katsahtaakin minuun tai kuulla sanankaan minulta. Ja jos kuitenkin kysäsen joltakulta, niin puhuu hänen raskas äänensä selvää kieltä, vaikka iloinen muoto on sanovinaan ihan toista. Jospa voisin salata, että välistä vielä yhä toivon; mutta se on mahdotonta. Kaikkihan sen näkevät, kun huomaavat minun istuvan täällä. Mutta miksikä häpeäisin toivoa; toivotaanhan yksin kuolinvuoteellakin. Ehkä on myrsky ajanut hänet Norjan satamiin ja hän saanut viipyä siellä viikkokausia, koska ne kuuluvat olevan niin pahat päästä ulos. Jospa kuitenkin joku vielä tulisi kilkanneen tänne, ehkä vähitellen rupeaisi purjeita näkymään!"

Niin ajatteli hän, ja hänen viimeinen toiveensa ilmasi syyn, mikä häntä etenkin sai viipymään siellä ylhäällä. Hän näet toivoi eikä lakannut odottamasta, että uteliaisuus vielä toisi jonkun torniin niiden lisäksi, jotka siellä jo olivat käyneet, ja että kiikarilla-katsoja voisi paremmin nähdä ja kertoa hänelle, mitä merellä liikkui.

Se toivo ei kumminkaan toteutunut; yksinään surunsa ja kaipauksensa kanssa näki hän pitkän hetken täytyvän toisensa perästä. Kello löi kaksi, eikä ketään vielä tullut. "Tuuli", sanoi hän hiljaa itsekseen, "on kuitenkin ollut myötäinen ja hyvä koko ajan, ja paljaskin silmä voisi nyt ehkä jo huomata laivan, joka pari tuntia sitte oli kaukana. Eikähän näet näy edes yhtään lastakaan tuolla kadulla, että voisin kutsua sen tänne ylös. Kas! Tuollahan tulee joku satamasta päin."

Niin sanoen otti hän nenäliinansa ja pyyhki kuiviksi silmänsä sekä valmistautui huutamaan tulijalle, jos se oli joku, ketä hän saattoi vaivata pyynnöllään ja kutsua ylös muutamiksi minuuteiksi.

Herra Flygerman, se oli astujan nimi, tuli nyt vihdoinkin ulkoa väylältä, jossa hän oli koko aamupäivän viipynyt tekemässä jollekin ystävällensä huviveneen piirustusta erään kiitetyn pikapurjehtijan mukaan, joka vähän ennen oli laitettu kuntoon ja koetettu. Hänellä oli paperikääry kainalossa ja kyynäräkeppi kädessä ja kiirein askelin riensi hän kaupunkiin päin. Herra Flygerman oli noita jo ijäkkäitä vanhoja poikia, joiden ulkomuotoon vuodet eivät vaikuta; vaikka hän jo oli viidennelläkymmenellä, ei häntä ulkonäöstään arvaten olisi luullut kolmeakymmentä vuotta vanhemmaksi.

Kaikenlaiset käytöllisimmät toimet olivat pitäneet hänet nuorena ja ripeänä: hänellä niistä ei ollut todellisia huolia eikä ponnistuksia eivätkä ne myöskään antaneet hänen toimettomuuteen menehtyä. Hänellä ei ollut paljoa tarpeita, saattoi hyvin sanoa hänellä olevan kylliksi, mitä yksinkertaiseen elämään tarvitsi, jos vaan hän sai hankituksi kylliksi puuhaamista ja valittelemista. Pienoisesta tervan ja potaskan kaupasta sai hän toimeentulonsa ja myöskin, kuten hänellä itsellään oli tapana vakuutella, tavattoman paljon tekemistä; mutta kun huokauksien ja vaivojen tuloa, jonka ehkä jollakin lailla sai haalituksi mitättömästä kaupastansa, ei mitenkään riittänyt hänen jokapäiväisiksi tarpeiksensa, oli jokin ystävällinen aisti ohjannut tai oikeammin sanoen pakottanut häntä etsimään puutteen korvausta toisten asiain toimittelemisesta.

Se sivuammatti -- sillä miksipä muuksi sitä juuri voisi sanoa, vaikka siitä tosin ei lähtenyt leipää eikä rahaa -- tuotti hänelle niin runsaasti juoksua ja puuhaa, valittelemista ja hikoilemista, että ne monesti tekivät ruokahalun varsin liialliseksikin. Herra Flygerman ei ollut mikään stoalainen eikä filosoofi, mutta monesti hän kuitenkin tunsi luonnollista inhoa moista oman palvelusintonsa orjuuttaa kohtaan.

Ja sillä menninkäisellä oli vielä liittolainenkin, joten ne yhdessä tulivat kahta vertaa pelottavammiksi ja voimallisiksi, ja se liittolainen oli Flygermanin luonnonomainen hyväntahtoisuus. Melkein aina joutui hän tappiolle taistelussa jompaakumpaa niistä tai molempia vastaan, ja se voimaton ponnistelu muuttui joka kerran kärsimättömäksi nurinaksi niitä vastaan, jotka olivat panneet ne liikkeelle. Niinpä hän päivänsä alkoi puuhia ja tyytymättömyyttä janoten, ja tarttui kiinni kauppa-asioihinsa, puristellakseen niistä niitä, minkä verran suinkin voi. Kun ne asiat oli selvitetty, saattoi sanoa Flygermanin ehtineen niistä saada niukan aamiaisen. Sitte hän läksi ystäviensä luo haaliaksensa heidän asioistaan kokoon päivällisen, ja se tuli aina paljoa runsaammaksi kuin aamiainen. Sitte olisi hän mielellään vähän levähtänyt; mutta nyt tavallisesti tulivat vuorostaan hänen ystävänsä ja sulloivat välipalaksi hänet ihan täyteen asioita ja tekemisiä, jotka hän oman hyväntahtoisuutensa pakosta sai pitää hyvänänsä, vaikka palvelusinto jo sitä ennen olisikin saanut kylliksensä.

Ja koko ajan oli hän tietämättänsä kapinassa sekä tuota janoansa että niitä vastaan, jotka sitä sammuttivat, koska ne kumpikaan eivät suoneet hänelle yhtään lepoa eikä rauhaa. Kumminkin kaikkine nurisemisineen oli hän perinpohjin hyväntahtoisen ja kärsiväisen luontonsa tähden yleensä rakastettu. Ehkäpä hänen ominaisuutensa olisivat vähän tasoittuneet, jos hän olisi saanut naineeksi mieheksi; mutta nuorempana ei hän ollut joutanut semmoisia ajattelemaan, ja nyt hän alkoi jo katsoa naisia hyvin ahdasluonteisiksi, asioitsemisiin kelpaamattomiksi, ainakin niin suuressa määrässä, ett'eivät ne ansainneet mitään todellista huomiota.

Tämä omituinen mies, yksi noita monia eriskummaisia luonteita, joita varsinkin pikkukaupungeissa kasvaa, tuli nyt hyvää vauhtia pitkin kivistä tietä toivoen ja ikävöiden tavallista oikeaa päivällistänsä, jonka -- jos seuraamme hänen omia ajatuksiansa -- "muut saivat nauttia, milloin tahtoivat, vaan hänellä yksin ei koskaan ollut siihen aikaa, ennenkuin ehti tulla kylläiseksi pelkistä puuhista". Silloin juuri, kun sai tämän katkeran-suloisen valituksen valmiiksi sydämmessänsä, lähestyi hän kellotapulia, jonka ohitse tie kävi, ja kuuli samassa nimeänsä kahdesti huudettavan ikäänkuin taivaasta. "Herra Flygerman", sanoi ääni, "herra Flygerman, katsokaas tänne!"

Jos olisi yhtä monta nuolta kuin sanaa nyt suhissut herra Flygermanin korvien ohitse, ei hän olisi pahemmin hämmästynyt. Hän aavisti heti jotakin uutta työtä ja katsahti peljästyneenä ylös, ikäänkuin olisi luullut saavansa kaikki taivaan asiat niskoillensa, jolla jo kylliksi oli kestämistä maankin asioista. Olisipa voinut luulla, että semmoinen mies, kuin herra Flygerman ihan itsenäisessä asemassaan, olisi saattanut aivan tyynesti odottaa mitä pyyntöä hyvänsä, sillä olihan hänellä ihan täysi valta olla suostumatta siihen, jos huomasi sen liian raskaaksi. Mutta hänpä himmeästi tunsi oman heikkoutensa sillä alalla ja kykenemättömyytensä pelastumaan jonkin tehtäväksi annetun toimen lumopiiristä, ja sentähden hän sekä hämmästyi että joutui melkein toivottomuuteen.

Hän katseli ylöspäin ja huomasi viimein pään, joka kurkisteli alas kellotapulin luukusta, sekä käden, joka viittomalla kutsui häntä ylös. Heti havaittuansa, että hänellä nyt oli tekemistä naisen kanssa, muuttui hänen ryhtinsä turvallisemmaksi, ja jotenkin mahdikkaalla ja välinpitämättömällä äänellä sekä samalla pari kertaa viitaten paperikääryllään huusi hän: "Ei ole aikaa, ei ole aikaa!"

Sitte kokosi hän kaiken mielenlujuutensa, niin hyvin kuin voi, ja läksi astumaan jyrkästi päättäen olla huolimatta kauniin rouvan rukoilevasta huudosta enempää kuin kirkon katolla raakkuvasta variksesta. Mutta hänen palvelusintonsa oli nyt kerran herätetty, hän alkoi tuntea pieniä pistoja tuolta kiusanhengeltään, ja ennenkuin hän vielä ehti kellotapulin oven ja portaiden ohi, ahdisti se häntä niin, ett'ei hänellä enää ollut mitään toivoa vastustuksen menestymisestä.

Huomattuansa, mihin päin nyt rupesi tie käymään, joutui hän raivoihinsa, ja siinä suloisessa liekkumassa, että vieläkin sai lisätä tyytymättömyyttänsä, alkoi hän kiivetä kellotapulin portaita niin kiireesti, että oli ihan hengästyksissään, ennenkuin ylös pääsi.

"Mikä täällä hätänä?" sanoi hän kiivaasti ja katkonaisesti, kun näki ja tunsi ylhäällä olevan tuttumme, "mitä tahdotte, serkku Storm?"

Nuori rouva huomasi hänen kiivautensa ja syystä kyllä arvasi itsensä sen syyksi; niinpä alkoi hän pyydellä anteeksi: "Suokaa anteeksi, hyvä serkku Flygerman, että minä vaivaan teitä; mutta kenenkäpä muun puoleen olisin täällä levottomuudessani voinut kääntyä." -- -- --

"Se on lemmon hyvin", keskeytti herra Flygerman heti entisellä kiivaudella puheen. "Mutta minä sanon, että minullakin on tarpeeni ja tarvitsen toisten ihmisten apua, ja kenenkä puoleen minä voin kääntyä? Kuka minua auttaa edes senkään vertaa, että söisi minun edestäni, vaikka minä kuinka paljon hyvänsä tekisin toisten edestä? Toden totta", ja nyt kunnon Flygermanille oli vähällä nousta kyyneleet silmiin, "minä en tänäpänä ole ehtinyt maistaa suuruksen murua, paitsi ryypyn Kryddströmillä ja palasen juustoa vanhan raatimiehen luona ja pari kolme puolen pennin rinkilää, jotka juoksujalkaan kävin ottamassa leipurin pöydältä satamaan mennessäni. Muuta ei minulla ole ollut aikaa syödä koko päivänä, ja nyt luulin salaa edes saavani neljännestunnin rauhan syödäkseni päivällistä; mutta ainahan vaan on kuten tavallisesti: asetu aisoihin, kyllä kuorman panijoita on."

"Kuinka voittekaan", sanoi nuori rouva suruisesti nuhdellen, "pitää niin tarkkaa lukua muutamista askelista, kun niillä saatatte toisille tehdä suuren palveluksen. Autattehan niin monta muuta ihmistä asioissa, joita he itse saattaisivat toimittaa, ja suututte kuitenkin näin vähästä minuun. Jos itse näkisin paremmin, kun näen, ja jos osaisin erottaa, pilvikö vai laiva tuolta mereltä pilkuttaa, niin en suinkaan pyytäisi ketään väsyttämään silmäänsä sinne katsomalla."

Herra Flygerman tunsi tuossa tavallaan saaneensa nenälleen, ja käänsi suuttumuksensa toiselle uralle.

"Muuten", sanoi hän, "en minä tiedäkään, mitä naisilla on täällä ylhäällä tekemistä. Juurikuin he mitään ymmärtäisivät tai mitään tekisivät. Jos Hietaniemen kalastajain pojat laskisivat ilmaan paperileijan, niin voisipa, siitä olen varma, kelle hyvänsä kaupungin rouvalle uskotella, että he muka näkevät miestensä suuret laivat laskevan maata kohti täysin purjein ja liehuva lippu perässä. Semmoiset ne naiset ovat; mutta koetapas heitä itseään saada sitä uskomaan! Ei, siitä ei tule mitään, heidän pitää itsensä olla kaikkialla mukana ja nähdä kaikki; muuten ei, lempovieköön, maailma muka pysy maailmana enää päivääkään. Mutta minulla on kiire enkä jouda kuluttamaan aikaa joutavilla loruilla. -- Antakaa tänne kiikari!"

"Ei minulla ole kiikaria", sanoi nuori rouva-parka hämillänsä; "mutta siitä on jo lähes kolme tuntia, kun täällä viimeksi oli kiikari, niin että kyllä olisi mahdollista, että nyt jo voisi nähdä laivan paljainkin silmin."

Herra Flygerman rauhoittui ihan nähtävästi, kun nyt oli saavinaan ilmeisemmän tyhmyyden moitiskellaksensa. Hänen muodossansa muuttui pilvinen kärsimättömyys riemuitsevaksi tyytyväisyydeksi, ja hänen äänensä, josta siihen asti oli kaikunut kiukkua ja valitusta sekaisin, muuttui nyt kerrassaan pilkkaavaksi ja ivaavaksi.

"Niin, niin", sanoi hän, "mahdollista kyllä, että nyt jo voi nähdä laivoja paljain silmin, serkku Storm; varsinkin jos katson satamaan päin, niin näen heti Kryddströmin kuunarihylyn ja Jakobsonin Jakobinan mastit, joka viime viikolla tuli kotiin, ja suuren joukon jahteja ja sluuppeja satamapuotien luona -- ha-ha-ha! Onhan siinä kylliksi laivoja, serkku Storm."

"Älkää sinnepäin katsoko", sanoi rouva suruisesti ja rukoilevaisesti; "katsokaa tästä toisesta luukusta merelle päin, jonne minäkin katson!"

"Miksikä en katsoisi", jatkoi herra Flygerman ivaansa yhtä autuaallisena, "malttakaahan vaan vähän, hyvä serkku, niin saatte heti kuulla, mitä sieltä näkyy paljaasen silmään. Ensiksikin näen kapteeni Styren viiritangon, joka on melkein laivan mastin korkuinen, sitte kaksi pienempää mastia, jotka ovat pystyssä raatimies Visen tallinseinää vasten ja joita välistä käytetään aisoina, sitte näen nahkuri Barkin kylttikepin, jonka nenässä on suuri vasikannahka purjeena; -- kerronko, mitä muuta vielä näen kiikaritta, vai riittääkö jo?"

Tämän mieltä ylentävän puheen aikana, joka kevättulvan tavalla kuohui esiin herra Flygermanin paisuvasta ilon lähteestä, oli nuori rouva purskahtanut itkuun. Kun Flygerman siis katsahti häneen, nähdäkseen terävän pilkkansa vaikutukset ja ylhäisesti iloitakseen niistä, huomasikin hän sen koskeneen kovemmin, kuin oli toivonut, ja tunsi nyt mielessään melkein samaa kuin kukun-pelaaja, joka heikolle naapurilleen on antanut husu-iskun, vaan vihdoin huomaa itse saavansa olla osallisena hänen tappiossaan. Hänen paisuva mielensä kutistui kokoon kuin haljennut ilmarakko, ja hänen hyväntahtoinen sydämmensä pehmeni kuin vaha rouvan kyynelistä. Hän alkoi häntä lohduttaa ja korjata vikaansa, seoitellen kehoituksia ja anteeksipyyntöjä puheesen, joka kyllä oli paljoa lempeämpi, mutta ei yhtään hitaampi eikä sujumattomampi kuin edellinen iva.

"Mitä nyt", sanoi hän, "mitä itkette, serkku Storm? Älkää semmoisista joutavista huoliko; eihän tarkoitus ollut niin paha, kuin kuului. Kukapa voisi kieltää, että toki on vähän kummallista kutsua ihmisiä ylös kellotapuliin tähystelemään laivoja, kun ei ole kiikaria. Mutta mitä ei ole, voi saada. Pitäneepä minun nyt vielä, vaikka minulla onkin nälkä, mennä vanhan raatimiehen luo ja pyytää häntä tulemaan tänne suuren pitkäsilmänsä kanssa, jonka minä itse eilen ukolle kiertelin irti ja puhdistin. Ja mitä Stormiin tulee, niin loruttakoonpa kuinka paljon hyvänsä, että hän on meren pohjassa; mutta minulla on hänestä omat ajatukseni, että hän on Norjassa ja tanssii paraillaan norjalaistyttöjen kanssa. Kuinkas Styren oli tässä muutamana vuonna? Hän oli poissa seitsemäntoista viikkoa, eikä kukaan tiennyt, oliko hän hukkunut vai paennut omille teillensä, ja kotiin tuli hän kuitenkin; paraiten sen minä itse tiedän, kun olen saanut niin paljon juoksennella hänen tähtensä ja koko viime kevään riidellä sen laiskurin purjeenompelijan kanssa, saadakseni valmiiksi hänen uudet purjeensa."

Tämän lohdutuspuheen loppu haihtui vanhan kellotapulin portaiden sekaan, kun näet lohduttaja riensi alas taaskin hikoilemaan ja kärsimään vielä hetkisen nälkää uudessa puuhassa, jonka hän itse hankki.

Niin sukkela oli herra Flygerman liikkeissään, kun kerran pääsi kululle, ett'ei rouva ehtinyt lukea montakaan murheen minuuttia, ennenkuin uudestaan kuuli hänen äänensä tornin alemmista kerroksista.

"Jo nyt olen kaksi vuotta kiusannut pormestaria ja raatimehiä", kuului hän sanovan jollekin, joka oli hänellä kumppanina, "ja pyytänyt heitä teettämään uudet portaat kellotapuliin, ja olen hyvän asian tähden luvannut itse ihan maksutta katsoa työn perään, mutta tähän asti ei ole vielä mitään tehty, eikä sitä tehdä täst'edeskään, ennenkuin joku katkasee kätensä ja jalkansa näillä kurjilla puupuikoilla."